21 LUKU.
Pian oli everstiluutnantti valmis matkalle.
"Et saa ainoallekaan ihmiselle jutella matkastani", sanoi hän palvelijallensa, joka seurasi häntä pihalle. "Jos joku tulee minua hakemaan, niin pitää sanomasi, että olen sairaana enkä sentähden saata päästää ketään luokseni. Sano esim., että olen kuumeessa! Ymmärrätkö minua?"
"Ymmärrän kyllä, herra everstiluutnantti!" vastasi palvelija, murtaen siten, että saattoi heti huomata hänet suomalaiseksi. Hän oli muuten noin 20 vuotias nuorukainen, hiukan yksinkertainen ja tyhmä, mutta kaikesta sydämestään uskollinen isännälleen. Tuonnempana saamme tilaisuuden puhua hänestä vähän enemmän.
Kun everstiluutnantti jo oli hevosen selässä, sanoi hän vielä: "Hyvästi Pekka! Ja varo henkeäsi, jos päästät suustasi yhdenkin varomattoman sanan matkastani!"
"Niin totta kuin toivon pääseväni autuaaksi, en tavuakaan mainitse siitä! Ja Jumalan haltuun, herra everstiluutnantti!" Itsekseen lisäsi hän, surullisesti katsellen poiskiitävän herransa jälkeen: "Jumalan varjelusta kyllä tarvitaankin päästäkseen onnellisesti perille tällä kelillä! Mutta mitä kumman matkoja nuot ovatkaan kerta toisensa perästä! Herroilla on niin monta temppua, ett'ei Paimion pappikaan niitä käsittäisi!" Paimio oli hänen kotipitäjänsä, ja Pekka oli tottunut aina mielellään sekoittamaan tätä nimeä puheesensa.
On ennen huomautettu, että ilma oli sinä iltana hyvin rankka ja kun puoli-yö alkoi lähetä, tuli se yhä rajummaksi. Kylmyys eneni ja ennestäänkin jo tuima tuuli kiihtyi tuollaiseksi rajuksi joulukuun-myrskyksi, joka tuimissa pyörteissä heittelee rakeita, lunta ja vettä vuorotellen. Sitäpaitsi oli melkein aivan pimeä; ainoastaan maahan jäänyt lumi loi hiukan, ehkä hyvin vähän valoa. Keli oli sanomattoman kurja, niinkuin siihen aikaan vuotta tavallisesti. Muistakaamme sen ohessa ett'ei teitä v. 1651 korjattu ja hoidettu niin paljon kuin meidän aikanamme, sekä että nykyisten teiden tilasta kelirikon aikana voi juuri saada jonkun käsityksen silloisten teiden vielä paljoa kehnommasta tilasta.
Mutta everstiluutnantti Stålsköld ei kuitenkaan menettänyt rohkeuttansa vaan pyrki mikäli taisi yhä edespäin. Joka kerran kuin tunsi vilun rupeavan liiaksi tekemään haittaa, hyppäsi hän hevosen selästä ja juoksi tietä pitkin, pitäen hevostansa suitsista. Siten tuli hänen hyötynsä kaksinaiseksi, sillä itselleen hankki hän tarpeellista lämpöä, ja hevosellensa helpotusta ja tilaisuuden huo'ahtaa. Pysähtymättä ja levähtämättä kulki hän koko yön.
