4 LUKU.
Jotta lukija voisi oikein käsittää asian laidan edellisessä luvussa, täytyy meidän heittää lyhyt silmäys kapteeni Stålsköld'in lapsuuden ja nuoruuden päiviin. Yhtä ja toista on meille jo ennakolta tuttu tässä asiassa kenraali S——hjelm'in kuningattarelle tekemän kertomuksen kautta.
Kenraali kertoi ensinnäkin todenperäisesti, että hän oli antanut kuulustella Nördlingen'in taistelussa kaatuneen suomalaisen sankarin leskeä ja poikaa heti kuin hän sai tilaisuutta siihen sekä että nämät silloin elivät köyhyydessä. Tämä seikka näyttää kummalliselta, etenkin ottaessamme huomioon sen tosi-asian, että useimmat korkeammat upseerit Ruotsin armeijassa ensimmäisinä vuosina, joina ruotsalaiset ottivat osaa kolmenkymmenen vuotiseen sotaan, ymmärsivät sotasaalisten ja ryöstettyjen kalleuksien kautta rikastuttaa itseänsä. Myöhemmin, kun suurin osa Saksan maata jo useammat kerrat oli ollut vihollisten hävitystyön alueena ja kun onnikaan ei aina ollut ruotsalaisille aseille altis, tuli tälläinen sotasaaliin kautta itsensä rikastuttaminen vaikeammaksi, milt'ei mahdottomaksi ja tunnettu onkin, että tämän saman armeijan upseerit toisinaan olivat niin suuressa pulassa, että heidän elämänsä ylläpitämiseksi täytyi myydä tarpeellisimmat tarvekapineensa, vieläpä aseensakin. Mutta tuota tälläistä kovaa aikaa ei tarvinnut everstiluutnantti Stålsköld'in nähdä, sillä hän kaatui samana päivänä kuin Ruotsin sotajoukot kärsivät ensimmäisen huomiota ansaitsevan tappionsa. Mutta selitys hänen ja hänen perheensä köyhyyteen on haettava itse hänen mielenlaadussansa. Everstiluutnantti Stålsköld oli, näet, yhtä hurskas kuin hän oli rohkea ja yhtä jalomielinen kuin urhoollinen; hän noudatti oikeuden vaatimuksia samalla jäykällä pontevuudella kuin hän halveksi vaaroja, ennen taistelua ja taistelun jälkeen oli hän yhtä sääliväinen ja ihmisystävällinen kuin hän taistelun aikana oli peloittava. Hänelle ei ollut sodan verinen ura urana rikkauteen, vaan pikemmin päin vastoin. Ensiksikin ei hänen omatuntonsa milloinkaan myöntänyt, että hän itse olisi ottanut mitään sotasaaliista, ja toiseksi tuli hänen miestensä ryöstämä saalis hänelle itselle häviön lähteeksi. Everstiluutnantti Stålsköld ylläpiti ankaraa kuria miehistössänsä, mutta ett'ei hän kuitenkaan kaikilla ponnistuksillansa voinut estää heitä tekemästä lukemattomia vallattomuuksia, jotka ennen muinoin sodan aikoina olivat niin tavallisia, että sotilaat pitivät niitä milt'ei luvallisina ja kohtuullisina, saatamme helposti ymmärtää. Tämä seikka huolestutti kuitenkin syvästi hänen mieltänsä ja hänen omantuntonsa velvollisuusluettelossa löytyi eräs pykälä, joka sisälsi sen käskyn, että hänen tuli mahdollisuuden mukaan korvata näitä hänen sotilaittensa tekemiä vallattomuuksia. Kun hänellä nyt ei ollut muita tuloja kuin palkkansa, niin oli se siihen tarkoitukseen käytettävä ja, totuuden tunnustaaksemme, hän käyttikin sen usein viimeiseen killinkiin asti, kuitenkaan saavuttamatta täydellistä omantunnon rauhaa. Tämän tälläisen menettelynsä kautta saavutti hän suuressa määrässä asujanten mielisuosiota niillä seuduilla, joilla hänen väkensä majaili taikka joidenka kautta hänen joukkonsa matkusti, mutta hänen miehensä napisivat ääneen ja olivat yksimieliset siitä, että everstiluutnantin omatunto oli liian ahdas ja arka. Niin suuressa kunniassa kuin he pitivätkin häntä hänen oikeudentuntonsa, hänen sotilaskuntonsa ja verrattoman urhoollisuutensa tähden, eivät he kuitenkaan voineet olla moittimatta hänen "liiallista hempeämielisyyttänsä" ja hänen "tarpeettomia pyhimystöitään", joiksi he hänen vahingon korvaamistöitänsä kutsuivat. Nämä viimemainitut erittäinkin suututtivat heitä, sillä sen verran oli heilläkin omaatuntoa, että heitä suututti nähdessään, että heidän perin rehellinen everstiluutnanttinsa heidän tähtensä joutui aineelliseen tappioon. Mutta asia ei ollut parannettavissa ja everstiluutnantti _From_sköld [ruotsalainen sana "from" merkitsee hurskas eli hurskasmielinen] tämän haukkumanimen antoivat hänen miehensä kiukuissaan hänelle — oli kerrassaan "parantamaton", eivätkä he itse ottaneet tullaksensa "peräti toisellaisiksi kuin muut sotamiehet".
