23 LUKU.
Kuluipa hyvän aikaa ennenkuin Jakobsson ja miehistö alkoi kaivata everstiluutnanttia, sillä sumu oli niin sakea, että saattoi nähdä ainoastaan lähinnä ympärillänsä olevat esineet, eikä herra Mörk maininnut mitään siitä, mikä oli tapahtunut. Jakobsson oli mielettömänä surusta ja epätoivosta, kun vihdoinkin kauan ha'eskeltuansa kannelta ja hyteistä havaitsi, ett'ei hänen ystävänsä everstiluutnantti ollut mistään löydettävissä. Herra Mörk'iltäkin kysyi hän, oliko tämä nähnyt häntä, mutta taloudenhoitaja kielsi eikä sanonut tietävänsä mitään kadonneesta. Tosin myönsi hän, että hän, herra Mörk, jonkun kerran kiireessä oli kohdannut kaivatun, mutta nyt ei hän pitkään aikaan ollut nähnyt vilaustakaan hänestä.
Mitään ei saattanut tehdä everstiluutnantin löytämiseksi, etenkään kun ei tiedetty milloin ja mihin hän oli kadonnut. Tosin koetti Jakobsson pyrkiä vastatuuleen, mutta yritys päättyi huonosti, sillä ensimmäinen hyökylaine tempasi rajuun pyörteesensä molemmat käsipuut laitatuuleen kääntyneestä laivasta sekä joukon kannella olevia, huononpuolisesti kiinnitettyjä arkkuja. Hädin tuskin tai Jakobsson jahdin kääntymään myötätuuleen, selvästi havaiten turhiksi kaikki kokeet taistella riehuvia luonnon voimia vastaan.
Emme rupea kuvaamaan Jakobsson'in surua ja huolta, emmekä kertomaan niitä epätoivosta lähteneitä valitushuutoja, joilla Pekka parka ilmaisi tunteensa, kun kuuli rakastetun herransa hukkuneen.
Myrsky kesti lakkaamatta noin vuorokauden paikoilla. Kun tuuli viimeinkin taukosi ja ilma selkeni, huomasi Jakobsson nyt melkein tuuliajolla olevine laivoineen olevansa Pohjanlahdella muutamia peninkulmia pohjoiseen päin Ahvenanmaalta.
Vanha suomalainen sananlasku sanoo: "Länsi ilman puhdistaa ja luode sen perii". Jokainen, jota ilma-havainnot huvittavat, huomaa useimmissa tapauksissa tämän sananlaskun toteutuvan. — Niin kävi nytkin.
Jakobsson antoi sentähden levittää ne purjekaistaleet, jotka vielä olivat jälellä, ja purjehti myötätuulta saaristoa kohden. Ensimmäinen maa, minkä tapasi, oli Isonkarin saari, johon nyt on laitettu majakka, mutta silloin oli se autio ja asumaton. Sieltä jatkettiin matkaa Turkuun nykyäänkin käytettyä kulkuväylää myöten.
Raskas tehtävä oli Jakobsson'illa Turussa, yhtä raskas kun se suru, joka kalvoi hänen sydäntänsä ja usein pusersi kyyneleitä hänen miehekkäistä silmistänsä. Hän katsoi nim. velvollisuudekseen itse viedä surusanoman tapauksesta kadonneen i'äkkäälle äidille. Hän kielsi miehistöä ja Pekkaakin, jota ainoastaan hiukan oli saanut lohdutetuksi sillä, että lupasi ottaa hänen palvelukseensa, puhumasta tapauksesta, siten estääkseen sitä huhuna tulemasta äidin korviin. Sillä Jakobsson'in arvelun mukaan pitäisi eukkoa jollakin tavalla valmistaa ja sitten vähitellen saattaa hänen tietoonsa todellinen asian laita. Ja mikä kauhea todellisuus! Näyttipä luultavalta, että tämä kova isku murtaisi hänen sydämensä.
Ensimmäisenä päivänä Turussa ollessaan ei Jakobsson arvellut jaksavansa käydä hänen luonansa. Mutta seuraavana päivänä täytyi hänen se tehdä, sillä näytti arveluttavalta lykätä käyntiä tuonnemmaksi, sentähden että Jakobsson vaan vähän aikaa aikoi viipyä Turussa, osittain myöskin sentähden, ett'ei asiata enää ollut mahdollinen pitää salassa.
