22 LUKU.
Bourdelot tuli pian Ruotsin hovin johtavaksi hengeksi ja kuningattaren etevimmäksi suosikiksi. Aikomuksemme ei ole lähemmin kertoa siitä suuresta vaikutuksesta, jonka hän sai kuningattareen, kuinka hän mitättömillä viisasteluillaan kumosi kuningattaren mietteet siveellisestä arvosta, kuinka hän tämän sydämestä sammutti viimeisenkin uskonkipinän ilmoitettuun uskontoon j.n.e. — tahdomme vaan puhua hänen suhteestaan everstiluutnantti Stålsköld'iin. Kaikki vihasivat Bourdelot'a, mutta ainoastaan harvat uskalsivat julkisesti näyttää tätä vihaansa, useimmat imartelivat tuota mahtavaa miestä päästäkseen siten hänen ja hänen kauttansa kuningattaren suosioon. Niiden joukkoon, jotka eivät kammoneet näyttää halveksumistaan Bourdelot'a kohtaan, kuului everstiluutnantti Stålsköld. Mutta Bourdelot'kin puolestansa näytti alusta alkaen katsovan karsaasti everstiluutnanttiin. Varmaankin oli hän tuntenut tämän tuosta ensimmäisestä kohtaamisesta kestikievarissa — niin luuli everstiluutnantti ja oli myöskin vakuutettu siitä, että Bourdelot, vaikutti häntä vastaan kuningattareen, sillä se luottamus, jota tämä ennen oli osoittanut häntä kohtaan, hälveni päivä päivältä ja kuningatar antoi enää hyvin harvoin mitään hänen toimekseen.
Mitä everstiluutnantti jo aikoja oli arvannut, se tuli hänelle täydelleen selväksi, kun Bourdelot muutamana päivänä kysyi häneltä suoraan, oliko hän, everstiluutnantti, ennenmainitussa kestikievarissa kohtaamisen aikana ollut matkalla. Kysymys ei aivan suorastaan koskenut asiaa, mutta everstiluutnantti arvasi, mitä sillä tarkoitettiin, ja vastasi jyrkästi, ett'ei hän aikonut ensinkään ryhtyä vastaamaan "herra Bourdelot'ille". — Asia jäi siksensä silloin ja ranskalainen lähti vihoissaan ja loukattuna pois.
Mutta vähän myöhemmin teki hän saman kysymyksen. Nyt puhuikin hän peittelemättä "heidän ensimmäisestä kohtaamisestaan" ja pyysi everstiluutnanttia, jos tahtoi välttää pahoja seurauksia, suoraan tunnustamaan totuuden.
Suuttuneena vastasi tämä: "Jo ennen olen sanonut, ett'en ole velvollinen tekemään teille vähintäkään tiliä ja ett'eivät matkani kuulu teihin ensinkään, matkustanpa minne tahansa! Nyt lisään vaan, että jos vielä kerran uskallatte tehdä niin hävyttömän kysymyksen, niin rankaisen teitä sellaisella korvapuustilla, jota teidän ranskalaiset korvanne eivät pitkiin aikoihin liene tunteneet!" — Ja antaakseen sanoilleen enemmän painoa teki everstiluutnantti uhkaavan liikkeen kädellään.
Kuohuen vihasta lähti Bourdelot kuningattaren luokse. Seuraukset tulivat pian näkyviin, sillä tähän aikaan ei rankaisematta saattanut loukata Bourdelot'a, "aikakautensa suurinta miestä", joksi Kristiina sokeassa ihailussaan tavallisesti sanoi häntä. Everstiluutnantti kutsuttiin kuningattaren luokse ja sai ankarat ripitykset. Kuningatar sanoi, ett'ei "hän ansainnut sitä suosiota, jota hän, Kristiina, tähän saakka oli osoittanut hänelle" sekä käski hänen rangaistuksen uhalla suuresta rikoksestaan heti lähtemään Tukholmasta ja palvelemaan tästälähin muutamassa rykmentissä, joka oli Käkisalmen läänissä lähellä Venäjän rajaa.
