7 LUKU.
Aamulla tuli Jakobsson pulskasti puettuna päävahtiin ja astui vakavin askelin päiväkirjaa pitävän herran luo. Hän ilmoitti, että hänen kotonansa edellisenä päivänä, hänen itse poissa ollessansa, oli tehty murtovarkaus. Muiden kapineiden muassa oli varas vienyt mukanansa yhden kaksipiippuisen pistoolin, jonka varressa löytyvään, hopeaiseen koristeesen oli piirretty "A. B." (Aake Berg'in nimikirjaimet.)
Melkoisen summan rahaakin sanoi hän tässä tilaisuudessa kadottaneensa, mutta väitti, että hän ennen kaikkia halusi saada pistoolin takaisin, sen kun oli saanut eräältä rakkaalta ystävältänsä muistoksi. Kunniallisen palkinnon lupasi hän sille, joka toimittaisi takaisin nämät varastetut kapineet, joista hän antoi täydellisen, kirjallisesti tehdyn luettelon. Kun kirjanpitäjä oli kirjoittanut kaikki muistoon, läksi Jakobsson pois.
Mutta ohimennessä aukeni sattumalta sen huoneen ovi, jossa kapteeni Stålsköld istui keskustellen luutnantti von D:n kanssa. Vaikka Jakobsson ainoastansa vilkaisemalla katsahti sinne sisään, tunsi hän heti pelastajansa. Kuitenkin hän kokonaan salasi mielenliikutuksen, joka tämän näön johdosta syntyi hänen povessaan. Vasta ulos kadulle ehdittyänsä jupisi hän itsekseen: "Kyllä nyt itse olen rehellisesti päässyt asiasta, mutta pelastajani näkyy olevan pahemmassa kiikissä. Kautta kunniani vannon tavalla taikka toisella korvaavani tälle jalolle, uljaalle nuorukaiselle ne harmit ja vastukset, joita hänen täytyy kärsiä minun tähteni. Sydämmessäni aavistankin että kerta pääsen tilaisuuteen sitä tekemään." —
Vähän ajan päästä Jakobsson'in lähdettyä saapui Tukholmaan ylipäällikkö Fleming itse päävahtiin. Hän tuli lähemmin tiedustelemaan yöllä tapahtunutta kapinallista rettelöä ja kuulustamaan niitä, joita takaa ajettaissa oli saatu vangiksi. Hänen muotonsa oli rauhallinen eikä koko tapaus näyttänyt tehneen häneen sanottavaa vaikutusta, joko että hän piti sitä vähäpätöisenä taikka että hän nykyisten myrskyisten valtiopäivien kuluessa, jolloin alinomaa levottomuuksia tapahtui, oli tottunut kylmällä verellä ja mieltänsä liiallisesti pahoittamatta vastaan-ottamaan tietoja öillisistä rettelöistä. Sitä paitsi tiesi hän, että pääkaupunkiin oli kokoontunut lukematon joukko kerjäläisiä valtakunnan eri maakunnista, joita nälkäisiä raukkoja kuka rajupäinen, rahoilla varustettu seikkailija tahansa helposti saattoi vietellä jos johonkin hullunkuriseen yritykseen. Sen lisäksi luuli hän oman virka-arvonsa ja hallituksen etujen vaativan, että tälle tapaukselle annettaisiin niin vähän valtiollista merkitystä kuin mahdollista.
Saatuansa tiedon ylipäällikön tulosta kiiruhti luutnantti von D. häntä vastaan etehiseen. Tervehdittyänsä käski Fleming luutnantin heti seurata häntä siihen huoneesen, jossa vangit olivat. Harvoin saattaa tavata onnehensa tyytyväisempiä ihmisiä kuin nämät vangit, jotka levollisina venyivät olkivuoteillansa. Eikä tätä sovi ensinkään ihmetellä, sillä nämät raukat eivät olleet pitkään aikaan saaneet maata niin lämpöisessä huoneessa kuin päävahdin vankihuone oli eikä syödä niin hyvää ja terveellistä ruokaa, kuin heille täällä tarjottiin. Nämät edut pitivät he niin suurina, että nekin molemmat, joita vartiat olivat lyöneet ja aseillansa haavoittaneet, saatuansa haavansa huolellisesti sidotuiksi osoittivat vaan mielihyvää nykyiseen tilaansa.
