6 LUKU.
Meidän pitää nyt palaamaan pari tuntia taaksepäin ajassa, seurataksemme Jakobsson'ia ja Aake Berg'iä heidän vaarallisella matkustuksellansa ja huomataksemme, mitenkä he onnistuivat vaikeassa toimessa, jonka olivat ottaneet toimittaaksensa.
Saavuttuansa Drottninggatan nimiselle kadulle ja kulkiessansa sitä pitkin ihmetytti heitä suuresti, että täällä nyt oli niin hiljaista ja rauhallista. Ei mitään melua ja meteliä enää kuulunut eikä hurraahuutojakaan. Nopein askelin kiiruhtaen eteenpäin, ehtivät he pian kenraali S——hjelm'in palatsin edustalle, jossa kuitenkaan ei enää löytynyt ainoatakaan uteliasta ikkunoihin tirkistelijää. Ruokapöydät ja viina-astiatkin olivat poissa. Mutta portilla seisoi joukko ratsuväkeä, joidenka ratsut malttamattomasti polkivat maata.
Matkustajamme pysähtyivät ikäänkuin katselemaan komeasti valaistua palatsia.
"Yrityksemme ei menesty. Me olemme myöhästyneet!" — kuiskasi Jakobsson Aake Berg'in korvaan — Nuo hirtehiset tuolla (hän viittasi kädellänsä ikkunoihin) ovat, pahaa aavistaen, ryhtyneet varokeinoihin. Heidän toimestansa kai on meluava kansa ajettu matkaansa. P——le vieköön, mitenkä varoviksi nuo ylimykset ovat tulleet viime aikoina!"
"Mitä meidän nyt tulee tehdä? Paras kaiketi on, että heitämme koko tuumamme tällä kertaa siksensä?" — kysäsi Aake Berg.
"Eihän tässä näy muuta tehtävää olevan, kuin että lähdemme kuljeksimaan pitkin katuja kuulustelemaan mitä toiset mahdollisesti ovat saaneet aikaan sekä ilmoittamaan heille yrityksemme huonon menestyksen" — vastasi Jakobsson.
Tämän lyhyen neuvottelun päätyttyä lähtivät he astumaan eteenpäin, mutta lähinnä olevassa kadun kulmassa he erkanivat toinen toisistaan, kumpikin eri haaralla etsiäksensä toisia tämän pelastamis-yrityksen johtajia.
Jakobsson ei muuten ollut erehtynyt tarkoituksesta, jota varten äsken mainittu ratsujoukko oli asetettu kenraalin palatsin portille. Nämät hevois-kaartiin kuuluvat ratsastajat olivat todellakin kutsutut tänne ylläpitämään järjestystä ja karkoittamaan pois meluavaa kansa-joukkoa. Sillä huomattuansa, että melske ulkona kadulla kiihtymistään kiihtyi, oli kenraali S——hjelm, välttääksensä tälläisiä meluavia kansan kokouksia sydämensä syvyydestä vihaavan kuningattaren suuttumusta, Tukholman ylipäällikön Fleming'in suostumuksella kutsuttanut heidät tänne. Tätä keinoa piti hän jo siitäkin syystä tarpeellisena, että hän tiesi itsellänsä, mutta erittäinkin valtiokamariherralla olevan paljon kadehtijoita ja vihamiehiä, jotka — sitä hän pelkäsi — yllyttäisivät kansaa johonkuhun vallattomuuteen, jonka kautta hääjuhlallisuus tulisi häirityksi. Kun muutamat hänen palvelijoistansa kertoivat hänelle noista suurenmoisista viina-astioista, joista ei kenkään tietänyt, kuka ne oli toimittanut sinne, kiihtyi tämä hänen pelkonsa yhä, sillä hän oli vakuutettu siitä, että joku hänen omista taikka hänen vävymiehensä vihamiehistä oli tehnyt hänelle nämät kepposet, siten saadaksensa rahvaan yltymään raivoon. Näyttipä siltä kuin olisikin tuo tuntematon vihamies saavuttanut tarkoituksensa, sillä hetki hetkeltä paisui meteli ja entistä pahempia parjauksia ja kiivaampia uhkauksia kuului tuon tuostakin rahvaan keskeltä. Ketkä niitä lausuivat, sitä ei tietty, mutta arveltiin niitä palkattujen yllyttäjäin lausumiksi. Kenraalin mieli oli sangen levoton sill'aikaa kuin hän odotti ratsumiesten tuloa. Kun nämät vihdoin saapuivat paikalle, sanottiin, että he olivat tulleet saattojoukoksi kuningattarelle hänen kotimatkallansa. Kuitenkin vaadittiin samalla rahvasta lähtemään pois. Ne, jotka eivät vapaatahtoisesti ottaneet lähteäksensä, karkoitti ratsujoukko väkisin. Mitään varsinaista kapinaa sen ohessa ei syntynyt, vaan päättyi asia kovilla kirouksilla ja uhkauksilla kansan puolelta. Kuningatar ei tietänyt koko asiasta mitään.
