25 LUKU.
Venäläiset olivat tunkeuneet maahan samaan aikaan monessa kohden, sekä Laatokan pohjois- että eteläpuolella. He murhasivat, polttivat, ryöstivät ja hävittivät kaikki mikä vaan eteen sattui. Hätä lähimmissä raja-seuduissa oli sanomattoman suuri. Nyt, kuten usein ennenkin, olivat Suomenmaan omat sotajoukot toimessa toisella taholla ja vuodattivat vertansa vieraalla maalla, samalla aikaa kuin heidän oma kotomaansa oli melkein kokonansa jätettynä alttiiksi vihollisten hävitykselle. Mutta nyt, kuten ainakin hädän hetkellä, oli Suomen talonpoika valmis uhraamaan viimeisenkin veripisaransa isänmaan puolustukseksi, ja ne voimakkaat ponnistukset, joita maamme asukkaat tekivät kotonsa ja kontunsa suojelemiseksi, ovat kauneimpia koristuksia meidän historiamme lehdillä.
Eräs vihollisen hävittäviä ratsujoukkoja oli tunkeunut pohjois-Karjalaan ja sen luultiin aikovan Savonmaan kautta rynnätä Hämeesen. Eversti sai käskyn noin kolmensadan miehen kanssa lähteä vastustamaan näitä pelättäviä vihollisia ja jos mahdollista karkoittamaan heidät takaisin. Aikomus oli että hän matkalla maan itärajoille keräisi kansalta apuväkeä mieslukuisen joukkonsa lisäksi, ja tällä tavoin onnistuikin hänen lisätä sotavoimaansa pariin tuhanteen mieheen, sillä kaikkialla mistä hänen matkansa kävi yhtyi häneen joukoittain talonpoikia. Tuskin tarvinnee mainita, että näiden maalaissotilasten varustus ja aseet olivat perin huonot ja vaillinaiset. Ainoastaan aniharvat, kaikkein varakkaimmat heistä olivat varustetut edes vähänkään kelvollisilla aseilla.
Eversti Stålsköld oli tämän joukkonsa kanssa saapunut pohjois Hämeen luonnon-ihaniin pitäjiin. Matkan rasituksista väsynyt miehistö piti lepoa erään vähäisen joen ylitse menevän sillan luona. Marraskuun päiväksi oli päivä erinomaisen lauhkea ja kaunis, aurinko paistoi niin lämpimästi kuin se ainoastaan harvoin paistaa syksyiseltä taivaalta. Sillä aikaa kuin sotamiehet kootaksensa uusia voimia halukkaasti nauttivat niitä ruokavaroja mitä sattui olemaan käsillä, ratsasti eversti alas sillalle ja katseli sieltä pohjanluontoisen maiseman kauneutta ympäristössä. Hän seurasi silmäilyillään mutkikasta jokea jonka rantoja pitkin Puhuri jo oli laskenut kimaltelevan kristallikannen, mutta jonka aaltoset vielä keskellä joenuomaa vapaina ja iloisina lirisivät eteenpäin. Etäällä viheriöitseväin orasvainioiden ja kellastuneiden niittyjen toisella puolella kohosivat komean herrastalon musta katto ja valkoiset muurit härmäisten koivujen latvain ylitse; vielä etäämmällä näkyi majesteetillinen kuusikkometsä kohoavan erään vuoriharjanteen rinteillä, jonka jyrkistä onkaloista mainittu joki suurella pauhinalla syöksi alas.
Kun eversti Stålsköld, ajatuksiinsa vaipuneena, katseli edessänsä olevaa, tässä ylempänä heikosti kuvattua maisemataulua, astui eräs sotamies hänen luoksensa. Lakki kädessä ja syvään kumarrellen lähestyi sotilas.
"Teidän ylhäisyytenne herra eversti!" lausui hän äänellä, joka todisti surua ja huolta. "Te katselette tätä herraskartanoa, kentiesi haluaisitte tietää kuka siinä asuu ja kuka on kartanon omistaja?"
"Myönnänpä että kernaasti haluaisin saada tietoa siitä", vastasi eversti ystävällisesti, kääntyen sotamiehen puoleen, jonka kanssa hän par'aikaa riehuvan sodan aikana oli ollut osallisena monissa vaaroissa, ensiksi Litvassa, sitten Liivinmaalla ja vihdoin Suomessa.
"Siinä tapauksessa tahdon ilmoittaa teille että paroni Gyllenström asuu siellä ja että hän myöskin on paikan omistaja".
"Paroni Gyllenström!" huudahti eversti kalveten. "Tunnetko sinä sen herran?" lisäsi hän tuokion vaiti oltuansa.
"Tunnen, herra eversti, minä tunnen hänen varsin hyvin, sillä minä tiedän että hän on enemmän perkele kuin ihminen".
"Miksi niin arvelet?"
