5 LUKU.
Sittekuin kapteeni Stålsköld oli jättänyt äsken vihityt, joidenka avioliittoon hän mielettömän, hillitsemättömän rakkautensa kautta oli kylvänyt kirouksen pian orastavan siemenen, läksi hän, kovien omantunnon-vaivojen kiusaamana, kiiruusti häätalosta pois. Ne palvelijat ja lakeijat, joita tungokseen asti vilisi etehisessä ja käytävissä, väistyivät hämmästyksellä syrjään, kun hän hurjaa vauhtia syöksyi salista ulos heidän joukkoonsa. Pihalla ja portilla seisoi joukko ratsuväkeä, mutta kapteeni tuskin heitä huomasi eikä hän ensinkään ruvennut miettimään syytä minkätähden sotaväkeä tähän oli asetettu. Juoksuaskelin kiiruhti hän eteenpäin. Myrsky ja sade pieksivät hänen kasvojaan, mutta hän ei siitä vähintäkään huolinut. Hän oli sellaisessa mielenkiihkossa, ett'eivät hänen ulkonaiset tuntoaistinsa voineet hänelle mitään.
Kauaksi oli Drottninggatan niminen katu jäänyt hänen taaksensa, kun hän eräällä kaitaisella poikkikadulla, jommoisia ahtaita sivukatuja Tukholmassa, suureksi haitaksi asianomaisten asukkaiden terveydelle ja mukavuudelle, vielä nykyjäänkin löytyy suuri joukko, sattui näkemään erään tapahtuman, joka veti hänen huomiotansa siihen määrään puoleensa, että hän pysähtyi sitä katselemaan.
Muuan pitkä, vartaloltaan jättiläisen muotoineen mies seisoi nojaten selkäänsä erästä kiviaitaa vastaan noin kahdenkymmenen askeleen päässä hänestä ja torjui suurella vasaralla pois päältänsä kolme poliisimiestä, jotka paljastetuilla miekoilla huutaen ja kiroillen ahdistivat häntä. Tämä taistelu oli niin omituista ja eriskummallista nähdä, että kapteeni Stålsköld, hymyillen sitä katsellessansa, hetkeksi unhotti ne murheet, jotka raskauttivat hänen sydäntänsä. Hän ei voinut olla ihmettelemättä ja ihastelematta sitä kylmäverisyyttä ja todellisesti ihmetyttävää taitoa, jota kiviaitaa vastaan nojautunut mies osoitti omituista asettansa käyttäessään. Onnellisesti väisti hän hurjistuneiden vastustajainsa kaikki lyönnit ja iskut, niin ett'eivät nämä saaneet häntä haavoitetuksi.
Tähän saakka oli hän vaiti ollen kestänyt tuota epätasaista taistelua, mutta nyt huudahti hän äkki-arvaamatta: "Kautta Jumalan! Pyhästi vannon, ettei se teistä, jonka päähän sinkahutan tämän vasarani, tule näkemään huomispäivän aurinkoa taivaalle nousevan! Hei! Yhden miehen otsaluut se nyt mennessänsä ruhjoo!"
Hänen kolme vastustajaansa, joista kukin yhtä suurella syyllä saattoi ottaa osaa tästä uhkauksesta, väistyivät pelästyneinä muutamia askeleita taaksepäin.
Mutta huomattuansa, ett'ei mies aikonutkaan toteuttaa uhkaustansa, vaan pettämällä heitä oli pyytänyt toimittaa itsellensä aselevon muutamaksi hetkeksi taikka parhaimmassa tapauksessa tilaisuutta pakoon, ryntäsivät he kaikki hänen päällensä ja tuo omituinen taistelu alkoi uudestaan. Helposti ymmärrettävä oli, ett'ei vasaralla varustettu mies ajan pitkään voisi kestää tätä epätasaista taistelua kolmikertaisesti monilukuisempaa vihollista vastaan. Vaikka hänellä näyttikin olevan jättiläisen voimat, näkyi kuitenkin selvästi, että hän jo aikoi väsyä. Entistä heikommin väisti hän päällekarkaajain iskuja ja yksi näistä halkaisi miekallansa sen nahkasen esiliinan, jota hän seppänä kantoi. Tässä arveluttavassa tilassa ollessaan sattui hän huomaamaan kapteeni Stålsköld'in ja jonkinmoinen avun toivo näytti syntyneen hänessä, sillä hän huudahti kapteenille: "Hyvä ystävä! Jos olet rehellinen ruotsalainen ja kansan ystävä, niin kiiruhda minua auttamaan tässä taistelussani noita koiria vastaan!"
