V.
Heikkilässä oli myöskin ajan varrella suuria muutoksia tapahtunut. Talon vanha, kunnollinen emäntä oli kuollut. Tästä alkaen oli isäntäkin silmin nähtävästi ruvennut riutumaan ja makasi nyt, kuten Mikko kirkosta tultuansa tiesi kertoa, kuolinvuoteellansa. Kaapo oli muutamia vuosia takaperin nainut naapuripitäjästä erään sievän talontyttären, mutta heidän avioliittonsa ei ollut onnellinen, sillä vaikka nuori vaimo ei koskaan valittanut, nähtiin hänet kumminkin usein kyyneleet silmissä.
Heleästi soivat pari sunnuntaita tämän jälkeen kirkon kellot Jumalanpalveluksen loputtua. Heikkilän vanha isäntä laskettiin silloin maan poveen. Kaikki alusväki olivat saattamassa rakastettua isäntä-vainajata viimeiseen lepokammioon. Katri huokasi syvään. Hän tunsi jo nuoruudesta Kaapon luonnon ja tiesi, ettei tämä koskaan voisi unhottaa, että Katri oli pitänyt Mikkoa häntä etevämpänä. Loukattu itserakkaus olikin sytyttänyt hänen poveensa vihan ja katkeruuden liekin, jonka vasta elämän ankarat vitsaukset saivat sammumaan.
Eräänä päivänä syksy talvesta oli Kaapo pellollansa katsastamassa ruisaumoja, josko hiiret tekisi niille mitään vaurioa. Täällä seisoi hän vajonneena pitkiin ajatuksiin.
Tietä, joka johti Heikkilän talon sivutse, kulki samaan aikaan laihanlainen, repaleisin vaatetettu mies. Joka häntä lähemmin tarkasteli, huomasi, että outo tuli paloi hänen silmissänsä. Kulkiessansa, koska luuli olevansa yksin, puhui hän aina kovaa itseksensä, josta syystä häntä kylän kesken yleisesti nimitettiin Hassu-Ristoksi. Katkonaisista lauseista, joita tien ohessa oleva silloin tällöin sattui kuulemaan, saattoi päättää, että sammumatoin kostonhimo oli tykkänänsä vallannut hänenkin sydämensä ja että hän alinomaa vaan ajatteli keinoa mitenkä saisi tämän himonsa tyydytetyksi.
— Tuolla hän nyt seisoo, Heikkilän muhkea isäntä, lausui hän huomattuansa Kaapon pellolla, — mutta malta, malta! Sinä olet tehnyt minusta häväistyn, repaleisen kurjan. Polvillani pyysin minä sinulta armoa ja lupasin aikaa myöten suorittaa ne rahat, jotka sinulta nuoruudessani varastin. Sinä jätit minut säälimättä oikeuden käsiin. Nyt olen ollut opissa, jonka hedelmiä sinäkin kerran saat maistaa. Malta!
Nyt vaikeni Risto, sillä hän näki, että Kaapo oli aumoiltansa lähtenyt käymään häntä kohti ja viittoi häntä pysähtymään.
— Tuossapa onkin mies, jota tarvitsen, sanoi Kaapo itseksensä lähestyen Ristoa. Hyvää päivää! Mitenkä sinä nyt tulet toimeen, lausui hän päästyänsä Riston luokse.
— Toimeentuloni näkyy päältäpäinkin, vastasi tämä.
— Minun käy sinua sääli ja minä tahtoisin mielelläni auttaa sinua, jatkoi Kaapo. Onko sinulla halua ansaita vähällä vaivalla kymmenen tynnyriä viljaa, jos teet minulle pienen palveluksen?
— Ja se olisi?
— Kuulethan nyt. Minä olen päättänyt pakoittaa Risti-korven Mikkoa kaluillensa kampsuinensa siirtymään pois minun torpastani, mutta hänellä on isävainajani antama kontrahti, joka vakuuttaa hänelle elinkautisen oloajan mainitussa torpassa. Keinottele se kontrahti minun käsiini!
