8 LUKU.
Seuraavana aamuna oli kapteeni Stålsköld jo ennen kello viittä täydessä juhlapukimessa. Vartoessansa aikaa, jolloin hänen tuli lähteä linnaan, käyskeli hän edestakaisin pitkin lattiaa. Hänen kalpeat kasvonsa ja pullistuneet silmänsä olivat todisteina siitä, ett'ei hän kuluneena yönä ollut saanut unta, samoin kuin hänen epävakaat, toisinaan vitkalliset, toisinaan hätäilevät askeleensa saattavat meitä siihen arveluun, että levottomia ja rajuja tunteita liikkuu hänen povessansa.
Täsmälleen puoli kuuden lyömällä läksi hän matkalle linnaan. Ehdittyänsä sinne, oltiin siellä jo täydessä toimessa ja puuhassa. Kaikkialla näki hän vilkasta liikettä ja kuuli melua ja hälinää pihalla, etehisissä ja käytävissä. Lukematon joukko vaunuja, joissa istui kunniaterveisille aikovia taikka linnasta jo paluumatkalla olevia hovi- ja virkamiehiä, ajoi ristin rastin. Kun kullakin näistä korkeista, loistaviin pukuihin puetuista herroista oli mukanansa vähintänsäkin kaksi palvelijaa, niin on helppo arvata, että väen tungos portaiden edustalla oli suuri. Eikä se sisällä linnassakaan ollut vähempi, sillä tulevien ja menevien vieraiden lisäksi vilisi siellä kaikenmoisia hovipalvelijoita ylikamariherroista torvensoittajiin asti. Harvassa hovissa Euroopassa nähtiinkään tähän aikaan niin vilkasta elämää kuin Kristiina kuningattaren.
Kapteeni Stålsköld'iin teki tämä tavaton liike, tämä määrätön hälinä ja rähinä omituisen, milt'ei tuskallisen vaikutuksen. Hänen korvansa olivat lukkoon menemäisillään ja hänen rintansa kävi hänelle ahtaaksi hengittää. Sanomattomalla vaivalla onnistui hänen vihdoin tunkeutua aina etumaisen vastaan-otto-salin ovelle asti. Siinä tuli ylipäällikkö Herman Fleming häntä vastaan.
"Hyvää huomenta, kapteeni! — tervehti Fleming — Kun äsken kävin kuningattaren puheilla, kertoi hän minulle, että teidän tähän aikaan pitäisi saapuman noutamaan joitakuita kiinnekirjoja, en tiedä minkälaisiin taloihin. Nuo kirjat ovatkin valmiit, jotta ne heti voitte saada, mutta muuten ei teidän sovi odottaa liian armollista kohtelua, sillä minun onnistui hyvin kehnosti lepyttää Hänen Majesteettinsa mieltä teidän käytöksestänne tuota seppää kohtaan."
Kapteeni Stålsköld kumarsi ääneti ylipäällikölle, joka pari askelta käytyänsä kääntyi takaisin ja sanoi: "Vielä sananen, kapteeni! Minä luulen, että teillä Hänen Majesteettinsa neuvon-antajien joukossa on joku sangen mahtava vihollinen, sillä muuan heistä on pyytänyt uskotella häntä, että teillä jo edeltäpäin oli tieto tuosta rettelöstä ja että seppä, jonka pelastitte, oli salainen liittolaisenne."
"Minun tietääkseni ja ymmärtääkseni ei pitäisi kenenkään Hänen Majesteettinsa neuvon-antajista olemaan minun viholliseni, sillä en tiedä ketään heistä tavalla taikka toisella loukanneeni" — vastasi kapteeni Stålsköld.
"Olkoon sen asian laita miten onkaan, varma on ett'en suonut Hänen Majesteettiansa luopumaan tuosta mielipiteestä, joka näyttää minusta niin mahdottomalta, kuin koskaan mikään. Mutta te saatte kohta itse tilaisuuden poistaa nuo epäluulot, joidenka alaiseksi te, epäilemättä ihan syyttömästi, olette joutuneet. Lopuksi saan ilmoittaa teille, ett'ei Tukholman seppien joukossa ole tavattu ketään, jota olisi voitu pitää sinä valeseppänä, jonka te kaappasitte lain rankaisevista kourista. Paras sentähden on, että pidätte tämän metelin salassa."
