24 LUKU.
Jos kuningatar tahallisesta ilkeydestä ja tehdäkseen everstiluutnantin päivät oikein ilottomiksi ja ikäviksi, oli valinnut Käkisalmen läänin hänen pakolaisuuspaikakseen, niin hän ei koskaan olisi voinut valita paremmin, sillä tila tuossa osassa isänmaatamme oli siihen aikaan mitä kurjin. Ollen liian kaukana ei se saanut nauttia Brahen ensimmäisen hallituskauden siunausta tuottavia hedelmiä, jotka tämän miehen toimien kautta tulivat muun Suomen osaksi, ja v. 1641 yhdistettiin tämä lääni Inkerin kenraalikuvernöörikuntaan ja siltä poistettiin siis kaikki mahdollisuus tulla osalliseksi Per Brahen myöhemmästä vaikutuksesta Suomessa. Aikomuksemme ei ole kertoa tämän ahnaiden virkamiesten täydelliselle mielivallalle jätetyn läänin tilaa, jossa kaikki oli kaupan ja oikeus myytiin enimmän tarjoovalle, vaan viittaamme niihin historiallisin teoksiin, jotka ovat tehneet otteita tunnetun tarkastusviskaalin Samuel Cröell'in hallitukselle antamasta kertomuksesta, koskeva oloja täällä.
Syvästi vaikutti everstiluutnantin ihmis-ystävälliseen mieleen tuo kurja läänin tila ja ne epäkohdat, jotka täällä olivat juurtuneet, sekä ne rikokset, jotka täällä versoivat, kuten rikkaruoho viljavassa maassa. Hän päätti voimainsa mukaan poistaa paheita. Tämä päätös koski etupäässä sotamiehiä, jotka juovuksissa kuljeskelivat aamusta iltaan niissä kylissä, joihin olivat majoitetut, hävittäen, ikäänkuin olisivat olleet vihollismaassa. Vaikka everstiluutnantti Stålsköld heti ryhtyi ankariin kuritoimiin, onnistui hänen vasta pitkien ponnistusten jälkeen johonkin määrin hillitä pahetta, sillä sen tykkänään kukistamista ei ollut ajattelemistakaan.
Tällaisissa toimissa, joista sotilaat nurisivat vaan väestö iloitsi, ja opiskelemisessa kului hänen aikansa levollisesti vaan yksitoikkoisesti. Mitään seurustelua ei ollut tarjona, sillä papit siinä pitäjässä, johon hän oli asettunut asumaan ja naapuripitäjissä olivat raakoja ja sivistymättömiä juoppoja, jotka kiroillen ja metelöiden viettivät päivänsä kapakoissa. Myöskin asui eräs "lainlukija" läheisyydessä, vaan tämä oli mitä sivistykseen tulee pappien kaltainen ja sitä paitsi epärehellisyytensä ja ahneutensa takia yleisesti vihattu ja halveksittu.
Everstiluutnantin iloisimmat hetket olivat ne, kun sai ystävältään Jakobsson'ilta kirjeissä tietoja Tukholmasta. Vaan nämätkin kirjoitukset olivat tavallisesti hyvin lyhyitä eivätkä tyydyttäneet hänen uutishaluansa. Mainitsemme tässä muutamia niistä.
"Tukholma 1652 Marraskuun 25. —
"Ystävä everstiluutnantti! Armollisin kuningattaremme jatkaa iloista elämäänsä samalla iloisella tavalla kuin tähänkin asti. Jumala häntä suruista varjelkoon, sitä toivomme varmaan jokainen rehellinen alamainen! Minä ja kaikki ystävät — he pyytävät lausua terveisensä! — jatkamme työtämme kaikkien menestykseksemme, vaan kuten kaikki yksityiset henkilöt, niinpä mekin teemme työtä hiljaisuudessa ja tyydymme vähään voittoon vaivoistamme. Minä sitä paitsi viritän omia verkkoja itseäni varten, ilman että yhtiöllä on mitään tietoa siitä. Hauskaa on kalastella myöskin itseään varten. Kaikki ovat tyydyttävän terveitä paitsi Elsa, joka yhä vaan on hyvin kivulloinen ja näyttää alakuloiselta ja kärsivältä. Synti on, jos sellainen kukka lakastuu kevään ensi kukoistuksessa.