"Minä kerron teille elämäni sadun — se ei ole pitkä" — sanoi sotamies vihasta säihkyvin silmin. "Nuo hävitettyjen huoneiden rauniot, jotka näette tuolla oikealla puolella jokea, ovat ainoat jäännökset minun hyvin rakennetusta talostani, joka niin kauvan kuin ihmismuisto ulottuu on mennyt perintönä meidän suvussamme, niin että minä perin sen isältäni, hän isältänsä j.n.e. Se ei ole koskaan ollut kenenkään aatelismiehen omana, vaan me olemme aina maksaneet veroa suorastaan kruunulle. Eikä se kuulunut myöskään paroonin vapaaherrakuntaan. Mutta talo oli liian likellä hänen hoviansa, ja kiihoitti hänen saaliinhimoansa, sillä hän on yhtä ahnas kuin julmakin. Petoksella hankki hän itsellensä ensiksi oikeuden kantaa talon kruununverot ja tarjousi sitten polkuhinnasta lunastamaan itsellensä minun omistusoikeuttani maahan. Ja kun ei hän voinut saada minua siihen myöntymään, niin rupesi hän kaikilla tavoin, mitä suinkin ajatella voipi, kiusaamaan minua. Hän kiskoi minulta liiallisia veroja, vaati laittomia päivätöitä ja hakkautti väellänsä maahan suuren osan talon metsää. Mutta kun ei hän tällä kaikella voinut kukistaa minun vastustustani, niin ilmoitti hän vuoden 1654 sotamiesten otossa minun, sanoen minun kuuluvan hänen alustalaisiinsa, ja minä otettiin ilman muita mutkia sotamieheksi. Siten pakoitettuansa minun jättämään kotoni ja kontuni yhdisti hän taloni muihin tiluksiinsa, ja minä näen nyt isäni perinnöstä ainoastaan raunioita jälellä". — Liikutus, joka valtasi hänen kertoessaan näitä kokemiansa kärsimyksiä pakoitti sotilaan tässä muutamaksi silmänräpäykseksi keskeyttämään kertomuksensa. Sitten jatkoi hän: "Mutta julmuus, millä hän kohtelee talonpoikia, ei kuitenkaan ole mitään verrattuna siihen julmuuteen, jota hän on osottanut koti-elämässään. Ah! muistellessani hänen rouvaansa — Jumala hänen sieluansa siunatkoon — voipi vieläkin tapahtua, että kyyneleet herahtavat silmistäni. Hän oli enkelin kaltainen, ja me nimitimme häntä 'Taivaan armoksi' kun olisi ollut sanottava 'Hänen armonsa!' Hän lohdutti kärsiviä, hän itki murheellisten kanssa ja armahti onnettomia, mutta hän, ihmisraukka, oli kuitenkin onnettomin meistä kaikista".
"Mitä hänestä? Sano pian mitä tiedät hänestä!" ärjäsi eversti kuumeentapaisella pikaisuudella.
"Mitä minä tiedän hänestä?" toisti sotilas murheellisena. "Oi, herra eversti, minä tiedän niin vähän ja kuitenkin niin paljon! Muutamat sanovat että paroni monen rääkkäyksen perästä on tappanut hänen, toiset arvelevat että hän ruumis-arkussa on hautuutanut puunkappaleita hänen sijassansa, ja että hänen armonsa vielä elää muurattuna erääsen komeroon seinässä, johon hän pienestä rei'ästä antaa hänelle sen verran ruokaa että se hädin tuskin riittää pitämään häntä hengissä".
Kylmä väristys kävi eversti Stålsköld'in ruumiin läpi, hän kävi kalman kalpeaksi ja oli horjahtaa alas hevosen selästä.
"Vai niin, lurjus!" huudahti hän hampaitansa kiristäen. "Sentähdenkö jätit Tukholman ja asetuit asumaan tähän syrjäiseen seutuun, että voisit oikein pirullisesti kiusata viatonta raukkaa? Voi kuitenkin sinua! Kaikki helvetin vallat, sinun uskolliset liittolaisesi eivät voi pelastaa sinua minun rankaisevasta kädestäni".
Lepoaika oli nyt lopussa ja torven toitotus kutsui lähtöön. Synkkänä ja kolkkona kuni myrskyinen syys-yö ratsasti eversti Stålsköld joukkonsa etunenässä, ja nähtiinpä hänen toisinaan ottavan esille ja tyystin tarkastavan pistooleja, jotka olivat hänen vyöllänsä. Myöskin sotamiehiin näytti päällikön synkkyys tarttuneen, sillä äänettöminä, sanaa vaihtamatta marssivat he eteenpäin. Vihdoin ehdittiin siihen kylään, jossa oli päätetty levää yötä. Useimmat väsyneistä sotilaista etsivät lepoa, — mutta niin ei tehnyt heidän everstinsä.
"Minä ratsastan ulos muutamaksi tunniksi", sanoi tämä palvelijallensa Pekalle. "Älä ollenkaan ole letoton jos viipyisinkin poissa jälkeen puoli-yön. Viimeistään taas olen täällä aikaisin huomen-aamulla, vähää ennen kuin lähdemme jatkamaan matkaa".
Uskollinen palvelija heitti tutkivan ja huolta ilmaisevan silmäyksen herraansa ja uskalsi muistuttaa: "Mutta hyvä eversti, ettehän toki ratsastane ulos yksinänne? Voisittehan joutua jonkun vihollisen partiojoukon käsiin, jonkun — —"
"Ole huoleti minusta, Pekka. Meillä on vielä hyvä matka, ennenkuin tapaamme ketään vihollista", keskeytti häntä eversti ja tarkasti vielä kerran pistoolejansa.