Ei Jakobsson nyt ensi kertaa käynyt everstiluutnantti Stålsköld'in lesken luona, vaan oli hän edellisillä matkoillansa Suomeen monta kertaa käynyt hänen luonansa välistä terveisiä, useimmiten kirjeitä viemässä pojalta. Tällä kertaa oli hän tuovinaan terveisiä, niinkuin tavallisesti, ja hän otettiin hyvin vastaan. Noudattaen ennen tekemiään päätöksiä ei hän viittaamallakaan puhunut everstiluutnantin surullisesta katoamisesta, vaan kertoili sitä vastaan hänen hyvinvoinnistaan, ja hänen onnellisesta suhteestaan vallanpitäjiin ja siitä loistavasta tulevaisuudesta, joka hymyili hänelle. Kun hän nyt näki kuinka eukon silmät säteilivät ilosta ja tyytyväisyydestä joka kerran kuin pojan nimeä mainittiin, silloin huomasi Jakobsson vasta oikein selvästi tehtävänsä vaikeuden ja epätoivo sydämessä lähti hän illalla jälleen jahtiinsa.
Unta ei ollut ajattelemistakaan; koko yön mietti hän keinoa miten parhaiten ilmoittaisi äidille tuon kauhean sanoman. Viimein päätti pyytää joltakin papilta neuvoa ja välitystä.
Kun hän sitten aamupuoleen nousi kannelle sattuivat hänen silmänsä ahvenanmaalaiseen jaalaan, joka purjehti Aurajokea ylöspäin. Se lähestyi ja näytti aikovan laskea maalle aivan lähelle sitä paikkaa, jossa hänen oma jahtinsa oli. Jakobsson oli tuskin uskoa silmiänsä! Tuo mies, joka juuri nousi jaalan matalasta kajuutasta, saattoikohan hän — olla kukaan muu kuin — ystävä everstiluutnantti! Olikohan mahdollista, että maailmassa löytyi kaksi niin aivan samanlaista henkilöä? Ei! Miehen täytyi olla hän eikä kukaan muu!
Jakobsson kiirehti sille paikalle, johon jaala samassa laski maalle.
"Ettehän liene pelästyttäneet vanhaa äitiäni ilmoituksella
kuolemastani?" olivat ensimmäiset sanat, jotka everstiluutnantti
Stålsköld — sillä hän se todellakin oli — lausui juostessaan
Jakobsson'ia vastaan.
"En ole, Jumalan kiitos ja kunnia, sitä tehnyt vielä!" vastasi
Jakobsson ja pudisti sydämellisesti ystävän ojennettua kättä, sitten
lisäsi hän: "Mutta selittäkää minulle nyt, kuinka katositte äkkiä
'Kaarle Kustaasta' sekä miten sitten pelastuitte?"
Katoamisestansa jutteli everstiluutnantti nyt sen minkä me olemme ennen kertoneet.
"Pelastuksestani", jatkoi hän, "tulee minun kiittää taivaallista Herraamme ja se oli sanan oikeassa merkityksessä Luojan armollinen sallimus! Jouduttuani kuohuisiin aaltoihin olisin ennen pitkää tullut kuolon omaksi, joll'ei onnellinen sattumus olisi tuonut tätä jaalaa, jota näkemästä sumu esti meitä, aivan lähelleni. Se purjehti niin lähelle minua, että sen keula oli vähällä musertaa minun. Huusin apua ja muuan näistä siunatuista ihmisistä, joka sattui seisomaan laidan luona köysi kädessä, heitti tämän heti mereen. Onnekseni putosi köysi poikittain päälleni, jotta aivan helposti saatoin tarttua siihen ja heti sen jälkeen vedettiin minä laivaan. Kuinka kauvan olin ollut aalloissa en aivan tarkoin tiedä, mutta en luultavasti kauvemmin kuin neljä, korkeintaan viisi minuuttia. Yhtä onnellisesti kuin pelastuessani kävi meille edespäinkin, sillä meidän onnistui päästä muutamaan satamaan Ruotsin rannikolla — vieläpä aivan sattumalta. Sieltä lähdimme matkaan, niinpiankuin myrsky oli tyyntynyt ja ilma selinnyt ja — nyt olemme täällä".
"Saattoikohan se paino, joka työnsi teitä eteenpäin — olla mikään muu kuin herra Mörk'in käsi? Ettekö aavista tässä mitään kavalaa konnantyötä paronin puolelta? Kummallista on, että minä ensi hetkestä olen aavistanut jotakin sellaista, vaikk'en ensinkään tiennyt, kuinka onnettomuus tapahtui!" muistutti Jakobsson.
