VI.
Muutama päivä tämän jälkeen, astui lautamies sisään Ristikorven torppaan. — Huonolla asialla olen, sanoi hän. Heikkilän isäntä sanoo teidät minun kauttani torpasta ulos ja vaatii teitä myöskin samalla vastaamaan erääsen velkajuttuun, jonka velan olette saaneet hänen isävainajaltansa.
— Velkani, johon katovuotena jouduin, täydyn suorittaa tavalla tahi toisella. Torpasta ei hän mitenkään minua saa, sillä minulla on elinkautinen kontrahti, vastasi Mikko tyyneesti.
— Kaapo väittää teillä senlaista ei olevan, virkkoi lautamies.
— On kuin onkin. Mikko meni kamariin, josta hetken perästä tuli takasin vaaleana ja lausui: Katri, nyt olemme hukassa. Kontrahti on poissa, eikä sitä löydy mistään. Olisikohan lapset saaneet sen käsiinsä.
Katri vavahti. — Raskaaksi kävisi, jos täytyisimme luopua tästä paikasta, jossa olemme eläneet niin onnellisina ja tehneet työtä otsamme hiessä, lausui hän. Mutta jos niin on sallittu, niin onhan maailma avara.
Käräjäpäivä läheni. Mikko odotti sitä haikealla ja synkällä mielellä, sillä hän tiesi, että jos hänellä ei olisi kontrahtia näytettävänä, tulisi hän ilman armotta tuomituksi torpasta pois. Tämä ajatus riisti Mikolta päivän rauhan ja yön levon.
Illalla ennen käräjäpäivää astui Risto kiiruin askelin Risti-korpen päin. — Kyllähän Mikko on kunnon mies, mutta mitä se minuun koskee? lausui hän itseksensä. — Kaksi tynnyriä täytyy hänen antaa minulle saadaksensa kontrahtinsa takasin. Se on paljoa vähemmän kuin jos koko torppa luiskahtaisi hänen käsistänsä. Enhän olekkaan kohtuuton; en, lisäsi hän ivallisella naurulla.
Risto astui sisään. — Hyvää iltaa lausui hän. Olen kuullut, että sinulla huomenna on käräjä-juttu ja että Heikkilän isäntä koettaa keinotella sinua torpasta pois ja myöskin, että kontrahti on joutunut hukkaan.
— Niin on, veikkonen, huokasi Mikko.
— Jos myöntyisit maksamaan minullen kaksi tynnyriä viljaa, päästäisin sinut koko pulasta, jatkoi Risto.
Mikko katseli Ristoa silmäyksellä joka ilmaisi, että hän nyt luuli Ristolla taas olevan hassuuden aikakauden. — Halustahan sen maksaisinkin, sanoi hän, minkäpä sinä, miesi parka, tässä asiassa mahdat?
— Eiköhän tämä ole kontrahtisi? sanoi hän, vetäen lakkaristansa paperin. Sen löysin pyryilman ajamana Kavon sillalta.
Mikko tarkasti paperia ja huomasi sen olevan tuon kaivatun kontrahdin. — Jumalan kiitos! kiljahti hän. Nyt olen pelastettu. Viljasi saat millä hetkellä tahansa.
Tämän yötä makasi Mikko taas monen ajan perästä rauhallista unta. Ennen levolle mentyä kiitti Katri hartaudella Herraa, joka oli poistanut nuot uhkaavat pilvet.
Seuraavana päivänä oli käräjäkartanon piha väkeä täpötäynnänsä, sillä käräjille riennetään aina suuremmalla hartaudella, kuin kirkkoon. Täällä pöyhkeili myöskin Heikkilän isäntä astuen pihalla edestakasin ja nauttien mielessänsä siitä ajatuksesta, että nyt aika oli tullut, jolloin hän saisi nuot Ristikorpelaiset nöyrytetyiksi. Että tuo oikullinen Onnetar tekisi hänelle tepposiansa ei hetkeksikään johtunut hänen mieleensä.
Asia huudettiin esille. Kaapo vaati oikeudessa, että Risti-korven Mikko, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään kontrahtia, tuomittaisiin heti muuttamaan torpasta pois. Kun Mikolta kysyttiin, mitä hänellä tähän olisi sanomista, veti hän lakkaristansa paperin, jonka laski oikeuspöydälle ja pyysi, että asia ratkastaisiin hänelle niin edulliseksi, kuin tämä kontrahti sisälsi.
Kaapon silmät suurenivat. — Onkohan Risto erehtynyt, vai tahtonut pettää minua, lausui hän itseksensä.
Asia päättyi niin, että Mikolle vakuutettiin elinkautinen asumaoikeus Ristikorven torpassa. Kiukun puna kohosi päätöstä kuullessa Kaapon poskille, mutta hänen täytyi sittenkin hillitä itseänsä.
Velkajuttu otettiin nyt esille. Kaapo otti esiin pakan paperiloita, jotka vielä oli samassa järjestyksessä, kuin hän ne, Ristolle viljaa mitattuaan, oli sulkenut pöytälaatikkoon, antoi päällimmäisen näistä tuomarille ja pyysi, että Mikko velvoitettaisiin maksamaan hänelle velkakirjan sisällön. Tuomari tarkasti velkakirjaa ja ilmaisi, että velka ei ollut Mikko Ristikorven, vaan Matti Niinistön. Kaapo alkoi nyt etsiä paperistansa, mutta kysymyksessä olevaa velkakirjaa ei löytynyt mistään. Mihin oli se joutunut? Äkkiä niinkuin salama lensi hänen päähänsä se ajatus, että Risto oli pettänyt hänet, ja että hän itse oli polttanut Mikon velkakirjan ja nyt alkoivat hänen silmänsä iskeä tulta.
Mikko tunnusti nyt Kaapon isävainajalta saaneensa kysymyksessä olevan velan, jonka lupaisikin suorittaa sitä myöten, kuin varansa karttuivat. Tämä hetkeksi lievitti Kaapon apeata mielialaa. Olihan Mikko tunnustanut. Tuomittaisihan velka ulos ja pääsisihän Kaapo sitten ryöstättämään Mikkoa.
Päätöstä valmistaessa sanoivat kaikki lautamiehet yksimielisesti vakuutuksensa olevan sen, että koska Heikkilän isäntävainaja aina kaikin tavoin oli koettanut edesauttaa Mikkoa ja usein oli kuullut Kaapon lausuvan uhkasanoja tätä vastaan, hän luultavasti itse ennen kuolemaansa oli hävittänyt velkakirjan, ettei se joutuisi pojan käsiin. Tämän mukaan ratkaistiin asia.
Kaapon huulet värisivät päätöstä luettaessa. Hän hengitti raskaasti astuessaan ulos lakituvasta ja höpisi itseksensä: malta, Risto; tämä maksaa sinun henkesi!