KOLMAS NÄYTÖS.

Naantalin luostari-kirkko. Oikealla alttari. Perällä ja vasemmalla ovi. Vähän matkaa alttarista ruumisarkku.

Ensimäinen kohtaus.

Perpetua ja suuri joukko Nunnia polvillansa alttarin edessä. Ebba polvistuu vähän matkan päässä heistä. Nunnat laulavat latinalaista virttä.

PERPETUA. (Nousee seisoallensa kohta, kun virsi on päättynyt.) — Nyt on undecimo-rukouksen aika. Niinkuin tiedätte, hurskaat sisaret, tulee jokaisen tehdä tämä rukous-toimi omassa cellissänsä.

(Nunnat nousevat seisoalle ja menevät parittain kirkon lävitse ja ulos vasemmalta. Perpetua ja Ebba jäävät alttarin tykö.)

EBBA. (Häveliäästi lähestyy abedissaa.) Minkä päätöksen olette tehnyt tuossa minua koskevassa asiassa?

PEBPETUA. Sisaruskuntamme puolelta ei kohtaa pyyntöäs minkäänlainen vastustus eikä hankaluus. Mutta sinä olet maailmahan kiinnitetty siteillä, joita sinä et taida katkaista. Ensinkin on isäs myöntymys tähän päätökseesi välttämättömästi tarpeellinen.

EBBA. Hänen suostumuksensa toivon varmaan saavani.

PEBPETUA. Toiseksi olet luvannut tulla heimolaisesi, jalon sotilaan Sven'in vaimoksi ensitulevan vuoden alussa. Tätä lupaustasikaan et saa itsevaltaisesti evätä. Hänen suostumuksensa on siis yhtä välttämätöin kuin isäs.

EBBA. Hänelle antama lupaukseni onkin asian vaikein kohta. Sven rakastaa minua vilpittömästi ja sydämellisesti. Tämä päätökseni saattaa hänet kovin murheelliseksi, sen tiedän. Mutta ehkä hän kuitenkin, juuri sulan rakkautensa tähden, antaa suostumuksensa, kun kerron hänelle, ett'ei hän ikänänsä voi saada sydäntäni, jos hän minut ottaisikin vaimoksensa. Jumala antakoon minulle sen anteeksi, mutta en taida rakastaa Sven'iä, niinkuin morsiamen tulisi rakastaa ylkäänsä, vaimon miestänsä!

PERPETUA. Vaan Sven'in suostumuksessakaan ei vielä ole kaikki. Vaikein ja painavin kysymys on jäljellä! — Oletko, rakas tyttäreni, tarkoin miettinyt sitä askelta, jonka ai'ot ottaa? Oletko mielessäs oikein tyystin punninnut, mitä nunnaksi tuleminen merkitsee! — Tunnetko mieles senlaatuiseksi, ettäs kaipauksetta voit hylätä iäksi päiväksi maailman, kaikki sen ilot, sen riemut ja hnvitukset?
**36
EBBA. Tunnen?

PERPETUA. Sinun pitää peräti kuoleman pois maailmalta, sillä nunnaksi tultuas ovat ihmiset sinut jo haudanneet! Ei yhtään maallista ajatusta eikä syntistä himoa saa asua pyhän Brigittan suojaan antauneen naisen sydämessä, vaan hänen tulee alati ajatella ijankaikkista autuuttansa ja kuolematansa; siitä on tuo musta ruumiinarkku joka hetki oleva hänelle muistutuksena. Ainoa huvitus, joka hänelle suodaan, on se ilo, jonka hartaat rukoukset ja harras Jumalata palveleminen synnyttävät vilpittömässä sydämessä.

EBBA. Kunnioitettava abbedissa! Näitä kaikkia olen syvästi miettinyt ja ahkeroimiseni on oleva niin tarkoin kuin mahdollista noudattaa pyhän Brigittan antamia sääntöjä!

PERPETUA. Niinkuin sanoin — sisaruskuntamme puolelta ei kohtaa sinun nunnaksi tulemistasi mikään vastus.

