27 LUKU.
Parooni Gyllenström ja eversti Stålsköld jatkovat matkaansa, jonka edellisessä olemme nähneet heidän alkavan.
Paroonin askeleet olivat epätasaiset, epävarmat — tuontuostakin seisahtui hän silmäilläksensä ympärilleen. Tämä näytti eversti Stålsköld'istä epäiltävältä ja hän päätti olla varoillansa.
"Minä aavistan jotain petosta ja vaadin pikaista ratkaisua. Jos te teette jonkinlaisia epäilyttäviä liikkeitä, niin pidän minä itseni pakoitettuna laskemaan luodin päänne läpi", sanoi hän.
"Olkaa huoleti", vastasi parooni Gyllenström. "Minähän olen aseettomana, ihan aseettomana".
Tästä vastauksesta tyyntyi eversti hiukan. He kulkivat edelleen äänettöminä ja niin saapuivat he vuoriselänteelle, jonka onkaloista hyökyvä koski syöksi alas. Täällä jyrkkeni polku ja kierteli kolkkoin, uhkaavain kalliolohkareiden välitse. Parooni seisahtui eräällä korkealla tasaisella vuorilakealla ja ilmoitti, että he olivat saapuneet määräpaikkaansa. Tätä vuorilakeaa ympäröitsi kolmella taholla jylhä kuusikkometsä, neljäs sivu laskeutui äkkijyrkkänä kallioseinänä vesiputoukseen, joka oli sen alapuolella.
"Tässä", sanoi paroni, "tässä on paikka, jossa meidän kohtalomme on ratkaistava! Tässä on minun taikka teidän matkanne määrä! Ei siin muuta kuin astukaa kalliolakean vastaiselle syrjälle ja antakaa minulle toinen pistooli. Sen meistä, joka kaatuu, nielaiskoon koski vaahtoavaan kuiluunsa!"
Eversti Stålsköld'iä värisytti. Kuitenkin astui hän tuolle pelottavalle paikalle ja antoi paroonille pyydetyn aseen. Parooni otti sen tyynesti ja lisäsi: "Tässä, tässä on meidän kohtalomme ratkaistava! Hän, joka on rohjennut häiritä avioliiton rauhaa, hän, joka on uskaltanut pilkata pyhimpiä tunteita, mitkä ikänä ovat yhdistäneet kaksi ihmissydäntä, hän, joka on ansainnut kaikki helvetin tuskat — hän saakoon tässä tuomionsa! Olkaa varoillanne ja valmiina! Kun minä olen lukenut kolmeen — silloin lyököön koston kello!"
Parooni oli puhunut vakaasti.
Enemmin paikan kolkon jylhyyden ja hetken tärkeyden johdosta kuin paroonin sanain vaikutuksesta tunsi eversti Stålsköld mielensä juhlalliseksi ja tunteilla, jommoisia ei hän ikänä ennen ollut tuntenut, odotti hän ratkaisevia sanoja paroonin huulilta. Jok'ainoa pieninkin epäluulon kipinä oli sammunut hänen mielestänsä. Kavaluus näytti hänestä tällä hetkellä mahdottomalta. Tuomion hetki — sen juhlallisimmassa merkityksessä näytti hänen mielestään olevan läsnä ja hän ei pitänyt paroonia enää kavalana verivihollisenaan, vaan henkilönä, jonka kohtalon kanssa hänen oma kohtalonsa niin arveluttavalla tavalla oli sattunut yhteen, että korkeamman voiman nyt piti ratkaista, kenen puolella oikeus oli. Miehekkäällä tyyneydellä, mutta kuitenkin hiukan levottomalla mielellä odotti hän kuulevansa paroonin huulilta sanan "yksi".
Mutta kun ei tätä sanaa kuulunut ja kun pimeys esti häntä huomaamasta paroonin liikkeitä, niin loppui eversti Stålsköld'in kärsivällisyys, samalla kuin epäluulo uudestaan alkoi herätä hänen mielessään ja hän huusi "Jollette peräydy lausumasta sanoja, jotka luultavasti tulevat olemaan viimeiset sananne, niin otan minä lausuakseni ne".
"Minä en peräydy mistään sanoista maailmassa — olkoon ne mitkä tahansa", sanoi parooni täydellisellä tyyneydellä, "mutta minä pelkään, että te aiotte tehdä minulle kavalan kepposen".