Poliisimiehet huomasivat nyt myös kapteenin läsnäolon ja yksi heistä kääntyi häneen, sanoen: "Jos olette kuningattaren ja yleisen rauhallisuuden ystävä, niin älkää estäkö meitä kuolleena taikka elävänä tätä kirottua kapinoitsijaa kiinni ottamasta!"
"Hän valhettelee, tuo konna! — kiljasi vasaralla varustettu mies — Minä olen rehellinen sepänsälli, enkä ole milloinkaan häirinnyt yleistä enkä yksityistä rauhaa, vaikka nämät ilkiät kiukussansa väittävät sellaista!"
Kapteeni Stålsköld'in mieli nojautui tuon urhokkaan sepän puolelle ja hän päätti auttaa häntä, sillä hän ei voinut hyväksyä sitä, että kolme kelvollisilla miekoilla varustettua miestä ahdistivat yhtä, jolla puolustuksekseen ei ollut parempaa asetta varalla kuin kömpelö vasara, ja sitä paitsi oli hän pahalla ja äreällä tuulella, jotta hän kernaasti käytti tätä tilaisuutta saadaksensa joitakuita vastaan purkaa sen tyytymättömyyden itseensä ja koko mailmaan, joka rasitti hänen mieltänsä.
"Olkaa varoillanne ja puolustakaa itseänne! — huudahti hän sentähden poliisimiehille — Minä en ai'o kärsiä, että tätä luultavasti rehellistä seppämiestä loukataan. Synti ja häpeä on nähdä kolme aseellista miestä hätyyttävän yhtä piammiten aseetonta!"
Se poliisimiehistä, joka jo oli puhutellut kapteenia ja joka aseensa käyttämisessä osoitti suurinta taitoa, kääntyi uudestaan hänen puoleensa ja lausui.
"Minun nähdäkseni te olette upseeri Hänen Majesteettinsa armeijassa ja uhkaatte käyttää miekkaanne vihollis-mielisessä tarkoituksessa yleisen rauhallisuuden laillisia ylläpitäjiä vastaan! Tokko ensinkään olette miettineet, mihinkä rikokseen teette itsenne syylliseksi? Minä vangitsen teidät Hänen Majesteettinsa kuningattaren nimessä!"
"Mitä hulluuksia lörpötteletkään, houkkio! — ärjäsi kapteeni Stålsköld suuttuneena. — Ole varoillas, ett'en leikkaa hävytöntä kieltäsi kahtia!"
Poliisi muutti käytöstapaa kapteenia kohtaan ja sanoi nöyrästi: "Kunnioitettava herra! Meidän velvollisuutemme vaatii, että me saamme haltuumme tuon miehen joko elävänä taikka kuolleena, sillä hän on tehnyt julkisen kapina-yrityksen hallitusta vastaan. Antakoon hän itsensä vapaatahtoisesti meidän vangiksemme, niin emme pyydä häntä loukata eikä tehdä hänelle mitään pahaa."
"Ei mitään pahaa, sanot sinä kirottu konna! Kautta hevoskengittäjä-kunniani vannon, että seitsemän päivän kuluttua linnunpeloittimena roikkuisin hirsipuussa, jos vaikka olisinkin yhtä viaton kuin se lapsi, joka kuoli äitinsä kohdussa!" — huudahti seppä, joka hyvällä menestyksellä puolusti itseään kahta vihollista vastaan, semminkin kun häntä nyt elähytti se toivo, että kapteeni kohta rupeaisi hänen auttajaksensa.
"Jättäkää seppä rauhaan nyt heti kohta taikka syyttäkää itseänne!" — käski kapteeni Stålsköld.
"Siihen emme voi suostua — vastasi se yleisen rauhan ylläpitäjistä, joka seisoi häntä lähinnä, lisäten: Muuten olisi sopivampi, että olette meille avullinen meidän laillisessa toimessamme, kun että vaaditte meiltä sellaista."