Risto säpsähti! Nyt oli hän tilaisuudessa päästä sellaiseen yhteyteen Kaapon kanssa, jossa hänelle voisi tulla mahdolliseksi antaa tälle tuo koston isku, jota hän niin monta vuotta oli aprikoinut ja sen ohessa hankkia itsellensä moneksi vuodeksi huolettoman eläkkeen.
— Kahden päivän päästä on kontrahti kourassasi, sanoi hän. Hyvästi!
Tämän sanottua lähti Risto astumaan eteenpäin. — Hyvin käy, lausui hän itseksensä. Nyt tulee meille keskinäisiä asioita. Se on jo suuri askel eteenpäin. Ehkäpä sinut vielä saan satimeeni.
Samana iltana astui Risto sisään Ristikorven pirttiin. Koska häntä yleiseen pidettiin mielipuolena, sai hän vapaasti tulla ja mennä kenenkään kyselemättä, millä asioilla hän kulki. Yön kuluttua läksi torpan väki varahin työhön. Ainoasti lapset makasivat vielä viatointa untansa. Tätä hetkeä käytti Risto hyväksensä ja meni peräkamariin kopeloimaan pöydän laatikkoa, josta löysi, mitä oli etsinytkin ja pisti sen poveensa.
Hetken perästä tuli Katri navetosta kiulun kanssa, joka oli täynnä lämmintä vaahtoavaa maitoa. Tästä kaati hän nyt tuoppiin Ristonkin juoda. Tämä nautittuansa tarjotun eineen, sanoi jäähyväiset ja lähti tiehensä. — Hyviä ihmisiä, nuot Ristikorpelaiset, jupisi hän. Mutta mitä minua ihmisten hyvyys tahi pahuus liikuttaa. Kärsiköön vaikka kymmenen syytöntä yhden syyllisen edestä. Kostoa, kostoa!
Ehtoopuolella päivää seisoi Risto Heikkilässä Kaapon kamarissa, jossa puoleksi palanut valkea leimusi uunissa. Kaapo istui pöydän ääressä edessänsä suuri kasa puumerkeillä varustettuja papereita.
— Tässä on kontrahti, lausui Risto vetäen paperin povestansa.
Kaapo ojensi kätensä ottamaan vastaan sitä.
— Kymmenen tynnyriä viljaa ensin, sanoi Risto, pistäen paperin jälleen poveensa. Vasta kuin kuorma on pihassasi valmis lähtemään mukaani, saat sen; ennen et.
— No, olkoon niinkin. Minä lähden mittaamaan viljan. Ole sinä sen aikaa täällä, ettei asia nostaisi palvelusväessä joutavaa huomiota.
Sillä välin kuin Kaapo mittasi viljan tarkasteli Risto pöydällä olevia paperia ja huomasi näiden olevan velkakirjoja.
Kamala nauru ilmestyi hänen huulillensa. — Hyvin käy, lausui hän itseksensä, otti pakasta päällimmäisen velkakirjan, pisti sen poveensa, josta muutti kontrahdin lakkariinsa. Hetken perästä astui Kaapo sisään.
— Kuorma on valmis, vie se mukaasi sanoi hän. Hevosen tuot heti takasin. Missä on nyt kontrahti?
— Tässä on, lausui Risto ja kaivoi povestansa paperin.
Enempää katsomatta otti Kaapo paperin Ristolta ja heitti sen uuniin. Se kerran leimahti ja paloi poroksi.
— Nyt, Risti-korven Mikko, olet kourissani ja ole vakutettu siitä, että minä sinua puristan, sanoi hän, ottaen paperit pöydältä ja sulkien ne lukittuun pöytälaatikkoon.
— Onnea vaan, lausui Risto ja lähti tiehensä.