EBBA. [Suudellen Perpetuan kättä.) — Siunatkoon pyhä neitsyt teitä, kunnioitettava abbedissa! (Hieronymus, pieni valkoinen lippu kädemi, tulee peräoeesta. Perpetua rientää häntä vastaan.)

joitten fioljfaus.

Perpetua, Ebba ja Hieronymus. PEBPETUA. Tapasitteko Tanskalaisten päällikköä? HIERONYMUS. Tapasin.

PERPETUA. Ja hän suostui kahden tunnin aselepoon?

HIERONYMUS. Hän on säälimätön mies, tuo Rolf

Jute!

EBBA. (Itsekseen.) Hän ompi säälimätön mies, tuo .. Rolf Jute!

PERPETUA. Hän siis ei suostunut?

HIERONYMUS. Surullistakaan totuutta ei saa salata; hän ei suostunut!

PERPETUA. Toki uhkasitte häntä Kaikkivaltiaan Jumalan ja pyhän Brigittan kostolla ja rangaistuksella?

HIERONYMUS. Kaiken sen puhelahjan, minkä Luoja armossaan on minulle suonut, panin alttiiksi viimeiseen ropohon asti. Minä uhkasin ja rukoilin uudes-

taan ja rukoiltuani — uudestaan uhkasin, mutta kaikki turhaan! Sisareni! Tällaisten ihmisten rinta on teräksestä niinkuin sitä peittävä haarniskakin! Sanan voima tunkee lävitse lihan ja luiden, mutta teräkseen ei se pysty!

PERPETUA. Entäs lahjoaminen — eikö sekään teille onnistunut?

HIERONYMUS. Siinä suhteessa ovat hänen vaatimuksensa samat kuin eilen.

PEBPETUA. Hän siis vaatii kaikki luostarimme kalleudet?

HIERONYMUS. Kaikki —- vielä teidän kullalla ommellut juhlavaattcennekin? PEBPETUA. Haa!

HIERONYMUS. Mutta eilisiin ehtoihinsa lisäsi hän vielä yhden uuden. Hän tahtoi itse käydä luostarissa ja täällä löytyvistä naisista valita sen, jonka hän mielii.

PERPBTUA. Voi kauhistuksen kauhistusta! Sellaista pakanallista pyyntöä ei ole milloinkaan kuultu koko kristikunnassa!

EBBA. (/lähestyy äkisti abbedissaa.) Se nainen, jota hän hakee täältä, olen minä!

PBEPETUA. Sinä, tyttäreni! Mitä sinun on tuon temppeli-rosvon kanssa tekemistä?

EBBA. Minä olen ollut hänen morsiamensa, minä olen tuota jumalatonta miestä seitsemän vuotta lempinyt järkähtämättömällä rakkaudella ja uskollisuudella!

PEBPETUA. Ah! — Nyt löysin avaimen sun sydämees! (Tykin laukaus kuuluu ulkoa.)

J

HIERONYMUS. Neljänneksen tuntia on nyt kulu-

j nut. Niin kauan lupasi hän odottaa vastaustamme.

! PBEPETUA. Hän siis uskalsi odottaa vastausta

sellaiseen pyyntöön! — Pyhä Brigitta! kuinka hirveästi sinun kunniatas loukataan! Oi! suojele väkevästi itseäs ja palvelioitas!

HIERONYMUS. Hurskas sisareni! Kauan eivät luostarimme vanhat muurit enää voi kestää tätä ampumista! — Ne ovat jo hajoamaisillansa ja epätoivo vallitsee niiden Naantalin porvarein ja maaseutulaisten mielessä, jotka riensivät tänne luostariamme suojelemaan. Pian tekee vihollinen rynnäkön — Jumala armahtakoon meitä silloin!

PERPETUA. Taivaan pyhät! — Missä viipynee Anshelmus? Eikö hänen jo olisi pitänyt ehtimän takaisin Turusta?

HIERONYMUS. JOS hän vikkelästi on ollut liikkeellä, ompi hän pian täällä. — Mutta voitko toivoa Otto KucVilta armoa?

