VI. Juomavettä saadaan — Hyväntoivonniemi
Vettä oli Trinidadista saatavana vain vähäisen, eikä suurempaa vesimäärää siellä löydetty mistään; ja jos olisi löydettykin, niin olisi ollut varsin vaivalloista sitä sieltä kuljettaa laivaan. Mutta — kertoo Schoultz — meidän vedentarpeemme täytettiin odottamattoman tapauksen kautta ihan vähällä vaivalla tunnin kuluessa.
Eräänä päivänä, jolloin sattumalta olimme kaikki laivassa ja veneet olivat nostetut ylös, tuli äkkiä kova rankkasade, jolloin me veneistä kokosimme vettä niin paljon, että suuri vesisäiliömme ja kaikki käsillä olevat astiat saatiin vettä täyteen. Asetuimme jonoihin ja vesiämpärit ojennettiin kädestä käteen. Siinä toimessa oli noin neljäkymmentä henkilöä ja vettä ammennettiin niin nopeasti kuin suinkin, mutta kuitenkin olivat veneet yhä reunoja myöten täynnä vettä.
Tällaista vedentuloa taivaalta ei oikeastaan voisi sateeksi sanoa, sillä vettä tuli ihan kaatamalla niin rankasti, että sitä tuskin voi käsittää se, joka ei itse sitä tuntenut; nähdä sitä ei voinut, sillä oli pakko pitää päänsä alas taivutettuna. Laivan kannella oli vettä polven korkeuteen, kunnes laivan portit avattiin.
Arvattavasti oli sadepilvi kulkiessaan useita tuhansia jalkoja korkean vuoren yli, jonka juurella laivamme oli, taajentunut ja sitten antanut alas kosteutensa. Sadepilvi tuli meitä kohti kirkkaalla taivaalla ja lähestyi nopeasti ankaralla pauhinalla korkeana synkkänä pilviseinänä, vaikka oli aivan tyven ilma.
Alussa olimme kaikki tuosta luonnonilmiöstä ihan hämmästyksissämme, mutta pian rupesimme ikäänkuin jokainen saman ajatuksen johtamina, itsesuojeluvaiston pakottamina hakemaan vesipytsiä — ja pian oli veden kerääminen täydessä käynnissä. Puhetta ja määräyksiä ei kuulunut, kaikki tapahtui niinkuin edeltäpäin annettujen määräysten mukaan.
Kauan kestäneen myrskyn ansiosta, joka meidät oli ajanut niin pitkälle länteen päin, olimme välttäneet suuria kärsimyksiä, ehkäpä surkean janokuolemankin, ja olimme myös saaneet tarvevarastoomme runsaita lisiä.
Pari viikkoa oli laivamme ollut ankkurissa kolmenkymmenen sylen syvyydellä yksinänsä keskellä valtamerta olevan kalliosaaren kupeella. Sitten ankkuri nostettiin ja laivan kurssi käännettiin lähinnä Hyväntoivonnientä kohden.
Päiväntasaajan seuduilla usein vallitsee täydellinen tyven. Purjeet riippuvat velttoina ja laivat kelluvat veden pinnalla liikahtamatta paikaltaan. Niin tapahtui Imperatorillekin. Sellaisissa tilaisuuksissa pidettiin laivalla aina jotakin hauskuutta, tanssittiin harmonikan soiton mukaan, harjoiteltiin pilkkaanampumista tai pidettiin jotakin muuta iloa. Laivalla olevat rouvat valmistivat erikoisen herkullisen päivällisen ja torttuja, joita tavallisesti jaettiin palkinnoiksi kilpa-ammunnassa.
Tultuamme suotuisain pasaatituulten alueelle sai laivamme usein 12:n solmun vauhdin. Laiva ei ehtinyt kulkea yhtä nopeasti kuin jäljessämme vyöryvät valtavan suuret aallot. Kerran tuli laivan perän yli suuri hyökylaine, mursi laivan reelingin ja murskasi rikki valaanpyyntiveneen, joka oli nostettu korkealle reelingin yläpuolelle kannattimiinsa.
Matka Hyväntoivonniemelle asti oli yksitoikkoinen ja vailla seikkailuja. Kerran näimme valaita ja veneet laskettiin alas niitä pyydystämään, mutta tuuli puhalsi navakasti ja valaat uivat niin nopeasti vastatuuleen, että soudettuamme pari tuntia niiden jäljessä, katosivat ne meidän näkyvistämme. Itse puolestani — kirjoittaa Schoultz — olin varsin tyytyväinen tällaiseen lopputulokseen, sillä kun oli tulossa sade ja sumuinen ilma, niin ei ollut lainkaan mieluista olla avoimessa veneessä aukealla valtamerellä, kun mukana ei ollut palaakaan syötävää eikä juoman tilkkaa. Ja vasta pimeän tullessa saavuimme takaisin laivaan.
