II.
Sanotaanpa että missä ikänänsä paratiisi ilmautuu, siinä on myös kärmekin saapuvilla. Ruusupensaankin alla on se kätkössä, aina valveilla, aina valmiina valamaan myrkkyä elämän riemumaljaan. Nuorison iloitessa Juhannus valkeallakin, kulloin kaikkien mielet hehkui hetken viehätyksestä, oli siellä kuitenkin, yhdet silmät, jotka säihhyivät sisällisestä, töintuskin hillitystä, raivosta joka kerta, kun Mikko lähestyi Katria. Nämät olivat Heikkilän vanhemman pojan Kaapon. Tämä nuorukainen, joka nyt täytti kaksikymmentä ikävuottansa, oli hurjalla ja irstaisella elämällänsä saattanut rehellisille ja vakaville vanhemmillensa paljon huolta. Katriakin oli hän koettanut saada pauloihinsa, mutta ne yksinkertaiset neuvot ja varoitukset, joita äiti oli tälle antanut, teki kaikki Kaapon yritykset turhiksi. Nyt kun hän näki Mikon ja Katrin astuskelevan käsi kädessä Juhannuskokon ympärillä, arvasi hän mille kannalle asiat olivat kallistuneet ja kaikki raivon pahat henget pääsivät valloilleen hänen rinnassansa. Kumminkin ponnisteli hän kaikin voimin, ettei hänen mielialansa nyt pistäisi koko seuran silmiin; kentiesi arveli hän vieläkin pääsevänsä voitolle ja voivansa syöstä tuon hänestä nyt niin inhoittavan Mikon onnettomuuden syvimpään alhoon. Muutama päivä tämän jälkeen aljettiin Heikkilässä heinäntekoa. Tänne oli väki Lepäslahden torpastakin saanut käskyn tulla. Viikatteet välähtelivät auringon paisteessa ja mehevä ruoho katkesi miesten niittäessä kuin rajutuulen edessä. Mikko oli aina ensimmäisenä miehenä menemässä ja Katri kulki hänen perässänsä haravoiden luokoa. Kaapo seisoi naisten keskellä pöyhkeänä kuin teeri soitimesa, käsi puuskassa ja huiskutellen pitkävartista piippuansa. Työhön hän ei kajonnut.
Mikko siirtyi hetkeksi lähellä olevan ojan partaalle hiomaan viikatettansa, joten Katri haravoidessansa viimein jäi seisomaan muista jälempänä. Tätä tilaisuutta käytti nyt Kaapo hyväkseen tehdäksensä viimeisen yrityksen Katrin suosion saavuttamiseksi.
— Eikö sinusta olisi mukavampi Heikkilän emäntänä samota näitä avaroita niittyjä, joita nyt alhaisena työntekijänä poljet? kysyi hän lähestyen Katria.
— Työtä en ole koskaan pitänyt alhaisena. Heikkilän emännäksi olen liian halpa; himojesi esineeksi liian hyvä, vastasi Katri.
— Epäilet siis sanojani? Olen kuullut, että aijot mennä Mikon kanssa naimisiin. Etkö pidä minua hänen vertaisenansa.
— En milloinkaan. Kun katson Mikon vakaviin silmiin, tuntuu se minusta kuin näkisin aamukoin. Kun olen sinua lähellä tunnen rinnassani ahdistusta ja kammoa.
Kaapon silmät välähti.
— No onnea sitten, lausui hän naurulla, joka ei ennustanut mitään hyvää. Lepän latvaanko teidän on aikomus rakentaa talonne? Tämän sanottua meni hän istumaan lähellä olevalle mättäälle.
Katri vaipui syviin ajatuksiin. Heikkilän isäntä oli aina kohdellut häntä, niinkuin muitakin alustalaisiansa isällisellä helleydellä. Katri tiesi siis että niin kauvan, kuin tämä eläisi, ei Kaaponkaan pahuus voittaisi varsin suurta valtaa; mutta kerran tulisi Kaapo perimään isänsä talon, ja miten sitten kävisi? Synkät aavistukset täyttivät Katrin mielen ja tekivät hänet varsin alakuloiseksi.