Aamupuoleen saapui hän muutamaan kestikievariin, jossa häntä viime matkallaan Kalmariin oli hyvin kohdeltu ja auttavasti kestitty. Monesta syystä päätti hän levähtää täällä hetken. Hän itse oli kylmästä ja ponnistuksista niin menehtynyt, ett'ei mitenkään jaksanut jatkaa matkaa, ennenkuin oli saanut jonkunlaisia virvoituksia, ja vielä enemmän oli niin hänen hevosensa laita, joka, ehkä sitä yhä käskettiinkin, vaivoin saattoi enää hiljalleenkaan juosta. Läheni nähtävästi se hetki, jolloin ei tuota väsynyttä eläintä ensinkään enää saisi liikahtamaan paikaltansa, ja everstiluutnantti huomasi että hevoista täytyi mitä pikemmin sitä parempi muuttaa. Kun hän saapui kestikievariin, ei vielä ollut päivä, vaikka varjot eivät enää olleet niin pimeät. Raju-ilma oli vähän tau'onnut, vaikka paljon vielä puuttui kauniista ilmasta. Pihalla oli joukko ihmisiä parin lyhdyn valossa valjastamassa hevosia matkavaunujen eteen, joka oli majan kokoinen, ja vierashuoneen ikkunaruutuihin loisti liekki pesään sytytetystä aimo takkavalkeasta, näyttäen sekä helvetintapaiselta että viettelevältä.
Everstiluutnantti laskeutui alas, jätti hevosensa, jonka hänen ei tarvinnut peljätä tarpeettomasti hätiköivän, seisomaan suitset irrallaan, ja meni noiden suuritekoisten vaunujen luokse. Hän kääntyi erääsen lyhty kädessä seisovaan mieheen ja sanoi: "Hevoseni on niin väsyksissä, ett'ei sitä voi enää käyttää. Sentähden jätän sen sinun hoitoosi, kestikievari, ja sinun pitää toimittaa minulle nopea ja kestävä juoksija. Mutta tee se joutuun, sillä minä levähdän täällä vaan vähän aikaa!"
"Mahdotonta herra!" vastasi puhuteltu. "Äsken oli täällä matkustaja, joka jätti tänne hevosensa ja lainasi yhden omistani. Näiden kahden konin täytyy lähteä vaunuja vetämään, ja muita ei ole saatavissa. Jos olisi useampia, niin tarvittaisiin ne kyllä, Jumala paratkoon, avuksi tämän kirotun möhkäleen vetämiseen!"
"Mutta kuitenkin sanon sinulle, kestikievari, että minun täytyy saada hevonen, vieläpä heti paikalla!" huudahti everstiluutnantti.
"Minun täytyy sitten lähettää sana kylään, mutta sinne on hyvän matkaa, ja kestää ainakin pari tuntia ennenkuin hevonen ennättää tänne", arveli kestikievari.
"Mutta minulla ei ole aikaa odottaa puoltakaan tuntia! Ei siis ole muuta neuvoa kuin että minä saan toisen näistä hevosista. Päästä valjaista parempi niistä!" käski everstiluutnantti!
Kestikievari, joka kummastui tästä everstiluutnantin kehoituksesta, kohotti lyhtyänsä hänen kasvojansa kohden ja katsoi häneen hyvin tarkkaan.
"Te olette sama herra, joka kulki täällä Elokuussa," sanoi hän.
"Muistisi on hyvä, kestikievari, mutta järkesi ei näy olevan muistisi vertainen, koska et ymmärrä kiirehtiä! Tämä musta raudikko on heti annettava käytettäväkseni!"
"Sen pitää vetää vaunuja, herra. Sisällä oleva vieras herra on paikalla valmis".
"Oletpa heittiö!" huudahti everstiluutnantti vihoissaan. "Näytä minulle nyt valkeata", lisäsi hän. "Mutta jos vielä rohkenet väittää vastaan, saat syyttää itseäsi seurauksista!" Ja everstiluutnantti tarttui uhkaavasti pistoolikoteloon, joka riippui hänen kupeellansa.