Koko pitkän matkan Trinidadista Kapkaupunkiin oli ruokapöytämme hyvin varustettu. Pari kertaa viikossa teurastettiin kilpikonna. Verestä tehtiin palttua ja veriohukaisia, lihasta keittoa, paistia, ja muita hyviä ruokia. Kilpikonnan liha on vähän nuoren pyyn lihan makuista, mutta se on mureampaa ja mehevämpää.
Ensimmäiset teurastetut kilpikonnat sisälsivät myöskin munia, joita oli viidensadan ja tuhannen välillä. Suurimmat ja valmiimmiksi kehittyneet olivat kananmunan kokoisia, mutta aivan pyöreitä ja kuori oli pehmeä kuin nahka. Munan keltuainen oli suurempi kuin kananmunissa. Kun munat keitettiin, niin ne kyllä olivat makeita, mutta kuivahkoja. Vähemmin kehittyneet munat sisälsivät hyvin vähän valkuaista ja niiden ympärillä oli sangen ohut läpikuultava kesi. Munat tavallisesti jaettiin tasan kaikille laivassa ja jokainen sai niistä valmistaa syötävää oman mielensä mukaan.
Kilpikonnat saivat vapaasti liikkua laivan kannella ja sydäntä särkevää oli nähdä, miten ne vähitellen heikkenivät ja veltostuivat. Tuntikausia ne olivat liikkumattomina ja osoittamatta elonmerkkiäkään. Ainoa keino niiden virkistämiseksi oli valella silloin tällöin niitä vedellä. Yön aikana ne yleensä olivat virkeämmät. Minkä pitemmälle aika kului, sen laihemmaksi tuli liha ja sen vähemmin niissä oli verta ja munia. Viimeinen raukka pääsi vaivoistaan aivan Kapkaupungin edustalla.
Hyväntoivonniemeen tultiin toukokuun 7 p:nä ja sinne piti taas poiketa hankkimaan vettä ja polttopuita. Yöllä risteillessämme sen edustalla pääsemättä pimeän tähden satamaan, syntyi laivalla tyttö. Perheen lisäys tuli proviisori Walldénille ja lapsi sai nimen Selma Konstantia. Lähinnä mantereella oli näet Konstantia laakso, hyvin tuttu eurooppalaisillekin hyvistä viineistään ja hedelmistään.
Luoteistuulet voivat avoimesti puhaltaa Kapkaupungin satamaan ja tällä kerralla ne juuri sattuivat vallitsemaan. Näin ollen ei ollut turvallista laskea sinne, ja senvuoksi menimmekin 16 kilometriä etelämpänä olevaan Hautbay-nimiseen hyvään satamaan, jossa veden ja polttopuiden saanti oli helpompaa. Hautbaysta yhtiömiehet tekivät retkeilyjä Kapkaupunkiin.
Olimme erittäin iloisia, kun Imperator hyvää vauhtia laski Hautbayhin. Tämä ilo johtui osittain siitä, että sataman suu on kaunis ja komea, mutta pääasiallisesti siitä, että tiesimme jonkun tunnin kuluttua jälleen saavamme astua vakavalle maalle.
Edellisenä vuorokautena oli vallinnut kylmä ja myrskyinen sää, mutta onneksi oli tuuli myötäinen. Viimeisenä yönä, jonka olimme merellä, oli tapahtumaisillaan suuri onnettomuus, johon minä olin syyllinen. (Schoultz).
Merenkäynti oli ankara ja me laskimme ulos tuulessa, joka oli varsin luja ja meillä oli ylhäällä ainoastaan alemmat märssypurjeet. Minä olin laivan ruorissa ja kolmas perämies sekä muu miehistö oli vetäytynyt peräkajuutan tyynelle puolelle tuulensuojaan. Kompassilamppu paloi huonosti ja huolehtiessani oikean kurssin pitämisestä, koska olimme niin lähellä maata, en tullut pitäneeksi vaaria purjeista ja sentähden purjeet pääsivät palamaan ja rupesivat viemään laivaa takaperin.
Kuului pauketta ja natinaa ja ryski hirveästi, niin että luulin jo koko rikin tulevan alas. Ihme oli, ettei se tullutkin. Sekasorto ja vaara laivalla oli suuri. Naiset ja lapset parkuivat ja valittelivat luullen viimeisen hetkensä tulleen. Onneksi oli kapteeni ensimmäisten joukossa, jotka tulivat laivan kannelle, ja myrskyn läpi kaikui voimakkaasti hänen huutonsa: »prasseihin!» Sitten hän antoi minulle sellaisen sysäyksen, että löysin itseni makaamasta pitkänäni laivan kannella, ja tarttui laivan peräsimeen.
