VII.
Muutama päivä yllämainittujen tapausten jälkeen huomasi Heikkilän isäntä Riston astuvan myllylle päin kantaen viljasäkkiä hartioillansa. — Nyt on aika sanoi hän, ottaen alas seinältä luotipyssyn, jonka hän latasi. Hämärän tultua astui hän pitkin tietä pyssy turkin alla ja poikkesi vihdoin tien syrjään erään kivilohkareen taakse väijymään Ristoa. Kauan ei hänen tarvinnutkaan odottaa, kun jo kuuli ihmisääntä ja huomasi Riston tulevan tapansa mukaan puhuen itseksensä.
— Kostoni on vasta alussa, mutta hyvin käy. Ennenkuin vuosi on ummessa, niin on Heikkil….
Pyssy pamahti. Risto seisoi silmänräpäyksen suorana ja kaatui sitten hervotoinna tielle. Lumi alkoi käydä punaiseksi hänen ympärillänsä. Kaapo katseli tätä kiven takaa kauhistuksella. Mielellänsä olisi hän juossut pois, mutta jalkansa eivät kannattaneet. Tuntui niinkuin riippuisi niissä rautapunnukset.
Paikka missä tämä tapahtui oli mäen alla. Äkkiä ilmestyi mäen harjalle hevonen ja sen perässä reki, jossa istui kolme henkeä. Kaapo nähtyänsä nämät läksi vihdoin juoksemaan, ikäänkuin riivattunna pahoilta hengiltä. Kun ajajat pääsivät Riston kohdalle pysähtyivät he. Nyt kömpi Ristokin ylös tieltä ja lausui: onni, ettei luoti lävistänyt rintaani, vaan olkapäätäni. Joutukaamme nyt kiiruusti perässä, niin saavutamme hänet. Miehet auttoivat nyt Ristoa rekeen ja läksivät täyttä laukkaa ajamaan eteenpäin. Kaapo huomattuansa, ettei hän pääsisi takaa ajajiansa pakoon tietä myöten, poikkesi metsään, mutta täälläkin seurasi kiiniottajat hänen jälkiänsä ja koska lunta oli paksulta, uupui hän hetken perästä, täytyen antautua. Nyt veivät miehet Kaapon ruununmiehen tutkittavaksi, joka pani hänet kahleisiin ja sulki vankihuoneesen. Täällä sai hän olla siksi kunnes Riston haavat parani, sillä tämän läsnäolo oikeudessa oli välttämätöin.
Kaapo tuomittiin murhanyrityksestä kymmeneksi vuotta kuritushuoneesen. Kamalasti helisi hänen kahleensa astuessansa ulos Heikkilän muhkeista huoneista, jossa hän nyt oli ollut jäähyväisiä ottamassa vaimoltansa ja lapsiltansa. Sydäntä järistyttävältä kuului se itku, jolla nuot onnettomat syyttömät saattoivat häntä ulos. Kuitenkin oli yhdet silmät, jotka pysyivät kuivina tässä tilaisuudessa, yksi suu, joka vetäysi nauruun. Se oli Riston, joka taampana seisoen katseli Kaapon lähtöä. — Nyt, Heikkilän muhkea isäntä, olet sinä Hassu-Riston vertainen, sanoi hän itseksensä.
— Hyvästi! Älkäät itkekö. Jumala on kostanut, sanoi Kaapo, istuen rekeen.
Risto rupesi värisemään. Jumalako? Minähän kostanut olen. Mitä siihen
Jumalan tulee?
Reki ajoi pois ja Kaapo jätti tällä lailla viimeisen kerran lapsuutensa kodin.
Tämän jälkeen nähtiin Risto useammin kuin ennen kulkevan ympäri rauhatoinna, levotoinna. Paljon hän myös puhui yksinänsä ja tällaisissa tilaisuuksissa kuultiin hänen kertovan: Jumala on kostanut. Nuoruudessa oli hänen mielensä saanut pahan vamman siitä julkisesta häväistyksestä, jonka hän oli saanut kärsiä. Sitten oli hänessä vuosikausia kytenyt yksi ainoa tunne: viha, elänyt yksi ainoa aate: kosto. Nyt tuli tähän lisäksi kalvava omatunto. Hänen heikko luontonsa ei voinut kauan kestää näitä järistyksiä. Eräänä päivänä nähtiin hänet nauraen ja lyöden käsiänsä yhteen juoksentelevan edestakasin maantiellä. Tuo onneton oli nyt todellakin tullut mielipuoleksi.