Tälläinen oli everstiluutnantti Stålsköld sotilaana ja ihmisenä, eikä se siis ketään ihmetyttäne, että hän jäi köyhäksi.
Kenraali S——hjelm'in (Nördlingen'in tappelun aikaan oli hän kuitenkin vaan eversti) ensimmäinen toimi oli lähettää kaatuneen sankarin perheelle rahoja ja — olkoon sanottu hänen kunniaksensa — tässä asiassa hän ei osoittanut niukkuutta. — Kapteeni Stålsköld oli silloin 9 vuotias poika.
Seuraavana vuonna pyysi kenraali kirjallisesti äitiä, joka asui Turussa, lähettämään pojan Tukholmaan. Syyksi veti hän pojan i'än, väittäen, että aika hyödyllisten tietojen ja taitojen oppimiseen jo oli koittanut hänelle. Tukholmassa oli hänelle ensin annettava yksityistä opetusta, ja opinto sitte jatkettava Upsalan yliopistossa. Yksin Ruotsin maalla voisi hän oppia sellaisia tapoja, jotka nuorelle aatelismiehelle olivat soveliaat j.n.e. Yhden pää-syistä, miksi hän tahtoi että poika kasvatettaisiin kaukana kodista, jätti kenraali peräti mainitsematta. Hän pelkäsi nimittäin — ja siihen olikin hänellä syytä — että äidin liian suuri rakkaus poikaan olisi tuleva haitaksi tämän kasvatukselle. Hän piti sangen todellisena, että pojan luonto äitiin liiallisen lempeyden ja hyvyyden kautta pilaantuisi naisellisesti hempeäksi ja miehen urostöihin kykenemättömäksi. Eivätkö kuolevan everstiluutnantin viimeiset sanatkin todistaneet, että hänkin pelkäsi jotakin sellaista tapahtuvan? Pait sitä oli kenraali sitoutunut pitämään poikaa silmällä; mitenkä tuo voisi tapahtua, jos tämä edelleen jäisi asumaan Suomeen?
Mainittu kenraalin kirje pusersi lukemattomia katkeria kyyneleitä äiti-raukan silmistä, satoja kertoja hän sen luki taas uudestaan, sen ohessa tarkoin punniten, olivatko siinä mainitut syyt pojan matkaan tarpeeksi pontevat, vai eikö. Mutta kuinka hän luki ja lukikin ja kuinka tarkoin hän punnitsikin kenraalin esittämiä syitä, niin täytyi hänen myöntää, että ne kaikki olivat pontevia, että lähtö Ruotsin maalle oli pojan tulevaiselle onnelle hyödyllinen. Sitä siis ei voitu saada paremmaksi — heidän täytyi erota toisistansa! Äiti parka oli nyt täydellisesti vakuutettu siitä, ett'ei hän voisi elää erillään lapsestansa, että eronhetki oli oleva hänen viimeinen elonhetkensä. Mutta vähäpäs siitä jos poikansa tulevaisuus vaan tulisi turvatuksi, jos hän vaan tulisi onnelliseksi! Mutta kun tuli tuo jäähyväisjättämisen hetki, ja niin katkera kuin se olikin sekä äidille että pojalle, jäivät he kuitenkin molemmat elämään.
Nuori Kustaa saapui mainittavitta vastuksitta Tukholmaan. Kotiin jäänyt murehtiva äiti ei voinut tarpeeksi asti ihmetellä sitä kummaa, että hän jo seuraavana päivänä eronhetken jälkeen jaksoi maistella niitä herkkupaloja, joita hänen vanha palvelijattarensa rakkaalla huolella latoi hänen eteensä pöydälle.