Kapteeni Höökin reippaan ryhtymisen kautta asiainmenoon vaara meni kuitenkin pian ohitse. Laivan riki oli kuitenkin ehtinyt pahoin vahingoittua. Minä olin niin pelästynyt ja masentunut, että tuskin pysyin pystyssä, enkä voi milloinkaan unohtaa tätä kauhistuttavaa hetkeä. Jos onnettomuus olisi tapahtunut tuntia aikaisemmin, nimittäin ennenkuin ylemmät märssypurjeet oli otettu sisään, niin laivan topit olisivat menneet yli laidan. Niin kapteeni vakuutti minulle, kun hän hetkistä myöhemmin minut kohtasi. Mutta tällä kertaa hän ei sanonut minulle yhtäkään nuhtelevaa sanaa. Arvatenkin hän kasvoistani näki, miten onneton olin. Toverini olivat myöskin niin hienotunteisia, etteivät he koskaan minun läsnäollessani tästä asiasta puhuneet sanaakaan.
Hautbayn satamaa ympäröi oikealla puolella alaston jättiläiskorkea Taffelvuori, joka on Hyväntoivonniemen huomattavin tuntomerkki; vasemmalla matalampia, harvaa pensastoa kasvavia kukkuloita, ja niiden välillä vihanta laakso, jonka rannikot ovat hiekkaiset ja loivat; laakson läpi kulkee iloisesti loriseva kirkasvetinen pieni joki.
Oli aamu, kun tulimme satamaan. Aurinko loisti kirkkaasti ja sai lahden pienet vilkkaat laineet kimaltelemaan. Ilmassa liiteli tuhansittain kormorantteja[[2]], jotka syöksyivät nuolennopeudella meressä olevien saaliittensa kimppuun, niin että vesi räiskähti lukuisina hopeapuikkoina korkealle. Kymmenittäin valaita temmelteli lahdessa leikkien keskenänsä, niin että niiden leveät pyrstöt jymähtäen loiskivat, ja samalla ne ruiskuttivat sieraimistaan suuria vesisuihkuja, jotka tuulen hajoittamina putosivat alas loistavana sateena.
Puhtaaksi siistittynä ja lipuilla koristettuna, kaikki purjeet levällään Imperator liukui tyynen lahden helmaan. Raskas mieliala, joka äsken oli vallinnut, oli nyt poissa. Ilo loisti jokaisen kasvoilla, ja kaikkien rinnoista pääsi ihastuksen huudahduksia. Vielä hetkinen ja Imperator meni tuulilta ja laineilta suojattuun lahteen. Kuului komentosanoja, purjeet koottiin ja ankkuri laskettiin vetäen kettinkiä mukanansa.
Äkkiä oli tullut niin tavattoman hiljaista ympärillämme. Ei enää kuulunut laineiden loisketta, ei näkynyt temmeltäviä valaita eikä saalista pyydystäviä kormorantteja; tuo meluava elämä ei tänne ulottunut. Ainoastaan heikko maininki hyväili äänettömänä rannan hienoa hiekkaa.
Jokainen ääni laivalla tuntui kaikkien mielestä niin kummallisen meluavalta ja jokainen ikäänkuin nuhteli itseänsä ja muitakin, jotka jollakin tavoin häiritsivät vallitsevaa hiljaisuutta. Laskettiin vene vesille. Kapteeni seisoi valmiina lähtemään maihin. Hänen venekuntaansa kuuluvana olin minä yksi niistä onnellisista, jotka saivat seurata mukana.
Aamusta alkaen olimme puetut mennäksemme maalle. Laivalla ei ollut ketään, joka iloisen mielialan kehoituksesta ei olisi pukeutunut juhlapukuun, vaikka koko seutu näytti autiolta.
Kun astuin veneeseen ja airot kolisten kierivät sivulle, vavahti sydämeni niin, että veri nousi poskilleni ja minä tulin hämilleni kömpelyyteni tähden. Kapteeni astui alas ja istui paikallensa. Hänen lyhyen komentosanansa jälkeen vene erkani laivasta ja muutamalla voimakkaalla aironvedolla se meni rantaan.
Meitä vastaan tuli tullivirkamies. Hän jo todisti, ettei seutu ollut asumaton. Molemmin puolin tervehdittiin ja kapteeni lähti hänen kanssansa antaen meille käskyn jäädä paikoillemme.