Kapteeni ymmärsi nyt, että puhujan tarkoitus oli väittelyjen kautta estää häntä seppä-raukkaa pelastamasta siksi, kunnes tämä olisi voitettu ja vangittu. Sentähden kosketti hän miekkansa kärjellä poliisin rintaa, siten vaatien häntä puolustamaan itseään.
Mutta tuskin olivat heidän aseensa sattuneet toisiinsa kuin poliisimies jäi aseettomaksi; hänen miekkansa, joka heltesi kädestä, lensi vinhaa yli kadun erästä kiviseinää vastaan, ponnahti siitä takaisin ja putosi kadulle. Se oli keskikohdalta taittunut ja puoleksi särkynyt, joka seikka selvään osoitti millä voimalla ja taidolla kapteeni käytti pitkää miekkaansa.
"Hyvin tehty, kunnon pelastajani! huudahti seppä. — Kylläpä näkyy, että olet ennenkin mitellyt miekkaasi taitavampienkin vastustajien kanssa kuin näiden!"
Sepän tätä puhuessa oli kapteeni Stålsköld jo käynyt noita toisia aseilla vielä varustettuja poliisimiehiä vastaan, mutta nämät eivät jääneet odottamaan niin vaarallista vihollista, vaan läksivät, jättäen voiton toivon, tuota päätä käpälämäkeen, jonne heidän miekkansa menettänyt kumppalinsa mitä kiireimmiten seurasi heitä.
"Sinä suoritit tehtäväsi oikein miehen tavalla, hyvä sepposeni; en ole milloinkaan eläissäni nähnyt mokomaa taistelua, kuin tuo sinun taistelusi noiden poliisien kanssa!" — lausui kapteeni Stålsköld leikillisesti, pistäen miekkansa tuppeen ja valmistautuen jatkamaan matkaansa.
Mutta seppä tarttui hänen käteensä ja sanoi: "Jalomielinen pelastajani! Suokaa minun ennen lähtöänne kiittää teitä ja sanoa teille, että teitte minulle suurimman hyvän työn, jonka toinen ihminen voipi toiselle tehdä! Teidän avuttanne olisin rauenneilla voimilla pian jäänyt noiden kirottujen koirien saaliiksi. Jos joskus sattuisi sopiva tilaisuus, niin olen valmis hengelläni maksamaan tämän hyvän työnne!"
"Sellaiset ajatukset tuottavat kunniaa sinulle, seppä, ja ystävät ovat aina hyvät olemassa!" — vastasi kapteeni.
"Minä en ole mikä näytän olevan, — väitti seppä — mutta tällä kertaa en saata mainita teille säätyäni enkä nimeäni."
"Kuuleppas vaan! — Milt'en jo rupea uskomaan väärin tehneeni siinä, että pelastin sinun ehkä hyvinkin ansaitusta rangaistuksesta!"
"Sellaista älkää uskoko; — minä vakuutan olevani rehellinen mies! Mutta pyhät valat sitovat kieleni. — Vaan olkaa te, jalo pelastajani, avosydämisempi kuin minä ja sanokaa minulle nimenne! Tämä pyyntöni on ehkä liian rohkea, mutta minua kovin ilahuttaisi tuntea sen miehen nimi, jolle Jumalata lähinnä olen suurimmassa kiitollisuuden velassa."
"Olkoon menneeksi! Eihän se koske minuun, mikä mies sinä olet, seppä, eikä minun tarvitse hävetä sanoa, että olen Hänen Majesteettinsa sinisessä rykmentissä palveleva kapteeni Stålsköld."
"Kylläpä heti huomasin, että kerran ennen olette ollut taistelussa! Ottakaa suosiollisesti sydämellisimmät kiitokseni vastaan, herra kapteeni! — Kummallekin meistä lienee vaarallista viipyä tässä paikassa kauemmin."
"Jää hyvästi seppä! Pyydän varoittaa sinua vast'edes välttämään tälläisiä selkkauksia, sillä hyvin epätietoista on, josko vielä toisen kerran sattuisin saapumaan sinua pelastamaan."