Everstiluutnantti kuunteli tuomiotansa aivan tyynellä mielellä ja varma on, ett'ei hän pitänyt rangaistusta niin kovana, kuin se oli aiottu, sillä jo aikoja ennen tätä oli hän tyytymätön nykyiseen asemaansa ja sitä paitsi kovin kyllästynyt näkemään, kuinka valtakunnan arvokkaimmat miehet jäivät syrjälle Bourdelot'in ja muiden hänen kaltaistensa rinnalla.
"Nyt pääset kotiin, Pekka, Suomeen", sanoi everstiluutnantti linnasta kotiin päästyänsä palvelijallensa. "Kuningatar on käskenyt minua matkustamaan sinne ja sinä tulet luonnollisesti mukaan. Laita sentähden pian kapineeni kokoon matkaa varten!"
Pekka seisoi aluksi äänetönnä ilosta. Viimein huudahti hän kuitenkin: "Hyvä Jumala, miten siunatun hyväntahtoinen kuningas tuo kuningatar kuitenkin on, kun on ollut niin armollinen herra everstiluutnanttia ja entäs minua sitten, syntistä ihmisparkaa kohtaan! Saanhan minäkin matkustaa Paimioon, herra everstiluutnantti?"
Everstiluutnantti hymyili Pekan käsitykselle asiasta ja vastasi:
"Saatpa tosin käydä sukulaistesi luona sill'aikaa kuin minä oleskelen
Turussa, mutta sitte matkustamme paljoa kauemmaksi aina Venäjän
rajalle".
"Eihän tuo raja liene paljoa tuolla puolen Paimiota?" kysyi Pekka levottomasti.
"Ompa hyvin kaukana — monta kymmentä peninkulmaa".
Tämä vastaus ei ollut omiansa rauhoittamaan Pekka parkaa, joka tähän saakka oli luullut, ett'ei pari penikulmaa idempänä Paimiota oleva maa enää kuulunut Suomeen.
"Ohhoh", huokasi hän. "Jos on niin pitkä matka, niin on asia yhtä pitkä kuin leveäkin!"
Everstiluutnantti meni sitten jättämään hyvästit Tukholmassa asuville ystävillensä ja siinä tarkoituksessa lähti hän ensiksi Aake Berg'in luokse. Mitä lähemmäksi hän tuli sitä asuntoa, jossa oli saanut nauttia niin hellää kohtelua, sitä surullisemmalla mielellä tunsi hän olevansa. Eikä saattanut hän salata itseltänsä, että syynä hänen levottomuuteensa ja suruunsa oli pää-asiallisesti eroaminen Elsasta. Eikä hän myöskään enää saattanut itseltänsä salata, ett'eivät hänen tunteensa Elsaa kohtaan likimainkaan olleet kylmät. Ompa tuo toki koko kummallista! mietti hän. Rakastaisinko toden teolla häntä? Onko siis ensilempeni kuihtunut ja tuntuisiko se muiston elämä, jota olen vannonut eläväni, minusta tyhjältä ja turhalta? Näihin kysymyksiin pysähtyivät hänen ajatuksensa hetkeksi epäillen, mutta sitten jatkoi hän jälleen itsetutkistelemuksiansa: Onko se tunne, joka minulla on Elsaa kohtaan, samanlaatuinen kuin tunteeni Elviraa kohtaan.
— Tähän pakoitti hän itseänsä vastaamaan: Ei! Ei! — Mutta niistä kielloista huolimatta syntyi samantapaisia kysymyksiä: Minkä päätöksen teen nyt oikeastaan? Tunnustanko, ennenkuin eroamme ehkä ainiaaksi, Elsalle ne tunteet, jotka minulla on häntä kohtaan? Mutta se ei saata koskaan tulla kysymykseen, sillä eiväthän nämät tunteet olekkaan muita kuin myötätuntoisuuden ja mieltymyksen tunteita! Enkö mainitse mitään tästä? Mutta pitääköhän minun olla vaiti?
Kieltävä vastaus oli taas pääsemäisillään hänen huuliltansa, kun hän samassa pääsi perille.