"En uskalla panna muuta paperille, sillä kovasti on tullut viime aikoina toisten kirjeiden aukaiseminen ja Herra yksin tietää kuinka monet silmät tarkastavat tätä kirjoitusta, ennenkuin se saapuu teidän käsiinne. Hyvin vointia luvatussa Kaanaan maassanne toivoo teille järkähtämättömästi — uskollinen ystävänne Jakobsson."
Katkeran tunteen synnytti everstiluutnantissa ilmoitus Elsan horjuvasta terveyden tilasta. Aavistuksen ääni hänen sydämmessään kuiskasi, että Elsa rakasti häntä ja että murhe hänen kylmäkiskoisuudestaan saattoi hänelle kärsimyksiä. Myös toinen ääni hänen sydämmessään kuiskasi päivä päivältä yhä selvemmin, että myöskin hän rakasti Elsaa. Everstiluutnantti tuumaili jo kirjeessä ilmoittaa tunteensa hänelle, kun hän odottamatta sai Turusta kirjeen, jossa ilmoitettiin hänen äitinsä kuolemasta. Tämä uusi suru valtasi nyt joksikuksi aikaa kaikki hänen ajatuksensa ja poisti hänen mielestään kaikki muut tunteet. Hän matkusti Turkuun hautaamaan rakastettua, vanhaa äitiänsä, oleskeli sitten pari kuukautta tiluksillaan ja kun hän sittemmin tuli olinpaikkaansa Käkisalmen lääniin, ei hän vielä ollut kirjoittanut Elsalle.
Aika ei kuitenkaan voinut poistaa Elsan kuvaa hänen sydämmestään. Usein hän ajatteli häntä ja vihdoin päätti hän vakaasti kirjoittaa hänelle. Juuri samaan aikaan sai hän näin kuuluvan kirjeen Jakobsson'ilta: "Tukholma Toukokuun 18 p. 1653. — Ystäväni everstiluutnantti! Tavallinen alamaisellinen kainous ja nöyryys kehoittavat minua ensiksi ja etupäässä puhumaan Hänen Majesteetistansa kuningattaresta. Ja siitä syystä on minulla erinomainen ilo ilmoittaa teille, että Hänen ylhäiset jalkansa ovat niin terveet kuin suinkin toivoa voipi, ja kerrotaanpa hänen baleteissa tanssivan entistä keveämmin ja miellyttävämmin. Tämähän ei voi herättää muuta kuin mitä sydämellisintä iloa jokaisen uskollisen alamaisen rinnassa, se kun ylimalkaan selvästi todistaa Hänen Majesteettinsa terveyden olevan hyvän. Valtakunnalle on tapahtunut suuri, korvaamaton vahinko — Bourdelot ei ole enää Ruotsissa! Eräänä yönä tämän kuun alussa hiipi hän tiehensä Tukholmasta. Tuon suuren miehen kainoutta ei voi kyllin ihailla, hän kun vain kaikessa hiljaisuudessa jätti pääkaupungin. Hänen aikomuksensa oli selvästi välttää niitä haikeita kaipauksen valitushuutoja, joilla kansa varmaankin olisi seurannut häntä, jos hänen lähtöaikansa vaan olisi ollut tunnettu. Ja mitä ajatteleekaan hän kiittämättömästä Ruotsista, tuo Bourdelot, mitä ajattelee hän siitä saituudesta, millä valtakunta on palkinnut hänen suuret ansionsa? Olen kuullut kerrottavan, että ne varat, mitkä hän vei mukanansa Ruotsista, eivät nouse yli parin tuhannen taalarin. Todellakin mitätön summa! Mutta onpa meillä, Jumalan kiitos, vielä espanialainen Pimentelli, mies joka monessa suhteessa on itse Bourdelotakin etevämpi! Toivokaamme että häntä ymmärretään kunniallisemmin palkita! — Ystävät pyytävät tervehtämään, työtä pitkitetään. Vaikka minulla on syytä luulla ett'ei se huvita teitä, tahdon kuitenkin