Mutta seuratkaamme Jakobsson'ia.
Erottuansa matkakumppalistansa käveli Jakobsson sattumuksen ohjaamana katua ylös, toista alas. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus. Silloin tällöin tuli häntä vastaan joku yksinäinen matkustaja, joka rientävin askelin kiiruhti hänen ohitsensa, hätä hädin vastaten hänen ystävälliseen tervehdykseensä. Hän alkoi jo epäillä, tokko hän tapaisi ainoatakaan niistä, joita hän etsi, arvellen että kukin heistä, jättäen toimitettavansa toimittamatta, oli mennyt kotiansa rauhallisesti nukkumaan, kun hän yht'äkkiä etäällä kuuli melkoisen kovaa ihmis-äänten sohinaa. Jonkinmoinen toivo syttyi tämän ohessa hänen mielessänsä ja hän kiiruhti sitä katua kohti, josta tämä äänten sohina kuului.
Täällä tuli häntä vastaan suuri ihmisjoukko, niin omituisen ja kummallisen kaltainen, että hän päivästä aikaa sitä katsellessaan epäilemättä olisi purskahtanut täyttä kurkkua nauramaan, mutta nyt sai hän vallitsevan pimeyden tähden siitä ainoastansa yleisen haahmokuvan. Siinä löytyi jos jotakuta lajia ihmisiä yhteiskunnan alimmaisesta kerroksesta: rääsyihin puetuita kerjäläisiä, juopuneita merimiehiä, samassa tilassa olevia porvarien renkejä, oppipoikia monesta eri ammattikunnasta, häviöön joutuneita nurkka-kaupustelijoita akkoinensa y.m. Useimmilla heistä oli aseina särkyneitä laudan palasia, joita he luultavasti olivat murtaneet jostakusta laudoista tehdystä aitauksesta. Muuten näytti joukossa vallitseva yhteishenki olevan mitä veljellisintä laatua, sillä he astelivat, riveihin asettuneina, käsitysten eteenpäin. Vieläpä näytti jonkinmoinen järjestyksen ja kurin henkikin olevan heissä olemassa, sillä jos joku rähisi ylenmäärin kovalla äänellä, niin saattoivat hänen kumppalinsa hänet heti ankarilla uhkauksillaan vaikenemaan. Tämän kirjavan joukon etunenässä kulki eräs mies, joka päättäen hänen kovin huonosta ja lahonneesta puvustansa, ei kuulunut tämän mailman onnenlapsien joukkoon.
Kun tämä omituinen joukko oli ehtinyt sille paikalle, johon Jakobsson oli pysähtynyt sitä odottamaan, laski viimemainittu henkilö kursailematta käsivartensa hänen käsivartensa alitse ja veti hänet mukanansa, lausuen: "Äläpäs kuhnaile, vaan lähde mukaan!"
"Ken sinä olet ja mitä p——lettä tämä merkitsee?" — kysyi Jakobsson lähtien käymään rutkaleen näköisen miehen sivulla.
"Sinä et tunne minua Jakobsson! Olipa tuo oivallista! Minä olen voittanut sinun kavaluudessa!" vastasi rutkaleen näköinen mies.
Jakobsson pysähtyi hämmästyksen ja kummastuksen valtaamana, sillä nyt oli hän miehen äänestä tuntenut hänen — hurskasmieliseksi ystäväkseen Pertti Månsson'iksi.
"Äläpäs pysähdy; — eteenpäin; eteenpäin vaan!" — kehoitti Pertti
Månsson ja veti Jakobsson'ia kädestä.
"Enkö näe unta? Oletko sinä todellakin saanut tämän aikaan ja ruvennut tämän oivallisen joukon johtajaksi?" huudahti Jakobsson vielä milt'ei puoleksi hurmaantuneena kummastuksesta.
"Olen! Olen kuin olenkin!" — riemuitsi Pertti Månsson, hyvillänsä tästä ystävänsä kummastuksesta, lisäten: "Tämä nyt on selvä todistus siitä, ett'en olekaan siihen määrään asioita aikaan-saamaton, kuin sinä väitit minun olevan!"