Tämä lisäsi Pekan levottomuutta, ja laskien polvillensa pyysi hän herraansa, että tämä ottaisi hänen, Pekan, kanssansa.
"Ei, minun täytyy ratsastaa yksin, ihan yksin. Älä sentähden enää suututa minua rukouksillasi!"
Saatuansa tämän vastauksen näki Pekka, että kaikki enemmät rukoukset olisivat olleet turhat. Hän salasi sentähden niin hyvin kuin voi surun sydämeensä, mutta sitä ajatusta ei hän voinut salata itseltänsä, ett'ei hän ollut milloinkaan ollut niin levoton herransa takia kuin hän nyt oli. "Aavistus sanoo minulle, että joku onnettomuus kohtaa häntä tällä retkellä", ajatteli hän.
Kuitenkin oli eversti lähtenyt. Niin pian kuin hän oli päässyt kylän näkyvistä, ajoi hän täyttä laukkaa eteenpäin. Tultuansa sille sillalle, josta edellisessä on ollut puhe, kääntyi hän sille tielle, joka huolellisesti istutettujen lehtipuiden välitse johti paroonin linnaan, jonne hän pian saapui.
Ei yhtäkään ihmistä näkynyt pihalla. Koko suuri rakennus näytti autiolta ja asumattomalta ja teki kammoittavan vaikutuksen vieraasen; se oli valkeine, yksivakaisine muureineen suurenmoisen muurihaudan kaltainen.
Mutta eversti Stålsköld'illä ei ollut aikaa pitkiin mietiskelemisiin. Tosin tunsi hän että tuo häntä tässä kaikkialla ympäröivä haudantapainen kolkkous painoi hänen mieltänsä, mutta sen ohessa kiihtyi hänen vihansa ja suuttumuksensa joka silmänräpäys. Kiiruusti sitoi hän hevosensa erääsen maahan lyötyyn paaluun ja lähti sitten nopein askelin ylös eräitä portaita, jotka rakennuksen pääsisäänkäytävästä johtivat toiseen kerrokseen, Ehdittyänsä yläkertaan tarttui hän umpimähkään ensimmäiseen oveen, mikä hänen eteensä sattui. Lukko ei kestänyt hänen voimakasta tempaustansa ja ovi lensi auki. Huone, johon hän nyt tuli, oli pieni ja pimeä; ainoastaan yhdestä ainoasta ahtaasta ikkunasta pääsivät valonsäteet tunkeutumaan sisään. Huoneessa vallitsi pahanhajuinen, ummehtunut ilma, joka kyllin inhottavalla tavalla tunki everstin sieramiin.
Viereisestä huoneesta kuului hiljaista kolinaa. Eversti tarttui pistooliin ja se kädessä meni hän eteenpäin. Seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi hän vastatusten verivihollisensa — paroonin kanssa.
Paljon oli parooni muuttunut, sittenkuin eversti Stålsköld, joka nyt tuskin tunsi hänen, oli hänen nähnyt viimeiksi. Hänen kasvonsa olivat laihat ja vaaleankeltaiset, hänen syvälle painuneet silmänsä tuijottivat kamalasti, melkein kuni mielipuolen päässä, rypyt hänen otsassansa olivat lisääntyneet ja käyneet syvemmiksi, ja hiukset, kampaamattomina ja siivoomattomina, törröttivät melkein pystyssä. Myöskin hänen pukunsa, joka ei ollut puhdas eikä siisti, todisti kylläksi kaunopuheliaasti puuttuvaa hoitoa ja huolenpitoa, ja teki hänen näkönsä vieläkin kamalammaksi.
Eversti Stålsköld seisoi hetken äänetönnä, ällistyneenä, nähdessään kuinka perinpohjin tuo ennen niin hieno hovimies oli muuttunut. Vihdoin katkasi hän äänettömyyden ja lausui pelottavalla äänellä: "Rikos on painanut leimansa teidän kasvoihinne, ja teidän pirullinen kyykäärmeenluontonne loistaa ei ainoastaan teidän silmistänne vaan koko teidän olennostanne. Ei koskaan ole perkeleellä tässä mailmassa ollut todellisempaa kuvaa kuin te olette tällä hetkellä! Mutta vapiskaa, konna! Minä tulen nyt muistuttamaan teitä vannotusta valastani ja kostamaan niitä ilkitöitä, joita te olette tehnyt viattomimmalle luojan luomista olennoista". — Tässä keskeytti eversti puheensa ja iski katseensa paroonin kasvoihin, jotka olivat käyneet kalman kalpeiksi kiukusta. Kuitenkaan ei hän virkkanut sanaakaan. Eversti Stålsköld lopetti taasen äänettömyyden ja lausui: "En tahdo salata teiltä, että viimeinen hetkenne on lähellä ja että minä aion ilman muita mutkia lähettää kuulan otsaanne! Mutta sitä ennen vaadin minä teidän lyhykäisesti tekemään tilin niistä ilkitöistä, joita olette tehnyt, sekä siitä kamalasta kohtalosta, jonka alaiseksi olette saattanut onnettoman Elvira raukan. Oletteko murhannut hänen taikka elääkö hän vielä elämätä, johon verraten kuolema olisi tuhat vertaa parempi? Tunnustakaa rikoksenne ja selittäkää miten tämän asian laita on?"