Ylimaaherran mentyä yhtyi kapteeni Stålsköld niiden joukkoon, jotka odottivat kutsumusta kuningattaren luo.
Pitkää aikaa ei hän vielä ollut odottanut, kun eräs sisään tullut kamariherra, kotvasen silmäiltyänsä läsnä olevia, astui hänen luoksensa lausuen: "Te kai olette kapteeni Stålsköld?" —
"Teidän palvelukseksenne, hyvä herra; — minä olen kapteeni Stålsköld."
"Hyvä — lisäsi kamariherra — Seuratkaa minua! Hänen Majesteettinsa tahtoo puhutella teitä."
Vastustelematta läksi kapteeni astumaan hienon oppaansa jäljissä, seuraten häntä erääsen sisä-huoneesen. Heidän huoneesen astuessaan seisoi Kristiina selkä oveen päin, nojautuen erästä pöytää vastaan, joka oli täpö täynnä asiakirjoja ja kaikenmoisia kirjoitusneuvoja. Hän keskusteli par'aikaa vilkkaasti, mutta matalalla äänellä pöydän toisessa päässä seisovan valtiokamariherran Gyllenström'in kanssa, jolle hän nyt kädellänsä antoi poislähdön merkin.
Paroni ja kapteeni Stålsköld eivät olleet tavanneet toisiansa sen ikävän kohtauksen jälkeen, jonka edellä olemme kertoneet. Viime mainitulle ei siis tämän pahimman vihamiehensä tapaaminen täällä kuningattaren työhuoneessa suinkaan tuntunut hauskalta, mutta hän hillitsi itsensä ja kesti järkähtämättömällä vakavuudella sen vihasta hehkuvan, ivallisen katseen, jonka paroni, syvästi kumarrettuansa kuningattarelle, sivumennen loi häneen. Nyt sekin seikka, josta Fleming oli puhunut, äkkiä selkeni kapteenille, sillä hän ei enää epäillyt, että paroni Gyllenström juuri oli tuo kuningattaren mahtava neuvon-antaja, joka oli kokenut tehdä häntä hallitsijattarensa silmissä kapinoitsijain liittolaiseksi. Kuningattaren viittauksesta lähti nyt kapteenin opaskin huoneesta pois.
Kristiina oli silminnähtävästi pahalla tuulella. Tänä aamuna oli hänelle allekirjoitettaviksi tuotu niin ääretön joukko hallitusta koskevia asiakirjoja, että hän niitä tarkastaissa ja allekirjoittaissa oli pannut kaiken kärsiväisyytensä alttiiksi.
Me emme tässä saa jättää huomaamatta, että Kristiina vielä tähän aikaan alkoi päivätyönsä kohta jälkeen kello neljän aamulla sekä että hän välttämättömästi vaati, jotta ainakin tärkeimmät hallituksen asiakirjoista näytettäisiin hänelle. Lähinnä seuraavien vuosien kuluessa muuttuivat nämät molemmat kohdat: edellinen aamutorkuksi, jälkimäinen inhoon kaikkeen, mikä vaan vähimmälläkin tavalla koski hallitustoimia.
Nurjamielisyyden tuiman katseen loi hän nyt rypistettyjen kulmakarvojen alta kapteeniin, joka nöyrästi vartoen seisoi ovella. Nuoren sotilaan kalpean kasvonmuodon olivat tieto kuningattaren suuttumuksesta ja siitä syntynyt mielipaha sekä ne katkerat tunteet, jotka parooni Gyllenström'in äskeinen läsnäolo oli saanut hereille hänen sydämessänsä, entistä enemmän kalventaneet. Nämät alakuloisuuden ja tuskan piirteet kapteenin kasvoissa huomasi nuori hallitsijatar heti. Ainoaksi syyksi tähän arveli hän kapteenin mielessä syntynyttä pelkoa ja katumusta siitä, että hän auttamalla seppää tuossa yöllisessä kahakassa oli tehnyt itsensä hänen, kuningattaren, vihaan ja mielipahaan syypääksi. Mutta tuo tuollainen pelko ja nöyrä katumuksen tunne kutkutti Kristiinan itserakkautta ja lievensi hänen silmissänsä melkoisesti kapteenin tekemää rikosta. Sentähden valkenikin hänen synkkä muotonsa vähitellen ja ääni, jolla hän vihdoin kapteenia puhutteli oli paljoa suopeampi sitä, jota hän alkuansa oli pitänyt varalla häntä varten.