Kuumeentapaisella innolla vedimme veneen maihin ja heittäysimme sitten ihanaan metsikköön, jossa kasvoi runsaasti kukkivia valkoisia ja punaisia kamelioita. Parvittain pieniä monivärisiä lintuja lenteli, hiljaa piipittäen, keveästi kuin perhoset toisesta kukkaryhmästä toiseen. Hurmaantuneina me kuljeskelimme sinne tänne tässä kukkatarhassa, jonka olemassaoloa ja alkuperää emme osanneet selittää, koska maanlaatu nähtävästi oli pelkkää hiekkaa. Oliko tämän kukkaismaan kasvattanut pelkkä ilma ja valo?
Viimein kuului kimeä vihellys, josta tiesimme kapteenin tulleen veneen luo. Moittien omaa tarkkaamattomuuttamme syöksyimme päätäpahkaa sinne ja säikytimme kaikki linnut ympärillämme.
Iltapäivällä, kun kaikki oli tullilaitoksen kanssa selvitetty, sai suurin osa miehistöstä luvan mennä maihin. Muutamat varustautuivat metsästämään apinoita, joita Taffelvuoristossa oli tuhansittain.
Tällä mielenkiintoisella metsästyksellä olisin mielelläni tahtonut olla mukana, mutta minua esti vahtivuoro ja sitäpaitsi minulla ei ollut kunnollista pyssyä, kun kauaksi kantava kiväärini oli Trinidadin luona mennyt merenpohjaan. Erään toverini kertomuksen mukaan koetan kuitenkin kertoa tästä retkestä, vaikka se päättyikin ilman suotuisaa tulosta.
»Suuntasimme metsästysmatkamme suoraan lähinnä satamaa olevaa Taffelvuorta kohti. Vuoren juurelle tultuamme kuulimme kirkumista ja ulvomista jotenkin lähellä. Tämän melun arvasimme olevan apinain ääntä ja sitä kohden aloimme kiipeillä ylöspäin. Maa oli varsin hankalaa kulkea, kiviä ja teräviä kallionlohkareita oli sikin sokin ja teki nousun tukalaksi. Kun olimme tulleet noin puoliväliin rinnettä, kuului meteli äkkiä lähestyvän ja tulevan kovaäänisemmäksi. Kohta hyökkäsikin suuri joukko paviaaneja meitä vastaan. Ilmeisesti ne olivat hyvin kiukuissaan. Ne tekivät kiivaita liikkeitä ja karjuivat joka kerta, kun hyppäsivät penkereeltä toiselle.
Lauman etunenässä ryntäsi joukon vanhin; sitä seurasivat toiset pituusjärjestyksessä; viimeiset olivat tuskin rottaa suuremmat. Etujoukkojen jäsenet olivat isot kuin kelpo metsästyskoirat ja peloittavilta ne näyttivät, silmät tuimina takkuisen otsan alla ja kidassa lujat hampaat. Vielä peloittavampi oli vaikutus, kun kuuli niitten ärjyvän ja näki niiden tavatonta voimaa osoittavat loikkaukset. Me vedimme pyssyjen hanat vireeseen ja melkoisen hermostuneina odotimme niiden hyökkäystä. Noin sadan askeleen päässä ne seisahtuivat. Vielä hetkisen odotimme, mutta kun ne eivät näyttäneet haluavan lähestyä, teimme me sen. Oli näet vielä liian pitkä välimatka, jotta olisi voinut ampua hauleilla, eikä meillä ollut sen parempia aineita käytettävinämme.
Meidän lähenemisemme sai elukat kuitenkin peräytymään pitkin koko linjaa, mutta ne väistyivät hyvässä järjestyksessä ja ainoastaan sen verran kuin me tulimme lähemmäksi, niin että välimatka välillämme edelleenkin pysyi samana.
Paviaani.
Niitä vastaan ammutut yhteislaukaukset ärsyttivät ne jos mahdollista entistä kiukkuisemmiksi, mutta ampumisesta kuitenkin seurasi, että välimatka jonkun verran suureni. Oli sen ohella hauska huomata, miten erinomaisesti apinat noudattivat kuria. Järjestystä seurattiin hyvin tarkasti. Kun pienemmät apinat uteliaisuudesta tunkivat liian paljon esille, niin vanhemmat veikot niitä ravistelivat lujasti ja survasivat takaisin. Se tapahtui hyvinkin häikäilemättä, tempaamalla korvasta, niskasta tai kintusta kuinka vaan parhaiten soveltui.