PEBPETUA. Toivoain en uskalla heittää! Siihen luotan niinkuin hukkuva heinän korteen. — Ehkä tarjoamamme lunnaiden runsaus saattaa häntä myöntymään … Mutta kiiruhtakaa valleja korjaamaan

: ja ystäviämme ahkeraan työhön kehoittamaan! — Puolen tuntiakin vielä! — Kenties saapuu Anshelmus siksi tänne. — Onko hänellä holvitien avain, että hän

| esteettä pääsee luostariin?

i HIERONYMUS. On. —

PEBPETUA. Toivotteko voivanne puolustaa muureja vielä puolen tuntia?

J

HIEBONYMUS. Ainoastaan siinä tapauksessa, ett'ei vihollinen sitä ennen tee rynnäkköä. (Alenee peräovesta.)

kolmas fiofjtaus.

Perpetua ja Ebba.

PBBPETUA. (Lankee poloillensa pyhän Brigittan kuvan eteen.)â- ¦ — Rukoilkaamme taivaan äitiä ja pyhää Brigittaa, että he varjelisivat luostaria uhkaavasta vaarasta!

EBBA. Minun rukoukseni ovat vähä-arvoiset! Kuinka kuulisi pyhä Brigitta minun, nunnaksi vielä vihkimättötnän ääntä? — Tuolla ulkona valleilla on sopivin paikka minulle! Siellä tahdon vartoa vihol- listen rynnäkköä! Jos luostaria puolustaissani kuolen — eikö se ole Jumalata palvelemista? — Niin, kenties on taivas suonut luostarin puolustustoimen minun tehtäväkseni, sillä äsken hartaasti katsellessani pyhän Eerikin kuvaa näkyi minusta, ikäänkuin hänen miekkansa olisi leimunnut tulta ja ikäänkuin hän sillä olisi viitannut minua menemään kirkosta ulos! Tuon näkemäni pidän pyhän sankarin minulle antamana viittauksena. Kenties kavahtaa Rolf Jutc astuaksensa mun läpipuhkaistun rintani yli! {Kiiruhtaa peräovea kohden. Anshelmus tulee vusemmalta.)

Neljäs ftofjfaus.

Edelliset ja Anshelmus.

PEBPETUA. (Ebballe, jonka perässä hän on rientänyt.) Minä kiellän sinua menemästä, tyttö! -Ah! Anshelmus! Kuulkaamme, mitä hänellä on sanottavaa! Mitä uutisia? Kerro!

ANSHELMUS. (rJ uskalla.) Kuinka voisin kertoa sitä hävityksen kauhistusta, jonka olen nähnyt! -Tuomiokirkko ja sen alttarit poltetut, rosvotut, ryöstetyt! — papit murhatut! Turku suitsuavana rauniona!

PEKPETUA. Kaikkivaltias! — Onko meilläkin yhtä kova kohtalo odotettavana? Mitä sanoi Otto Rud?

ANSHELMUS. Ahkerasti olen kolkutellut hänen sydämensä rautaista ovea! — Ehdittyäni Turkuun, riensin kohta hänen luoksensa, mutta hän ei armosta eikä lunnaista tahtonut kuulla puhuttavankaan, vaan ajoi minut röyhkeästi ulos ovesta! Tuskissani kiiruhdin mustaveljien luostariin, jossa pispa Johannes oli piilomassa. Hartailla rukouksillani sain hänen armonsa seuraamaan minua. Tultuamme tuon kiivaan ritarin eteen, laukesimme molemmat polvillemme ja vihdoin suostui hän…

PEKPETUA. (Keskeyttäen.) Tarjotuita kahdeksaatuhatta markkaa vastaan säästämään luostariamme?

ANSHELMUS. Mitä vielä! Niin vähään hän ei tyytynyt. Hän vaatii kaksikymmentä tuhatta Ruotsin markkaa!

PEEPETUA. Taivaan pyhät! Kaksikymmentä tuhatta markkaa!