"Minäkö?" kysyi eversti kummastuneena. "Mikä kepponen se on, josta te puhutte? Että minä aion tehdä lopun teidän katalasta elämästänne, — siihen kepposeen pitäisi teidän olla valmistettu!"
"Pimeys estää minua tyystemmin tarkastamasta tätä asetta", lausui parooni yhtäläisellä tyyneydellä. "Mutta minä pelkään ettei pistooli ole panoksessa. Eihän teillä ollut mitään syytä antaa minulle panoksessa olevaa ampuma-asetta".
Veri syöksähti eversti Stålsköld'in sydämeen. Hän tunsi itsensä syvästi loukatuksi eikä hän tavallisuuden mukaan viivytellyt kiivailla sanoilla ilmaisemasta suuttumustansa.
"Raukka!" kiljasi hän. "Te olette siis tosiaankin niin perin kurja, ett'ette voi käsittää, saatikka arvostella, miehuullista rohkeutta. Vai niin! Sinä pelkurimaisin kaikista pelkurimaisista hylkiöistä! Anna tänne pistooli ja ota tämä!… Mutta älä odota että minä enää kuuntelen, vielä vähemmin odotan mitään sanoja tahi merkkiä!"
He vaihtoivat aseita semmoisella kiivaudella ja pikaisuudella, että sitä on mahdoton kertoa ja yhtäläisellä kiiruulla ojensivat he ne toistensa rintoja kohden. Valonsäde valaisi silmänräpäyksen ajaksi kolkon ympäristön, sangen kova paukaus kuului ja — ratkaiseva silmänräpäys oli ohitse.
Paroonin pistooli oli lauennut, eversti Stålsköld'in sitävastoin ei ollut ottanut tulta. Tästä pistoolista oli paroonin, joka käytti pimeyttä hyväksensä, onnistunut huomaamatta ottaa pii pois. Tähän rohkeaan konnantyöhön oli tämä katala mies päättänyt ryhtyä osaksi luottaen onneensa, joka aina oli ollut hänelle myötäinen tämänlaatuisissa yrityksissä, osaksi sentähden että hän eversti Stålsköld'issä tunsi henkilön, joka liian suuren luottamuksensa takia ihmisten rehellisyyteen näytti olevan ikäänkuin vartavasten luotu kanssaihmistensä petettäväksi.
"Se käypi varmaan päinsä!" ajatteli parooni. "Jos minun muutamilla soveliailla sanoilla vielä onnistuu kiihoittaa hänen muutenkin kiivasta luontoansa, niin on voitto minun. Miten minä olen päässyt voitolle, siitä ei kukaan kuolevainen kuuna päivänä saa tietoa, sillä koski on kyllin syvä salaamaan ihmisten ilmoista mitättömän piipalasen sekä piittömän pistoolin".
Kaiken tämän oli parooni harkinnut aivan oikein, mutta mitä hän ei ollut ottanut lukuun oli se seikka, että ihmiset, joilla on paha omatunto ja pahoja aikeita, toisinaan ampuvat syrjään taistellessaan rehellisten ja kunniallisten miesten kanssa. Tämän seikan tuli hän kuitenkin tänä iltana tuntemaan, sillä tuo ammuttu, murhaava luoti ei sattunut eversti Stålsköld'iin. Se hiipasi hänen olkapäänsä ohitse, saattamatta kuitenkaan hänelle pienintäkään vahinkoa, jos emme ota lukuun pientä rikkinäistä sipaletta hänen takinhiassaan — vaan eihän semmoisesta vahingosta siedä puhuakaan.
Kauhistuksen huuto pääsi paroonilta sittenkuin hän oli ehtinyt huomata, ett'ei laukauksensa ollut sattunut.
Eversti Stålsköld seisoi tyynenä, järkähtämättömän tyynenä. Hän ei tuntenut mitään vapistusta, ei mitään pelkoa. Hänen mielensä oli tyyni, mutta tämä tyyneys oli sen tyyneyden kaltainen, joka merellä käy raivoavan myrskyn edellä. Se oli luonnon tyyneys vähää ennen hirmuista ukkosen jyrinää.