"Kiitän teitä herra kapteeni neuvostanne, jota mahdollisuuden mukaan otan noudattaakseni."
"Siinä teet viisaasti seppä!" — vakuutti kapteeni Stålsköld ja jatkoi äsken kerrottujen tapausten kautta katkaistua matkaansa samaan suuntaan, jonne yleisen rauhallisuuden pakenevat ylläpitäjätkin olivat menneet. Hän astui nyt keveämmillä askeleilla ja keveämmällä mielellä, sillä äskeiset tapahtumat olivat sysänneet syrjään hänen sydäntänsä raskauttavat katkerat tunteet. Mutta pian ne palasivat takaisin ja ahdistivat hänen mieltänsä uudistetuilla voimilla entistä ankarammin. Jo oli hän tuskallisten ajatustensa takia epätoivoon lankeamaisillaan kun hän yht'äkkiä kuuli täyttä laukkaa ajavien ratsastajain hevosten kavioiden kopinaa. Kapteeni Stålsköld'ille oli tämä kavioiden kopina siksi hyödyllinen, että hän taas unhotti katkeran murheensa ruvetessaan arvelemaan mitä ja millaista tarkoitusta varten nämät ratsastajat tähän aikaan yötä mahtoivat olla liikkeellä?
Mutta pitkiin mietteisin ei hänelle suotu aikaa, sillä ratsujoukko läheni ja sen päällikkö huudahti jylhällä äänellä: "seis!"
"Hyvä ystävä!" — vastasi kapteeni ja pysähtyi, sillä hän hyvin tajusi, että tämä päällikön antama käsky etupäässä koski häntä, jos kohta sen ohessa ratsujoukkoakin.
"Onko tuo jompikumpi niistä kahdesta?" — kysyi päällikkö kääntyneenä häntä lähinnä ratsastavan ratsumiehen puoleen.
Viime mainittu kannusti hevostansa ja ratsasti aivan kapteenin eteen. Kumartuen alas katsoi hän kapteenin silmiin, jonka tehtyänsä hän palasi takaisin päällikön luo ja sanoi: "Oikein — tämä on tuo upseeri."
Vuorostaan ratsasti nyt joukon päällikkö kapteenin luo ja sanoi käskevällä äänellä: "Minä vangitsen teidät kuningattaren ja vallitsevien lakien nimessä! Antakaa minulle miekkanne!"
"Soo-o! Onpa minulla oikein pirullisen paha onni tänä yönä! — vastasi kapteeni tyynesti — Mutta minkätähden vangitsette minun, jos sallitaan minun kysyä?"
"Ensiksi sentähden, että olette tarttuneet aseesen järjestyksen ja yleisen rauhan laillisia ylläpitäjiä vastaan ja toiseksi siitä syystä, että olette auttaneet julkista kapinoitsijaa pakoon pääsemään ja siten tehneet itsenne velkapääksi majesteetti-rikokseen."
"Kautta hiiden! Olisinko todellakin tehnyt majesteetti-rikoksen!" — huudahti kapteeni Stålsköld, joka oli tullut hyvälle tuulelle, leikillisesti.
"Niin on asian laita" — huudahti ratsujoukon päällikkö äreällä äänellä.
"Mutta minkä oikeuden ja vallan nojalla te minun vangitsette, jos saanen sitäkin kysyä?" —
"Minä olen luutnantti Hänen Majesteettinsa henkivartijaväessä ja minulle on rauhallisuuden ylläpitäminen Tukholmassa uskottu täksi yöksi." —
"Ainoastaan täksi yöksi eikä pitemmäksi ajaksi?" — kysyi kapteeni.
"Se seikka ei koske teihin!" — ärjäsi luutnantti suuttuneena.
"Mutta ellen sittenkään ota totellakseni käskyjänne, hyvä herra luutnantti — mitä siinä tapauksessa aikonette tehdä?" — intti kapteeni Stålsköld.
"Siinä tapauksessa aion käyttää väkivaltaa."
"Olette kai sitä mielipidettä, ett'en ypö yksin voi kestää teitä kaikkia vastaan?" — kyseli kapteeni yhä.