Tukholmassa jäi Kustaa joksikuksi ajaksi asumaan kenraalin perheesen, jossa häntä sangen suurella ystävällisyydellä kohdeltiin. Tällöin näki hän ensi kerran Elviran, joka siihen aikaan oli pieni, kuusivuotias, herttainen lapsi, ja tutustui hänen kanssansa. Jo silloin syntyi lapsellinen hellyys ja mielisuosio molempien leikkikumppanien välille. Pikku Elvira itki monta katkeraa kyyneltä, kun Kustaan täytyi lähteä Upsalaan opintoja harjoittamaan. Tämä lapsuudessa solmittu ystävyyden liitto muuttui sitte vuosi vuodelta yhä vahvemmaksi, kun Kustaa lupa-aikoina asusteli Tukholmassa kenraalin luona. Nuoresta Stålsköld'istä tuli vähitellen kenraalin tyttären unelmien ritari. Elvira ei voinut mielikuvituksessaan luoda ainoatakaan kuvaelmaa tulevaisuudestansa, jossa Kustaa ei olisi ollut päähenkilönä. Tämä seikka oli hänen mielestänsä ihan luonnollinen, eikä hän voinut käsittääkään kuinka tuo olisi voinut olla toisin. Pitihän tuon armaan lapsuuden ystävän olla siellä missä hänkin. Hänettä ei voisi mitään tosi-iloa syntyä, niin ajatteli Elvira.
Nuoren Kustaa Stålsköld'in oli luonto varustanut erinomaisen rikkailla hengen lahjoilla ja hän vaurastui kaikissa tiedoissa niin pikaisesti ja niin runsaissa määrin, että se nostatti ihmettelemistä kaikissa hänen opettajissaan. Kukin heistä oli vakaasti vakuutettu siitä, että hänestä kerran oli tuleva perin oppinut, kansansa sivistyttämistoimissa ahkerasti puuhaava mies. Tähän toiveesen oli heillä sitä suurempi syy, koska hän jo varhain myös osoitti suurta ahkeruutta, harvinaista työkykyä ja sellaista pontevuutta, joka suurimmistakin vaikeuksista sai voiton. Mutta kaikki nämät hyvät toiveet hänestä menivät hukkaan, kun hän opettajiensa ystävällisistä neuvoista huolimatta antautui sotapalvelukseen jo ennenkuin hän oli täyttänyt 15 ikävuotensa.
Hänen opettajansa erittäin, mutta myöskin muut ihmiset ja niiden joukossa kenraali S——hjelm joutuivat hämille, kun tuo vakava, toivorikas nuorukainen ilmoitti heille, että hän oli päättänyt luopua opin-uralta, johon hän niin juurella mielihalulla ja menestyksellä oli ryhtynyt. Heidän kysyessänsä syytä tähän heidän mielestänsä kummalliseen päätökseen, antoi hän vaan karttavia vastauksia taikka väitti, että syy siihen oli yksin-omaisesti haettava hänen suuresta mieltymyksessänsä isävainajansa ammattiin. Todelliset syyt tekemäänsä päätökseen ilmaisi hän ainoastaan äidillensä. Jotta lukija oppisi ne tuntemaan, tahdomme tähän liittää muutamia otteita siitä kirjeestä, jonka hän vähän ennen lähtöänsä sotatantereelle kirjoitti äidillensä.