Ja ensimäisen silmäyksen heitettyänsä näihin rikkinäisiin rääsyillä puettuihin henkilöihin, joidenka kalpeat kasvot oli selvänä todisteena heidän pitkällisestä kärsimisestänsä, ymmärsi ylipäällikkö, ettei hän heiltä voisi saada öillistä kahakkaa valaisevia tietoja. Kuitenkin piti hän velvollisuutenansa kuulustella heitä, ensin kutakin eriksensä ja sitte kaikkia yhdessä. Mutta tämä kuulustelu todisti vaan hänen arvelunsa todeksi.
Ensimäiseksi tunnustuksensa tekevä lausui likimäärin seuraavat sanat: "Minä olen kotoisin Norrlannista, josta nälän-tuska pakoitti minun lähtemään etelään päin. Muutamia päiviä sitte saavuin Tukholmaan. Toivoin täällä saavani työn-ansiota, mutta se ei ole onnistunut. Niukan ravintoni olen kerjännyt päivällä, yöni olen viettänyt joko taivas-alla taikka — kun onni sattui olemaan minulle myötäinen — jossakussa vajassa. Viime yönä, jolloin tälläinen suotuisa onni ei ollut sattunut osakseni, sain erästä katua myöten kulkiessani eräältä mieheltä, jolla näytti runsaasti olevan rahoja, yhden riksin sillä ehdolla, että seuraisin sitä joukkoa, jonka etunenässä hän kulki. Kun lupasin tehdä kaikki, mitä hän vaan käskisi, niin antoi hän vielä lisäksi minulle pikarillisen viinaa voimieni virkistykseksi. Tätä sävyisää ja kohteliasta miestä en tuntenut enkä häntä vieläkään tuntisi, jos kohta hän astuisikin eteeni, sillä silloin oli pimeä. Paljon puhuttiin vangeista, joita hallitus oli päättänyt salaa antaa teilata, mutta tätä puhetta en liioin ottanut huomioon enkä paljon muuta ajatellut kuin riksiäni ja ryyppyä, jonka lämmittävän vaikutuksen tunsin ruumiissani. Mitä vankilan luona tapahtui, sitä en nähnyt, mutta kun kaikki muut pakenivat niin pakenin minäkin eivätkä sotamiehet olisikkaan minua saavuttaneet ell'ei eräs pitkäläntä seppä olisi juossut minua kumoon."
Toisten vangittujen tekemät tunnustukset olivat sisältönsä puolesta pää-asiallisesti yllä olevan kanssa yhtä pitävät. Ainoa kohta, jossa ne toisistansa erosivat, koski asianomaisten kotiseutua.
Ylipäällikkö ei ollut uskovinansa näitä tunnustuksia ja vaati asiasta enemmän valaisevia tietoja, mutta vangit vakuuttivat yhteen ääneen kaikki sanoneensa, mitä tiesivätkin. Eikä heitä saatu mitään lisäämään näihin tunnustuksiinsa, vaikka uhattiin käyttää kiristys-penkkiä ja muita sen ajan hirvittäviä kidutuskoneita.
Sydämessään olikin Fleming täydellisesti vakuutettu siitä, että kukin heistä oli puhunut totta, sillä helppo oli ymmärtää, että nämät ihmisraukat, rahoilla ja viinalla vieteltyinä, olivat ruvenneet osallisiksi yritykseen, jonka vaarallisuutta he eivät kyenneet käsittämään.
