IV. Lähtö Atlantille

Oli tammikuun 11 päivä 1869, kun tuuli vihdoinkin kääntyi, niin että voimme lähteä Plymouthin satamasta. Jokaisella satamassa olevalla laivalla kilvoiteltiin, kuka ensiksi pääsisi lähtemään ja kokonainen laivasto kaiken kokoisia ja laatuisia purjehtijoita lähti samalla kertaa kuin meidänkin laivamme iloisesti Atlantin aavalle ulapalle. — Kerromme tapauksista edelleen Schoultzin muistiinpanojen mukaan.

Ihana ilma, hyvä vauhti ja tyynen rauhallinen meri teki, että harvat vain tulivat merikipeiksi ja mieliala laivalla pysyi toivorikkaana ja hilpeänä. Päivät pitkään me perämies Jakobsénin johdolla harjoittelimme purjeiden käyttöä, jotta pian saisimme toimeen vahtivuoron jakamisen kolmeen osaan, niinkuin kapteeni oli luvannut. Eikä kauan kestänytkään ennenkuin olimme purjeiden käyttämiseen niin perehtyneitä, että toivottu muutos voitiin saada aikaan.

Kolmas vartiovuoro annettiin Grönbergille, koska hän oli pari vuotta purjehtinut merillä, ja hänelle annettiin kolmannen perämiehen nimi ja arvo. Mutta ennenkuin hän pääsi valtaansa käyttämään, annettiin hänelle liikanimi Klamamus,[^[1]] jonka muutamista syistä katsottiin hänelle sopivan paremmin kuin hänen entisen nimensä. Elämä laivalla tuli nyt kaikin tavoin miellyttävämmäksi. Monenlaiset palveluksen ulkopuolellakin olevat toimet rupesivat huvittamaan. Luettiin, pelattiin shakkia ja tehtiin monenlaisia käsitöitä. Yksi rupesi räätäliksi, toinen suutariksi, kolmas sepäksi j. n. e. ja parhaan kykynsä mukaan kukin valmisteli vaatteita ja sellaisia tarpeita, joita luultiin välttämättömiksi odottavassa erämaassa. Sillä tavoin saatiin aikaan uljaita aseita, joilla piti tapettaman ja hävitettämän tiikereitä ja karhuja, joita metsät olivat täynnä luvatussa maassa.

Päällystön ja miehistön väliset suhteet palveluksen ulkopuolella olivat kaikin puolin toverilliset, ja sen vuoksi oli monta ylimääräistä huvituksen tilaisuutta. Esimerkiksi rommitynnyrin tappi ei koskaan ollut liian kireästi kiinni, jos jonkun teki mieli viettää syntymä- tai nimipäiväänsä tai jos oli muita aiheita kemujen pitoon. Kun suuri enemmistö oli sivistyneitä miehiä, niin näistä kemuista ei koskaan tullut meluavia juominkeja, vaan istuttiin kaikessa ystävyydessä ja vähän nautittiin laulaen ja leikkiä laskien.

Enemmän kuin mikään muu ylläpiti iloista mielialaa meidän kvartettilaulumme, joka ahkerasti harjoittaen Ernst Wetterhoffin ja maisteri Federleyn johtaessa oli saatu kehitetyksi sangen hyvälle kannalle. Kolme hyvä-äänistä soololaulajaa, Wilhelm König, Seppä (Wickholm) ja Alfred Federley lisäsivät myös osaltansa hauskuutta. Varsinkin viimeksimainittu oli hyvin suosittu, sillä hänellä oli loppumaton varasto lauluja ja hän esitti ne oivallisesti.

Suotuisa myötätuuli ja ihana ilma meillä oli Biskajanlahdelle asti, mutta siellä saimme sangen ankaran myrskyn, joka meille teki vahinkoa, sillä hyökylaine löi rikki yhden oivallisista valaanpyyntiveneistämme ja tuuli repeli moniaita purjeita repaleiksi tai vei ne tykkänään pois. Myrskyn lakattua matka taas edistyi onnellisesti.