"Ellen omilla silmilläni olisi nähnyt tätä maine-työtäsi, niin helpommin uskoisin pirun vieneen kuningattaren ja koko aateliston kuin sinun tätä ihmettä saaneen aikaan! — Niin ihmeenä, todellisena ihmetyönä tätä pidän, jos kuinka asiaa mietin! Mutta sanoppas Herran nimessä, mitenkä olet käyttäinnyt?"
"Minä olen ottanut rahan ja viinan paholaishenget avukseni — sanoi Pertti Månsson — Sitä paitsi on onni ollut minulle erittäin suosiollinen. Ensiksi tapasin suuren joukon sellaisia, jotka kovasti kirkuivat ja kiroilivat siitä syystä, että heidät väkivaltaisesti oli ajettu pois kenraali S——hjelmin palatsin edustalta, jonne olivat menneet hääjuhlaa katselemaan. Nämät tyytymättömät, joista useimmat olivat melkoisesti humalassa, olivat, kuultuansa mistä asiasta oli kysymys, heti kohta valmiit käymään käsiksi pelastamistoimeemme. Sitte ei ollut niinkään vaikeata rahojen ja viinan avulla saada muita lisäksi ryhtymään sellaiseen yritykseen, johon jo ennakolta niin monet olivat ruvenneet osaa-ottajiksi. Myös olen omasta päästäni sepittänyt suuren joukon mitä kauhistavimpia juttuja. Minä olen noille seuraajoilleni vakuuttanut, että hallitus on tehnyt sen päätöksen, että kaikki vangit huomispäivän kuluessa kaikessa hiljaisuudessa teilataan itse vankilassa, jotta kansa ei saisi tilaisuutta pelastamaan heitä sekä että heidän poikkileikatut päänsä, kaikille aateliston vihollisille varoitukseksi, pitkiin salkoihin pystytettyinä asetetaan ylt'ympäri toria y.m.s. ehkä vielä kauhistavampaakin. Lopulla saapuivat Bosberg ja Grå viinalekkereinensä minun avukseni".
"Missä he nyt ovat?"
"He ynnä muutamat toiset myöhemmin tulleet liittolaisistamme sekaantuivat rahvaan joukkoon mahdollisuuden mukaan ylläpitääksensä järjestystä ja kuria. Voit olla vakuutettu ett'ei se ole mikään helppo asia. Kun me kuljimme vanhan valtiokansleerin asunnon ohitse oli myrsky vähällä päästä raivoamaan. Yhdistetyillä ponnistuksillamme saimme töin tuskin estetyksi, ett'ei koko yrityksemme silloin mennyt hukkaan. Sitä emme kuitenkaan saaneet estetyksi, että kiviä heitettiin ikkunoista huoneisin. — Kuuleppas kuinka meikäläiset nytkin käskevät ja pyytävät joukkoa marssimaan eteenpäin hiljaisuudessa ja melua pitämättä ja huomaappas, kuinka kehnosti meidän soturimme tottelevat heitä."
"Kuka olisi uskonut sinun saavan tälläisiä urostöitä aikaan!" — huudahti Jakobsson uudestaan. — "Suo minulle anteeksi, hyvä Pertti Månsson, että olen pitänyt toimeliaisuuttasi ja pontevuuttasi liian huonossa arvossa! Tästä lähtien en kunnioita näitä omaisuuksia kenessäkään niin suuressa määrässä kuin sinussa. Terävän järkes kautta olet yksin toimittanut enemmän kuin me kaikki muut yhteensä."
"Mutta minä olenkin nyt tehnyt kaiken sen, mitä aion tehdä" — sanoi
Pertti Månsson.
"Mitäpä näillä sanoillas tarkoitat?" kysyi Jakobsson.
"Tarkoitan sitä, että sinä nyt saat ottaa haltuusi koko asian. Sinua vaan olen odottanutkin itse vetäytyäkseni pois koko leikistä. Me lähestymme kohdakkoin vankilaa, mutta sitä ennen asuntoani; siinä erkanen teistä ja jätän kaikki tyyni muiden huostaan."