Kestikievaria ei haluttanut enää väittää vastaan ja lyhdyn valossa alkoi everstiluutnantti omin käsin päästellä niitä remeleitä, joilla toinen, hänen mielestänsä parempi, hevonen oli kiinnitetty vaunujen aisaan. Kun hän oli tässä työssä, kokoontuivat hänen ympärillensä kaikki pihalla olevat henkilöt. Nuristen ja kiroillen katselivat he hänen työtänsä. He olivat kaikki talonpoikia paitsi yksi, joka puvusta päättäen kuului ylhäisten herrojen palvelijoihin. Tämä tunkeutui ripeästi everstiluutnantin ja hevosen välille, sekä huudahti suuttuneena: "Tämä on toki liian omavaltaista ja hävytöntä, herra! Neuvon teitä jättämään hevosen seisomaan paikallansa!"
Everstiluutnantti katsoi siihen mieheen, joka uhkaavana seisoi tuossa hänen edessänsä, ja huomasi pian minkälaisena henkilönä hän oli pidettävä. Kristiina kuningattaren hallitus-aikana oli vähitellen muodostunut erityinen ammattikunta semmoisia ihmisiä, jotka koettivat saada ja saivatkin toimeentulonsa siten, että tulkkeina, palvelijoina y.m. semmoisina seurasivat niitä muukalaisia, enimmäkseen runoilijoita ja oppineita, jotka tulvailivat Ruotsiin saamaan osansa niistä lahjoista, joita antelias kuningatar tuhlaavasti jakeli. Ruotsinkielen taitonsa vuoksi olivat he suureksi hyödyksi muukalaisille näiden Ruotsissa ollessa ja etenkin matkustaissa Tukholmaan tahi sieltä takaisin. Juuri sellainen mies seisoi nyt everstiluutnantti Stålsköld'in edessä.
Kun heidän toimenaan oli saattaa vihattuja ulkomaalaisia maahan, olivat kaikki sellaiset henkilöt itsessäänkin suuresti vihattuja ja halveksittuja. Everstiluutnantti ei katsonut sentähden röyhkeän vastustajansa ansaitsevan vastaustakaan, vaan tarttui voimakkaalla kädellä hänen rintaansa, ja paiskasi hänen sitten niinkuin lapsen kauvaksi luotansa. Se erinomainen voima, jota hän tässä näytti, teki suuren vaikutuksen ympärillä seisoviin talonpoikiin, niin että heiltä pääsi kummastuksen huutoja.
Everstiluutnantin voimankoetuksen esine oli raivoissaan. Nopeasti nousi hän maasta ja meni ääneensä kiroten ja sadatellen vierashuoneesen.
Sitten käski everstiluutnantti talonpoikia taluttamaan hevosensa paikalle ja muuttamaan satulan sen selästä kestikievarin raudikolle. He tottelivat nyt nurisematta käskyä, eikä kukaan heistä uskaltanut antautua niiden vaarallisten seurausten alaiseksi, joita vähimmästäkin vastaansanomisesta tässä näytti saattavan tulla.
Everstiluutnantti otti esiin rahakukkaron, jonka antoi kestikievarille, sanoen: "Ota nämät rahat maksuksi sekä kyytipalkasta että siitä hoidosta, jota sinun minun poissa ollessani täytyy suoda hevoselleni. Pidä sitä hyvin! Se on, kuten näet, kaunis eläin, enkä tahdo kaiken maailman tavaroistakaan kadottaa sitä, sillä se on kantanut minun monessa verisessä tappelussa".
Liikutettuna everstiluutnantin anteliaisuudesta ja siitä ilmoituksesta, että hän oli ottanut osaa kolmenkymmenenvuotisen sodan kauheisin veritöihin, kumarsi kestikievari syvään ja nöyrästi. Everstiluutnantti pyysi vielä vähän virvoituksia, ja meni sitten, hänkin, vierashuoneesen.
Siellä tapasi hän tuon loukatun tulkki-palvelijan, joka tulipunaisena vihasta, tehden kiihkeitä liikkeitä kertoi herrallensa ulkona tapahtuneista seikoista. Kertominen kävi ranskaksi, mutta everstiluutnantti osasi tätä kieltä aivan hyvin.