Eräänä päivänä merimatkan yksitoikkoisuuden keskeytti delfiiniparvi (Delphinus melas), joka tuli temmeltämään laivan läheisyyteen. Mitä hurjimmassa vauhdissa parvi ympäröi laivan ja kierteli sitä ikäänkuin leikkien. Eläinten liikkeet aikaansaivat kohisevan äänen ikäänkuin suuren kosken pauhun.

Delfiinejä.

Kapteenin käskystä laskettiin pari valaanpyyntivenettä minuutin kuluessa vesille ja miehitettiin. Toisessa niistä oli johtajana kapteeni Höök, ja ilokseni minäkin pääsin mukaan. Emme olleet montakaan aironvetoa soutaneet, kun delfiinit meidät jo huomasivat ja kieppuivat parvena ympärillämme. Oli sekä hauskaa että peloittavaa, kun vallaton, pulikoiva parvi huumaavasti meluten teki nuolennopeita liikkeitä ja hyppyjä aivan likellä venettä ja sen alla. Mutta siitä huolimatta luutnantti Höök kapteenin käskystä viskasi keihään lähimmän elukan kylkeen.

Ankarasti väristen delfiini seisahtui silmänräpäykseksi, sitten se syöksähti rajusti syvyyteen ja veti perässänsä nuoraa niin, että veneen reunassa pollari nuoran hankauksesta savusi. Jonkun minuutin kuluttua haavoitettu eläin nousi jälleen veden pinnalle, pieksi vettä pyrstöllänsä hurjasti ja sukelsi jälleen veden alle monta kymmentä syltä. Toistamiseen se noustuansa veden pinnalle syöksyi eteenpäin tulista vauhtia vetäen venettä perässänsä sitä veristä juovaa pitkin, joka oli sen oma kuolontie. Kun vauhti väheni kiskoimme nuoraa lyhyemmälle, kunnes tulimme elukan kupeelle ja kapteeni Höök, joka sillävälin oli käynyt luutnantin paikalle veneen etukeulaan, alkoi pistämistään pistää otusta keihäällä. Kun toiset elukat huomasivat toverinsa vaarallisen tilan, tulivat ne raivosta vimmatuiksi ja rupesivat kiertelemään meitä niin uhkaavasti, että kapteeni Höök sai tulisella innolla käyttää keihästä suojellaksensa venettä. Pari kertaa ne tulivat jo niin lähelle, että saatoin kädelläni niitä sysätä. Ne olivat jännittäviä minuutteja. Kohisi, jymisi ja pauhasi kuin pahimmassa koskessa, kun elukat verta suustansa ja hengenvaarallisista haavoistansa vuodattaen muuttivat vedenpinnan hurmeiseksi ylt'yleensä.

Välistä näytti aivan vaaralliselta, kun nämä nopeasti liikkuvat jättiläiselävät tekivät hyppäyksiä ilmaan ja pudota molskahtivat kovalla pauhulla aivan veneemme viereen.

Ei kuitenkaan kestänyt kauan ennenkuin eläimet äkillisesti pelästyen lähtivät pakoon, jättäen jo kuolemaisillaan olevan kumppaninsa oman onnensa nojaan. Monet niistä kuitenkin aivan varmaan saivat lyhyen ajan kuluttua hengellänsä maksaa äskeisen sokean innostuksensa. Syvästi säälien seurasin katseellani näiden kauniiden eläinten pakenevaa laumaa.

Taistelu oli suoritettu aivan prikin läheisyydessä, eikä kestänyt kauan aikaa ennenkuin olimme saaliinemme tulleet laivan kupeelle. Paksun köyden ja ankkuripelin avulla elukka nostettiin laivan kannelle. Se oli kiiltävän musta ja pituutta sillä oli 4—5 metriä. Ruumis oli melkein pyöreä ja pitkäveteinen, noin metrin paksuinen läpimitaten ja pää tylppä.

Haavoista juoksi vielä kauan lämmintä verta, ja vaikka elukka oli tapettu, jotta sen rasvasta olisi meille hyötyä, niin näki meistä kuitenkin moni pahoilla mielin sen verissään viruvan laivan kannella. Ikävää kuitenkin oli, että niin monet muistakin elukoista olivat haavoitetut ja ehkä piankin kuolisivat hyödyttämättä muita kuin kenties ahnaita haikaloja. Näitä varjopuolia ei huomattu surmaamisen touhussa.