"Varmasti en voi syyttää herra Mörk'iä syypääksi onnettomuuteeni", vastasi everstiluutnantti Stålsköld, "mutta en tahdo kieltää suuresti epäileväni häntä. Putosin niin nopeasti, ett'en ennättänyt katsoa ympärilleni painoiko hartioitani taloudenhoitajan käsi vai joku irti päässyt köyden pää. Sitä paitsi on eräs toinen seikka, jota kauvan turhaan olen miettinyt, johtunut mieleeni. Luulen tunteneeni tämän taloudenhoitajan olleen niiden roistojen valepukuinen johtaja, jotka hyökkäsivät kimppuuni kuningattaren kruunauspäivä-iltana — tuo mustavaippainen mies".
"Hitto vieköön! Olenpa varma, ett'ette ole erehtyneet! Hän se varmaankin oli! Ja me pääsemme vähitellen paronin pirullisten vehkeiden perille!" huudahti Jakobsson ja lisäsi: "Yhtä varma on, että juuri hän työnsi teidät mereenkin. Puolueettomana todistuksena hänen rikoksellisuudestaan on hänen teeskennelty tietämättömyytensä teidän onnettomuudestanne. Hän ei sanonut nähneensä teitä onnettomuuden tapahtuessa".
"Tämä seikka on todella seikka, kahden veroinen, sillä hän seisoi aivan lähelläni, eikä tapaturmani saattanut jäädä häneltä huomaamatta, etenkään kun olimme samassa työssä, erään arkun kiinniköyttämisessä, joka oli vähällä murtautua laidan läpi".
"Lisätodistukseksi epäluuloilleni kuulin hänen vakuuttavan paronille: 'Kyllä meri saaliinsa pitää', siitä saattoi hän, herra Mörk, panna sielunsa autuutensa pantiksi. Kaunis pantti tosiaankin! Jos hän olisi pannut sielunsa ikuisen kirouksen takaukseksi, se olisi toki jotakin ollut! — Se vahingon ilokin, jolla paroni kertoi Elviralle teidän katoamisestanne, saattaa tavallansa kelvata todistukseksi".
"Entäs Elvira — mitä sanoi hän?" — kysyi everstiluutnantti ja odotti nähtävällä kiihkeydellä vastausta.
"Hän päästi kovan tuskan huudon. Sitten kuulin paronin purevan hammastaan vihasta ja kun pelkäsin, että hän rääkkäisi tuota onnetonta, tempasin kajuutan oven auki ja astuin sisälle. Näin silloin paronin käsi pystyssä seisovan pyörtyneen rouvansa vieressä. Hän pyysi apuani ja yksin voimin onnistui meidän pian saada Elvira tuntoihinsa.
"Elvira raukka!" — huokasi everstiluutnantti.
Heidän puhelunsa keskeytti silloin kummallisesti värisevä ääni, joka käänsi heidän huomionsa puoleensa. He kääntyivät syrjään nähdäksensä mistä tuo outo ääni tuli. Mitä näkivät he? He näkivät Pekan syöksevän siihen paikkaan, jossa seisoivat. Sinne päästyään heittäytyi hän everstiluutnantin jalkoihin, suuteli hänen jalkineitansa ja käyttihe kaikin puolin hullun tavoin. Milloin itki hän milloin nauroi ja teki molempia niin äänekkäästi, että ympäristö kaukaa kajahteli. Vaikka everstiluutnantti tuli liikutetuksi näistä palvelijansa hellistä uskollisuuden osoituksista häntä kohtaan, huomasi hän kuitenkin, että hänen täytyi käyttää mahtisanoja ja uhkauksia, ennenkuin voi saada ylen onnellista Pekkaa rauhoittumaan ja malttumaan. Sitten lähti everstiluutnantti, Pekan seuratessa hänen kintereillään, äitinsä luokse, joka asui kaupungin etevimmän kadun, Linnankadun varrella.
Sen ilokohtauksen — pian samantapainen kuin Pekan osoittama — joka oli äidin ja pojan välillä kohtaamisen ensimmäisinä onnellisina hetkinä, jätämme kertomatta. Siinä kyllä että äitiä kohdannut ilo oli hänestä niin suuri, että hänen täytyi siitä mainita lähimmille ystävilleen ja tuttavilleen. Siinä tarkoituksessa päätti hän seuraavana päivänä panna toimeen suuret päivälliset. Valittu seura kokoontuikin silloin everstiluutnantti Stålsköld'in lesken luokse.
Etupäässä mainitsemme provessori ——ksen, joka oli Turun yliopiston etevimpiä kaunistuksia, sitten pormestari B:n, assessorit Turun hovi-oikeudessa, vapaasukuiset herrat C—— ja G—— y.m. y.m. Kaupungin arvokkaimpia miehiä. Tuskin tarvinnee muistuttaakaan, että ne heistä, jotka olivat naimisissa, toivat rouvansa muassaan.