ANSHELMUS. Tässä on hänen käskykirjansa. Sillä tekee hän alapäälliköllensä Rolf Jutelle tiettäväksi, että hänen pitää kohta luopuman Naantalista niin pian, kuin lunnaat ovat suoritetut.

PERPETUA. Ei auta, ne täytyy suorittaa — jos kohta meidän tästälähin olis'kin kerjuusauvan nojassa liikkuminen! Odota hetki! (Rientää ulos vasemmalta.)

41.

EBBA. (Vavisten.) Hurskas isäni! —

ANSHELMUS. Puhu, tyttäreni!

EBBA. Minä mielisin … tehdä teille yhden kysymyksen, mutta en tohdi … Minä pelkään teidän vastaustanne!

ANSHELMUS. Kyllä ymmärrän syyn sinun hämmästykseesi; tuo kysymykses varmaankin koskisi isääsi, raatimiestä. Hän…

EBBA. (Keskeyttäen.) Hän ei toki ole murhattu?

ANSHELMUS. Ole surutta! — Hauet saat kohta kohdata, sillä hän tuli minun seurassani tänne .. â- ¦

EBBA. Ah! Isäni elää! (Perpetua tulee takaisin kantaen rahapussia. Melske ulkona entistänsä ankarampi.)

PEEEETUA, Tässä on määrätty summa kullassa ja hopeassa. Riennä sitä viemään Kolf Jutelle! Minä luulen, että he jo ryntäävät muuria vastaan. — Joudu! (Anshelmus menee peräovesta. Hänen mentyänsä taukoo ampuminen ja melske ulkona kokonaan.)

PEBPETUA. Nyt ompi luostarimme pelastettu -mutta kuinka kalliisen hintaan! — kuinka äärettömän kalliiscn hintaan! (Alenee ulos vasemmalta.)

EBBA. Minun isäni elää! — Minä saan hänet kohdata! (Antero Suurpää tulee surullisena, alakuloisena vasemmalta.)

Et sinä

Antero Suurpää ja Ebba. EBBA. Oi! (Rientää isänsä sylikin.) puhu mitään, rakas isäni?

ANTERO S. Lapsi-kultani! Voisinko tällä hetkellä puhua?

EBBA. Mut annappas —â- ¦ minä katselen sinua tarkemmin! Voi kuinka sinä olet vanhentunut näinä kolmena päivänä, jona olen ollut sinusta eroitettu! —â- ¦ Harmaat hiuksesi ovat muuttuneet lumen karvaisiksi, selkäsi on taittunut.

ANTEBO S. Älä sitä ihmettele! Ihmettele pikemmin, että vielä jaksan elää! — Mutta sinä, tyttö! Oletko sairas vai onko se valo noista valkoisista seinistä, joka paistaa haamoittaa sinun kasvoilles?

EBBA. (Nojaten isäänsä.) Laske kätesi tähän sydämelleni … Etkö tunne, että se on särkynyt, murtunut — katkennut. Se ei enää syki samoin kuin ennen. — â- ¦

ANTEBO S. Voi tyttäreni!

EBBA. Älä sure minua, hyvä isä, äläkä katsele minua kyynelsilmin! Minä tosin olen vaalea, mutta vaalea muoto on rauhan muoto, niinkuin se kuolcman kin muoto on. Vaalea muoto sopii hyvin rauhan ja kuoleman morsiamelle! — Lähettikö Sven minulle terveisiä? — Miks'et vastaa?

ANTEBO S. (Kolkosti.) Sven on kuollut. —

EBBA. (Iloisesti.) — Vai ompi hän kuollut! -Sydämellisimmät jäähyväiseni sinulle, jalo heimolaiseni! Oi! Kuoltuas tulit kohta minun sydämelleni kahta vertaa rakkaammaksi, kuin eläissäs milloinkaan olisit voinut tulla! Hellällä huolella tahdon aina muistella sinua ja visusti kätkeä sun kirkkaan kuvas sydämeeni! —

ANTEBO S. Iloitsetko hänen kuolemastansa?