Eversti Stålsköld odotti turhaan vastausta; ei sanaakaan kuulunut paroonin huulilta, mutta hänen ruumiinsa värähteli kuni vilutautisen ja mitä moninaisimmat mietteet risteilivät hänen päässänsä.
Yht'äkkiä näyttivät hänen rauhattomat ajatuksensa löytäneen pelastuskorren, jota ne hapuilivat. Hänen terävissä kasvonjuonteissaan kuvautui pian haihtuva tyytyväisyyden loiste, josta tottuneen hovimiehen kuitenkin onnistui poistaa kaikki se iva, millä hän sydämensä syvyydestä katseli suoraluontoista, ritarillista Stålsköld'iä. Parooni loi vitkalleen katseensa everstiin, ja teeskennelty suru ja kärsimys kuvautuivat mestarillisesti hänen kasvoissaan; mutta yhä edelleen pysyi hän äänettömänä.
"Te aiotte siis kuolla paatuneena konnana, keventämättä edes omaatuntoanne rikoksienne tunnustamisella!" huusi eversti kohottaen pistoolia paroonin otsan tasalle.
Tämän liikkeen tapahtuessa ei paroonin kasvojen juonteissa voinut huomata mitään muutosta. Asettaen käsivartensa ristiin rinnallensa lopetti hän vihdoin äänettömyytensä ja luoden kylmän katseen Stålsköld'iin lausui hän odottamattomalla tyyneydellä:
"Lauaiskaa, jos teitä haluttaa, ja tehkää loppu elämästä, joka teidän tähtenne on ollut ilottomampi kuin maan poveen kätketyn, auringon lämpöä ja valoa kaipaavan madon! Teidän ajattelemattomuudellenne ja kevytmielisyydellenne ei näy mikään olevan pyhää, ja murhanteko soveltunee varsin hyvin teidän entiseen menetystapaanne". Hänen näin puhuessaan näytti hänen luottamuksensa sanojensa hyvään vaikutukseen lisääntyvän, ja viattomasti vääryyttä kärsineen siveellisellä etevämmyydellä jatkoi hän raikkaalla ja vakavalla äänellä. "Se, joka on riistänyt minulta koko elämäni onnen, tekee minulle muutoin ainoastaan hyvän työn riistäessään minulta hengen, joka ei minulle enää ole minkään arvoinen. Älkää sentähden epäilkö täyttää kaunista tekoanne!"
Eversti Stålsköld antoi kätensä hiljalleen vaipua alas. Hän näytti ensi silmänräpäyksessä ikäänkuin joutuneen hämille paroonin sanoista ja heitti vakaisen silmäyksen omaan sydämeensä, jossa hän myöskin keksi kuvan, joka ulkonaisissa piirteissä muistutti sitä hirvittävää kuvausta, minkä Gyllenström juuri oli esittänyt hänelle. Mutta silmäys paroonin petollisiin kasvoihin, joka nyt, luullen ett'ei vastustajan huomio ollut häneen kiinnitetty, salavihkaa katseli Stålsköld'iä, viritti viimeksimainitussa taasen täyteen liekkiin sen hehkuvan mielikarvauden, joka oli pakoittanut hänen tulemaan tähän onnettomaan paikkaan.
"Lakatkaa paatuneista syytöksistänne ja tehkää minulle tili, jota vaadin teiltä", ärjäsi hän, ja astui taasen askeleen lähemmäksi vankiansa.
"Minä en ole velvollinen tekemään teille mitään tiliä enkä aio sitä tehdäkään!" vakuutti parooni Gyllenström. "Ainoa tili mikä tässä olisi voinut tulla kysymykseen olisi ollut tehtävä ase kädessä, mutta tämänkin tilin olette te tehnyt mahdottomaksi tunkeumalla salamurhaajana väkivallalla minun huoneeseni".
"Jos olisin vaatinut teitä kaksintaisteluun", vastasi Stålsköld, "niin mitä takeita minulla olisi ollut siitä, ett'ette siinä tapauksessa olisi käyttänyt tavallista kavalaa ja petollista sotatapaanne?"
Ylpeänä siitä että oli onnistunut saamaan tuon aseiden käyttämisen paljoa paremmin kuin taitavaan sanakiistaan tottuneen sotilaan suullisesti puolustamaan menetystapaansa, loi parooni Gyllenström nyt Stålsköld'iin arvokkaan katseen ja vastasi:
"Kavaluus ei ole koskaan saastuttanut minun ikivanhan vaakunaani puhtaita värejä, ja minun kunniasanani lienee toki yhtä luotettava kuin teidän!"