Kun heiltä sen selvempiä tietoja ei voitu saada, läksi ylipäällikkö vankihuoneesta pois, annettuaan käskyn, että näitä toistaiseksi pidettäisiin vankeudessa. Tämä hänen käskynsä ilahutti suuresti vankiraukkoja, jotka olivat pelänneet, että heitä heti laskettaisiin leivättömään vapauteen. Höysteeksi tähän heidän iloonsa tuli vielä sekin seikka, että vartija, joka tähän asti kaiken ajan oli istunut huoneessa, myöskin läksi huoneesta pois. Nyt sallittiin heidän siis haastella ja juttua laskea toinen toisensa kanssa! Siihen saakka oli heitä ankarasti kielletty sanaakaan hiiskumasta toisillensa.
"Kestäköön näitä kultasia päiviä vielä pitkänkin ajan!" — oli iloinen huokaus, joka tämän ohessa nousi heidän rinnastansa. — Surullista on ajatella, että ihminen ruumiin ravinnon puutteen kautta voipi tulla niin kurjamaisen onnettomaksi, ettei hän enää laske arvoa kalliimpaan kaikista hyvän Jumalan antamista lahjoista — vapauteen.
Nyt oli kapteeni Stålsköld'in vuoro tulla kuulusteltavaksi. Luutnantti von D——n saattamana astui ylipäällikkö tuiman näköisenä siihen huoneesen, jossa kapteeni oleskeli. Katsottuansa terävästi kapteeniin, sanoi Fleming ankaralla äänellä: "Teillä näyttää olevan sangen omituiset käsitykset, kapteeni Stålsköld, velvollisuuksistanne valtiota ja yhteiskuntaa vastaan, koska te, sen sijaan, että teidän tulisi koettaa ylläpitää järjestystä ja rauhaa, jonka tarkoituksen saavuttamiseksi kukin sotilas kantaa aseitansa, päin vastoin käytätte miekkaanne kapinoitsijain ja rauhallisuuden häiritsijäin hyväksi!" —
"Herra parooni — vastasi kapteeni tyynesti, pelkäämättä katsoen ylipäällikköä silmiin — minä en tiedä milloinkaan tahallani tehneeni itseäni velkapääksi sellaiseen rikokseen, josta minua syytätte."
"Te ette tahtone kieltää yöllistä tekoanne?" — kysyi Fleming.
"En, enpä suinkaan. Minä tunnustan kuolemasta pelastaneeni erään sepänsällin, jota raukkaa kolme rajupäistä miestä ahdisti terävillä aseilla, siten tehden velvollisuuteni rehellisenä sotilaana ja upseerina. Pitäähän aina sorrettua auttaa."
"Mutta nuo miehet olivat järjestyksen laillisia ylläpitäjiä?"
"Mistä minä sen olisin tietänyt? Enkö yhtä suurella syyllä saattanut pitää heitä rosvoina, etenkin, kun sanotaan Tukholmassa tätä nykyä löytyvän sellaisia kosolta? Muuten heidän toimensa todistikin pikemmin julkeata verenhimoa kuin rakkautta lailliseen järjestykseen ja rauhaan."
"He eivät jättäneet teitä tietämättömiin siitä, mihin ammattiin he kuuluivat ja mitä tarkoitusta varten he ahdistivat seppää" — väitti ylipäällikkö.
"Mutta seppä vakuutti myös, että hän oli rehellinen porvarimies, joka ei ollut tehnyt mitään pahaa. Velvollisuuteni oli uskoa sitä, joka silminnähtävässä hengenvaarassa anoi apuani eikä niitä, jotka röyhkeästi tallasivat turvaksemme annetuita jumalallisia ja inhimillisiä sääntöjä".
"Upseerin ei sovi esiintyä koukuttelevana asian-ajajana".
"Miksi Teidän Ylhäisyytenne suvainneekin kutsua puolustustani, niin pysyy kuitenkin selvänä totuutena se asia, että mieluisammin annan miekkani pois, kuin että sitä kantaisin itselleni häpeäksi, ell'en saa sitä käyttää heikkojen turvaksi, vaan pitää tyvenesti katsella kuinka kolme aseellista miestä rauhan aikana kadulla pistävät kuoliaaksi aseettoman miehen, jonka en tiedä mitään rikosta tehneen!"