II

EBBA. Iloitsen. Miks'en iloitsisi? Ompa Sven nyt autuaitten seurassa, kaukana tästä kurjasta murheen laaksosta! — Mitenkä hän kuoli'?

ANTEEO S. Valassansa vakaana.

EBBA Kenen kalpa hänet kaasi?

ANTERO S. Tahdotko kuulla sen miehen nimen, jonka kalpa hänet kaasi?

EBBA. Tahdon … kaikki ne asiat tahdon tula, jotka koskevat armaan heimolaiseni kuolemaa!

ANTEBO S. Niin kuulo siis — Rolf Jute!

EBBA. Hän! … Hän! … (Hetken vaiti oltuaan.) Siis on se side katkennut, joka lujimmin kaikista kiinnitti minua maailmaan! — Nyt tarvitsen ainoastaan sinun suostumukses saadakseni ikäni kaiken asua tässä suotuisassa, rauhallisessa asunnossa ja sinä et sitä minulta kiellä, rakas isäni!

ANTERO S. Mitä puhutkaan?

EBBA. Eikö täällä todella ole suotuista ja hupaista olla? — Katso tuota alttaria! Katso näitä kaikkia pyhäin kuvia! — Eikö sinusta ole juhlallista nähdä niitä? Ja taas … ole visusti! kuuntelo tarkoin! … Etkö kuule, kuinka vieno, hempeä rauhan hengähdys tuulahtaa lävitse koko kirkon? … etkö kuule sen hiljaista suhinaa korvissas, etkö tunne kiireelläs sen virvoittavaa viileyttä? -[Polvistuu Briyittan kuvan eteen.) Kun lankeen tähän polvilleni pyhää Brigittaa rukoilemaan — kuinka keveäksi tunnen mieleni! — kuinka suotuisasti hän hymyilee minulle! — kuinka hellästi hän katselee lastansa! — [Nousee seisoalle.) Täällä kirkossa asun päivällä. Mutta kun ehtoo tulee ja pimeys peittää

maan, kun noiden korkeiden kaarroksien heittämät varjot muuttuvat synkiksi ja peloittaviksi ja kuolleiden henget tulevat tänne rukoilemaan, silloin lähden yksinäiseen celliini. Siellä on niin erinomaisen kotoista ja suotuista! Ei kukaan häiritse rauhaani eikä keskeytä rukouksiani!

ANTEBO S. Sinä siis tahdot tykkänään jättää maailman?:

EBBA. Tahdon. Ah, rakas isäni, älä minua enää vie sinne! Huu! Siellä övat ihmiset niin pahat, niin viekkaat ja petolliset! He katsovat niin vihaisesti ja puhuvat niin kovia sanoja! — Sinä et saa viedä minua täältä!

ANTERO S. Sinä tiedät, etfen sinua milloinkaan pakoittamalla ole vaatinut yhtä taikka toista tekekemään. Yhden ainoan asian olisin suonut tahtoasikin vastaan tapahtuvan; olisin nimittäin suonut nähdä sinun Svenin vaimona. Nyt on hän kuollut enkä tarkoin miettien sinua soisi kenellekään toiselle! .. Sentähden saat olla itse onnesi seppä!

EBBA. [Kavahtaa isänsä kaulaan.) Voi kuinka olen sinulle kiitollinen tästä sinun lupauksestas! -Tule, isäni! — Sinä olet väsynyt. Tule lepäämään! Minä riennän abbedissan luokse. Vielä tänäpänä toivon pääseväni pyhän Brigittan sisaruskuntaan! [Menevät vasemmalle. Hieronymus ja Anshelmus tulevat peräovesta.)

$imbes Rofjtaus.

Hieronymus ja Anshelmus.

HiERONtfSms. Mitä_sajioi tuo julma juuttilainen, kun jätit hänelle^tla Rud'in käskykirjan ja lunnaat?

ANSHELMUS. Hän ei virkkanut sanaakaan, vaan näytti suuttuneelta ja murisi kuin julmistunut otso!

HIERONYMUS. Tietysti tuo tyytymätön ilkiö saa runsaan osansa lunnaista!