Osoittaen selvästi tyytymättömyyttään kuunteli matkustava ranskalainen kertomusta, istuen mukavasti nojallaan suuressa nojatuolissa ja huolellisesti kääriytyneenä kallisarvoisiin turkkeihin. Hän oli noin 40 vuoden ikäinen miellyttävän ja älykkään näköinen mies, etenkin olivat hänen tummat silmänsä tavattoman vilkkaat ja liikkuvat.
Sittenkuin tulkki-palvelija oli lopettanut kertomuksensa kääntyi hänen herransa everstiluutnanttiin, joka aikoen lämmittää vilustunutta ruumistaan oli lähestynyt uunia, ja puhutteli häntä. Mutta everstiluutnantti ei ollut ensinkään ymmärtävinään ranskaa, vaan pudisti päätään täydellisen tietämättömyyden merkiksi. Ranskalainen käski silloin tulkki-palvelijan lausumaan hänen sanansa ruotsiksi ja tämä puhui vaivoin pidätetyllä kiukulla: "Hänen ylhäisyytensä, joka on matkalla Tukholman hoviin, kysyy millä oikeudella luulette saavanne sillä tavoin, kun olette tehneet, koettaa estää hänen matkaansa. Sen ohessa kysyy hän nimeänne ja säätyänne, sillä hän aikoo Hänen Majesteetillensa kuningattarelle ilmoittaa sopimattomasta käytöksestänne, joll'ette kadu sitä ja sovita sopivammalla käytöksellä. Aluksi täytyy teidän luopua kaikista vaatimuksista sen hevosen suhteen, joka oli valjastettu hänen ylhäisyytensä vaunujen eteen".
"Vastatkaa sitten minun puolestani tälle arvoisalle herralle," sanoi everstiluutnantti, "ett'en ai'o noudattaa ainoatakaan hänen vaatimuksistansa. Nimeni ja säätyni kanssa ei hänellä ole mitään tekemistä. Mitä hevoseen tulee, niin on se valmiiksi satuloittu ja odottaa minua, ja minä ai'on lähteä, niin pian kuin olen ehtinyt nauttimaan hiukan näitä virvoituksia, joita täkäläinen kestikievari on hyväntahtoisesti tuonut esille. Muuten toivotan hänen ylhäisyydellensä onnellista matkaa!"
Ja everstiluutnantti Stålsköld teki niinkuin oli sanonut, enää huolimatta matkustavan ranskalaisen vihasta, ja jätti hänen kulkemaan Tukholmaan milloin ja miten tahtoi.
Ja kuitenkin tuli tämä sama ranskalainen, jonka everstiluutnantti edellä kerrotuissa omituisissa oloissa kohtasi hyvin pian vaikuttamaan päättävästi hänen kohtaloonsa. Tämä mies, joka likemmä kaksivuotisella Ruotsissa olemisensa ajalla hyvästi ansaitsi kaikkien rehellisten ruotsalaisten kiroukset, oli mainio lääkäri Pietari Bourdelot.
Sill'aikaa jatkoi everstiluutnantti Stålsköld matkaansa yhtä joutuisasti kuin tähänkin asti, ja saapui enemmittä mainittavitta mutkitta Kalmar'iin. Sinne saavuttuaan lähti hän heti satamaan katsoaksensa saattoiko mitenkään päästä veneellä Ölantiin. Juuri kun hän pääsi satamaan, lähti muuan vene täysillä purjeilla ja navakalla myötätuulella. Ihmeekseen huomasi everstiluutnantti veneessä olevien henkilöiden joukossa Jakobsson'in. Hän alkoi huutaa ja viittaella, ja hänen onnistuikin täten saada itsensä huomatuksi. Vene laski uudelleen maalle ja Jakobsson kiiruhti everstiluutnantin luokse, joka huusi hänen vastaansa: "Mitä Herran nimessä tämä merkitsee, että tapaan teidät täällä, Jakobsson?"