* * * * *
"Sitte pyydän kiittää sinua, rakas äitini, siitä ettäs soit minun itse valita elatus-ammattini, sillä ilman tätä sinun lupaustasi en olisi voinut tehdä nyt puheena olevaa päätöstä. Sinun varmaankin tulee sääli, että näin varhain katkaisin opintoni, juuri silloin kuin olin päässyt hyvään alkuun, ja kyllä ensi alussa tuntuukin ikävältä jättää nuo rakkaat ystävät Ciceronin, Caesarin ja Terention, mutta ennen kaikkia Plutarchon, sillä minun taitoni Kreikan kielessä on vielä niin heikko, että minun kyllä olisi tarvinnut jatkaa työtäni tällä alalla, mutta nuo tuollaiset huolet ai'on väkisin poistaa mielestäni voidakseni sitä suuremmalla innolla antautua sotaharjoituksiin. Opettajilleni tehty päätökseni ei ollut mieliin. He väittivät, että minun olisi pitänyt hakeman elatukseni opin tiellä, jota kulkemaan he pitivät minua kykenevänä, mutta se tie on niin pitkä eivätkä he ensinkään ajatelleet kuinka raskaalta tuntuu syödä toisten armoleipää. Minä tahdon nyt heti itse ansaita elatukseni, ja se ei voi tapahtua muulla tavoin kuin miekka kädessä! Jumalalle olkoon kiitos siitä, että viime vuoden kuluessa olen kasvanut niin pitkäksi, ett'ei minun tarvitse hävetä, kun seison joukkomme rintamassa. Vahvaksi olen myös tullut kuin karhun pentu. — Sinä ehkä kutsut tämän kerskaukseni ylpeydeksi ja pitänet sitä puuttuvan kristillisen nöyryyden todisteena, mutta mitä se muuten lieneekin — ylpeyttä se ei ole. Taikka olisiko tuokin ollut todistus ylpeydestä, että pari kuukautta sitte annoin eräälle vanhemmalle kumppanilleni, paroni P:lle sellaisen korvapuustin, että hänen korvansa siitä humisivat monta päivää jälestäpäin, syystä että hän pilkkasi vähävaraisuuttani ja muistutettuansa minua, kenraalilta nauttimastani raha-avusta monen kuullen, sanoi, että minä kuulun 'kerjäläismunkkien tiedekuntaan?' — Ei, tämä ei voinut olla mikään todistus ylpeydestä eikä sekään, että tuonnoin annoin kelpo selkäsaunan eräälle nuorelle kreiville, joka kysyi minulta oliko minun aatelisvaakunaani, jota hän ei sanonut tuntevansa, kuvattu 'suomalainen kerjäläispoika tyhjä rahakukkaro kaulassa.' — Ikävä on olla köyhä, sillä köyhällä ei ole muuta turvaa toisten pilkkaa vastaan, kuin omat käsivartensa." — —
"Minä tekisin suuren ja anteeksi antamattoman vääryyden, ellen tunnustaisi, että monesta hyvästä olen suuressa kiitollisuuden velassa kenraalille. Hän on aina osoittanut hyväntahtoisuutta minua kohtaan ja äskettäin hän vakuutti, että panisi minut tilaisuuteen jatkamaan opintojani jossakussa kuuluisassa yliopistossa ulkomaalla, jos hän sen kautta voisi saada minua estetyksi opin tietä hylkäämästä. Mutta minä tiedän, että kehoittavana syynä kaikkeen tähän hänen hyvyyteensä ei ole hellyys minua kohtaan, vaan hänen päätöksensä niin täydellisesti kuin mahdollista lunastaa isälleni antama lupauksensa. Jäisinkö kauemmin hänen vaivoiksensa nyt, kun jo olen päässyt siihen ikään, että itse voin itsestäni pitää huolta! — Yhtenä yönä näin sellaista unta, että isävainajani miekka kädessä lähestyi vuodettani. Katsottuansa pitkään minuun antoi hän miekan minulle ja käski minun taistella sillä isänmaan ja oikean uskon vihollisia vastaan. Eikö minun tule pitää tätä näköä todistuksena siitä, että isänikin hyväksyy tehdyn päätökseni? — Mahdollista on, että kenraalin hyväntahtoisuus minua kohtaan olisi muuttunut hellemmäksi, ellei hänen puolisonsa alinomaa olisi työskennellyt sitä vastaan. Tämä ylpeä rouva, joka lukee sukuperänsä Folkungein kuninkaallisesta suvusta, vihaa minua, sen tiedän varmaan, sillä ollessani kenraalin perheessä Tukholmassa olin usein tilaisuudessa sen huomaamaan. Eikä toisin voinut ollakaan laita. Hänen mielestänsä oli minun läsnä oloni kenraalin huoneessa häväistys koko hänen jalolle suvullensa. Sentähden kokee hän myös kaikin tavoin estää minua lähestymästä nuorta Elviraa, joka sydämellisesti pitää minusta." — —
"Se seikka minua kovin huolettaa, etten ennen lähtöäni Saksan maalle ehdi tulemaan sinun luoksesi, rakas äitini, mutta sotamarski Torstensson, joka on nimitetty Ruotsin armeijan ylipäälliköksi, odottaa ainoastansa pohjalaisia heti kohta sen jälkeen lähteäksensä matkaan, eikä kulune monta päivää, ennenkuin he saapuvat. Ne suomalaiset ratsumiehet, joidenka joukossa minä tulen palvelemaan, ovat jo koossa täällä. Pait suomalaisia tulee myös suuri joukko ruotsalaisia seuraamaan sotamarskia sotatantereelle, nimittäin neljä komppaniaa länsigööttejä, upplantilaisia ja vermanlantilaisia sekä viisi komppaniaa smålantilaisia ynnä kolme komppaniaa smålantilaisia ratsumiehiä, jotta meitä yhteenluettuina on koko vähäinen armeija. Kaikista nyt sotaan lähtevistä olen minä luultavasti nuorin, mutta toivon pian voivani osoittaa ett'en sen vuoksi ole huonoin!" — Näin paljon kirjeestä.