mainita että olin nykyisin eräissä häissä. Häät olivat Elsan ja sen nuoren miehen, jota teidän oli tapa nimittää 'tukkukauppiaan pojaksi'. Heidän luullaan tulevan onnellisiksi, sillä ylkä on 'kunniallinen ja hiljainen mies'." Pitemmältä ei everstiluutnantti voinut jatkaa lukemista, vaan kirje putosi hänen kädestänsä. Pari, kolme päivää pysyi hän lukittuna huoneisinsa eikä huolinut ruoasta että juomasta. Mitä hän näinä yksinäisinä hetkinä ajatteli, voimme osaksi päättää siitä vastauksesta, jonka hän kirjoitti Jakobsson'ille ja jossa hän muun muassa lausui: "Tosiaankin tunnen minä olevani mitä onnettomimpia ihmisiä maailmassa, niin köyhä maallisesta onnesta kuin joku ikinä on saattanut olla. Mutta sen ohessa huomaan minä, että minä itse järjettömyyteni ja ajattelemattomuuteni takia suuremmaksi osaksi olen ollut syynä siihen enkä ole tarttunut onneen silloin kuin olisin voinut saavuttaa sen, vaan olen eriskummallisessa sokeudessani päästänyt sen käsistäni. Olen menetellyt tyhmän ihmisen tavalla, joka jättää toimittamatta tärkeimmät asiansa, kunnes on liian myöhäistä ajatella niitä. Siis on minun tosiaankin syyttäminen itseäni. Siihen terävään ivaan, jolla teidän kirjeenne ovat kirjoitetut, en minä voi vastata samalla tavalla, sillä minä olen alakuloinen", j.n.e. Yhtä surullinen mieli-ala ilmaisekse koko kirjeen sisällyksestä ja yhtäläinen valitus toteuttamatta jätetyistä aikeista onnen saavuttamiseksi.
Lähimmältä seuraavalta ajalta ei everstiluutnantti Stålsköld'istä ole mitään erinomaista kerrottavaa, paitse mitä Pekka ja sotamiehet muistuttivat, nimittäin "että heidän everstiluutnanttinsa kävi yhä juonikkaammaksi ja että oli vaikea enää tehdä mitään hänen mieltänsä myöten". He kummastelivat suuresti mikä onneton seikka lienee "tehnyt hänen niin tyytymättömäksi kaikkeen" ja odottivat "että hän parantuisi", mutta vuosi kului loppuun eikä mitään parannusta kuulunut.
Alussa vuotta 1654 sai everstiluutnantti ystävältänsä Jakobsson'ilta näin kuuluvan kirjeen: Tukholma Helmikuun 20 p:nä 1654.
"Suuri surusanoma on minulla tällä kertaa teille kerrottava, oikea onnettomuuden viesti! Meidän armollinen kuningattaremme eroaa hallituksesta, ja astuu alas isäinsä kunniakkaalta valta-istuimelta. Älkää ollenkaan toivoko, että asia tälläkin kertaa jääpi sillensä; ei ole enää toivomistakaan; Hänen Majesteettinsa on täydellä todella kyllästynyt meihin kelvottomiin, sittenkuin Pimentellikin, epätoivoissaan siitä että tällä nuhjuskansalla on niin niukalta kultaa ja aarteita, on lähtenyt pois maasta. Kreivi Maunu on auttamattomasti joutunut haaksirikkoon onnen salakarille, ja tätä nykyä on Klaus Tott se mies, joka täysin kauhoin ammentaa yltäkylläisyyden kaivosta. Tahtoo harmista haljeta ajatellessa, että hän synnyltään ja sukuperältään on ruotsalainen! Eikö olisi paljon kunniakkaampaa maalle ja valtakunnalle, jos tämä Tott olisi esim. italialainen? — Prinssi Kaarle Kustaa on siis tuleva kuninkaasi! Mitä on ollut se tiedetään, mitä saadaan sitä ei tiedetä.