Kauan aikaa seisoi hän liikkumattomana kuni valettu kuvapatsas. Kun hänen kuohuvat ajatuksensa vihdoin puhkesivat sanoiksi, huusi hän vihasta värähtelevällä äänellä: "Petetty! Siis on tämä konna vielä kerran ilkeästi pettänyt minun! Hänessä ei siis ollut rahtuakaan kunniantuntoa … ei rahtuakaan! Mutta sallimus on selvästi osoittanut, että täydellisin oikeus on minun puolellani, oikeus, jota vastaan kaikki konnamaiset yritykset musertuvat kuni kallioon heitetyt saviastiat. Tällä hetkellä olen minä täydellisesti vakuutettu, että minulla on oikeus rangaista … ja minä rankaisen! Rangaistakseni moista konnaa en minä tarvitse ampuma-aseita."
Eversti Stålsköld vaikeni ja tehden suonenvedontapaisen, voimakkaan liikkeen kohotti hän oikean kätensä. Kooten kaikki voimansa heitti hän pistoolin, joka hänellä oli kädessä, paroonia kohden. Mutta tämä oli jo pötkinyt käpälämäkeen, pistooli sattui erääsen ulkonevaan kallionhuippuun ja juova säkeniä osotti sen tietä, kunnes se katosi läheiseen kuiluun luultavasti kuuksi päiväksi piiloutuaksensa ihmisten ilmoilta hyrskyvien aaltojen vaahtoavan vaipan alle.
Eversti Stålsköld henkäsi syvään ja hän luuli tukehtuvansa kiukusta, joka paronin kurjamaisen menettelyn takia oli kiihtynyt hurjimmilleen. Hän koetti keventää rintaansa huutamisella … kirouksella, siunauksella, sadatuksella — yhdentekevää millä hyvänsä! mutta hänen huulensa pysyivät yhteen puristettuina ja hänen oli mahdoton saada sanaakaan suustansa. Silloin sattui pakenevan paroonin askeleitten töminä hänen korvaansa. Saalistansa vainoavan jalopeuran nopeudella lähti hän kiitämään sille suunnalle, josta tämä töminä kuului.
Edellisessä luvussa olemme maininneet että myöskin taloudenhoitaja Mörk kuuli lähenevien askeleitten töminätä istuessaan veneessä. Myöskin olemme huomauttaneet siitä äkillisestä mielenliikutuksesta, joka hänen silloin valtasi.
Kauan ei herra Mörk'in tarvinnut alla epätiedossa siitä mitä nämät kiiruhtavat askeleet merkitsivät, sillä pian kuuli hän paroonin, joka yhä edelleen mitä kiiruimmasti riensi veneelle päin, huutavan; "Jumalan tähden Mörk! Onko sinulla kaikki järjestyksessä? Taivas ja helvetti ovat hyljänneet meidät! Me olemme hukassa! Lykkää heti … heti ulos maalta, jahka minä pääsen perille!"
Saatuansa suurella vaivalla änkytetyksi nämät sanat oli parooni ehtinyt valkamaan, josta edellä olemme puhuneet.
"Onko kaikki järjestyksessä? Onko kaikki järjestyksessä?" huusi hän vielä kerran kuumeentapaisella pikaisuudella ja valmistautui hyppäämään kiveltä, jolla hän seisoi, veneesen.
"Kaikki on valmiina, herra parooni! Joutukaa vaan! — reipas hyppäys!
Vielä emme ole hukassa! Rohkeutta vaan herra parooni!"
Herra Mörk oli tuskin ehtinyt lausua nämät sanat, ennenkuin hän peljästyneenä peräytyi taaksepäin kuullessaan seuraavat sanat, jotka lausuttiin vihasta ja kiukusta kauheasti värisevällä äänellä: "Kuitenkin olette te hukassa! te olette molemmat kadotetut — kadotetut ainiaaksi! kadotetut tässä ja tulevaisessa maailmassa!"
Eversti Stålsköld oli saapunut ja hänen ojennettu kätensä tarttui voimakkaasti kuni ruuvipihti paroonin niskaan.
"Kuolema ja helvetti", änkytti parooni hampaitansa kiristellen ja taipui kuni muserrettu käärme voittajansa jalkoihin.
Elvira oli tähän saakka istunut äänetönnä ja ajatuksiinsa vaipuneena.
Nyt nousi hän äkkiä seisoalleen ja huudahti: "Se olet sinä! Taivaan
Jumala — se olet kuitenkin sinä, Kustaa!"