Vähitellen apinat vetäytyivät takaisin niin vaikeasti kuljettaviin louhikkoihin, että me lakkasimme niitä takaa-ajamasta, varsinkin kun metsästys kumminkin olisi jäänyt aivan hyödyttömäksi.»
Yökaudet kantautui paviaanien villi ärjyntä vuorten rinteiltä laivalle. Jollei olisi tiennyt, mistä ääni sai alkunsa, olisi luullut sitä petoeläinten ääneksi.
Pian saimme myös kokea, että vaarallinen leopardi asustaa näillä seuduin. Mutta se antaa harvoin kuulla ääntänsä. Hiljaa se hiipii retkillänsä, mutta aina verta vuotaa siellä, missä se on kulkenut.
Eräänä päivänä olimme teurastaneet härän, jonka olimme ostaneet lähellä olevasta hollantilaisesta maatalosta. Härän liha oli viety laivaan, mutta teurastetun elukan sisä-osat oli pantu pataan kiehumaan aivan joen partaalle metsän reunaan. Ennenkuin keitto oli jäähtynyt, tuli pimeä ja me päätimme jättää sen huomiseen. Mutta seuraavana aamuna sinne tullessamme oli leopardi kuljettanut pois tai syönyt suuhunsa suurimman osan padan sisällyksestä. Seurasimme varkaan jälkiä jonkun matkaa metsään kuitenkaan mitään löytämättä.
Silloin muutamat uhkarohkeat miehet päättivät sillä paikalla pitää vahtia seuraavan yön. Mutta joko oli peto saanut kylläksensä keitosta tai saanut jotakin parempaa, ainakaan se ei tullut toistamiseen. Parasta olikin, sillä hyvin luultavaa on, että jos se olisi tullut, niin joku meidän uljaista pojistamme olisi menettänyt henkensä.
Englantilaisilta sukeltajilta, jotka sattumalta viettivät tulen ääressä yönsä lähellä meitä, kuulimme, että leopardi on näillä seuduilla yleinen ja on hyvin vaarallinen päivälläkin. Yöllä ei kukaan mielellään liikkunut omia kotinurkkia ulompana, kun leopardin hyökkäys oli pelättävissä.
Kumminkin me liikuskelimme jotenkin vapaasti lähistössä sekä varhain että myöhään.
Päiväkaudet olimme melkein joka mies maalla halonhakkuussa ja kuljetimme puut rannalle sekä edelleen laivaan. Tämän työn jälkeen kuljetettiin vettä suurissa astioissa joesta prikiin. Jälkimmäinen työ oli epämiellyttävää, kun sai suurimman osan päivästä kahlata kylmässä vedessä. Oli kesäkuun alkupuoli, se on: Etelä-Afrikassa oli sydäntalven aika. Yöllä oli usein niin kylmää, että vesi tyynillä paikoilla joessa meni riitteeseen.
Mutta kaikkihan kerran päättyy, ja niin päättyi meidän työmmekin. Kun lastaus oli suoritettu, saimme luvan kahdessa eri vuorossa käydä Kapkaupungissa.
Hautbaysta Kapkaupunkiin oli matkan alkupuoli noin 8 kilometriä kuljettava jalkaisin Wynberg nimiselle rautatieasemalle, josta pääsi kaupunkiin junalla. Jalkamatka oli mentävä osittain hyvinkin pehmeähiekkaista tietä. Oikeastaan tie kulki pitkin Taffelvuoren kuvetta luikertelevaa polkua. Wynbergin aseman luona oli vähäinen kauppala.
Ensimmäiseen joukkoon, joka kaupunkiin lähti, kuului iloinen ryhmä vekkuleita, joiden seassa myöskin minä. (Schoultz). Kukin sai vähäisen summan rahaa matkan tarpeisiin. Ne, joilla vielä oli tallella Sal-saarella ansaitut rahat, liittivät ne yhteen nyt saatujen kanssa ja olivat siis kohtalaisen hyvin varustetut parin päivän jalkamatkaa varten. Varhain aamulla läksimme liikkeelle pukeutuneina parhaaseen juhlapukuun ja pulska merimieshattu tyylikkäästi päähän asetettuna. Matkan alkupuoli kulki melkein asumattoman hiekkatasangon poikki, jossa harvaltaan kasvoi siellä täällä kamelioita ja muita pensaskasvejä, taikka komeita hopeapoppeleita, jotka ainoastaan täällä kasvavat viljelemättä. Lopputaival oli kiinteätä maata ja kaunista. Se kulki asuttujen seutujen kautta. Isohkoon kylään tultuamme poikkesimme vähäiseen ravintolaan. Se oli aivan lähellä ihanaa ja rehevää Konstantia-laaksoa.