Fleming tuumaili kotvasen aikaa asiaa itseksensä eikä voinut olla sydämessänsä tunnustamatta, että kapteeni Stålsköld tavallansa oli oikeassa. "Jos itse olisin ollut tuollaisessa tilassa, niin luulen kautta Jumalan, että olisin tehnyt samoin kuin hän" — jupisi hän. Sen jälkeen kysyi hän leppeämmällä äänellä, luulisiko kapteeni, tavatessansa miehen, tuntevansa häntä?
"Sitä en usko — vastasi kapteeni. — Ensinnäkin oli silloin niin pimeä, ett'en saattanut hänen nokimustia kasvonvuolteitansa tarkemmin selittää ja toiseksi peittivät hänen syvälle päähän painetun hattunsa leveät liepeet kokonansa hänen silmänsä."
"Mutta uskotteko hänen todellakin olleen sepän?"
"Sitä en voi tietää, mutta varma on, että hän käytteli vasaraansa niin suurella taidolla ja näppäryydellä, että paraskin seppä koko valtakunnassa olisi voinut ylpeillä moisesta ammatti-kätevyydestä."
"Minun on vaikea uskoa, että hän oli seppä. Epäilemättä piili tuossa sepän puvussa joku mahtavampi mies, sillä monesta asianhaarasta päättäen pidän juuri häntä koko tämän kapinallisen rettelön pääjohtajana" — sanoi ylipäällikkö.
Sen jälkeen ilmoitti hän, että kapteeni Stålsköld taas saisi nauttia vapauttansa ja kielsi häntä öisiä tapauksia kenellekään kertomasta, sillä kansan mieltä ei pitäisi kiihoittaa tuollaisilla kertomuksilla. Sitä paitsi oli luultava, että koko asia heitettäisiin siksensä, jos sen tutkimuksen kautta, jota par'aikaa pidettiin kaupungin seppien luona, yöllistä meteliä valaisevia kohtia ei saataisi ilmi. Vieläpä lupasi Fleming kuningattaren luona puoltaa kapteenia selittämällä, että vaikuttimena hänen käytökseensä oli jalo, vaikka sattumuksen takia tällä kertaa väärin käytetty ritarillisuus.
Tämän ystävällisen lupauksen annettuansa läksi ylipäällikkö pois pää-vahdista. Molemmat upseerit seurasivat häntä kohteliaasti vaunuihin.
Luutnantti von D. onnitteli sitte kapteenia, että hänen miehuullisen ja teeskentelemättömän käytöksensä kautta oli onnistunut voittaa ylipäällikön mielisuosio ja toivotteli, ett'ei hänen tämän asian tähden tarvitsisi kärsiä tätä enempää harmia ja mielipahaa.
Mutta näyttipä siltä kuin ei olisikkaan takaisin saavuttamansa vapauden lahja vähimmälläkään tavalla ilahuttanut kapteeni Stålsköld'in mieltä. Kohteliaimmasti kiitettyänsä luutnantti von D——tä hänen osoittamastansa hyväntahtoisuudesta ja ystävyydestä läksi hän sysimustalla mielellä pää-vahdista. Tähän asti oli tuo öinen tapaus vetänyt milt'ei kaikki hänen ajatuksensa puoleensa; nyt kun hän, ainakin toistaiseksi, oli suoriunut tästä asiasta, rupesivat nuo katkerat, tuskalliset muistit uudelleen ahdistamaan hänen sydäntänsä ja omaatuntoansa niin ankaralla voimalla ikäänkuin olisivat tahtoneet kostaa hänelle sen, että hän näin pitkäksi ajaksi oli irroittanut huomionsa niistä.
Kapteeni ajatteli Elviraa ja hänen riistettyä onneansa, omaa menetettyä omantunnonrauhaansa ja sitä valaa, jonka hän oli tehnyt, sekä niitä vaikeuksia, jotka ilmaantuivat hänelle tämän valan täyttämisessä. Lukija helposti käsittänee, että nämät tälläiset ajatukset olivat omiansa synnyttämään nuoren sotilaan sydämessä tuskan ja epätoivon tunteita.