"Ystävät ovat nähneet uutterat pyrintönsä kantavan hedelmiä ja iloitsevat siitä.
"Toivon pian kohtaavani teidän, sillä epäilemättä tulevat uudet olot häiritsevästi vaikuttamaan suloiseen lepoonne siellä Kaanaan maassa ja saatte kai tyytyä lähempänä Siionin linnaa sijaitsevaan asuinpaikkaan. Minä arvelen että jalopeura pian lähtee metsästämään ja silloin on hyvä hänelle, jos hänellä on teidän kaltaisia apumiehiä seurassaan. — Hyvästi siksi Jakobsson".
Kului sitten taasen pitkä aika ennenkuin everstiluutnantti Stålsköld sai mitään tietoja Tukholmasta, vaikka hän nyt hartaammin kuin koskaan ennen halusi saada niitä. Saatuansa vihdoin kirjeen näki hän sen — kuningattaren kirjoittamaksi. Hän kehoitti siinä everstiluutnanttia saapumaan niille valtiopäiville, jotka hän oli kutsunut kokoon Upsalaan toukokuun alussa, siten saattaaksensa valtakunnan säädyt tilaisuuteen vastaan-ottamaan hänen jäähyväisensä ja vannomaan uudelle hallitsijalle alamaisuuden ja uskollisuuden valan.
Kirjettä seurasi everstinvaltakirja ynnä lahjoituskirja, jossa hänelle luvattiin kaksi taloa. Joko kuningatar oli katunut kovuuttansa everstiluutnanttia kohtaan ja nyt tällä runsaalla armolla tahtoi palkita sitä, taikka joko hän tahtoi tuleviksi ajoiksi pidättää häntä puoluelaistensa joukossa, taikka mistä syystä hän lieneekin korottanut hänen ja lahjoittanut hänelle nuo maatilat, varma on, että vastanimitetty eversti ei ollut erittäin tyytyväinen saamaansa, hänen omasta mielestänsä ja varmaan monen muunkin mielestä ansaitsemattomaan everstin-arvoon. Paljoa mieluisammin olisi hän suonut jääväänsä ilman tätä arvon-ylennystä ynnä sitä seuraavaa lahjoitus-kirjettä.
Kuningattaren kirje oli viipynyt niin kauvan matkalla että everstiluutnantti Stålsköld sai sen vasta toukokuun alussa. Hänen käskynsä mukaan lähti hän viipymättä matkalle Ruotsiin, mutta ennenkuin hän saapui sinne, oli Kaarle Kustaa jo ehtinyt tulla kruunatuksi ja Kristiina kuningatar oli lähtenyt pois maasta. Matkallansa oli everstiluut … eversti piti meidän sanoa! tavannut ainoastaan sangen harvoja henkilöitä, jotka jonkunlaisella kaipauksella puhuivat pois-menevästä kuningattaresta, mutta sitä vastoin oli seuraava iloinen huudahdus kaikkialla tunkeunut kevennetyistä rinnoista: "Jumalan kiitos! nyt olemme vihdoinkin saaneet kuninkaan maahan!"
Sama iloisuus, vaikka vielä innokkaampi, kaikui vastaan Tukholmassa. Ensimmäisen iltansa vietti hän siellä Jakobsson'in seurassa, joka pitkässä esitelmässä kertoi kaikesta siitä, mitä joko "P.C.G. seura" taikka hän itse puolestaan oli toiminut jouduttaaksensa kuningattaren luopumista hallituksesta ja niin pian kuin mahdollista saattaaksensa valtikan prinssin käsiin. Suurin osa hänen esittelystänsä ei kuulu tähän kertomukseen; ainoastaan seuraava kohta on meidän tässä ottaminen huomioon.