Rikkaan tukkukauppiaan everstiluutnantin mielestä vihattava poika oli myöskin tullut käymään Aake Berg'in perheessä. Elsa näytti tyytyväiseltä ja iloiselta kuin leivonen keväällä! Everstiluutnantti huomasi ylpeytensä syistä, joita ei saattanut ymmärtää, tulevan kovasti loukatuksi nuoren tytön ilosta. Hän ei tullut hetkeäkään ajatelleeksi ett'ei tyttö saattanut aavistaakkaan hänen lähtevän kohta. Hänen jäähyväisensä olivat kylmät ja jäykät. Selvään huomasi hän, miten Elsa silloin vaaleni ja hän tunsi tämän pienen käden, silloin kuin se ojennettiin jäähyväisiksi, vapisevan — mutta tukkukauppiaan poika seisoi siinä aivan lähellä ja Stålsköld'in lannistavat ja ylpeät katseet siirtyivät hänestä Elsaan ja taas takaisin häneen.
Mitä synkimmällä mielellä ja huonoimmalla tuulella lähti everstiluutnantti sitten Jakobsson'in luokse.
"Sitten sopii että seuraatte minua Turkuun", sanoi tämä niin pian kuin oli kuullut, mistä oli kysymys. "Tärkeät kauppa-asiat vaativat, että itse olen siellä ja minä matkustan sinne jahdillani 'Kaarle Kustaa'. Mutta omituinen tapausten yhtyminen on tämä! Tietäkää, ystävä everstiluutnantti, että laivassa tulee olemaan muitakin matkustajia, kuin te".
"Keitä sitten?"
"Arvatkaappa! He ovat hyvin tuttuja".
"Tiedän itseni huonoksi arvaajaksi enkä uskalla koettaa".
"Paroni Gyllenström".
"Hänkö!!"
"Ja hänen perheensä".
"Siis Elvirakin?"
"Hänkin"…
"Sitten lienee parasta, ett'en minä lähde 'Kaarle Kustaa' nimisellä jahdillanne".
"Miks'ette?" kysyi Jakobsson. "Jahdin peräpuoleen on laitettu erityisiä huoneita juuri matkustajien varalta — niitä käyttäkööt he. Itseäni varten olen laitattanut kuntoon muutaman hytin kokkapuolella — te saatte majoittua luokseni. Täten voitte, jos haluatte, välttää matkalla kaiken yhteensattumisen paroonin kanssa".
Everstiluutnantti Stålsköld mietti hetken.
"Epäilettekö, ystävä everstiluutnantti?"
Vielä hetken punnittuaan asiaa näytti everstiluutnantti äkkiä tekevän päätöksensä ja vastasi: "Olkoon menneeksi — minä suostun tarjoukseenne. Mutta miksi ette ole ennen ilmoittaneet minulle paronin matkaa?"
"Sain vasta tänä aamuna tiedon siitä, kun hänen taloudenhoitajansa oli täällä tekemässä kuljetussuostumusta. Aikomukseni oli käydä tänään luonanne".
"Minkä sanoi taloudenhoitaja syyksi herransa matkaan?"
"Siitä oli tosin kysymys, mutta hän on hyvin salaperäinen… Tunnetteko häntä?"
"En … tietääkseni en ole koskaan nähnyt häntä".
"Niinkuin sanoin — hän on hyvin salaperäinen ja antoi vaan puolinaisia, karttelevia vastauksia. Niin paljon ymmärsin, että paroni haluaa maa-elämän hiljaisuuteen ja tahtoo nähdä Hämeessä olevia suuria kartanoitansa. Muuten lienee hänen suosikkina olonsa lopussa".
"Lopussa on se ollut jo kauvan. Mutta Reetta? Onko hän ilmoittanut mitään uutta?"
"Tuo raukka oli täällä ja valitteli ääneensä sitä, ett'ei hän saa seurata emäntäänsä. Paroni ei salli sitä. Muuta mainittavaa ei hän tiennyt kertoa, kuin että hän päivä päivältä oli tullut yhä synkkämielisemmäksi".
"Onkohan Elvira alkanut epäillä häntä?"
"Ehkä".
"Koska lähdetään matkalle?"
"Ylihuomenna varhain".
"Hyvä — kyllä laittaudun valmiiksi siksi".
Sitten lähti everstiluutnantti pois.