"Sinun ei pitäisi jättää muille lopullista kunniaa tästä yrityksestä, jonka olet pannut noin hyvään alkuun. Sepä olisi suuri vahinko sinulle. Eikä tämä yritys olekkaan, tyystin punniten, niinkään vaarallista laatua. Vankilaa vartioitsevat sotamiehet ovat harvalukuiset, heidät me vangitsemme ajatuksen nopeudella. Lopputehtävämme siellä ei myöskään vaatine aivan pitkää aikaa. Sitte lähteköön jokainen rauhassa kotiansa, sillä minä olen varma siitä, että Stensson lupauksensa mukaan tuo ne hevoset, joita vankien tulee käyttää sitä pikemmin päästäksensä turvaan, hyvissä ajoin ennen määrättyyn paikkaan, jotta ei meillä ole vangeista, päästettyämme heidät vankilasta irti, yhtään mitään rasitusta. Koko tapaus tulee pidettäväksi tavallisena, katumelskeenä, jonka johtajista hallituksen on mahdoton saada mitään tietoa, he kun kaikki olivat valhepuvuissa ja roistoväelle peräti tuntemattomat."
"Jos vaara olisi vieläkin vähempi, kuin sen nyt kuvaat olevan, jos vankilassa ei löytyiskään parempaa vartiaa kuin yksi ainoa pieni hiiri, jonka suun me tukitsisimme pumpulilla sittenkuin ensin olisimme sitoneet sen jalat ja lävistäneet siltä silmät puhki, en sittenkään ottaisi mitään tämän enempää tässä asiassa tehdäkseni!" — vakuutti Pertti Månsson vakaalla totisuudella.
"Sinä siis pelkäät?" — kysyi Jakobsson.
"En saata kieltää että peliään."
"Mutta mistä ja minkä ihmeen kautta sait tuon rohkeuden, jota tähän asti olet osoittanut?"
"Niin, mistä sen sainkaan? Selvitäppäs se asia itse, jos kykeneet! — sanoi Pertti Månsson sävyisästi — Minä puolestani en jaksa käsittää sitä ja mitä likemmäksi tulen taloani sitä käsittämättömämmäksi käy asia itsellenikin."
Jakobsson purskahti nauruun.
"Ha! ha! ha! Kylläpä sinä vielä olet sama Pertti Månsson kuin ennenkin ja minä rupean uskomaan, että p——le meni sinuhun muutamaksi hetkeksi, mutta että hän nyt taas luopuu sinusta!" — lausui hän pilkaten.
"Kuinka sen asian lieneekin laita, siitä en huoli päättää; se vaan on varma että jätän kaiken kunnian tästä yrityksestä sinulle. Mutta ole varoillasi, sen neuvon annan sinulle. Tässä kadun kulmassa erkanevat tiemme. Jää hyvästi ja onnea tuumillesi!"
Kuiskaavalla äänellä sanottuansa nämät sanat Jakobsson'ille pujahti Pertti Månsson äkkiä eräälle ahtaalle poikkikadulle, jonka varrella hänen talonsa sijaitsi.
Jakobsson jatkoi yhä matkaansa, astuen tuon omituisen joukon etunenässä. Iloksensa hän sattui huomaamaan, että rähinä ja älinä hänen johtamassansa armeijassa vaikenivat jota lähemmäksi tultiin vankilaa. Mutta pimeän tähden ei hän voinut nähdä, että se myös mieslukunsa suhteen hetki hetkeltä harventui sen kautta, että useat noudattivat Pertti Månsson'in esimerkkiä ja hiipivät matkaansa.
Noin kahdensadan askeleen päässä vankilasta antoi Jakobsson sotilaillensa käskyn pysähtyä. Niitä oli silloin jäljellä ainoastansa viisikymmentä. Näille piti hän matalalla äänellä innokkaan kehoituspuheen ja määräsi sen jälkeen, mitenkä vankilaa valloittaissa oli meneteltävä. Hänen itse tuli muutamien urhokkaimpain kanssa hyökätä esiin vartioita vangitsemaan; muut saivat vankilan piirittämisen toimeksensa. Jokaisen piti tehdä tehtävänsä hiljaisuudessa ja melua nostamatta. Mutta jos vartijoille vastoin luuloa saapuisi väkeä avuksi, niin karkoittakoot piirittäjät heidät urhoollisesti takaisin. Mutta jos auttajain luku oli niin suuri, ett'eivät kyenneet heitä voittamaan, niin pitäisi kunkin heistä, täyttä kurkkua huutaen että valkea oli valloillansa, ruveta juoksemaan ristiin rastiin, siten saadaksensa aikaan sellaista häirinkiä ja sekamelskettä, joidenka vertasta ei oltu kuultu eikä nähty. Vähäisen melskeen synnyttyä oli helppo asia päästä pakoon.