"Te olette tänään niin hämmästyneen näköinen, kapteeni Stålsköld. Mikä on syynä teidän mielenliikutukseenne?" — kysyi hän.
"Teidän Majesteettinne!" — vastasi kapteeni — "Minä olen kuullut, että käytökseni eräässä tilaisuudessa on esitetty Teidän Majesteetillenne aivan vääristetyssä muodossa, jotta sen kautta onnettomuudekseni olen joutunut Teidän Majesteettinne vihoihin."
"Totta on, että kovasti olen moittinut käytöstänne silloin, — mutta ehkäpä onkin syy liialliseen intoonne vetää miekkaanne haettava mieltymyksessänne sota-elämään ja sotaisiin menoihin, joka mieltymys teissä pitkällisen tottumuksen kautta kenties on muuttunut toiseksi luonnoksi?"
"Tietysti vaikutti tämä Teidän Majesteettinne nyt mainitsema seikkakin jossain määrin päätökseeni, mutta pääsyynä siihen oli kuitenkin silloinen vaikea asemani. Kunniantuntoni ei millään muotoa sallinut minun huoletonna katsella, mitenkä kolme aseellista miestä kylmäverisesti pistivät kuoliaaksi neljännen aseettoman. Syvimmässä alamaisuudessa pyydän, että Teidän Majesteettinne ottaa erittäin tämän kohdan asiassa huomataksensa, vedoten sen ohessa Teidän Majesteettinne tunnettuun mielen ylevyyteen."
Kokenein hovimieskään ei olisi voinut laskea sanojansa taitavammin eikä onnellisemmin, sillä Kristiinan mielen ylevyyteen ei kukaan milloinkaan menestyksettä vedonnut.
"Niinpä niin; olihan kai urhean soturin vaikea tuollaista katsella — sanoi hän muutaman hetken mietittyänsä. — Mutta kuitenkaan ei näytä aivan mahdottomalta, että te olisitte tunteneet tuon miehen, joka valhetteli olevansa seppä, sekä että teillä edeltäpäin olisi ollut tieto niistä tuumista, joita hän puuhaili. Te läksitte häistä ennenkuin muut vieraat ja huomioon on otettu, että te kaiken juhlan kuluessa olitte erittäin hajamielinen, jotta teidän ajatustenne arvellaan liikkuneen jossakussa kaukana häätalosta tapahtuneessa toimessa."
Katsottuaan terävästi ja tutkistellen kapteenin silmiin, jatkoi kuningatar puhettansa:
"Sitä paitsi on se katu, jolla tuo rettelö tapahtui, kaukana siitä tiestä, jota kuljetaan kenraalin palatsista teidän nykyiseen asuntoonne, jotta saattaisi arvella teidän tahallanne käyneen noille seuduille tiedustelemaan mitenkä kapinallisten rikolliset toimet olivat päättyneet."
Kapteenin kasvot olivat kuningattaren puhuessa lentäneet tulipunaisiksi ja harmi hänen loukatusta kunniastansa sai hänen silmänsä säteilemään. Kohottaen päätänsä korkeammalle sanoi hän: "Kaikki nämät asianhaarat ovat tosin sellaiset kuin Teidän Majesteettinne on suvainnut sanoa, mutta joku salainen vihamieheni on käyttänyt satunnaista hajamielisyyttäni — johon oli syynä muuan, kokonaan minua itsekohtaisesti koskeva seikka, jota kuitenkin täytyy pitääni salassa — sen kautta kavalasti sytyttääksensä Teidän Majesteettinne mielessä perättömiä epäluuloja minua kohtaan. Että ne todellakin ovat aivan perusteettomat ja kaikkea todenperäisyyttä vailla, sen toivon Teidän Majesteettinne itsekin kohta havaitsevan. Minä olen sotilas ja mieleni on ollut niin yksin-omaisesti kiinnitetty tähän ammattiini, että häpeäkseni täytyy tunnustaani, jotta kaikki sille vieraat, kotimaata koskevat kysymykset vieläpä nimeltäänkin ovat olleet minulle tuntemattomia. Teidän Majesteettinne valtakunnalle kunniarikkaan rauhan toimitettuakin, olen kaiken ajan oleskellut tämän rauhan kautta voitetuissa maakunnissa Saksan maalla. Täällä Tukholmassa, jonne saavuin päivää ennen valtiokamariherran häitä ei ole minulla muita tuttavia kuin muutamat entiset sotakumppanit, jotka kaikki sydämmestään ovat Teidän Majesteettinne hallitukselle alttiit. Tuo typerä tuntemattomuuteni valtiollisissa asioissa juuri sai sen aikaan, että vastustelematta noudatin omantuntoni ääntä, joka käski minua auttamaan heikompaa. Jos minulla tavallisissa seikoissa olisi ollut edes niin paljon kokemusta, kuin nyt yhden vuorokauden kuluessa olen ehtinyt hankkimaan itselleni, niin olisin varmaan ollut kahdella päällä siitä, mitä tehdä tuon sepän asiassa. — Joku häijy ihminen on käyttänyt tätä tietämättömyyttäni soaistaksensa hyvää mainettani ja saattaaksensa minua onnettomuuteen. Jos Teidän Majesteettinne suvaitsisi sanoa, kuka tämä salainen viholliseni on, niin vaatisin hänen julkisesti tunnustamaan kavalat aikeensa. Mutta jos hän ei sitä tahtoisi tehdä, niin antaisin hänelle miekallani sellaisen löylytyksen, joka saattaisi kelvata muille kielitteleville konnille varoittavaksi esimerkiksi."