Ensin meille annettiin »something to eat» (jotakin syötävää) ja sen jälkeen »some Constantia-wine to drink» (vähän Konstantian viiniä juotavaksi). Vanhanakin voin vielä innostua muistellessani niitä hetkiä, jolloin nautimme Konstantian rypäleiden nestettä. Se neste oli suloisen makuista, ja pikarillisen sitä nautittuamme olimme iloisia ja onnellisia; yhä lämpimämmin hehkuivat mielet; kielten kannat irtautuivat ja puheita pidettiin toinen toisensa jälkeen kaikesta siitä, mikä sielua innostaa ja mitä sydän enimmän rakastaa maailmassa, ja sitten kaikui laulu täydestä rinnasta ja sydämen pohjasta.
Kylliksi nautittuamme lauloimme vielä jäähyväisiksi ihastuneelle talonemännälle ja hänen tyttärillensä, joilla silmät olivat kuin sametista ja posket kuin kypsän persikan kyljet. Naisten katseet seurasivat meitä, kun reippaasti laulellen kuljimme tietämme eteenpäin, ei niinkuin tavallisia ravintolassa kävijöitä, vaan niinkuin rakkaita ystäviä. Pian olimme tulleet ihastuttavaan Konstantia-laaksoon, jossa Pohjolan suuruus ja etelän komea loisto niin tenhoavalla tavalla yhdistyvät. Siinä oli korkea honkametsä seetripuiden rinnalla ja niiden suojassa suuria komeita kaktuskasveja täydessä kukassa, jotka loistivat kuin purppura ja tuli. Kuljettuamme tämän laakson läpi, jossa honkien humina meitä oli tuudittanut omituisiin unelmiin, heräsimme jälleen ihmettelyyn ja ihastukseen nähdessämme puron, joka kristallinkirkkaita pikku putouksia muodostellen tuli näkyviin, ja seurattuaan tien vartta jonkun matkaa jälleen poikkesi syrjään ja meni piiloon kypsiä hedelmiä kasvavaan oranssilehtoon, jonka lävitse näkyi kauniisti rakennettu, vaaleaksi maalattu maatalo.
Tie kulki edelleen mitä vaihtelevimmassa ympäristössä, kunnes saavuimme rautatieasemalle. Ehdimme parhaiksi junaan, joka meni Kapkaupunkiin, ja nyt mentiin huimaavaa vauhtia. Ympärillä olevista seuduista ei ehtinyt saada muuta käsitystä kuin sen, että ne olivat viljeltyjä. Muutamien minuuttien kuluttua jo olimme kaupungissa. Jättiläissuurine tavaramakasiineinensa se teki suuren ja rikkaan kaupungin vaikutuksen.
Menimme sisälle kelvolliseen ravintolaan ja nautittuamme vähän virkistystä kävimme katsomassa kaupungin suurenmoista museota, jonne pääsimme sisälle, vaikka se sillä kertaa ei ollutkaan yleisölle avoinna. Siellä viivyimme luullakseni kokonaista kaksi tuntia. Museossa oli loppumattoman suuri joukko kaikenlaisia elukoita täytettyinä, mutta kun olin junan huimaavasta vauhdista melkein pökerryksissä, niin ei tehnyt mieli katsella muita kuin isompia eläimiä; ne pysyivät kohtalaisesti paikoillaan, mutta perhoset näyttivät silmissäni liehuvan sinne tänne, niin että päätä pyörrytti. Eivät isot käärmeetkään olleet hauskat katsella. Koetin tarkastella sellaista viheriän väristä, suurta, joka kierteisesti oli asetettu puun rungon ympäri, mutta mielestäni se näytti niin ilkeästi kääntyvän, että teki aivan pahaa. Kun viimein tulimme eläinkokoelmasta ulos, tuntui melkoista paremmalta, varsinkin, kun katselin oikein suoraviivaisesti rakennettuja rakennuksia, joissa ei ollut mitään koukeroita eikä käyriä.
Oli jo aika aterioida ja menimme sen vuoksi ravintolaan, jossa kului loppuosa illasta tuottamatta meille hyötyä tai huvitustakaan. Nousimme sitten omnibus-vaunuun, jonka eteen oli valjastettu kaksi väkevää hevosta ja lähdimme kotiinpäin. Jokainen meistä oli varustautunut matkaeväillä. Useimmilla oli viiniä, koska matkamme kulki kuivan hiekkaerämaan kautta. Minullakin oli useita pulloja ja sylissä oli sadetakki, joka oli täynnä piparkakkuja ja appelsiineja. Vaunu oli niin täynnä, että meidän täytyi istua kolmessa kerroksessa toistemme sylissä.