Tässä oli kuitenkin rehellisen Stålsköld'in mielestä menty liian pitkälle, ja kiivastuen huusi hän vihasta vapisevalla äänellä:
"Vai minä hävytön konna! Niinkö julkeatte sanoa minulle, te, joka lähettiläidenne kautta mitä inhottavimmalla tavalla tahdoitte salaisesti murhauttaa minun Tukholmassa, te, joka samain konnamaisuutenne välikappaleiden kautta syöksitte minun kuohuviin aaltoihin myrskyisellä merellä! Nämät konnatyöt eivät kuitenkaan ole vielä mitään niiden rikosten suhteen, joita te sittemmin olette tehnyt, mutta nekin jo ovat siksi suuria ja inhottavia, ett'ei teillä ole mitään oikeutta vaatia kunnioitusta ja luottamusta!"
Parooni Gyllenström'in omatunto ei ollut valmistamaton siihen että eversti Stålsköld'illä oli ollut ainakin varma aavistus siitä että ne murhayritykset, joita häntä vastaan oli tehty, olivat alkujaan lähteneet hänen leppymättömästä vihamiehestään, paroonista. Sentähden kuunteli hän tyynellä halveksivaisuudella everstin suoria sanoja, ja ilvehymyllä vastasi hän:
"Minulla olisi oikeus vaatia teiltä todistuksia näihin halpamielisiin syytöksiin. Jos teillä Tukholmassa taikka missä hyvänsä on ollut onnettomuus joutua joidenkin roistojen käsiin, niin ei kukaan voine tehdä minua siitä vastuun-alaiseksi. Ja vaikkapa epäilisittekin minun palveluksessani olevia henkilöitä, niin huomatkaa, että teidän sekaantumisenne minun perheellisiin oloihini ei ole voinut pysyä salassa heiltä kaikilta ja että he ymmärrettävästä innosta isäntänsä asian hyväksi mahdollisesti ovat saattaneet koettaa rikoksella, jota minä inhoan, kostaa minun oikeuttani".
Ikäänkuin rivakkaalla askeleella vapauttaaksensa itsensä niistä solmiavista sanoista, joita nyt rupesi kietoutumaan hänen ympärillensä, huusi Stålsköld:
"Näyttääkseni kuinka lujasti minä luotan asiani oikeuteen, ulotan minä jalomielisyyteni teidän konnamaisuutenne ylitse. Ottakaa tämä!"
Eversti Stålsköld oli puhuessaan irroittanut toisen pistooleistansa vyöltään ja tarjosi sen nyt paroonille.
Ilon välähdys loisti tämän kasvoista, mutta kieltävällä liikkeellä sysäsi hän tarjotun aseen luotansa ja astui akkunan luokse.
Parooni veti syrjään raskaan villaisen akkunavaatteen. Hän aukasi salvat, jotka pitivät kiinni akkunaa ja syys-illan viileä ilma virtasi ummehtuneesen huoneesen.
"Katsos tänne", lausui hän liikutetulla äänellä everstille, joka verkalleen oli lähestynyt akkunaa, kiinnittäen pistooleja vyöllensä.
Stålsköld loi silmäyksen illan pimeydessä lepäävän seudun yli. Tästä akkunasta, kukkulalle rakennetun niin kutsutun linnan yläkerroksesta oli lavea näköala rakennusta ympäröiväin lehtipuiden ylitse. Etäämmällä olevain viljeltyjen vainioiden takana häämöitti silmään jylhä hongisto, ja tästä seudusta kuului illan hiljaisuudessa kallioseinäin välissä alaspäin syöksyvän kosken kova-ääninen kohina.
"Tuolla on paikka", sanoi parooni, osoittaen kädellänsä siihen suuntaan, josta kosken pauhina kuului, "tuolla on paikka, missä meidän kohtalomme on ratkaistava. Kalliot, jotka kohoavat molemmin puolin väsymätöntä koskea, ovat nähneet minun mielipuolena surusta sen vuoksi ett'en ole omannut sen naisen rakkautta, jota minä sisällisintä olentoani kalvavalla intohimolla olen rakastanut. Tämä paikka tuntee koko sen sanomattoman kirouksen, jonka teidän rikoksellinen rakkautenne on saattanut minun avioliittooni — siellä on sovelias paikka joko minun taikka teidän taikka meidän molempain erota elämästä".
"Minä olen suostunut tähän kaksintaisteluun ja annan myöskin määrätä paikan sitä varten, mutta minä vaadin että meidän asiamme tulee ratkaistuksi jo tänä iltana, sillä huomen-aamuna jätän minä jo tämän paikkakunnan. Valmistakaa siis itsenne heti seuraamaan minua!"
Parooni kumarsi syvään ja hänen onnistui salata se ilkkuva ilo, joka samassa loisti hänen kasvoillaan.
"Minä seuraan teitä aseettomana ja olen paikalla valmis seuraamaan teitä, herra eversti, jahka olen noutanut viitan päälleni suojaksi illan viileyttä vastaan. Niin totta kuin elän, palaan minä takaisin muutaman silmänräpäyksen perästä".
"Minä uskon teidän sanaanne, parooni, ja odotan teitä tässä huoneessa", sanoi Stålsköld. Parooni osotti häntä arvokkaalla viittauksella istahtamaan nojatuoliin. Sen perästä läksi Gyllenström ulos huoneesta, ja hänen askeleensa kuuluivat vielä hetken aikaa kaikuvan linnan kiviportailla.