Kun saaliista oli rasva leikattu pois ja muutamia leivisköitä lihaa oli hakattu irti pihvipaistiksi ja lihapulliksi, niin loppuosa ruumiista viskattiin mereen. Liha oli tummaa väriltään, mutta mureata ja hyvänmakuista. Siinä tuntui hiukan traanin makua, mutta sitä ei mitenkään voinut verrata hylkeenpenikan lihaan. Kun se huolellisesti valmistetaan, luulisi paistia voitavan sanoa herkulliseksi.

Matka kului edelleen onnellisesti ja ilman muita seikkailuja, kuin että joskus pyydystettiin haikala, joskus pyöriäinen. Ensimmäinen maa, joka tuli näkyviimme, oli Teneriffan saari, jonka korkea ja terävä huippu näkyy kauas merelle. Vihreänniemen eli Kap-Verden saaristoon tultiin kuukauden päästä Plymouthista lähdettyä ja Sal-nimisen saaren luo laskettiin ankkuriin helmikuun 10 p:nä. Lähellä tätä saarta oli toinen, joka muodostui 2 975 metriä korkeasta tulivuoren huipusta. Tuo vuorenkeila näytti juuresta huippuun asti olevan heinäkasvullisuuden peitossa. Se kohosi merestä sokeritopan muotoisena. Sitä vastoin Sal-saari kaukaa katsoen näytti muodoltaan paksulta leipäkakulta. Pikkuruiselta kääpiöltä näytti komea »Imperator» tullessaan tuon jättiläisvuoren juurelle, joka korkeudellaan teki katsojaan masentavan vaikutuksen. Ihminen tunsi itsensä sangen pikkuiseksi olioksi.

Sal-saaren ainoana kasvillisuutena oli vähäinen palmuryhmä erään lahden rannalla, muuten se on aivan vehreyttä vailla. Kymmenkunta vuotta aikaisemmin sanottiin siellä olleen rehevän kasvillisuuden, mutta kun portugalilaiset olivat hävittäneet metsät, niin sateet lakkasivat tyyten tykkänään, ja mitä vehreätä maassa oli, se kuivui lyhyen ajan kuluessa. Saaren hallitsevat asukkaat olivat portugalilaisia, mutta työväki oli neekereitä.

Saari on saanut nimensä suolakaupasta, jota siellä harjoitetaan suuressa määrässä. Suolankuivauslaitokset ovat kaikkein yksinkertaisinta lajia. Iso joukko matalia maakuoppia on kaivettu matalille rannikoille. Pienet huononpäiväiset tuulimyllyt pumppusivat merivettä kuoppiin, ja kun ne tulivat vettä täyteen, niin ne jätettiin kuivumaan kuumassa auringonpaisteessa, jolloin suola jäi jäljelle. Sitten suola lapioitiin kokoon isoihin kasoihin ja pienissä aasien vetämissä vaunuissa se kuljetettiin rautatiekiskoja myöten lastauspaikalle.

Metsätön ja sateeton saari on myös vedetön, ja juomavesi tuodaan toisilta läheisiltä saarilta. Työtä tekevät neekerit käyvät alastomina, ainoastaan vähäinen esiliinan tapainen verho vyötäisillä.

»Koska meidän laivamme — kirjoittaa K. F. Nilsson — ei ollut voinut Bremerhavenista lähteä ilman painolastia, niin kaikki tynnyrit, jotka oli tehty traaniöljyn säilyttämistä varten, täytettiin jo Bremerhavenissa vedellä ja tällä vedellä nyt vaihetettiin suoloja. Kun väliä maksettiin vähän rahaakin, saimme laivamme lastatuksi suolalla. Tynnyrit hajoitettiin ja kimpilaudat sidottiin nippuihin. Suolalastimme oli meille vastedes suureksi hyödyksi Amurinmaassa, sitten kun yhtiömme myöhemmin hajosi, sillä jokaisen osalle tuli runsas määrä suoloja, joilla voimme maan asukkailta vaihtaa lihaa ja hirvenrasvaa sekä suolata ne kalat, jotka olimme pyydystäneet. Sillä välin kuin laivaamme lastattiin suoloja, kävelimme saarella katselemassa, mitä oli nähtävää. Portugalilaisten asuntojen ympärillä oli pieniä puutarhoja ja niissä palmuja ja etelän hedelmiä.»