Ne, jotka istuivat alimmaisina, valittivat surkeasti tykkänään litistyvänsä, mutta kukapa heidän kanssaan olisi tahtonut vaihettaa paikkaa? Heidät jätettiin kärsimään ja valittamaan. Mutta etteivät heidän voimansa ja mielensä tyyten masentuisi tarjosimme heille pulloistamme viiniä ja lauloimme heille serenaadeja. Vaikeata on sanoa, mitenkä heidän olisi lopullisesti käynyt, jolleivät asianhaarat olisi tulleet heidän avuksensa. Noin matkan puoliväliin tultuamme ajurimme ei sanonut enää ajavansa edemmäksi, sillä tie tuli niin pehmeäksi, että hiekka upotti pyöräin alla ja hän sitäpaitsi pelkäsi, että hänen kimppuunsa hyökkäisi leopardi paluumatkalla peltojen halki. Me tarjosimme hänelle suuremman maksun, kuin mistä oli sovittu, mutta hän oli taipumaton. Silloin ei muu auttanut kuin astua ulos vaunuista ja lähteä pilkkopimeässä astumaan jalkaisin loppumatkaa.
Ne, joiden jalat olivat puutuneet, asetettiin kaikki pitkällensä maata keskelle tietä peräkkäin ja päät käännettyinä kotiinpäin, että tietäisivät, mihin päin lähteä, kun virkoaisivat. Ja etteivät jäisi nälkään, pistin piparkakun jokaiselle suuhun. Joku iloinen veitikka vielä priiskoitti viiniä heidän päällensä muka suojellaksensa heitä leopardeilta.
Alussa marssiminen kävi jotakuinkin hyvin, niin kauan kuin jaksoimme laulaa; mutta kun tulimme aukealle kedolle, ja meidän täytyi tallustella eteenpäin pehmeässä hiekassa, silloin voimat niin väsyivät, että meidän täytyi levätä hetkinen. Minun tavaramyttyni, joka alussa oli painanut korkeintaan pari leiviskää, oli nyt mielestäni monta vertaa raskaampi, ja saadakseni sen sisällyksen kevyemmäksi avasin sen keskellä seuraa kehoittaen tovereita siitä ottamaan. Tämä nauttiminen ei painoa vähentänyt paljoakaan, mutta sattui toinen pikku seikka, joka vaikutti siinä suhteessa paremmin. Sattui näet, että sadetakkini toinen hiha pääsi irti siitä siteestä, joka tavaramyttyäni piti koossa ja sitä tietä tippuivat ulos appelsiinit ja piparkakut toinen toisensa jälkeen. En tietysti huomannut mitään, mutta koko kantamukseni hupeni vähitellen, niin että perille tullessani sadasta viidestäkymmenestä äppelsiinista minulla oli kolme jäljellä. Ehkäpä tämä seikka auttoikin, että minä silloisessa väsymystilassani jaksoin kulkea kotiin (laivaan). Viimeiset kolme neljä peninkulmaa me astuimme perätysten kivenheitto joka miehen välillä, ja tämä veltto astuskeleminen väsytti enimmän.
Aivan auringon nousun edellä saapui ensimmäinen osa joukostamme laivaan, eikä silloin jäänyt aikaa levätä, sillä toinen osa miehistöstä oli jo valmiina lähtöön ja nyt piti meidän ryhtyä vahtivuoroon.
Ensimmäisen retkikunnan miehistä monet saapuivat kotiin laivalle vasta puolenpäivän aikaan. Pitkä aika kului, ennenkuin Kapkaupungin matkalla kestetyt vaivat olivat niin unohtuneet, että taisi nauttia ainoastaan paremmista muistoista. Minä koetin olla virkkamatta mitään appelsiineistani ja piparkakuistani, mutta kaikki tuli ilmi niiden kautta, jotka tulivat perästäpäin ja kauan jälkeenpäin minulle ilakoitiin sen jutun johdosta.
Seuraavana päivänä lähti toinen joukkue kaupunkimatkalle ja neljä tai viisi kilometriä kuljettuansa se saapui Konstantia-maataloon, jonka omistaja oli hollantilainen van Ren. Tässä maatalossa valmistetaan kehuttua Kap-viiniä. Viinitarhojen läpi kulkiessaan suomalaiset tapasivat vanhan van Renin, joka oli halvaantunut ja jota lykättiin pyöräin päällä liikkuvassa sairastuolissa. Hän innostui tiedustelemaan suomalaisten pitkästä matkasta Itä-Aasiaan.
Leopardi.