Ehdittyänsä alakertaan kiiruhti parooni askeleitansa, käyden avaran etehisen toiseen päähän. Siellä avasi hän oven, josta tultiin suureen asumattomaan huoneesen. Ennen komeat kultavaatetapetit, jotka verhosivat seiniä, riippuivat repaleina, ja avatusta ovesta virtaava ilma saattoi ne vähäiseen liikkeesen. Pimeys tässä huoneessa alakerroksessa oli suurempi kuin yläkerroksessa, joka kohosi tiheiden, vaikka nyt jo lehdettömien vanhain rakennusta ympäröiväin pensasten yli. Vakain askelin astui parooni huoneen läpi, napautti kerran ovelle, joka johti vähäiseen linnan nurkkakamariin.
Silmänräpäyksen kuluttua aukesi ovi, ja synkkä haamu tuli näkyviin, kynttilä kädessä valaisten paroonia. Hänen kasvonsa olivat semmoiset, joita ei voi unhottaa, joka ne on kerran nähnyt. Meille eivät ne olleet tuntemattomat. Nuo lujasti yhteen puristetut huulet, nuo rypistyneet silmäkulmat eivät voi olla kenenkään muun kuin paroonin kaikissa konnantöissään uskollisen kätyrin, onnettomuutta ennustavan taloudenhoitajan, herra Mörk'in.
Parooni astui kiiruusti sisään ja lukitsi itse mitä suurimmalla huolella oven. Kanssapuhe, jota pidettiin hiljaisella äänellä hänen ja taloudenhoitajan välillä ei ollut pitkä. Mitä suurimmalla tarkkaavaisuudella kuunteli herra Mörk paroonin sanoja ja kun tämä oli lopettanut, kuvautui pirullinen, ilkkuva ilo hänen synkissä kasvoissaan. Mitä heidän puhelunsa koski, saamme kohta tietää.
"Luottakaa minuun, herra parooni", lausui taloudenhoitaja kuiskuen, valaistessaan kynttilällä paroonille tietä hänen mennessään ulos. Heti sen perästä lukittiin ovi.
Parooni kiiruhti askeleitansa. Tultuansa etehiseen kääri hän viitan ympärilleen ja astui taasen portaita ylös siihen huoneesen, johon jätimme Stålsköld'in.
Stålsköld'in ajatukset eivät olleet sen lyhyen ajan kuluessa, jonka hän odotti paroonia, ollenkaan olleet kaksintaistelussa, joka hänellä hetken perästä oli taisteltavana. Tuskallisesti kuvautui hänen sielunsa silmäin eteen ennen niin eloisan Elvira S——hjelm'in kuva, jota hän vertaili siihen huolten kalvamaan hahmoon, jonka kaltaiseksi hänen mielikuvituksensa nyt loi hänen. Kentiesi oleskeli Elvira nyt saman katon alla kuin hänkin vaikk'ei hänelle kuitenkaan ollut mahdollista lieventää hänen kohtaloansa, se kun oli kiinnitetty hänen halveksitun puolisonsa kohtaloon.
Paroonin palaaminen huoneesen keskeytti hänen ajatuksensa.
"Minä olen valmis seuraamaan teitä, herra eversti", lausui tämä, hieman kumartaen, samassa kuin hän levitti mustan, avaran viittansa, joka hänellä oli olkapäillään, ikäänkuin vielä varmemmin vakuuttaaksensa Stålsköld'iä, että hän oli pitänyt sanansa ja aikoi aseettomana seurata häntä.
Virkkamatta sanaakaan astui Stålsköld ulos huoneesta ja molemmat veriviholliset lähtivät syyspimeässä kulkemaan määräpaikkaansa kohden, vaihtamatta sanaakaan keskenänsä koko matkalla. Tämä matka tuli sangen pitkäksi, sillä parooni valitsi tahallansa pitemmän niistä kahdesta tiestä, jotka johtivat koskelle.
Kuitenkin tahdomme nyt jättää heidät tuokioksi ja palata siihen huoneesen, johon äsken jätimme herra Mörk'in.
Kun parooni Gyllenström oli, kuten äsken kerroimme, lähtenyt siitä huoneesta linnan alakerrassa, jossa hänen taloudenhoitajansa asui, otti tämä kiiruusti seinältä pienoisen sarvilyhdyn, sytytti kynttilän siinä sekä kääri sitten ympärilleen avaran ratsastusviitan. Käsivarrelleen heitti hän toisen samallaisen päällysvaatteen.
Hän painoi äkisti erästä melkein huomaamatonta jousta, ja äänettömästi aukeni keskellä huoneen sivuseinää oleva laatikko ja kapea, matala aukko tuli näkyviin paksussa muurissa, jonka läpitse jyrkät salaportaat johtivat herra Mörk'in asuinhuoneen yläpuolella olevaan huoneesen yläkerrassa.
Kiirein askelin riensi hän ylös näitä salaisia portaita, työnsi kooten kaikki voimansa auki raskaan salvan, joka lukitsi tämän porraskäytävän yläpäässä olevan oven, ja astui sitten käskevän vakaalla, huolettomalla käytöksellä huoneesen, jossa paroonin puoliso, onneton Elvira, jo kauan aikaa oli pidetty eroitettuna maailmasta.