Enimmän veti huomiota puoleensa Sal-saaren asukkaitten tavaton rotevuus. Naiset eivät paljoakaan jääneet pituudessa miehistä jäljelle. Schoultz vertaili omaa pituuttansa neekerinaisen kanssa ja huomasi ulottuvansa tämän sydämen korkeudelle. Niin väkeviä he olivat, että kun he noin 3 kilometrin matkan päästä päänsä päällä kantoivat suoloilla täytetyn säkin, joka oli noin 100 kilon painoinen, niin he juttelivat vilkkaasti ja viittailivat ja hosuivat käsinensä. Suomalaisten tulo ei heitä paljoakaan liikuttanut, ja siitä päättäen saarilla mahtoi usein käydä laivoja.

Mulatit näkyivät muodostavan ylemmän luokan työväestä, sillä heitä ei näkynyt missään raskaissa töissä. Luonteeltaan olivat mulatit melkoista vilkkaampia kuin neekerit, ja mulattinaiset miehiäkin vilkkaammat. Mulattinaisten joukossa oli useita, joita Schoultz piti oikeina kaunottarina.

Saaren asukasten asunnot oli tehty auringonpaahteessa kuivatuista tiileistä ja lattiana oli enimmäkseen tasaiseksi poljettu maa. Ikkunoiden asemesta oli seinissä avoimet aukot, ja kun ovetkin olivat tavallisesti aivan avoinna, niin ei tarvinnut muuta kuin kävellä kylän lävitse nähdäksensä itsekunkin kotielämää.

Neekerien lapset, kumpaakin sukupuolta, kävelivät ympäri aivan alasti. Schoultz kertoo kuitenkin tavanneensa miehiä, joilla oli pukuna vaalea pumpulipaita ja lyhyet housut; naisten hän sanoo käyttäneen lähes polviin asti ulottuvaa paitaa, enimmäksensä vaaleanpunaista väriltään, ja vyötärön kohdalla se oli sidottu kokoon nauhalla. Vaikka he kantoivatkin suolaa, olivat heidän pukunsa poikkeuksetta puhtaat ja eheät.

»Imperatorin» suomalainen miehistö auttoi Kap Verden saaristossa ollessaan erään amerikkalaisen parkkilaivan varmasta perikadosta. Samoin kuin »Imperatorkin» otti amerikkalainen suolalastin, mutta laivan pohjalle lastin alle kyhätty laudoitus oli niin huolimattomasti tehty, että suolat pääsivät täyttämään pumppujen imutorvet; silloin vesipumput tukkeutuivat ja vanha vuotava alus uhkasi vajota. Kun amerikkalaisen laivan oma miehistö ei tahtonut ryhtyä epäkohtaa korjaamaan, suostui suomalaisen laivan miehistöstä kymmenkunta auttamaan vierasta kapteenia, kun hän pyysi apua. Kolmen vuorokauden aikana suomalaiset lakkaamatta työtä tehden saivat lastin kannatuksen korjatuksi ja veden tyhjennetyksi laivasta sekä vesipumput jälleen kuntoon.

Työn kuluessa kapteeni ravitsi suomalaisia auttajia niin hyvin kuin suinkin taisi ja kohteli heitä suurella arvonannolla, jonka vuoksi he päättivät kieltäytyä vastaanottamasta palkkaa, jos sellaista tarjottaisiin. Laivasta lähtiessään he kuitenkin kapteenin innokkaista pyynnöistä vastaanottivat puolet siitä summasta, jonka hän tarjosi. Siitä tuli noin neljätoista shillinkiä miestä kohti.