"Saman kysymyksen saatan samalla syyllä tehdä teille, ystävä everstiluutnantti. Mutta tulkaa, menkäämme syrjään hiukan, ett'ei kukaan kuule puheluamme".
Kun he olivat päässeet kappaleen matkaa maallenousu-paikasta, jatkoi Jakobsson: "Päästäksemme hyvään alkuun on parasta, että heti ja suoraan alan kertoa siitä asiasta, jota nyt olen toimittamassa".
"Se on hyvä kyllä, ystävä Jakobsson, mutta kerro niin lyhyesti kuin mahdollista, sillä minulla on hyvin kiire!"
"Onko? No hyvä, eipä tässä tarvitakkaan kovin laveita selityksiä. Ette olleet seuran viime kokouksessa ettekä siis tiedäkkään siitä ilmoituksesta, joka saatiin, että prinssiä on kirjoituksella kehoitettu väkivallalla anastamaan hallitus. Seura oli yksimielinen siitä että prinssiä pitäisi vielä kehoittaa tähän tuumaan, ja minä olen ottanut suullisesti tehdäkseni sen. Nyt olen matkalla Borgholm'iin, jossa prinssi, niinkuin tiedätte, oleskelee, ja odottelen, kunnes aikaa joutuu. Nyt on se tullut".
"Olipa toki Jumalan onni, että tapasin teidät, Jakobsson!" huudahti everstiluutnantti Stålsköld. "Ilman minutta olisitte auttamattomasti olleet hukassa! Tekö olittekin juuri tuo edelläni kiiruhtava ratsumies, jonka kiireestä minulle jokaisessa pysähdyspaikassa kerrottiin! Se asia, jota toimitatte, on uhkarohkea!"
"Mutta mikä on syynä siihen, että te, ystävä everstiluutnantti, olette Kalmar'issa?" kysyi Jakobsson. Everstiluutnantti ei suorastaan vastannut tähän kysymykseen vaan jatkoi: "On aivan välttämätöntä, että heti palaatte Tukholmaan estämään kaikkia ajattelemattomia toimia, joihin siellä olevat ystävämme mahdollisesti ryhtyisivät. Vähinkin ajattelemattomuus saattaa syöstä heidät ja meidät kaikki perikatoon!"
"Kuuluupa siltä kuin olisi teillä tarkat tiedot kysymyksessä olevasta asiasta", väitti Jakobsson.
"Toden teolla tiedänkin siitä enemmän kuin te, Jakobsson. Mutta kuningatar tietää asian paremmin kuin meistä kumpikaan; kaikki on hänelle ilmaistu. Hän epäilee prinssiä ja tärkeätä on, että hän niin pian kuin mahdollista todistaa itsensä syyttömäksi. Siihen pitää häntä kehoittaa ja sentähden olen minä liikkeellä. Mutta teidän täytyy heti ja hetkeäkään viipymättä palata kehoittamaan meikäläisiä mitä suurimpaan varovaisuuteen. Minä sitä vastoin matkustan Borgholm'iin prinssin luokse!"
Jakobsson ei saattanut tointua siitä kummastuksesta ja hämmästyksestä, johon everstiluutnantin viimeiset ilmoitukset olivat saattaneet hänen. Melkein koneentapaisesti antoi hän jäähyväisiksi kättä everstiluutnantille, joka varoittaen sanoi hänelle: "Matkani täytyy jäädä salaisuudeksi meidän välillemme, ettekä te saa koskaan ilmaista kenellekään, keltä kuulitte sen, jonka minulta kuulitte!"
"Tiedätte, ystävä everstiluutnantti, olenko luotettava vai enkö", sai
Jakobsson vihdoin vaivoin sanotuksi.
"Hyvästi, ystävä Jakobsson".
"Hyvästi ja onnea matkalle".
Everstiluutnantti kiiruhti veneelle ja käski laskea maalta.