Huonetta valaisi heikosti palava lamppu. Akkunan eteen oli tehty lautaseinä, joka kuitenkin loppui noin kyynärän verran katosta alaspäin, joten päivän aikana heikko valo pääsi tunkeumaan huoneesen.
Vaikka pieni, oli tämä huone kuitenkin tavallansa mukavan, jopa komeankin näköinen. Seiniä peittivät sievästi kirjatut tapetit, joiden muinoin loistavat värit kuitenkin jo olivat paljon vaalenneet. Huonekalut olivat todellisia taideteoksia, kaunistetut taidokkaasti tehdyillä leikkauksilla ja silatut kallisarvoisilla puulajeilla. Herra Mörk'in astuessa sisään makasi Elvira puolinukuksissa seinän vieressä olevalla sohvalla. Hän oli hyvin kuihtuneen näköinen. Vaikka hänen väsymättömän vartijansa, taloudenhoitaja Mörk'in, jolla yksinänsä oli oikeus päästä vapaaherratar Gyllenström'in kaikesta ulkomaailmasta eroitettuun huoneesen, olikin tapana alituisesti käydä hänen luonansa, loi hän nyt kuitenkin levottoman, kysyväisen silmäyksen miehensä jääkylmään, rohkeaan kätyriin, sillä tähän aikaan vuorokaudesta sai hän kuitenkin tavallisesti olla vapautettuna hänen läsnäolostansa.
Vähäisellä kohteliaisuuden vivahduksella lausui herra Mörk heti huoneesen tultuansa:
"Suvaitkaa, rouva vapaaherratar, valmistautua heti seuraamaan minua".
Vapaaherratar nousi ylös ja astui tyynenä häntä vastaan. Koko hänen olennossaan voi huomata samalla kertaa nöyryyttä ja loukkaamatonta arvoisuutta.
"Ja ken käskee minua seuraamaan teitä?" sanoi hän, luoden vakaan silmäyksen herra Mörk'iin.
"Parooni" — vastasi herra Mörk lyhyesti ja huolettomalla äänenkorolla, jolla hän ikäänkuin tahtoi ilmoittaa ett'eivät mitkään kysymykset eivätkä vastaansanomiset tässä olleet paikallansa. "Siis", lisäsi hän, ojentaen Elviralle myötänsä tuodun viitan, "siis täytyy se tapahtua. Yö tulee kylmä ja matkamme tulee kenties kyllin pitkäksi. Te tarvitsette tämän viitan".
"Ja minne aikoo parooni viedä minun?" kysyi Elvira äänellä, joka osoitti kuinka arvottomalta elämä jo näytti tälle vielä nuorelle naiselle.
"Sitä en tiedä. Tehkää hyvin ja seuratkaa minua" sanoi herra Mörk, avaten oven sammutettuansa lampun huoneessa.
Elvira heitti herra Mörk'in tuoman raskaan viitan hartioilleen ja veti sen päähineen päänsä ylitse, samassa kuin hän hiljaisesti huo'aten jätti yksinäisen kammionsa, joka todenteolla oli ollut hänelle rakas, sillä se oli vapauttanut hänen joka päivä näkemästä paroonia, hänen puolisoansa. Ainoastaan jostakin erityisestä syystä oli parooni joskus käynyt tässä huoneessa.
Tultuansa alas herra Mörk'in huoneesen viipyivät he siinä ainoastaan niin kauan, että taloudenhoitaja mitä huolellisimmasti ehti lykätä laatikon takaisin paikallensa. Sitten sammutti hän Kynttilän lyhdystä ja astui nyt vankinsa kanssa hänen oman kamarinsa ulkopuolella olevan kolkon etuhuoneen läpi ulos pihalle.
Täällä tarjosi hän vapaaherrattarelle käsikynkkänsä ja kääntyi äkkiä alas pitkään lehtokujaan, joka johti talosta koskelle päin. Heidän mustat haamunsa katosivat pian syys-illan pimeyteen. Tie, jonka herra Mörk oli valinnut, oli paljon lyhyempi kuin se, jota parooni eversti Stålsköld'in kanssa kulki samaan aikaan, samaa päämaalia kohden.
Koko tämä tapaus oli tapahtunut lyhyemmässä ajassa kuin mitä oli mennyt sen kertomiseen.
Matkalla koskelle oli jo tullut täydellinen yö-pimeä, ja kuu, joka ainoastaan kolmannella osalla pintaansa valaisi maata, loi vain niukasti valoa vaeltajain polulle. Polku kävi herraskartanon ja metsän välillä olevan avaran niityn poikki. Jos Stålsköld kävellessään paroonin kanssa olisi heidän ehdittyänsä sille mäennyppylälle, jonka ylitse suuri maantie kulki, silmäillyt ympärillä olevaa seutua, olisi hän himmeässä kuunvalossa nähnyt nämät varjot liikkuvan eteenpäin niityllä. Heti sen perästä kääntyi maantie, tehden äkkimutkan vastaiselle suunnalle, ja vasta etäämmällä kulki se suoraan koskea kohden.