Varhain ennenmäärätyn matkapäivän aamulla lähti jahti "Kaarle Kustaa" purjehtimaan Tukholman ankkuripaikasta. Tuuli oli myötäinen ja matka kului joutuisasti, mutta kappaleen matkaa Vaksholman toisella puolen tuli ilosta loppu ja matkustajamme saivat vastatuulen. Päälle päätteeksi rupesi satamaan, seikka, joka yhteydessä kevätilman kylmyyden kanssa — oli näet Toukokuun loppupuoli v. 1652 —, pakoitti matkustajat pysymään hyteissänsä. Monta päivää yhtämittaa luovittuansa tuli laiva Söderarm'in kodalle, ja kun tuuli oli kiertänyt hiukan eteläänpäin, ei Jakobsson enää epäillyt laskea ulapalle ja suunnata Ahvenanmaata kohden, vaikk'ei häneltä jäänyt huomaamatta, että mustia pilviä alkoi nousta kaakkoiselle ilmanrannalle ja että laineita peitti tuo tenhon-omaisesti välkkyvä loiste, joka tavallisesti ennustaa myrskyä. Mutta hän luotti keväiseen vuoden-aikaan ja pahimmassa tapauksessa laivan hyvään rakennustapaan, lukuisaan miehistöön ja lujaan taklaukseen.
Matkan kuluessa oli everstiluutnantti Stålsköld vaan pari kertaa nähnyt Elviran. Mutta he eivät kuitenkaan olleet puhelleet keskenänsä ja heidän molemminpuolisena tervehdyksenään oli pitkä, surullinen silmäys. Ei ollut everstiluutnantti ollut paroninkaan puheilla, vaikka he muutaman kerran olivat kohdanneet toisensa kannella. Mutta sitä vastaan olivat he luoneet toisiinsa silmäyksiä, silmäyksiä niin kolkkoja ja uhkaavia kuin viha ja kosto.
Sivumennen mainitkaamme, että paronin suosio todellakin, niinkuin Jakobsson äsken mainitsi, oli lopussa kuningattaren luona. Hänen epäsuosionsa oli kasvanut samassa määrässä kuin hänen mielensä ja kasvonsa synkistyivät; iloa rakastava Kristiina ei voinut sitä kärsiä; hän tahtoi nähdä iloisia kasvoja ympärillänsä. Lisäksi oli paroni jonkun huolimattomuuden kautta suututtanut kuningattaren ja siten antanut hänelle tilaisuuden osoittaa suuttumustaan. Hän sai nyt pitkällä nuhdesaarnalla osansa, vieläpä runsaalla mitalla. Lopuksi ilmoitti kuningatar, että paroni mieluusti saattaisi pysyä poissa hovista. Ei ole vähintäkään epäilemistä, että tämä seikka oli paljon lisännyt paroni Gyllenström'in synkkämielisyyttä ja että se kuului niiden pääperusteiden joukkoon, jotka synnyttivät hänessä päätöksen vetäytyä pois syrjäisille tiluksillensa Hämeesen.
Löytyipä henkilö, joka enimmäkseen oleskeli kannella ja jonka everstiluutnantti näki joka kerran kun pisti päätänsä kajuutasta, ja tämä oli paronin taloudenhoitaja herra Mörk. Herra Mörk'illä ei syyttä ollut nimeänsä, sillä hän oli synkkyydessä herransa vertainen. [Ruotsalainen sana mörk merkitsee: pimeä, synkkä.] Tiiviisti suljetuin huulin ja rypistetyin kulmakarvoin kulki hän tavallisesti levottomasti laivan toisesta päästä toiseen, silloin tällöin puhutellen jotakin merimiestä ja väliin seisahtaen, hetkeksi katsellakseen alas veteen, jonka jälkeen levoton käveleminen jälleen alkoi.
Löytyy henkilöitä, jotka, vaikk'eivät pienimmälläkään tavalla ole tehneet meille pahaa, kuitenkin jo ensi esiytymisessään vaikuttavat vastenmielisesti meihin: everstiluutnantti Stålsköld'istä oli herra Mörk sellainen henkilö. Taloudenhoitajan läsnä olo herätti hänessä saman tunteen kuin käärmeen läheisyys tavallisesti herättää useimmissa ihmisissä: he kammoksuvat, vaikka tietävätkin, ett'ei käärme ole myrkyllistä laatua.