Kristiina kuningatar rakasti rohkeata puhetta, kun tämä puhe koski jotakuta muuta henkilöä eikä häntä itseä ja miehekästä uljuutta hän piti suuressa arvossa. Kapteeni Stålsköld'in tekemä uhkaus tuntematonta vihamiestänsä vastaan miellytti kuningatarta, etenkin kuin hän oli täydellisesti vakuutettu siitä, ett'ei tuo kapteenin puolelta ollut tyhjää kehumista ja suulla suurentelemista, vaan että hän todellakin oli mies toteuttamaan uhkauksensa. Myös oli kapteenin käytös niin suora ja hän oli lausunut puolustus-puheensa niin avosydämisellä äänellä, että niin teräväjärkinen ihminen kuin Kristiina kuningatar helposti ymmärsi, ett'ei hän niistä salavehkeistä, joista häntä oli koitettu tehdä epäluulon alaiseksi, ennakolta ollut mitään tietänyt.
"Minä uskon puheenne todeksi, kapteeni Stålsköld — lausui kuningatar — ja annan teille tällä kertaa tämän miekkanne väärin-käyttämisen anteeksi siitä syystä, että sitä maineella ja ansiollisesti olette käyttäneet sodanaikana. Tuo erhetyksenne, kerran tehtynä, muuten ei enää olekkaan korvattavissa. Mutta olkaa vast'edes varovainen!"
Kapteeni Stålsköld kumarsi syvään ja hänen sydämensä täyttyi kunnioituksella tuota nuorta hallitsijatarta kohtaan, joka tuomiossansa näin sopivalla tavalla oli ymmärtänyt yhdistää ankaruuden ja lempeyden sekä oikeuden ja kohtuuden.
"Mutta tullakseni toiseen asiaan," sanoi Kristiina, ja ojensi kätensä ottaaksensa muutamia pöydällä olevia asiakirjoja; — "tilojenne lahjoituskirjeet ovat valmiina, ja minä olen omakätisesti kirjoittanut niiden alle". Hän antoi ne kapteenille, joka astui esiin niitä vastaanottamaan.
"Ota vaataan, oi kuningatar, alamaisin kiitollisuuteni siitä palkitsemistyöstä, joka Teidän Majesteettinne erin-omaisesta hyvyydestä tulee isäni muistolle, ja niille vähäpätöisille ansioille, joita hänen on onnistunut saavuttaa taistelussa oikean uskon puolesta ja Ruotsin vihollisia vastaan."
Kapteeni Stålsköld ei huomannut sitä pian katoavata hymyä, johon kuningattaren huulet vetäytyivät, kun hän puhui oikeasta uskosta.
"Sitä paitsi olen pitävä huolta siitä, että sukunne otetaan ritarihuoneesen, jotta te, kapteeni Stålsköld, senjälkeen vastaansanomatta pääsette nauttimaan niitä etuja, jotka teille vapaasukuisena tulevat".