»Imperatorin» nuoret herrat kävivät heti neuvottelemaan, miten nuo rahat parhaiten käytettäisiin, ja yksimielisesti päätettiin niillä kustantaa jäähyväiskemut ja tanssiaiset niille tuttaville, joita saaren asukkaiden joukosta oli ehditty saada. Nuoret miehet olivat näet sillävälin, kuin suolalastia otettiin laivaan, etsineet tuttavuuksia mustain kaunotarten seassa. Ihastuneena kehuu Schoultz muistiinpanoissaan erään 17-vuotiaan leskeksi jääneen mulattinaisen kauneutta ja suloa. Tälle hän lahjoitti ainoan punnanrahansa, (jonka oli Hunterilta saanut) kannettavaksi silkkinauhassa kaulassa, ja mulattikaunotar Mery de Luze otti sen kiitollisena vastaan luvaten aina säilyttää sitä rakkaana muistona don Carlosista, jolla nimellä hän Schoultzia nimitti.

Heti kun amerikkalaisen laivan auttamisesta oli päästy, lähtivät suomalaiset maihin, niiden joukossa ylioppilas Stjerncreutz, Hjalmar Höök, Kellgren, Wetterhoff ja Schoultz tanssikemuja valmistelemaan ja vieraita kutsumaan. Valmistukset eivät olleet suuret.

Tanssisaliksi vuokrattiin suurin saatavissa oleva huone, vanha tavaramakasiini, jossa oli tasainen puulattia. Oven puoleiseen kulmaan asetettiin soittoniekkojen istuimiksi pari tyhjää tynnyriä, vastakkaiseen kulmaan pöytä ja sen päälle tynnyri kookospalmuviiniä, muutamia pikareita, ämpärillinen makeita leivoksia ja pieni petroolilamppu, ainoa, joka oli saatavissa, ja viimein vastakkaiselle seinälle laitettiin penkki siten, että lankunpätkä asetettiin parin pytyn päälle. Pari neekerinaista lakaisi huoneen tuota pikaa ja kaikki oli valmista.

Kutsutut olivat pelkästään naisia, osittain mulatteja, osittain neekerityttöjä, mutta kaikki hienoa väkeä.

Kello seitsemän aikaan lähti »Imperatorista» kaksi venettä, kumpaisessakin seitsemän poikaa hienosti puettuina: valkoinen paita, valkoiset housut, silkkiliina kaulassa, hattu päässä ja kengät jalassa.

Viuluniekat olivat herroja vastaanottamassa laivasillalla ja heidän soittaessaan marssia, kulki joukko ruotuihin järjestyneenä tanssisaliin. Joukkoon liittyivät heti kutsuvieraat ja joukko uteliaita. Naisten puvut olivat moitteettomat: vaalea paita ja vyö vyötäröllä, kaulassa kaulakoristeita ja käsivarsissa ja säärissä koristerenkaita. Ainoa, jolla oli jonkinlaiset kengät jalassa oli Mery de Luze, mutta sukkia ei hänelläkään ollut. Sen sijaan kultainen punnanraha kiilteli hänen rinnallaan.

Kavaljeerit ja naiset syleilivät toisiaan — niin oli siellä tapana; sitte juotiin tervetuliaismalja ja soittokunta soitti valssia. Joka luulee, etteivät nämä saaristolaiset osaisi tanssia, hän erehtyy. He tunsivat kaikki meidän tanssimme ja monta muuta tanssia lisäksi. Ja he tanssivat vilkkaasti, viehkeästi ja hyvässä tahdissa.

Kun viulut taukosivat soimasta, otettiin esiin käsirummut ja kastanjetit, jolloin alkoivat heidän kotimaiset tanssinsa, ja ne esitettiin sellaisella sulolla ja tulisella innolla, jota on mahdoton sanoin kuvata.

Ne naisista, jotka sillä kertaa olivat olevinansa kavaljeereja, kiinnittivät muutamassa silmänräpäyksessä helmansa niin, että ne muodostivat jonkunmoiset pussihousujen lahkeet, ja niin oli muutos tapahtunut. Naisten tumma ihonväri vaikutti suomalaisten isäntien silmissä jonkinlaiselta verholta, niin ettei alastomuutta huomannutkaan.