"Eihän meidän teitä pitänyt viedä toiselle puolelle", muistutti perämies.
"Hän on tullut estetyksi eteenpäin kulkemasta ja sentähden täytyy minun lähteä toimittamaan hänen asiaansa, joka on laadultaan hyvin kiireellinen", vastasi everstiluutnantti Stålsköld. "Siis pian purjehtimaan!"
Venemiehillä ei ollut tähän enään mitään väittämistä, ja pian kiiti nopeakulkuinen vene eteenpäin vaahto kuohuen keulassa.
Onnellisesti saavuttuaan Borgholm'iin pyysi ja pääsikin everstiluutnantti heti prinssi Kaarlo Kustaan uskotun ja suosikin, eversti Würtz'in puheille. Hänelle ilmoitti everstiluutnantti asiansa.
"Katsokaa tuota suljettua kirjettä", lausui eversti Würz, niin pian kuin hän oli saanut tietää asiain nykyisen tilan. Tämä kirje, joka sisältää kysymyksessä olevan solvauskirjoituksen sekä kirjeen hänen kuninkaalliselta korkeudeltaan kuningattarelle, on jo kauvan ollut tuossa valmiina sinetöittynä ja ainoastaan säälistä, sekä että "muutamat henkilöt" ehtisivät pelastautua, on prinssi lykännyt päivästä päivään sen lähettämisen Tukholmaan. Vaan asiain näin ollen ei voi tulla kysymykseen asian silmänräpäykseksikään lykkääminen — ja syyllinen syyttäköön itseään.
Würz ei lähemmin selittänyt, keitä hän tarkoitti sanoilla: muutamat henkilöt, vaan kun tiedetään, että hän sitä ennen kirjeellä oli ilmoittanut isä Messeniukselle tuon kuuluisan häväistyskirjeen saapumisesta, niin on helppo arvata noiden sanojen tarkoitus.
Prinssi Kaarlo Kustaa otti everstiluutnantti Stålsköld'in vastaan vanhana sotatoverina iloisella ja sydämmellisellä tavallaan, keskusteli tuosta rakkaasta leiri-elämästä sekä joi aimo pikarin vaahtoavaa viiniä hänen onnekseen. Everstiluutnantti jätti Ölannin enemmän mieltyneenä prinssiin, kuin sinne tullessaan.
Joulukuun 12 päivän iltana kertoi everstiluutnantti Herman Fleming'ille onnellisesti päättyneestä matkastaan ja samaan aikaan jätti Kaarlo Kustaan Tukholmaan lähettämä sanansaattaja mukanansa tuomat kirjeet suosikille, kreivi Maunolle, prinssin langolle.
Seuraavana päivänä vangittiin Messeniukset ja pari päivää sen jälkeen isä Messeniuksen ilmi-annosta kaupungin kirjuri Skunk ja pormestari Niilo Niilonpoika. Tässä tilaisuudessa sai everstiluutnantti Stålsköld vielä erään osan toimitettavakseen Messeniuksen salaliiton surullisessa näytelmässä. Sillä kuningattaren käskystä hän ei ainoastaan vanginnut molempia viimeksi mainittuja herroja, vaan sai myöskin tuon nyt enemmän kuin kahtakertaa lukuisamman vankilavartijaston päällikkyyden, vaikka hän kaikilla mahdollisilla keinoilla oli koittanut päästä tuosta luottamus-toimesta. Hallitus, hyvin tuntien Niilo Niilonpojan suuren vaikutuksen etenkin kaupungin porvaristoon, pelkäsi katumeteliä ja ett'ei tämä pelko ollut perätöntä, sen tiesi paraiten everstiluutnantti. Hänen tilansa oli sangen tukala. Harkittuaan asiaa sinne tänne, teki hän päätöksensä ja meni "P.C.G. seuran" lukuisaan kokoukseen. — Hän ei ollut erehtynyt — kokous oli hyvin myrskyinen ja mielet kiihkossa. Suuri enemmistö seurassa vaati, että nostettaisiin katumeteli ja väkivallalla vapautettaisiin pormestari ja hänen ystävänsä kaupunginkirjuri vankilasta. Vakaana ja päättäväisenä astui everstiluutnantti Stålsköld kokoutuneiden keskelle, pyysi vaiti-oloa ja lausui: "Ennenkuin mitään päätöstä tehdään, on minun velvollisuuteni ilmoittaa herroille, että vankilan vartijasto on tehty kahta lukuisammaksi ja että minä olen sen päällikkönä. Turhaan olen koettanut päästä vapaaksi tuosta toimesta. Vaan niinkuin asian laita nyt on, niin ei mikään maailmassa voi taivuttaa minua kavallukseen, ja ainoastaan minun ruumiini yli tullaan väkivallalla vankilaan! Pyydän teitä ajattelemaan tätä, sekä myöskin, että väkivalta ei hyödytä, vaan vahingoittaa vangittuja ystäviämme ja yhteistä asiaamme, joka meille kaikille on kallis".