ANSHELMUS. Mutta kyllä niistä riittiäkin ja'oitella! — Sancta Maria! Kaksikymmentä/tuhatta Ruotsin markkaa! — Tämä luostari tulee tällä tavoin köyhää köyhenimäksi. Pyhän Brigittan palvelusta täällä tuskin enää voidaan ylläpitää tarpeellisella juhlallisuudella. /

HIERONYMUS. Ajat ovat onnettomat kirkolle!

ANSHELMUS. Älkää muuta/sanoko!

HIERONYMUS. Maalliset /väkivallat sortavat sitä. — Nöyryyden ju kuuliaisuuden henki sammuu sammumistaan kansassa, kuolevaiset syntiset eivät enää jjankaikkiseksi autuudeksensa kunnioita kirkkoa testamenteilla ja lahjoilla! Sangvis Salvatorisi Kirkko ei enää olekkaan ecclesia triumphans, vaan se ompi uudestaan ecclesia militans!

ANSHELMUS. Surkuteltavasta kyllä on asian laita siten!

HIEEONYMUS. Mutta kaiken tämän ohessa minua kuitenkin yksi asia lohduttaa. — Ebba Suurpää, Turun rikkaan raatimiehen tytär, pyytää särjetyllä sydämellä päästä pyhän Brigittan sisaruskuntaan. Kohta kun hän on saanut isänsä suostumuksen tähän autuaalliseen aikomukseensa, vihitän hän nunnaksi. Abbedissa on, tytön palavasta innosta ja hartaista rukouksista liikutettuna, päättänyt antaa hänelle noviisiajan anteeksi, taikka oikeammin — lukea ne päivät, jotka hän on viettänyt luostarissamme, täydelli-

I

seksi ndräsiajaksi. — Ebba on isänsä ainoa lapsi ja perillinen. "\

ANSHELMUS. Sen kautta voipi tämä kova onnettomuus johonkin määrin tulla korvatuksi.

HIEEONYMUS. S a. voipi — kaikille pyhille olkoon siitä kiitos! â- ¦'— tulla korvatuksi tykkönäänkin. (Hälinää kuuluu peräoven takana. Hieronymus ja Anshelmus säikähtyvät. Rolf Jute avaa oven.)

iioljtaus.

Edelliset j;i Rolf Jute.

ROLF JUTE. (Puhuen ulospäin.} Seisokaa siinä oven takana, miehet, siksi kuin.annan teille käskyn tulla sisään! (Sulkee oven.)

HIERONYMUS. (Estäen Rolf Jutea lipun tangolla.) Kaikki taivaan pyhät!
— Takaisin, julma väkivallan tekiä! — Väisty pois Jumalan pyhästä temppelistä!

ROLF JUTE. Älä häiritse minua, munkki! Jos minä suutun, niin olet onneton!

ANSHELMUS. Lunnaat ovat, sen tiedät, täydellisesti suoritetut. Lähde siis täältä!

ROLF JUTE. Lunnaat! Luuletko minun rahoistasi lukua pitävän! — (Heittää kantamansa rahapussin lattialle.) Ha! ha! ha! Tuossa saat takaisin kehnot kultasi ja hopeasi, jotka mieltäsi huolettavat! Kiitä Jumalaa ja onneasi, etfen heittänyt niitä vasten ulkokullattua naamaasi! — Minä etsin morsiantani! Hänen pitää löytymän täällä, mun uskollinen armahani! — Te pidätte häntä vankeudessa, te kirotut harmaalakit! Hänen ihanuutensa luultavasti viehättää teitäkin.

HIEBONYMUS. (Tehden kädellään ristinmerkin rinnallensa.) Älä saastuta suutas ja tätä pyhää paikkaa niin syntisillä parjauksilla!