"Niinpä olen!" — huudahti luutnantti vihan vimmassa, lisäten: "Mutta minä en ole tullut tänne vaihtamaan koukkusanoja teidän kanssanne, vaan viemään teitä vankilaan! Antakaa minulle sentähden pitkiä puheita pitämättä miekkanne ja sanokaa nimenne!"
"Te tahdotte siis välttämättömästi saada tiedon nimestäni, herra luutnantti?" —
"Sanoinhan jo, että tahdon!" —
"No niin. Nimeni on Stålsköld, olen kapteeni Hänen Majesteettinsa sinisessä rykmentissä."
"Perhana! Oletteko kapteeni Stålsköld! Tämä hiton pimeä ja sade estävät tuntemasta vanhoja ystäviä ja tuttavia! Kuitenkin tuntui äänenne minusta tutulta."
"Kiitän onneani, että tapasin teidät, luutnantti von D——!" huudahti kapteeni Stålsköld. "Siitä on pitkä aika kun viimeksi kohtasimme toisemme, mutta toivoakseni olette voineet hyvin? Mutta ottakaa kuitenkin miekkani — oli minulle mieluista saada antaa se vanhalle ystävälle!" Hän oli päästänyt irti miekkansa ja tarjosi sitä luutnantti von D——lle, joka ei sitä kuitenkaan ottanut vastaan, vaan sanoi kohteliaasti:
"Pitäkää miekkanne, kapteeni hyvä. En tahdo ottaa sitä teiltä, vaikka viran puolesta täytyykin vaatia, että seuraatte minua ja saatte tyytyä seuraani."
"Suostun mielelläni tarjoukseenne, ja ne hetket, jotka seurassanne olen viettänyt, pidän iloisimpina hetkinäni!" vakuutti kapteeni.
"Mutta ennenkuin lähdemme täältä, täytyy teidän sanoa, mihinkä kapinan-nostaja, jonka te, luultavasti tietämättä asian oikeata laitaa, pelastitte oikeuden rankaisevista käsistä, on joutunut?"
"Tarkoitatteko sitä kunnon seppää, joka vasarallansa teki kauniimpia urotöitä, kuin kukaan seppä koskaan tätä ennen on tehnyt? Hän oli todellakin erinomainen. Jospa olisitte olleet näkemässä, luutnantti, von D——! Niin mestarillista taistelua en luultavasti koskaan enään saa tilaisuutta katsella!"
"En epäile, että mies oli yhtä taitava kuin urhoollinenkin, mutta sitä suurempi oli vahinko, että hän pääsi käsistämme ja sitä suurempi syy on epäillä, ett'ei hän ollut se, jolta näytti. Tätä nykyä parveilee öisin kaupungin kaduilla koko joukko käsityöläisiä, joiden laadusta saattaa luulla yhtä ja toista."
"Semmoinen on minulle, joka olen vaan pari päivää oleskellut Tukholmassa, aivan tietämätöntä. Mutta luulettekohan, että kukaan muu kuin seppä olisi kyennyt käsittelemään niin muodotonta asetta sellaisella ihmetyttävällä taidolla?"
"Tämä seikka todistaa tosin hänen ammattinsa todellisuutta, myönsi luutnantti von D——, mutta kuinka hyvänsä, niin huomasitteko, minnepäin hän meni?"
"En kuolemakseni sitä huomannut! Tosin kuulin porttia aukaistavan ja pantavan kiinni perästäni ja sen vuoksi on mahdollista, että hän meni johonkin läheiseen taloon, mutta varmaan en saata mitään sanoa."
Kapteeni Stålsköld puhui tahallansa valhetta erehdyttääkseen luutnanttia ja hänen seuralaisiansa, sillä ei hän tahtonut turhaan seppää pelastaneensa. Myös oli hän ryhtynyt äsken kerrottuun laveaan keskusteluun ainoastaan antaakseen hänelle aikaa pakoon pääsemiseen ja hän piti varmana, että tämä tarkoitus nyt oli saavutettu.
"Siinä on siis kaikki, mitä asiasta tiedätte?" kysyi luutnantti epäilevästi.
"Saakeli, luutnantti von D——! Olen jo sanonut enemmän kuin tiedänkään, olenhan jo sanonut yksin arvelunikin!"