Ensimmäisinä aikoina, kuin Kustaa Stålsköld oleskeli Upsalassa, oli hän toisinaan tavannut sittemmin valtiokamariherran ja paronin Gyllenström'in, joka silloin oli päättämäisillänsä opintonsa yliopistossa, mutta pian sen jälkeen läksi vieraille maille vaurastuaksensa korkeasäätyisten hienoissa tavoissa. I'än suhteen oli paroni 7 taikka 8 vuotta Kustaata vanhempi. Rajattoman ylpeytensä ja vihan- ja kostonhimoisen mielenlaatunsa tähden vieroitti hän jo Upsalassa kumppaniensa sydämet itsestänsä eikä hänen onnistunut opettajiensakaan suosiota saavuttaa. Matkoiltansa palasi hän kotimaahan samaan aikaan kuin Kustaa mainion Torstensson'in seurassa läksi Saksan maalle.
Kaikista sankarikuninkaan Kustaa Aadolf'in oppilaista oli Torstensson nerokkain ja taitavin. Ruotsin armeijan hänen komennettavanansa ollessa kohosi ruotsalaisten aseiden maine korkeammalle kuin milloinkaan ennen. Voitosta voittoon vei hän pelottomat joukkonsa. Näillä sotaretkillä pääsi nuori Stålsköld usein tilaisuuteen osoittamaan, että hän täysin määrin oli perinyt isänsä pelottomuuden ja kylmäverisyyden vaaroissa eikä kestänytkään kauan ennenkuin hänen nimeänsä mainittiin urhoollisimpien keralla. Esimiestensä luottamuksen ja kunnioituksen voitti hän täydellisesti sen tarkan huolen kautta, jolla hän toimitti kaikki tehtävänsä. Kunniaksi luettiin hänelle myös se seikka, ett'ei hän koskaan ottanut osaa niihin hurjiin juominkeihin ja muihin irstaisuuksiin, joista kaikki kolmenkymmenen vuotiseen sotaan osaa ottavat sotajoukot tämän sodan viimeisinä vuosina ovat niin surullisesti mainehikkaat.
Stålsköld'ille uskottiin hänen kuntonsa ja luotettavuutensa takia monta tärkeätä tointa. Jok'ainoa talvi, jolloin armeija sotaisiin yrityksiin puuttumatta joutilaana majaili talvi-asemillansa, lähetti päällikkökunta hänen Tukholmaan sellaisilla ilmoituksilla Ruotsin hallitukselle, joidenka saapuminen asianomaiseen paikkaan oli erittäin tärkeä. Sellaiset matkat, jolloin hänen usein täytyi kulkea vihollisten vallassa olevien maakuntien halki, olivat mitä vaarallisinta laatua ja vaativat matkustajain puolelta suurinta varovaisuutta ja tarkkuutta. Mutta Kustaa Stålsköld, joka seuraajaksensa näille retkille tavallisesti otti yhden ainoan suomalaisen ratsumiehen, suoritti joka kerta vaikean lähettiläs-toimensa erinomaisella onnella ja menestyksellä.