Lausuttuaan tämän, poistui hän, mutta hänen sanansa olivat suuresti vaikuttaneet kaikkiin läsnäoleviin, jotka nyt yksimielisesti päättivät välttää väkivaltaa. Pontevalla käytöksellään oli everstiluutnantti tehnyt suuren palveluksen "P.C.G. seuralle" ja myöskin valtakunnalle, estäessään Tukholman porvariston tekemästä tekoa, jonka seuraukset epäilemättä olisivat olleet arvaamatonta turmiota tuottavia.
Tunnettu on, ett'ei ketään Messeniusten salaliittoon sekaantuneista Messeniuksista voitu todistaa syyllisiksi. Niilo Niilonpoika oli pahimmassa pulassa, etenkin sentähden että ylhäinen aatelisto vihasi enimmän häntä, tuota viime valtiopäiväin vastustuspuolueen johtajaa. Pormestarin viran ryöstäminen häneltä tapahtuikin sentähden enemmän kostonhimosta kuin todistetusta rikollisuudesta.
Skunk pääsi asiasta helpommalla, sillä, vaikka häneltä otettiinkin kaupungin kirjurin virka, tarjottiin hänelle kuitenkin hyvitteeksi assessorin paikkaa Turun hovioikeudessa; tämän tarjouksen hän kuitenkin hylkäsi.
Yleisesti tunnettu on Messeniusten surullinen loppu. Isän teloittaminen — oli jo julmaa oikeutta, vaan pojan tuomitseminen "ensiksi menettämään oikean kätensä, sitten teloitettavaksi, ruumis jaettavaksi neljään osaan ja ynnä pää asetettavaksi mestauspyörälle; sekä käsi kiinnitettäväksi kaakinpuuhun suurelle torille" ja että tämä verinen tuomio kaikessa ankaruudessaan pantiin toimeen — oli suoraa julmuutta, sillä hän oli kuitenkin ainoastaan harhateille joutunut nuorukainen, joka muutaman vuoden kuritusvankeuden kautta olisi tullut vahingoittamattomaksi samalla kun hän olisi peräytetty malttiin.
Tämän oivalsi paria vuotta myöhemmin kuningatar itsekin, kun hän katkerasti katui julmaa tuomiota. Nyt ajateltiin ainoastaan tehdä Messeniuksista peloittava esimerkki kaikille tyytymättömille, joita aavistettiin olevan, vaan joita ei lain koura voinut saavuttaa.
Selvästi huomasivat myöskin "P.C.G. seuran" jäsenet tämän ja he pitivät, eivätkä ilman syyttä, poika Messeniusta seuran marttyyrina, vaikka tämä oli ollut kokonaan seuran ulkopuolella. Ja siltä kannalta katsoen oli, on ja pysyy hän syvästi tragillisena henkilönä.