"Te muistatte, hyvä eversti, varmaan sangen hyvin sen kesäaamun, jona te saatoitte kuningatarta Drottningholmaan? Luultavasti on myöskin säilynyt muistissanne se kukkula, jonka huipulta te katselitte luonnon kauneutta ympäristössä; kun samassa kamala, hirvittävä ääni kyllä harmittavalla tavalla keskeytti kaikki teidän runolliset mietteenne?"
"Kuinka? Tiedättekö te sen? Minä olen kuitenkin pitänyt asian salassa ja kuningattarella ei liene ollut halua kertoa tätä tapausta kellenkään!" huudahti eversti Stålsköld kummastuneena.
"Kukahan tietäisi tätä tapausta, jollen minä?" sanoi Jakobsson hymyillen. "Minähän juuri varta-vasten sitä tarkoitusta varten laitetun torven avulla sainkin aikaan tuon hirveästi kamalan äänen, joka saattoi teidänkin urhoollisen sydämenne tuskasta sykkimään! Tuo oli kovin hullunkurinen ajatus — eikö niin? Mutta kun minä tiedän kuinka taika-uskoisia ihmiset, viisaimmatkin niistä, ovat, niin päätin kuningatarta kohtaan koettaa ennakkoluulon voimaa. Ja vielä tällä hetkelläkin, olen vakuutettu siitä, että minä tällä kujeellani joudutin hänen hallituksesta-luopumis-ajatuksiansa".
"Siitä minäkin olen varmasti vakuutettu", lausui eversti Stålsköld. "Mutta missä ihmeellisessä paikassa te olitte piilossa, kun en minä, vaikka tarkasti etsin, voinut löytää vähintäkään jälkeä teistä?"
Jakobsson rupesi nauramaan.
"Luuletteko", sanoi hän, "että minä olisin ollut kyllin yksinkertainen, näyttääkseni itseäni jollekulle, kun tahdoin olla kummituksena ja käydä semmoisesta! Ei eversti ystäväni, niin yksinkertainen en ollut! Ettekö muista että te kerroitte minulle aiotusta retkestä, seuratessani teitä Portugalin lähettilään asuntoon? Minulla oli sen tähden hyvää aikaa valita paikka ja niin hyvin olin kätkeytynyt erääsen luolaan, ett'ette olisi löytänyt minua, vaikka olisitte etsinyt neljä vuorokautta yhtä mittaa!"
Kaarle Kustaa oli noussut Ruotsin valtaistuimelle pää täynnä suuria, kunnianhimoisia tuumia. Ne unelmat suurista voitoista ja loistavista urostöistä, jotka hänen oleskellessansa syrjäisessä Borgholmassa olivat kangastaneet hänen vilkkaassa mielikuvituksessaan, nämät unelmat olivat nyt todellisuudessa pantavat toimeen. Sota oli sentähden hänen ensimmäinen ajatuksensa aamulla, viimeinen ehtoolla. Ruotsin jalopeura oli jo liian kauan levännyt, nyt piti sen taasen lähteä liikkeelle, lähteä tavoittamaan uutta saalista ja vereksiä seppeleitä! Mutta minne? siitä vaan oli kysymys. Pian saatiin tähänkin kysymykseen kuitenkin vastaus ja sodan raivottaret alkoivat levittää hävitystä ja kauhua onnettomassa Puolanmaassa.
Eversti Stålsköld'in ei suotu seurata sankarikuningasta hänen voittoisalla retkellään Puolanmaan sydämeen. Hän lähetettiin sitä vastoin siihen vähäläntäiseen joukkoon, joka Kustaa Aadolf Lejonhufvud'in johdolla oli saanut toimekseen valloittaa Litvanmaata. Kunniakkaalla tavalla lisättyään sotakunniaansa mainitussa maassa sekä Liivinmaassa, seurasi hän samaa Lejonhufvud'ia, kun hän kesällä 1656 sotajoukon ylipäällikkönä tuli Suomeen, jonka rajain ylitse tsaarin saaliinhimoiset joukot hävittäen olivat samonneet.