Tosin näyttivät koko pidot everstiluutnantista hiukan pikkukaupunkimaiselta ja hän hymyili makeasti, kun jokainen vieraista ruo'alle istuutuessaan veti esille omat kemuihin tuodut veitsensä ja kahvelinsa — tämä tapa oli jo hylätty Tukholman korkeimmissa piireissä — mutta tämä pikkukaupunkimaisuus tuntui hänestä samalla myöskin viehättävältä ja miellytti sitä paitsi outoutensa takia. Muuten oli everstiluutnantittaren vanha palvelijavaimo, mitä ruokaan tulee, tehnyt todellisia ihmetöitä, niin ett'ei itse ruokalajien suhteen ollut mitään muistuttamista, mutta sitä vastaan näytti tarjoileminen tukholmalaisesta hiukan nurinpäiseltä.
Puhelukin ja puhelu-aine tuntui hänestä hiukan tavattomalta ja vieraalta. Täällä ei vaivattu päätä valtiollisilla kysymyksillä. Sitä vastaan kertoi provessori ——us pitkässä esitelmässä sen jumalantuomion päätöstä, jonka mukaan velho ja noita-akka, Harakka-Maija Säkylän pitäjästä muutamaa päivää ennen oli kärsinyt Aurajoessa. Noita oli uponnut ja sen johdosta vapautettu, mutta pvovessorin arvelun mukaan "oli hän kuitenkin Kyöpelissä kävijä, täynnänsä perkelettä ja pirun saastaisia juonia". — Todistukseksi tähän otettiin, että hän muun muassa oli "saatanaisilla lääkkeillä" parantanut miehen, joka oli taittanut jalkansa, ja että hän oli noitunut naapuriemännän kaikki maitolehmät, jonka asian tämä, naapuriemäntä, kalliimmilla valoilla oli todistanut.
Jumalantuomioiden ehdottoman varmuuden puolustukseksi ja provessorin mielipidettä vastaan puhui moni puhuja, ottaen esimerkiksi joukon kokeita "todellisista noidista" ja semmoisista henkilöistä, joita joku pahansuopa oli syyttänyt viattomasti noituudesta. Niin esim. ei ollut muuan "monitietoinen noita-akka" Lemussa uponnut, vaikka "petollisesti oli kiviä ja lyijyä päälläns' kantanut". Ei ollut siis "tällekään perkeleen lapselle, joka kuitenkin oli myynyt itsensä herrallensa ja isällensä pirulle 30 taalarista", onnistunut estää jumaluuden totuutta. Hän olikin roviolla saanut hyvin ansaitun rangaistuksensa.
Sitä mieltä, jota nämät viimeksi mainitut puolustivat, olivat useimmat seurassa olijat. Harakka-Maija olisi siis pidettävä viattomasti syytettynä henkilönä.
Iltaan myöhään jatkettiin vieraspitoja ja kaikki erosivat sitten iloisina ja tyytyväisinä, toivottaen toisillensa "hupaista yötä ja rauhaa saatanan juonilta ja noitien saastaisilta vehkeiltä".
Turussa tapasi everstiluutnantti Stålsköld myöskin talojensa pehtorin. Niistä kuudesta talosta, joihin hän oli saanut kiinnekirjan, oli hän kuitenkin itse asiassa saanut ainoastaan viisi. Kuudenteen ja parhaasen saaduista tiluksista oli eräs toinen aatelismies ennen saanut kiinnekirjan, ja kun tämän kiinnekirja oli vanhempi kuin everstiluutnantin, niin täytyi viimeksi mainitun luopua kaikista vaatimuksistaan kiistan-alaiseen taloon. Sellaisia rettelöitä tapahtui usein siihen aikaan, sillä kuningattaren muisti ei aina ollut hänen anteliaisuutensa vertainen.
Näitä tiluksiansa ei everstiluutnantti ollut koskaan nähnyt. Nyt päätti hän pehtorin seurassa matkustaa niitä katsomaan, etenkin kun tilukset eivät olleet kovin kaukana Turusta. Hän huomasi niiden olevan, mikäli hän ymmärsi, jotenkin hyvässä kunnossa, kiitti pehtoria uskollisuudestaan ja rehellisyydestään, ja lähti sitten, ainoastaan Pekan seurassa, joka sillä välin oli palannut matkaltaan Paimioon, joukkonsa luokse, joka, niinkuin ennen on mainittu, oli Käkisalmen läänissä.