Erittäinkin kiintyi everstiluutnantin huomio herra Mörk'in ääneen ja joka kerran, kun kuuli tämän puhuvan, mietti hän: Varmaankin olen kuullut tämän äänen ennen, mutta milloin ja missä? Kaikin tavoin koetti hän muististaan saada vastausta tähän kysymykseen, mutta turhaan.
Niinkuin taloudenhoitajan ulkomuoto oli täydellisessä sopusoinnussa hänen herransa ulkomuodon kanssa, niin näkyivät he muutoinkin soveltuvan toisillensa ja Jakobsson sanoi havainneensa, että he pitivät usein pitkiä ja salaisia keskusteluja.
Tämän johdosta tuli everstiluutnantti seuraavaan johtopäätökseen:
"Neuvoitelkoot mistä hyvänsä; kenenkään hyväksi eivät he neuvoittele".
Sillä välin jatkoi jahti "Kaarle Kustaa" matkaansa ja tuli joka hetki kauvemmaksi Ahvenanmerelle. Tuuli kiihtyi ja muuttui, joka hetki uhkaavamman näköiseksi. Ei ollut enää epäilemistäkään, että myrsky oli tulossa ja Jakobsson sai pian syytä katua tottelemattomuuttaan varoittavia merkkejä kohtaan. Sillä niiden sysimustien pilvien, jotka ensin olivat näkyneet taivaan kaakkoisella rannalla ja jotka sieltä pian levisivät yli koko taivaankannen, povessa oli kolme merenkulkijoille peloittavaa vihamielistä raivotarta, jotka rajumyrskyn, lumituiskun ja usvan muodossa syöksyivät vihasta ja pelosta korkealle tyrskyvää merta vastaan.
"Kaarle Kustaa" parka, heikko lastu, oli tuskasta huokaillen osallisena aaltojen raivoisassa leikissä ja pimeä, yötä mustempi, oli ylt'ympäri lavan.
Jakobsson huomasi pian mahdottomaksi pyrkiä Föglön saaristoon, sillä toiselta puolelta oli tuuli, joka oli kääntynyt itäänpäin, siihen liian niukka, toiselta puolen niin tuima ja raju, että ainoana pelastuskeinona näkyi olevan laskea myötätuulta. Miehistö oli täydessä toimessa osittain pumpun ääressä, osittain korjaamassa niitä purjeenrepaleita, jotka ensimmäinen raivokas tuulenpuuska oli jättänyt jälelle, sekä kiinniköyttämässä kannella olevia tavaroita, joista hyökylaineet jo olivat pyyhkäisseet pois osan.
Näinä hädän hetkinä otti everstiluutnanttikin tehokkaasti osaa pelastustyöhön. Tottuneena olemaan ensimmäisenä siellä, missä vaara oli suurin, ei hän nytkään halventanut sitä horjumattoman rohkeuden ja lujan päättäväisyyden mainetta, jota hän suuressa määrässä nautti, vaan kiihoitti esimerkillänsä miehistön kestävyyttä ja rohkeutta.
Herra Mörk samoin osoitti olevansa kaikin puolin pelkäämätön mies. Everstiluutnantti Stålsköld huomasi hänen alati sivullansa, valmiina auttamaan milloin ja missä sitä tarvittiin. — Siten olivat he yhdessä asettamassa paikoillensa raskasta arkkua, joka uhkasi katkaista käsipuut. Everstiluutnantin kasvot olivat käännetyt mereen päin, ja kädellään nojautui hän toiseen harukseen; herra Mörk oli juuri hänen takanaan. Silloin tuli äkkiä kauhea hyökylaine ja laiva kallistui kovasti. Everstiluutnantti Stålsköld tunsi jalkansa horjuvan ja selässänsä kummallisen painon, joka työnsi eteenpäin — seuraavassa silmänräpäyksessä katosi hän suin päin vihaisesti ärjyvien aaltojen kuohuvaan syliin.