Näihin hänen kuljettamiinsa ilmoituksiin lähetti hallitus sotapäällystölle vasta-ilmoituksia. Mutta kun nämät vastaus-ilmoitukset koskivat sodankäynnin tärkeimpiä kysymyksiä, niin kului usein pitkä aika ennenkuin hallitus lopullisesti oli tehnyt päätöksensä näissä kysymyksissä ja niin täytyi Kustaa Stålsköld'in toisinaan viikkokausia odottaa Tukholmassa ilmoituksien valmistumista. Näinä loma-aikoina oli hän usein vieraana kenraalin perheessä ja sai niin omin silmin nähdä ja huomata kuinka Elvira vuosi vuodelta elpyi ja vaurastui, ei ainoastansa ulkonaisesti ruumiillisessa, vaan myöskin sisällisesti henkisessä suhteessa, kuinka hän kauniista herttaisesta lapsesta kasvoi nuoreksi ihanaksi neideksi. Heidän lapsuudessansa solmimansa ystävyyden liitto yhdisti heidät edelleen toinen toisiinsa. Monesti istuivat he pitkät ajat kahden kesken. Kustaa kertoeli silloin nuorukaisen hehkuvalla innolla tapauksia sodasta, usein sellaisia, joihin hän itse oli ottanut osaa ja Elvira kuunteli näitä kertomuksia sykkivällä sydämellä, vavahtaen kuin pelästynyt lintu kuullessaan kuinka Kustaa suomalaisten toveriensa keralla kuulain vinkuessa ja luotien lentäessä ryntäsi itävaltalaisten pattereita valloittamaan. Kauheata! Olispa joku luoti voinut sattua häneenkin, lapsuuden ystävään! —
Tämän ohessa eivät he kumpikaan tulleet ajatelleeksi, tuskin huomanneeksikaan, että heidän tunteensa toinen toisiansa kohtaan vähitellen muuttuivat hellemmiksi, lämpöisemmiksi kuin tavallisen ystävyyden. Suuri muutos oli kuitenkin tapahtunut molempien sydämissä.
Kustaa ei enää ollut Elviralle paljas lapsuuden ystävä, vaan se jalo sankari, jonka rakkautta hän mielikuvituksessaan oli kuvannut onnen suloisimmaksi lahjaksi. Kustaalle oli Elvira se lemmetär, joka sodassa kiihoitti hänen mieltänsä urostöihin, jonka omaksensa omistamisen tähden hän toivoi saavuttavansa sankarimainetta ja kuuluisuutta.
Kenraalin luona tapasi Kustaa usein paroni Gyllenströmin. Niistä katseista, joita paroni loi häneen, ei ollut Kustaan vaikea päättää, että ankara viha häntä kohtaan hehkui paronin povessa. Mutta mikä oli syynä tähän vihaan, siinä kysymyksessä hän ei päässyt selville. Siitä oli hän kuitenkin vakuutettu, ett'ei hän sanoilla eikä töillä milloinkaan ollut loukannut paronia.
Kumma kyllä ei ollut kenraalilla aavistustakaan niiden tunteiden todellisesta luonteesta, jotka yhdistivät hänen tyttärensä ja ottopoikansa toisiinsa. Sentähden kummastuttikin häntä suuresti, että Elvira ensi alussa vastusteli ottaaksensa aviokseen sitä miestä, jonka hän, kenraali, oli hänelle valinnut ja sopivaksi katsonut. Kenraali oli silmittömästi suuttua tästä vastustelemisesta. Vaan kun Elvira ei voinut mainita päteviä syitä epäykseensä ja kun ei hän uskaltanut tunnustaa totuutta, niin vaikenivat vastalauseet pian hänen huulillansa ja hän päätti kärsivällisesti antautua kuvan onnensa orjattareksi. Eikä vastusteleminen olisikaan häntä kauaksi auttanut, sillä kenraalilla oli isänvallasta sellaiset mielipiteet, että hänen kaikissa asioissa ehdottomasti tuli noudattaa isänsä tahtoa. Pait sitä oli hänellä tärkeitä syitä saada paroni Gyllenström vävyksensä. Hän itse oli nimittäin tähän aikaan kuningattaren epäsuosiossa, mutta vävynsä välityksen kautta toivoi hän uudestaan pääsevänsä hänen mielisuosioonsa eikä hän tässä toivossaan pettynyt.
Kenraalin sukuylpeydessä me ehkä voimme löytää selityksen siihen hänen tietämättömyyteensä tyttärensä sydämen asioissa, joista edellisessä puhuimme. Saattoiko hän, jonka esi-isät pakanuuden ajoista asti olivat olleet valtioneuvoksia, marskeja ja drotseja, ajatella, että köyhän everstiluutnantin poika, jonka hän puoleksi armosta oli ottanut huoneesensa, rohkeni pitää hänen tytärtänsä kohtaan muita tunteita, kuin kiitollisuuden ja kunnioituksen? Hän piti hellemmän suhteen näiden nuorten kesken niin mahdottomana, ettei hän hyväksynyt puolisonsa kokeita estää heitä seurustelemasta toinen toisensa kanssa, sillä hänen mielestänsä oli tälläinen varovaisuus kokonaan tarpeeton, milt'ei hänen tyttärensä arvoa loukkaava.
Mutta edellisessä sanottu riittää jo tarkoitukseensa, jonkatähden taas saatamme jatkaa varsinaista kertomustamme.