ROLF JUTE. Ole joutavia puhumatta! Minä en ole lapsi, joka sanoilla karkoitetaan, enkä narri, joka nähdessään jonkun ristinmerkkiä tekevän peräytyy ja kurjasti luopuu tehtävästänsä! Teidän kujeenne eivät minuun pysty! — Minä haen kaikki salaisimmatkin komerot luostarissa enkä jätä maan alla löytyviä holvejakaan käyttämättä! Mutta elPen sittenkään löydä etsimääni, niin revitän alas nuot muurit kivestä kiveen saadakseni nähdä, löytyneekö täällä joku salattu kammio, johon olette salvanneet hänet, mutta johon silmä ei voi tunkea eikä jalka astua!

ANSHELMUS. Luostari ei ole mikään vankihuone!

HIEEONYMUS. Ajattele toki, ettäs luostarin rauhaa häiritsemällä kadotat kuolemattoman sielusi ijankaikkisen autuuden!

ROLF JUTE. Minä on ajattele muuta kuin morsiantani! Hänet vien täältä hyvällä taikka pahalla! Asettukoot eteeni kaikki maailman munkit ja nunnat, miekallani raivaan itselleni tien! Jättäisinkö armaan kultani nyt, kuu juuri olen toiveitteni porille pääsemäisilläni, umpeen seitsemän vuotta ikävyyksissä oltuani? pjn suinkaan! — Tuokaa tänne muu morsiameni, munkit! Nyt on kärsivällisyyteni loppunut! {Käy muutaman askeleen eteenpäin, sysäten Hieronymusta ja Anshelmusta edellänsä.)

HIEEONTMUS. Tuolla tulee hän, jota sanot morsiamekses! (Vasemmalta tulevat nunnat, laulaen hiljaista, hengellistä virttä, seuraavassa järjestyksessä: ensin kaksi paria nunnia, joilla on vahakynttdät kädessä] muutaman askeleen päässä heistä käy abbedissa ja hänen perässänsä Ebba noviisin puvussa. Häntä seuraa yksi nunna, joka käsivarrellansa kantaa nunnan kaapua ja sitte tulevat kaikki muut nunnat parittain. Antero Suurpää ja Barbro ovat viimeiset rivissä.)

Kahdeksas kohtaus.

Edelliset ja tulleet.

ROLF JUTE. Taivaan Jumala mitä näen! (Juhlamaatto pysähtyy, ehdittyänsä keskelle kirkkoa.)

EBBA. (Lähestyy verkkaan Rolf Jutea.) Mitä sinä teet täällä, miekka kädessä?

ROLF JUTE. Näenkö unta vai oletko Ebbani haahmu?

EBBA. Laske joutuisasti miekkas tuppehen! Se höyryää murhatun heimolaiseni sydänverestä!

ROLF JUTE. Oi, armas morsiameni!

EBBA. Sinä et saa sanoa niin! — Minä en ole sinun morsiames, vaan taivaan! — Mene, mene heti pois tästä pyhästä huoneesta, sinä julma temppelin rosvo ja murhaaja! Etkös näe, kuinka pyhä Brigitta ja nämät muut pyhimykset kaikki suuttuneina ja karsain silmin katsovat sinuun?

ROLF JUTE. Nämät syytökset, jotka teet ja ehkä vast'edes olet tekevä minua vastaan, on joku kavala konna pannut suuhusi! Niihin olen viaton. En ole yhtäkään ihmistä murhannut. Heimolaisesi Sven kaatui rehellisessä taistelussa, johon hän tahtoani vastaan minua vaatei. Enkä mä milloinkaan temppeleitä ole rosvonnut, Ebba!

EBBA. Haa! Kuulitteko vakaat muurit ja korkeat pylväät hänen valhettansa? — Viaton!… Eikö luostarin hätyyttäminen ole temppelin rosvoamista?

ROLF JUTE. Malta mieles, rakas Ebbani! -Nämät käteni eivät ole ikänä pyytäneet pyhiä alttareita pilata ja halpa voiton himo on aina ollut minulle outo. — Se on totta, että aroin tämän luostarin ryöstää ja olisin sen tehdyn lupaukseni mukaan paljastanut syksyllä lehtensä heittänyttä puuta paljaammaksi, mutta sitä hirveää työtä en ottanut toimittaakseni voiton pyynnöstä, vaan ainoastaan sentähden, että se oli ainoa keino, jolla saatoin pelastaa isäs kuolemasta.