Tanssin väliajoilla laulettiin ja nautittiin viiniä. König istui kahareisin tynnyrillä ja täytteli pikareita. Hyväntahtoiset tarjoilijapojat kantoivat viiniä kaikkialle. Ei kukaan, olipa mies tai nainen, saanut janoa kärsiä. Ainoastaan levähtämisestä oli huonosti pidetty huolta. Makasiinin viereisessä kopissa oli kymmenkunta isoa pumppua, ja neuvokkaasti kieritettiin ne sisälle, jotta niillekin sai istua.

Katrillia johti ansiokkaasti Wetterhoff, ja sen aikana istuttiin asianhaarojen mukaan parittain pumppujen päällä. Huvittelu yhä kiihtyi häiriytymättä puoliyöhön asti, mutta silloin alkoi ilmestyä häiritseviä välikohtauksia. Ulkopuolella oleva roskajoukko alkoi vaatia sisälle pääsemistä. Naisten sovintoon kehoittavat puheet ja muutamat tuopilliset viiniä ylläpitivät rauhaa vielä jonkun tunnin ajan, mutta aamupuolella ulkona oleva joukko kävi vallattomaksi ja tuli väkisin sisälle. Syntyi yleinen ottelu ja hämmästyttävän voimakkaasti ja urheasti naiset kahakassa auttoivat tanssikumppaneitansa. Annettiin selkään molemmin puolin, mutta lopputulos oli ehdottomasti meikäläisille edullinen. Rauhanhäiritsijät saatiin ajetuksi ulos. Huvitilaisuus yritti kuitenkin loppua nolosti sen kautta, että tanssihuoneen ainoan lampun lasi tuossa rytäkässä oli rikottu, ja kun lamppu oli savuamalla tahrinut tanssijat nokisiksi, niin se täytyi sammuttaa.

Sivukopissa olevan aukon kautta pääsi kuitenkin yksi neekeritytöistä ulos hakemaan toisen lampunlasin ja pian olivat tanssiaiset taas uudessa vauhdissa, mutta jo tunnin kuluttua uusiutui sisääntunkijain väkirynnäkkö, ja hirvittävä kahakka teki lopun huvitilaisuudesta. Muutamat meidän sankarittaristamme voitettiin väkirynnäköllä ja vietiin pois väkisin. Kun kahakka tuli liian tuliseksi, niin toiset pakenivat sivukopin luukun kautta. Sitä tietä katosi myöskin ihana Mery.

Naisten mukana katosivat myöskin rauhanhäiritsijät, jotka olivat heidän laillisia ihailijoitaan sekä muu joukko, johon kuului uteliaita ja ahnastelijoita. He tyytyivät, kun saivat, mitä viinistä oli jäljellä.

Mutta meikäläisillä oli vielä suorittamatta vaikea tehtävä. Paikkakunnan poliisi oli vienyt vankilaan kolme meidän parasta ystäväämme, jotka oli vapautettava. Lyhyen neuvottelun jälkeen päätettiin rynnäköllä valloittaa vankila.

Poliiseja oli 12, suomalaisia vain 11. Näiden joukossa oli kuitenkin oikeita urhoja, sellaisia kuin Östman, Beckström ja puutarhuri.

Siis aloitettiin kahakka.

Taistelu tuli kiukkuiseksi, sillä poliiseilla oli aseina sapelit, kun taas meikäläisistä muutamilla oli pelkät kepit, useimmilla ei edes niitäkään. Mutta rohkeutemme ja kestävyytemme avulla onnistui meidän osittain riisua aseista, osittain ajaa pakoon poliisikonstaapelit ja vapauttaa toverimme. Porilaisten marssia laulaen marssittiin veneille ja mentiin laivaan.

Sen koommin ei menty maihin, sillä paikkakunnan komendantti kielsi kapteenia sallimasta maihinmenoa. Jos joku laivan päällystöstä soudettiin rantaan, piti poikain veneessä odottaa hänen palaamistansa.