Hän ojensi kätensä rannalle päin ja olisi langennut kasvoilleen veneestä, jollei eversti Stålsköld samassa olisi sulkenut häntä syliinsä. Tälle oli ollut silmänräpäyksen työ sinkauttaa parooni tieltään ja kiiruhtaa rakastettunsa avuksi.
Eversti Stålsköld ei ollut tässä silmänräpäyksessä pitänyt lukua minne ja mistä hän heitti parooni raukan, eikä hän myöskään ajatellut pikaisen tekonsa seurauksia, mutta paroonille sattui se hyvä onni että hän putosi veneesen, ihan uskollisen taloudenhoitajansa viereen. Paroonin pudotessa liikahti vene äkkiä ja nuora irtaantui rannasta.
"Me olemme pelastetut!" jupisi herra Mörk ja koetti nostaa jaloilleen herraansa, jonka jäsenille ja raajoille tuo pikainen veneesen tulo ei ollut tuntunut erittäin suloiselta.
Ja he olivat pelastetut, mutta sen ohessa olivat he säikähtyneinä, siihen määrään säikähtyneinä, ett'eivät kyenneet mitään toimittamaan. Airot olivat paikoillansa hangoilla, mutta ei parooni eikä hänen taloudenhoitajansa yrittäneetkään käydä käsiksi niihin. Vesipyörteet saivat veneen valtaansa ja kiidättivät sitä hyvällä vauhdilla alas koskea kohden, mutta edellisestä uhkaavasta vaarasta ja sitä seuraavasta pikaisesta pelastuksesta säikähtyneet veneessä olijat eivät näyttäneet huomaavan sitä. He lähestyivät yhä enemmän ja enemmän vesiputousta ja vaahtopäiset aallot kuohuivat heikon aluksen kumpaisellakin puolella. Parooni tointui vihdoin niin paljon, että hän huomasi uhkaavan vaaran. Nousten polvillensa huusi hän sydäntä vihlaisevalla äänellä: "Mörk! Mörk! Joudu… Tartu airoihin! Etkö näe että me olemme perikadon partaalla!"
Äkkiä kuni pahasta unesta heräävä kavahti herra Mörk seisaalleen ja silmäili hurjasti ympärilleen.
"Se on liian myöhäistä herra parooni! Se on liian myöhäistä!" parkasi hän kamalasti ja hänen äänensä, joka kajahti kovemmin kuin kosken pauhina, kuului rannalla seisovien korviin kuni hautaussäveleet helvetin alhosta.
Tuskin olivat Mörk'in viimeiset sanat kajahtaneet, kun eversti Stålsköld aivan lähellänsä kuuli hänelle tutun ähkyvän äänen ja seuraavassa silmänräpäyksessä töytäsi Pekka hengästyneenä hänen jalkoihinsa.
"Jumalan kiitos, etten tullut liian myöhään! Te olette siis vielä hengissä, rakas isäntäni!" huudahti tämä uskollinen, rehellinen palvelija toistaen samoja hellyyden osoituksia, joita hän kerran ennen oli näyttänyt Aurajoen rannalla.
Muutamaa askelta ulompana seisoi se sotamies, jonka parooni oli häätänyt talostansa pois ja joka nyt oli seurannut Pekkaa tämän vakousretkellä. Kyyneleet silmissä katseli hän tuota harvinaista ryhmää edessänsä ja etenkin loi hän sanomattoman lempeitä silmäyksiä Elviraan.
"'Taivaan armo' elää — Jumalalle olkoon kiitos siiiä", sanoi hän.
"Niin 'taivaan armo' elää, siinä sinä olet oikeassa", lausui Stålsköld, vielä melkein liikutuksen vallassa, "ja 'taivaan armo' on aina elänyt ja on aina elävä. Turhaan koettavat ihmiset sammuttaa armon kipinätä — se pilkoittaa vastustamattomasti myöskin ihmissilmälle ja ihmisjärjelle läpitunkemattoman pimeyden läpi. Elvira! Emmekö me ole elävänä todistuksena näiden minun sanojeni totuudesta?"
"Me olemme elävänä todistuksena siitä", kuiskasi Elvira ja koetti hellällä väkivallalla irroittaa itseänsä eversti Stålsköld'in sylistä.