EBBA. Mitäs sanot?

ROLF JUTE. Ritarillisella sanallani ja pyhimmällä valallani vakuutan, että ryhdyin tähän Brigittan luostarin ryöstämistoimeen vapauttaakseni sinua siitä katkerasta tuskasta, jonka tämä sanoma olisi tuottanut sinulle: ..Ebba Suurpää! Otto Rudin käskystä olisivat julmat sotilaat kauheimrnalla tavalla murhanneet sinun vanhan, harmaapäisen isäsi!"

EBBA. Voi! ROLF JUTE. Tuolla hän itse seisoo. Kysy häneltä!

ANTEEO S. Totta puhut. Heimolaiseni surmasit^ mutta minut pelastit katkerasta, häpiällisestä kuolemasta.

ROLF JUTE. Lähde nyt kanssani, lemmittyni! Kirkkahan taivaan alle, armahan luonnon sylihin tultuasi, kukoistavat kuihtuneet kukat uudestaan kasvoillasi ja paennnt rauha palajaa taas tuskaantuneesen sydämeesi; — Tule, morsiameni!

EBBA. Hyvä Jumala! (Kätkee kasvonsa käsiinsä.)

PEKEETUA. Rakas tyttäreni! Sinä seisot nyt taivaan ja maailman haarateitten varressa. Vielä voit valita kumman hyvänsä näistä teistä. — Jospa tunnet itses heikoksi, jos ensimäinen houkutteleva, petollinen ääni saa sinun epäilemään, niin et olekaan Vapahtajasi morsiameksi otollinen!

ROLF JUTE. Minä en ketään houkuttele enkä petä, nunna! Rehellisesti vaadin takaisin morsiameni, jonka olette taikauskon pauloihin kietoneet!

HIERONYMUS. (Rolf Jutelle.) Vaikene, sinä riettauden henki! Jok'ainoa sinun hengähdykseskin sokaisee tuon puhtaan, vaalean ruusun lumivalkeaa pukua! (Ebballe.) Luottamusta, uskallusta, armas tyttäreni! Lähtekäämme nyt alttarille.

ROLF JUTE. Sinä menet, Ebba, kuulematta minua, joka henkeni panin alttiiksi ja hyvän maineeni olen heittänyt rakkautemme lunnaiksi! — Anna minun pelastaa sinut, rakas Ebba! — Tule kanssani! Tule, toivoni, onneni, autuuteni! (Kohottaa kätensä Ebballc.)

EBBA. Armoa! Armoa, armollinen taivas! -Minä en taida tehdä toisin! (Heittäytyy Rolf Juten sylihin. Nunnat ja munkit säikähtyvät.)

ROLF JUTE. Nyt olet vihdoinkin omani, eroittamattomasti omani!

ANTERO S. (Joka on tunkeutunut esiin, laskee toisen kätensä Rolf Juten, toisen Ebban kiireelle.) Olkaa onnelliset, rakkaat lapset! Minä annan teille parhaimman lahjan, mitä minulla on annettavana -isällisen siunauksen! Viha, kosto ja raivo sulavat rinnassa kuin kesäinen lumi, syvän, totisen lemmen valon lämmittäissä! Nyt vasta ymmärrän, mikä on autuaallisinta maailmassa: uskollisen rakkauden kova-in koettelemusten kautta hyvin ansaittu, mutta vaikeasti, saavutettu voittol - Pyhän Brigittan luostarille lahjoitan puolen omaisuudestani muistoksi tästä hetkestä. — Eteenpäin alttarin juurelle! Murheen juhlasta tuli ilon juhla!

(Hiljaisen laulu- sekä soittosäveleen soidessa lähestyvät kaikki alttaria. Rolf Jute ja Ebba polvistuvat alttarin eteen. Esirippu laskeutuu.)

Loppu.

End of Project Gutenberg's Raatimiehen tytär, by Evald Ferdinand Jahnsson