Tällainen asiain muutos ei »Imperatorin» miehistöä ollenkaan miellyttänyt, mutta mielipaha sai ainoastaan alakuloisuuden leiman sen kautta, että yksin jääneet naiset tulivat rantaan heitä tervehtimään. Juuri ennenkuin laivassa piti nostaa ankkuri meidän lähteäksemme pois — kertoo Schoultz — sain soutaa kapteenin maihin. Muutaman ystävänsä seurassa silloin Mery de Luze juoksi rantaan veneen luo meitä kiittääksensä ja sanoaksensa jäähyväiset. Pahaksi onneksi kuitenkin aaltojen mainingit sinä päivänä pauhasivat niin rajusti, että meidän täytyi pitää vene loitolla laiturista, enkä minä sen vuoksi saanut edes puristaa Meryn kättä jäähyväisiksi. Töin tuskin taisin seisoen veneen tuhdolla, vastaanottaa häneltä pienen paketin, jonka hän kyykkysillään laiturilla minulle ojensi sanoen: »Muistoksi, sydämelliseksi muistoksi.» Jälkeenpäin tutkittuani paketin sisällystä huomasin sen sislätävän nauhan, joka oli palmikoitu Meryn kauniista hiuksista. Muutama lentomuisku vielä ja siihen päättyi kuherruksemme, sillä kapteeni tuli takaisin ja astui veneeseen. Niin kauan kuin voin nähdä, seisoivat tytöt rannalla huiskuttaen meille jäähyväisiksi. Ja kun jonkun ajan kuluttua »Imperator» lähti purjehtimaan, ja minä käänsin kaukoputken maata kohden, näin vieläkin Mery de Luzen seisomassa laiturilla. Silkkimustat pitkät hiukset tuulessa hulmuten ja ruusunpunainen paita painuen hoikkaa vartaloa myöten hän siinä seisoi kuin ikävää ilmehtivä kuvapatsas silmäyksillään seuraten meidän pois rientävää prikiämme.

Merimiehen elämään olivat suomalaiset jo tottuneet siinä määrässä, että kilvan noustiin mastoihin, kun sellainen käsky annettiin. Matka päiväntasaajan luo ja sen toiselle puolelle kävi sangen hitaasti. Välistä oli niin tyyni ilma, ettemme päässeet liikahtamaan paikaltamme ja niin kuuma oli, että olimme ihan nääntymäisillämme.

Eräänä päivänä huomattiin muutamia valaita ja kahdella veneellä koetettiin päästä soutaen niitä lähelle. Se ei kuitenkaan onnistunut, sillä valaat menivät hyvää vauhtia vastatuuleen, joka yltyi uhkaavasti ja toi mukanansa sumua ja sadetta. Paluumatka laivaamme tehtiin hyvällä tuulella purjehtien, ja kumminkin tulimme perille vasta illan tullessa. En ollut koskaan tuntenut itseäni niin tyytyväiseksi ja turvatuksi kuin jälleen astuessani rakkaaksi tulleen prikimme kannelle. Enkä suotta ollutkaan tyytyväinen, sillä ennenkuin olimme saaneet veneemme ylös nostetuiksi ja kiinni sidotuiksi, oli jo pilkkosen pimeä ja tuuli oli alkanut pitää ilkeätä ääntä laivan taklauksessa ja köysissä.

Jos olisimme myöhästyneet tunninkaan ajan, niin varmaankaan emme milloinkaan olisi saavuttaneet veden päällä uivaa kotiamme, sillä silloin alkoi hirvittävä ja kauan kestävä myrsky, joka hillittömästi ajoi meidät länteen päin kohti Trinidad-nimistä autiota kalliosaarta Rio Janeiron kohdalla, lähellä Etelä-Amerikan rannikkoa. Meidän juomavesi- ja polttopuuvarastomme olivat kokonaan loppuneet. Siitäkin juomavedestä, jonka Bremerhavenissa olimme ottaneet painolastiksi muutamiin vanhoihin traanitynnyreihin ja joka nyt haisi iljettävän pahalle, oli vain muutama ämpärillinen jäljellä. Aamun hämärtäessä olimme muutaman peninkulman päässä tuon synkän ja kolkon asumattoman saaren tyvenellä puolella. Myrsky oli riehunut loppuun, taivas oli kirkas ja aamuaurinko valeli kultasäteitänsä leikillisesti aaltoilevan meren pinnalle.