Kun tavasta, jolla käytäisiin vankilan valloittamiseen käsiksi ja sen ohessa mahdollisesti kysymykseen tulevista varokeinoista näin oli päätetty, marssittiin eteenpäin.
Jakobsson kulki nytkin toisten edellä ja häntä lähinnä seurasivat ne, jotka olivat tarjoutuneet yhdessä hänen kanssansa hyökkäämään vartioiden kimppuun. Useimmat viimemainituista kuuluivat "P.C.G. seuraan". Vähän jälestäpäin tulivat ne, jotka olivat saaneet vankilan saartamisen toimeksensa. Heidän johtajaksensa oli ruvennut sama valtioviisas porvarinrenki, jonka jo kerta ennen olemme tavanneet tässä kertomuksessa. Kaikki noudattivat syvintä äänettömyyttä. Päihtyneidenkään ei kauemmin tehnyt mieli räyhätä. Ankaran tuulen suhina ja sade, joka raskaina pisareina tipahteli alas kadulle, estivät milt'ei kokonaan askeleiden äänenkin kuulumasta.
Kaikki näytti siis hyvää ennustavan, etenkin kun Jakobsson seuraajinensa huomiota nostamatta pääsi ihan lähelle vankilan porttia. Ainoastansa kaksi vartioitsevaa sotamiestä oli näkyvissä ja nekin seisoa jököttivät välinpitämättöminä nojaten seinää vastaan, pää rinnan nojassa. Jakobsson antoi tovereillensa merkin hyökkäykseen ja ryntäsi lähinnä seisovaa sotamiestä vastaan, jolta pikaisesti riisti aseet pois. Melkein samaan aikaan tekivät muutamat hänen seuralaisistansa samoin toiselle sotamiehelle.
Hyvään alkuun oltiin siis nyt päästy.
Mutta aseettominakin tekivät sotamiehet niin paljon vastarintaa, että he pari kertaa olivat ehtineet korkealla äänellä huutamaan "hollah! hollah!" ennenkuin rynnäkön tekijät saivat suukapulat sidotuiksi heidän suuhunsa. Tämä heidän huutonsa kerrassaan teki vankien pelastamistoimessa puuhaajain kaikki toiveet ja toimet mitättömiksi. Vankilan portti avattiin yht'äkkiä selki selällänsä ja erään upseerin komentamina astui siitä neljäkymmentä sotamiestä painetit tanassa ulos pihalle. Tämä kaikki tapahtui lyhyemmässä ajassa kuin sen kertomiseen on kulunut.
Jakobsson'in seuralaiset läksivät, hämmästyneinä vartiaväen paljoudesta, heti pakoon. Hän yksin jäi seisomaan paikallensa. Tarkottaen enemmän pakenevia liittolaisiansa kuin portista tulleita vankilan vartioita huusi hän ankaralla äänellä: "Älkää paetko! Meidän pitää vaikka mihin hintaan kevytmielisen kuningattaren ja porvarein verta himoavain herrojen kynsistä pelastaa ne viattomat miehet, jotka he ovat määränneet teurastettaviksi!"
Hän oli tuskin saanut nämät sanat suustansa, kun muutamat sotamiehistä tarttuivat häneen, pitäen häntä kiinni käsistä ja niskasta. Jakobsson ponnisti kaikki jättiläisvoimansa päästäksensä irti. Ojentaen vahvat käsivartensa ja sivaltaen niillä taaksepäin onnistui hänen lyödä kumoon ne sotamiehet, jotka pitivät niistä kiinni. Kun hän sitte hyökkäsi eteenpäin, eivät voineet takaapäin hänen kauluksiinsa kiinni tarttuneet pidättää häntä. Rikkinäiset repaleet Jakobsson'in takista jäivät kuitenkin heidän saaliiksensa. Onneksi hänelle ja hänen kumppaneillensa kielsi komentava upseeri sotamiehiänsä ampumasta. Tämän jalon herran sääliväisyyden tunne pelasti tässä tilaisuudessa monta ihmistä kuolemasta. Sen sijaan käski hän heitä ja paikalle kiiruhtavia poliiseja ajamaan pakenevia takaa ja vangitsemaan heistä niin monta kuin mahdollista. Mutta tämäpä oli helpompi sanoa kuin tehdä, sillä pakoon lähteneet olivat jo ennättäneet päästä melkoisen matkan edelle ja sitä paitsi oli pimeä. Sentähden saatiinkin heistä kiinni ainoastansa neljä, jotka olivat kompastuneet ja kaatuessansa loukanneet itsensä. Kaksi näistä tulivat pahoin haavoitetuiksi, sillä kiiruussa löivät takaa-ajajat heitä aseillansa, tehdäksensä heitä pakoon kykenemättömiksi.