"Kiitän Teidän Majesteettianne tästä lupauksesta", vastasi kapteeni, "ja se ilahuttaa minua sitä enemmin, koska itselläni on ollut aikomus alamaisuudessa nostaa kysymys siitä. Voi olla hyvään tarpeesen, että tämä asia on selvillä; sillä kun on kysymys itsensä puolustamisesta pilkkaajoita vastaan, niin tämä asianhaara ei ole merkitystä vailla".
"Te ajattelette ainoastaan taistelua ja puolustusta, kapteeni Stålsköld. Mutta muistakaa, että se joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu. Alanpa pelätä, että olette oikein torapussi, joka paljastatte miekkanne joka pikku-asiasta". — Kuningatar lausui tämän leikillisellä äänellä, ikäänkuin hän ei olisi tarkoittanut mitään siitä. Tunnettu sitäpaitsi on, että Kristiina mielellään suosi sellaisia miehiä, jotka puolustivat kunniaansa, sekä että hän sangen armollisesti kuunteli ilmoituksia kaksintaisteluista, sillä hän katsoi niiden paraiten todistavan taistelevien uljuutta ja miehekästä urhoollisuutta. Seurauksena tästä kuningattaren mieltymyksestä kaksintaisteluihin olikin, että nämät, jotka Kustaan aikana olivat jääneet milt'ei unohduksiin, taas Kristiina kuningattaren hallitus-ajalla tulivat yleisesti käytäntöön.
"Minä en halua tarpeettomasti mitellä miekkaa kenenkään kanssa, mutta toisinaan tapahtuu, että heikompi ainoastaan vetoamalla miekkaan voi hillitä parjaajan kielen ja saada oikeuden," väitti kapteeni ja asettui odottavaan asemaan, vartoen kuningattaren viittausta, että vastaan-otto oli loppunut. Mutta hän otti vielä yhden papereista, jotka olivat pöydällä, lausuen: "Vielä seikka, joka koskee tätä asiakirjaa. Neuvosto on vaatinut, ja minun on myöskin aikomus hyväksyä tämä heidän ehdotuksensa, joka koskee sen mainion rykmentin hajoittamista, jossa te palvelette, kapteeni. Katsoen siihen, että nyt on rauha kaikkien naapurien kanssa, on mahdollista vähentää sotajoukon määrää. Koska miehistössä sinisessä rykmentissä suurimmaksi osaksi on ulkomaalaista palkkaväkeä, niin olemme katsoneet, että rauhan ajalla valtakunnalle hyödyllisempäänkin tarkoitukseen voimme käyttää tuota melkoista rahamäärää, joka nyt menee heidän palkkaamisekseen".
Kapteeni Stålsköld oli säpsähtänyt kuullessaan tämän. Hänen rakastettu sininen rykmenttinsä hajoitettaisiin, jonka kanssa hän oli ottanut osaa niin moniin vaaroihin ja saanut niin monta voiton seppelettä. Sanoma hänen äitinsä kuolemasta ei olisi kentiesi koskenut häneen kovemmin kuin tämä surusanoma.
Kuningatar tarkasti hymy suin tuota suurta vaikutusta, jonka hänen sanansa tekivät nuoreen sotilaasen, ja hän milt'ei sääli hänen teeskentelemätöntä suruansa. Senpätähden ei hän myöskään pannut pahakseen, kun kapteeni uskalsi huomauttaa: "Mutta Teidän Majesteettinne! Sininen rykmenttihän on ruotsalaisen armeijan ydin. Lukemattomissa taisteluissa on se pitänyt paikkansa urhoollisimpana urhoollisten joukossa ja se on yksinään tuottanut Ruotsille sotakunniaa yhtäpaljon kuin kymmenen muuta rykmenttiä yhteensä! Mihin kelpaa sotajoukkomme, jos sininen rykmentti hävitetään? Minä päivänä tahansa saattaa syntyä joku sodan syy, ja silloin olisi sangen hyvä lähettää tuleen sellaisia sotilaita, jotka eivät muuta kuin nimeltä tunne sitä tunnetta, jota muuan ihmislaji kutsuu peloksi."
"Ettehän moittine muita rykmenttejä voittoisassa sotajoukossamme pelkureiksi?" väitti kuningatar.
"Olkoon sellainen vääryys kaukana minusta, mutta ensimmäinen palkinto urhoudesta tulee kuitenkin 'siniselle'." —
"Mitä sitten sanotte maamiehistänne, suomalaisista? Olisivatkohan he tyytyväiset teidän palkinnon antoonne?"