Luutnantti kääntyi siihen ratsumieheen, jota olemme nähneet hänen jo kerran ennenkin puhutelleen ja joka ei ollut kukaan muu kuin aseettomaksi tehty poliisimies. Matala-ääninen keskustelu syntyi heidän keskensä, jonka jälkeen viimeksimainittu neljän ratsumiehen seurassa nelisti täyttä laukkaa siihen suuntaan, jossa tuo järjestyksen ylläpitäjille häpeällinen taistelu oli ollut.
Luutnantti von D—— laskeusi senjälkeen hevosen selästä ja käski yhden ratsumiehen tehdä samoin. Oman ratsunsa tarjosi hän kohteliaasti kapteenille.
"Olkaa niin hyvä, kapteeni ja nouskaa satulaan. 'Ferm'illäni' ei tosin ole kaikkia niitä oivia ominaisuuksia kuin sillä kelpo ratsulla, jolla ratsastitte Jankovitz'in tappelussa, kun valloititte Hatzfeld'in patterit, vaan toivon kuitenkin että olette tyytyvä."
Mutta kapteeni Stålsköld'iä ei voitu taivuttaa ottamaan vastaan tätä luutnantin erittäin kohteliasta tarjousta, ja sittenkuin monta molemminpuolista sanaa oli vaihdettu, nousi luutnantti von D—— vihdoin oman hevosensa selkään ja kapteeni nyt hevosettoman ratsumiehen.
"P——nan ikävä seikka tämä!" — sanoi luutnantti von D——, kun he hiljaista ravia ratsastivat eteenpäin.
"Mutta huuhtokaamme suuttumus alas takkavalkean ääressä lasilla vanhaa portviiniä. Ette luultavasti ensinkään tietäneet, että poliisien ahdistama seppä todellakin oli tehnyt itsensä syypääksi hyvin arveluttavaan rikokseen?"
"Sitä en saattanut likimainkaan aavistaa," vastasi kapteeni Stålsköld. "Näin vaan urhean miehen tukalan aseman, vihastuin kimppuun kävijöiden epäritarillisuudesta, sotia kolme yhtä vastaan ja tarjosin hänelle apuani, jota en luule että itse ylimaaherrakaan olisi häneltä kieltänyt, jos hän olisi minun asemassani ollut. Mutta mitä pahaa oli hän sitten oikeastaan tehnyt?"
"Hän oli kiihoittanut kerjäläisjoukon, muutamia humalaisia merimiehiä ja joukon muita kuljeksijoita hänen johdollansa koettamaan kaupunginvankilasta vapauttaa muutamia valtiollisia vankeja, joita siellä säilytetään. Hyökkäys ei kuitenkaan ensinkään onnistunut. Sillä kun kauvan oli pelätty jotakin sellaista, oli vartijoita lisätty moninkertaisiksi ja he olivat erittäin valppaita. Ryntääjät lähtivät sentähden heti pakoon, ja koko asia päättyi muutamien repaleisten roistojen haavoittamiseen, jotka todennäköisesti hirsipuussa saavat maksaa uhkarohkean yrityksensä. Mutta päämies pääsi pakoon, juuri teidän vuoksenne, kapteeni hyvä! Oltiin sitä paitsi kuultu halventavia lauseita Hänen Majesteetistaan kuningattaresta ja valtakunnan hallituksesta. Häntä auttaaksenne sekaannuitte hyvin ikävään asiaan."
"Älkää olko levoton, luutnantti hyvä. Kyllä minä asiani selvitän. Muuten en ensinkään tunne nykyajan valtiollisia selkkauksia, jonka vuoksi täytyy pyytääni, että hyväntahtoisesti lähemmin selittelisitte minulle niitä, sill'aikaa kuin me lämpimän takkavalkean ääressä, jota suuresti ikävöin, istumme ja nautimme hyvää portviiniänne."
"Vähine tietoineni antaudun teidän käytettäväksenne. Mutta tuo hiton sade pieksee ihmistä vasten kasvoja, niin että koskee. Hyvä, että pian olemme perillä."
He kannustivat hevosiansa ja laukkasivat tiehensä. Korkea-vahdin luona, jonne he pian saapuivat, laskeutuivat he selästä.