Jakobsson'in, joka kauvimmin oli viipynyt, oli myös vaikein päästä pakoon. Kolme reipasta poliisimiestä ajoi häntä takaa. Mutta Jakobsson oli yhtä ketterä ja nopea kuin vahvakin. Hän ei siis epäillytkään voittavansa takaa-ajajansa juoksussa, kun hän yht'äkkiä liukahti muutamilla katu-kivillä, jotka sateen kautta olivat tulleet niljakkaiksi ja liukkaiksi, ja kaatui.
Tämän tapaturman tähden saavuttivat poliisit Jakobsson'in, joka tässä huutavassa hädässä muisti, että hänellä oli pistooli muassansa ja päätti sitä nyt käyttää puolustuksekseen. Hän pisti kätensä poveen — mutta pistooli oli poissa, se oli pudonnut, Jakobsson ei tietänyt mihin taikka koska. Tämän onnettomuuden lisäksi tuli vielä sekin ikävä seikka — että vasarakin hänen kaatuessansa oli luiskahtanut hänen kädestänsä ja lennähtänyt ties minne ja kuinka kauaksi. Hän tähysteli sitä silmillänsä ja haparoi käsillänsä, vaan ei nähnyt eikä löytänyt. Samassa kuuli hän kolme miekkaa vedettävän tupesta ja karkealla äänellä huusi joku aivan läheltä häntä: "Sinä olet kuoleman oma, jos teet pienimmänkin pa'on yrityksen!"
Tuskan hiki kihoili Jakobsson'in otsalta — mutta olkoon menneeksi, parempi kuolla nyt heti kuin vangittuna tulla hirtetyksi! Hän oli kaatunut suinpäin, mutta vaikka hän kovasti oli loukannut rintansa, niin oli kuitenkin hänelle onneksi että hän oli kaatunut sillä tavoin. Sen kautta oli hän päässyt sellaiseen asemaan, että hän nelin ryömin saattoi pelästyneen jäniksen tapaan loikahtaa eteenpäin. Mitä, millaista hyötyä hänelle karttuisi tälläisestä loikahduksesta, sitä ei hän itsekään voinut arvata — mutta hei vaan! — tulkoon tuosta mikä hyöty tahansa, umpimähkää hän loikahti kun loikahtikin eteenpäin sellaisella vauhdilla, että hän taas kaatui suullensa ja löi nenänsä jotakin kovaa esinettä vastaan, luultavasti kiveä vastaan — niin hän arveli. Mutta ei, se ei ollutkaan kivi. Mahdoton on kuvata hänen iloansa, kun hän huomasi, että hän oli lyönyt nenänsä — omaa vasaraansa vastaan! Tuo siunattu vasara, — hän tarttui siihen kuumeentapaisella innolla!
Jakobsson'in hätyyttäjät hämmästyivät niin suuresti hänen oudosta ja odottamattomasta matkustustavastansa, ett'eivät muistaneet aseitansa käyttää ennenkuin Jakobsson päästyänsä seisaallensa oli valmis puolustamaan itseänsä. Suureksi onneksensa oli Jakobsson nuoruudessansa oppinut miekkailutaitoa ja siinä saavuttanut niin suuren kätevyyden, että aatelismiehenkin olisi sopinut siitä kerskata. Hyödyksi oli hänelle sekin seikka, että hän pääsi seisomaan erästä muuria vastaan, saaden siten selkänsä vapaaksi.
Mitenkä hänelle sitte kävi, sen me ennakolta tunnemme, sillä lukijat ovat epäilemättä arvanneet, että kapteeni Stålsköld'in pulasta pelastama seppämies oli juuri ystävämme Jakobsson.
Erottuansa kapteenista alkoi Jakobsson juosta täyttä vauhtia eikä levähtänyt ennenkuin saapui kotiinsa, jonne onnellisesti ehdittyänsä oli niin hengästynyt ja väsynyt, että vaipui istumaan lähinnä seisovalle tuolille.
Aake Berg ei tavannut matkallansa ainoatakaan vankien pelastamis-yrityksen johtajista. Kauan harhailtuansa sinne tänne läksi hän kotiin siinä luulossa että koko yritys tällä kertaa oli rauennut tyhjään.