"Ei kukaan voi urhoudessa olla heitä etevämpi, vaan kun he pää-asiallisesti ovat rakuunoita, niin ei heillä voi olla sitä erin-omaista sotataitoa, joka tekee sinisen rykmentin maailman etevimmäksi rykmentiksi!" vastasi kapteeni Stålsköld hehkuvalla innolla.
"Mutta mitä luulette ruotsalaisten ajattelevan sellaisesta arvostelusta, jossa he ovat kokonaan unohdetut?"
"Teidän Majesteettinne, he ovat maailman urhoollisinta kansaa, ja
Europan täytyy vavista, kun he liikahtavat."
Kuningatar alkoi nauraa sydämellisesti.
"Te olette onnellinen palkinnon jakaja te, kapteeni Stålsköld", sanoi hän, "sillä ette osaa antaa muita kuin ensimmäisen palkinnon, ettekä niin tarkoin välitä, kuinka monelle sen annatte. Vaan kun te olette tulleet siihen päätökseen, että kaikki osastot armeijastamme oikeastaan ovat yhtä urhokkaita, koska ne kaikki ovat urhoollisimpia, niin lieneehän yhden tekevä, missä palvelette minua ja Ruotsia".
"Minä olen valmis uhraamaan henkeni Teidän Majesteettinne puolesta, mihin rykmenttiin tahansa Teidän Majesteettinne suvaitsee asettaa minut", vakuutti kapteeni innokkaasti.
"Tämän uhrin toivon tulevan poistetuksi niin pitkälle tulevaisuuteen kuin suinkin," lausui Kristiina leikillisesti, "ja minä aion pitää teidän hyväksi koetellun miekkanne itseni turvaksi, jonkatähden myös olen päättänyt muuttaa teidät kapteenina henkivartijakaartiini. Tässä on valtuuskirjanne." Hän ojensi paperin, joka oli hänen kädessään, ihmeen kummastuneelle kapteenille, joka ei voinut pusertaa suustansa sanaakaan kiitokseksi. Niin äkkiä ja odottamatta oli asia tullut kysymykseen, ett'ei hän voinut tointua hämmästyksestään, vaan seisoi, käyttääksemme vanhaa sananlaskua, niinkuin pilvistä pudonneena.
Lopulta sai hän kuitenkin vaivoin sanotuksi seuraavan kiitoslauseen:
"Teidän Majesteettinne minulle osoittama hyvyys on paljoa suurempi tuen
olisin ansainnutkaan, mutta koetan aina tästälähin tulla ansaitsemaan
Teidän Majesteettinne osoittamaa luottamusta."
Kuningatar katseli häntä tarkoin, silla hän saattoi hänen käytöksestään päättää, ottiko hän vastaan tuon nimityksen ilolla vai ei. Hän luuli huomaavansa, ett'ei kapteeni ainakaan siitä iloinnut.
Eikä hän tässä pettynytkään, sillä kapteenin ensimmäinen ajatus, joka koski rakasta sinistä rykmenttiä, josta hänen täytyi erota, herätti hänessä katkeraa surua ja kaipausta, mutta kun hänen mielensä oli ehtinyt tyyntyä, alkoi hän ajatella toisin. Hän ajatteli Elviraa ja valaansa, ja silloin näytti tapahtunut muutos hänessä Luojan sallimukselta, joka antoi hänelle tilaisuuden pitää huolta siitä, jonka rauhaa oli vannonut puolustavansa.
"Kuinka tyydytte kohtaloonne?" kysyi kuningatar keskeyttäen molemminpuolisen vaiti-olon.
"Teidän Majesteettinne! Minä pidän sitä onnena, jota en ole voinut odottaakkaan ja sillä olen saavuttanut rohkeimpienkin toiveitteni päämäärän".
"Hyvä että olette tyytyväinen, kapteeni Stålsköld, sillä en olisi tahtonut tehdä tätä vastoin mieltänne."
Silloin tuli sisälle kamariherra ja ilmoitti että kreivi Magnus pyysi päästä kuningattaren puheille.
"Pyytäkää kreiviä astumaan sisälle", sanoi kuningatar ja sanottuaan kapteenille, että hänen virkatoimensa pian alkaisi, sekä kehoitettuaan häntä käymään asian-omaisten luona, antoi hän kapteenin lähteä pois.
Heti senjälkeen tuli sisälle tuo mahtava suosikki kuninkaallisella komeudella ja käytöksellä.