Käynnistä Konstantiassa K. F. Nilsson kertoo, että suomalaiset kutsuttiin poikkeamaan taloon ja siellä heitä kestittiin mitä parhaiten. Talonomistajan poika ja vävy hoitivat taloutta. Vanha herra oli nuorena ollessaan oleskellut Tukholmassakin ja muisti vielä muutaman ruotsalaisen sananparren, jotka hän lausui juodessaan meidän maljamme: »Min skål, din skål, alla vackra flickors skål!» (minun maljani, sinun maljasi, kaikkien kauniiden tyttöjen malja!)
Konstantiassa oltiin yötä. Joka paikassa vallitsi suuri ylellisyys. Makuuvuode oli yhtä leveä kuin pitkäkin ja sen sekä ympärillä että yläpuolella oli silkkiset verhot. Tullaksemme ajoissa rautatieasemalle nousimme niin aikaisin makuulta, ettei talonväki ollut vielä herännyt. Kun tulimme Wynbergiin, näimme muutamia yhtiömiehiämme, jotka istuivat junaa odotellen ravintolassa juoden viiniä, joka on sekä hyvää että halpahintaista. Sellaista ylellisyyttä ei laivassa saatu kuin joskus juhlapäivinä.
Kapkaupungissa tehtiin vähän ostoksia. Erikoista huomiota veti puoleensa orangutangi, joka kahlehdittuna kojunsa ääreen oli portinvartijana.
Eräs meidän yhtiömiehistämme, Alfred Federley, — kertoo Nilsson — joka Kapkaupungissa erkani seurastansa, osaamatta sanaakaan englantia, ei paluumatkalla noussutkaan junasta pois Wynbergissä, jossa tie erkanee länteen päin Hautbayhin, vaan jatkoi matkaa edelleen Simonsbayhin, Kapkaupungin varsinaiseen satamaan, sen pitkän maakaistaleen itäisellä puolella, mikä pistää ulospäin Afrikan eteläkärjestä.
Kun hän perille tultuansa huomasi erehdyksensä, lähti hän jalkaisin kulkemaan tuon pitkän maakaistaleen poikki tullaksensa Hautbayhin, johon oli 18 kilometriä. Matka yli korkeiden vuorien, läpi tiheiden tiettömien metsien, maan läpi, jossa asui hottentotteja ja buschmanneja, tuli tietysti hänelle hirvittäväksi. Ja hän pääsi perille vasta parin vuorokauden harhailujen jälkeen pienen Hautbay-joen varrelle varsin surkeassa tilassa, kalpeana ja uupuneena, vaatteet ja saappaat risaisina teräväpiikkisten pensasten ja köynnöskasvien repimänä, mies itse hirveästi levottomana peljäten, ettei ehtisi perille ennenkuin laiva olisi lähtenyt pois.
Kaikeksi onneksi hän heti kohtasi meidän perheitämme, jotka olivat asettuneet joen ääreen ruokakopat ja kahvipannut mukanaan ja juuri vastikään olivat saaneet vaatteensa pestyiksi ja kuivatuiksi. Luulimme Alfred Federleyn (joka myöhemmin kuoli Wladivostokissa) jo joutuneen perikadon omaksi, kun häntä ei löydetty Kapkaupungista, missä häntä kyseltiin kaikkialla.
Edellämainittuun pieneen jokeen tuli insinööri Nilssonin rouva jättäneeksi muiston, nimittäin vihkimäsormuksensa. Kun rouva pesi vaatteita joessa, niin molemmat sormukset putosivat kylmässä vedessä hänen huomaamattansa sormesta. Vasta sitten kun laiva jo oli lähtemäisillään ja ankkuri piti nostettaman, huomasi rouva sormuksensa kadonneiksi ja arvasi, että ne olivat pudonneet vaatteita huuhtoessa. Vaikka siitä tulikin parin tunnin viivytys, niin yhtiömiehet suostuivat siihen, että saatiin mennä sormuksia etsimään. Rouva, insinööri ja muutamat toverit palasivat veneellä vaatteiden pesupaikalle. Siellä toinen sormuksista heti löytyikin, mutta toinen jäi kadoksiin ainaiseksi. Sillä kohdalla joki juoksi tyynesti kirkkaiden rantojen välillä, ja ihmisasuntoja ei näkynyt kilometrien matkan päässä.
Sillä aikaa kuin Imperator täällä oli ankkurissa, emme nähneet ollenkaan asukkaita lukuunottamatta paria kafferilaista, jotka meille toivat tilaamiamme ruokavaroja, vihanneksia ja perunoita, Wynbergistä, suurilla nelipyöräisillä vaunuilla. Vaunujen eteen oli valjastettu härkäpari, jolla oli tavattoman suuret sarvet.