Herra Mörk ja hänen vankinsa eivät alussa vaihtaneet sanaakaan keskenänsä. Kulettuansa niityn poikki tulivat he sangen tiheään metsään, jonka risteilevillä poluilla taloudenhoitaja liikkui yön pimeydessä semmoisella varmuudella, että siitä helposti voi huomata hänen täydellisesti tuntevan seudun. Pian rupesi kosken kohina kuulumaan selvemmin. Metsä harveni harvenemistaan, kunnes näkyviin tuli alastomia kallioita ja vuoren onkaloita, joiden välissä syyssateiden paisuttama koski nopeasti riensi eteenpäin.
Tämä koski, jota me jo ennen Stålsköld'in seurassa olemme sen yläpuolella joen ylitse menevältä sillalta katselleet, syöksi edempänä olevaa suurta järveä kohden kahdella putouksella. Ylempi heti sillan alapuolella oleva putous ei ollut niin jyrkkä eikä myöskään niin ahtaalle kallioseinäin väliin pakoitettu kuin alempi, joka kappaleen matkan päässä kootuin voimin syöksi alas kolkkojen ja jylhien kalliolohkareiden välitse.
Näiden kahden putouksen välillä oli tyynempi suvantopaikka, jonka ylitse voimakkaasti soutamalla vaaratta voi kulkea veneellä toiselta rannalta toiselle. Tämän suvannon tunsivat seudun asukkaat hyvin, mutta käyttivät sitä varsin harvoin, koska vähinkin varomattomuus ylitse kulkeissa jo oli saattanut monen varmaan perikatoon vuolaassa, terävillä kallionlohkareilla täytetyssä alemmassa putouksessa.
Tähän ylitsemenopaikkaan saattoi herra Mörk vapaaherratar Gyllenström'in. Heidän saavuttuansa paikalle katkasi hän pitkän äänettömyyden ja lausui kuiskaavalla äänellä.
"Tänne on parooni käskenyt minun saattaa teidät. Suvaitkaa levähtää niinkauan kuin odotamme paroonin tuloa, sillä meillä on vielä tänä yönä matkustettavana sangen pitkä matka autioiden, synkkäin metsäin läpi. Paroonilla on erityinen syy nykyään muuttaa perheväkensä kanssa sydänmaahan, hirvimetsän takalolle perustamaansa uudistaloon. Toivomme kuitenkin voivamme tehdä teidän elämänne siellä yhtä suloiseksi kuin linnassakin", lisäsi taloudenhoitaja ilkkuvalla äänellä.
Elvira istui kallionlohkareelle vähääkään kummeksimatta tätä paroonin odottamatonta tekoa. Kaikki, mikä koski hänen miestänsä, oli tullut hänelle arvottomammaksi kuin jokapäiväisin tapaus hänen elämässään. Ikäänkuin kuolonväsymys oli huomattava tämän nuoren naisen koko olennossa, jota ei yksikään toivon säde enää virkistänyt.
Herra Mörk kävi muutaman askeleen eteenpäin polkua, joka kulki pitkin vedenrajaan. Hänen ei olisi ollut tarvis, niinkuin hän kuitenkin teki, alituisesti katsoa taaksensa, pysyikö Elvira paikallansa. Tämä ei koettanutkaan yön pimeydessä lähteä karkuun vartijattansa. Pari syltä siitä paikasta, johon herra Mörk oli jättänyt vankinsa, kohosi sangen suuri yksinäinen kallionlohkare; sen ohitse saattoi parilla askeleella tulla suurelle, vedenpinnan ylitse kohoavalle kivelle. Tästä, jossa jokiranta muodosti vähäisen tyynen lahdekkeen, oli pienoinen vene huolellisesti kiinnitettynä rantaan. Tämän venosen laittoi herra Mörk pikaisesti järjestykseen; kalliolohkareen vieressä olevasta kolosta otti hän kaksi paria airoja, jotka hän asetti veneesen, ja sen tehtyänsä irroitti hän nuoraa niin paljon, että veneen missä silmänräpäyksessä tahansa voi lykätä ulos rannasta.
Saatuansa kaikki näin tarpeenmukaiseen kuntoon palasi hän vapaaherrattaren luokse, tarjosi hänelle käsivartensa ja vei hänen paaden luo, jonka jälkeen hän astui veneesen ja auttoi vapaaherratartakin siihen. Itse istui hän toiselle soutulaudalle ja pani ulos airot odottavaan asemaan. Hän viittasi Elviraa istumaan veneen perään, joka oli käännettynä maalle päin, ja tätä viittausta totellen istuutui viimeksi mainittu käärien viittaa huolellisemmin ruumiinsa ympärille.
Sillä tavoin istuivat he molemmat siinä odottaen paroonin tuloa. Heidän ylipuoleltansa samoinkuin alaakin päin kuului kosken yksitoikkoinen kohina. Kumpaiseltakin rannalta kuului syksytuulen surullinen humina honkain latvoista ja koko seutua verhosi yön pimeys raskaana, kolkkona ja läpitunkemattomana.
Silloin alkoi kuulua kaukaa lähenevien askeleitten töminä. Herra Mörk kavahti seisomaan, ja henkeänsä pidättäen kuunteli hän tätä ääntä, joka jok'ainoa silmänräpäys läheni.