XI. Valaita pyydystämässä
Valaanpyyntiretkestä kerromme tässä Nilssonin mukaan.
Purjehtimaan lähdettyä pysähdyimme ensin Olga-nimiseen hyvään satamaan, joka on 160 meripeninkulmaa pohjoisempana kuin Strelok. Siellä on vähäisen joen suulla samanniminen venäläinen kylä. Vuorokauden siellä viivyimme, ja sen ajan kuluessa asukkaat meille pyydystivät 500 isoa lohta, jotka maksoivat 10 kopeekkaa kappale.
Hauskaa oli katsella, miten näppärästi he vetivät lohet vedestä. Joki oli paikoitellen ainoastaan parin sylen levyinen. Heillä oli kahta lajia pyydystyskaluja: kolmihaarainen iskuatrain ja seiväs, jonka päässä oli koukku. Nopeina kuin salamat mennä vilahtivat lohet yhtämittaa vasta- ja myötävirtaan. mutta yhtä nopeasti miehet iskivät atraimensa toiseen tai toiseen kalaan ja tavallisesti kylkeen isketty lohi vedettiin maalle. Kerrottiin, että Amurinjoen suulla muutamina vuodenaikoina saadaan lohia niin runsaasti, ettei lohella silloin ollut enää arvoakaan, vaan myytiin sitä kopeekasta kappale. Silloin japanilaiset lannoittivat peltojansa kaloilla.
Mitä rikkauksia täällä olisikaan ollut ansaittavina kapitalisteilla, jotka olisivat säännöllisellä tavalla voineet harjoittaa kalastusta!
Seuraava paikka, johon aioimme mennä, oli vähäinen Moneron-niminen saari Sahalinin läheisyydessä. Sen paikan kapteeni Höök tunsi entisiltä matkoiltaan. Siellä nousee merikarhuja tuhansittain keväällä synnyttämään penikoitansa ja parittelemaan. Niiden pyynti tapahtuu seuraavasti:
Tarkastellaan varovasti, onko niitä kylliksi paljon noussut maalle, että kannattaa ryhtyä niitä pyydystämään. Jollei niitä ole, niin asetutaan niitä odottamaan. Vanhat koirakset kömpivät maalle ja jokainen niistä koettaa houkutella luoksensa niin monta naarasta kuin suinkin. Naarakset nousevat sitten hitaasti ja asettuvat koirasten ympärille, jotka tappelemalla muita koiraksia vastaan puolustavat omaa perhettänsä. Koirakset kahakoivat kiivaasti lisätäksensä omien naarastensa lukua ja naarakset liittyvät niihin, jotka parhaiten pitävät puolensa. Nuoremmat ja heikommat merikarhut töin tuskin onnistuvat saamaan naarasta itselleen.
Kun sillä tavoin on karttunut kylliksi suuri joukko merikarhuja maalle, niin pyydystäjämiehistö muodostaa ketjun pitkin rannikkoa, jokainen varustettuna saarnipuisella nuijalla. Näin ajetaan merikarhut kauemmaksi maalle ja tapetaan siellä iskemällä nuijalla kuonoon. Niiden nahat ovat hyvin arvokkaita ja niitä sanotaan majavahylkeen nahoiksi; nahat suolataan ja sellaisessa tilassa ne kuljetetaan Honoluluun tai San Fransiskoon, jossa ne valmistetaan turkisnahoiksi (säl-bisam).
Tullessamme Moneron-saaren luo, näimme, että toinen laiva oli siellä ankkurissa ennen meitä. Kapteeni meni laivaan ja sai kuulla, että se oli amerikkalainen »Briggs», joka siellä oli pyydystysretkellä. Me jätimme amerikkalaiset rauhassa pyydystämään, sillä Briggs kuuluu uhanneen asein puolustaa pyyntipaikkaansa. Laivasta voitiin kaukoputken avulla nähdä merikarhujen joukottain matelevan rannikoilla. Siinä meiltä meni hukkaan suuri rikkaus. Kapteeni Höök meitä lohdutti sillä, että me kyllä löytäisimme jonkun toisen saaren, missä me häiritsemättä saisimme nuijia merikarhuja; mutta sen pahempi, tämä toivo petti.
Vähän myöhemmin suomalaiset menivät maihin toiseen pieneen tuntemattomaan saareen ja poimivat siellä veneen täyteen linnunmunia. Jokainen sieppasi kiinni niin monta lintua kuin saattoi pitää, ennenkuin ne olivat ehtineet lentää pois, sillä ne olivat pesissään niin taajassa, etteivät ne kaikki voineet yhtaikaa lähteä lentoon, vaan niitä kävi ottaminen käsin kiinni. Oli juhannusaaton aatto, ja sinä päivänä laivamiehet kaikki joivat munatotia. Jokainen oli koonnut munia kymmenittäin.
Heinäkuun alkupäivinä tultiin Ohotan meressä oleville Šantarin saarille. Siellä uiskenteli jäälauttoja kaikkialla ja enimmäkseen oli niin paljon sumua, ettei nähnyt ollenkaan eteensä. Yöllä vuoroveden noustua maallepäin tuli veden mukana jäitäkin ja ahtautui niin tiheästi laivan ympärille, että pelkäsimme sen pusertuvan rikki. Kyllähän koetimme seipäillä lykätä jäitä pois laivan luota, mutta ei se auttanut. Vaikka laiva oli ankkuroituna, veivät jäät laivan mukanansa ja ahdistivat meidät lahteen, jonka suupuoli oli aivan kapea. Aamulla sumun hälvettyä huomasimme ihmeeksemme olevamme avarassa lahdessa, maata joka puolella ympärillämme paitse lahden suulla. Laskuvesi virtasi nyt maalta poispäin ja vei jäätkin mukanansa ja muutaman päivän kuluttua jäitä ei enää näkynytkään. Arvelimme, että jäät olivat pusertaneet meitä pahimmin kulkiessamme lahden suun kohdalla.
Kaiken kesää me risteilimme joka suunnalle Ohotan meren eteläosassa etsien valaita ja usein olimme niitä lähellä. Kerran valas nosti venettä, jossa kertoja (Nilsson) oli, niin että jokaisen piti heittäytyä toiselle laidalle, ettei vene kaatuisi. Mutta heti valas sukelsi jälleen. Toisen kerran vene joutui ihan kolmen ison valaan keskeen, jotka leikittelivät. Oli jännittävä hetki, kun äänettömästi melomalla pääsimme aivan niiden viereen. Yksi valaista olisi varmasti joutunut meidän saaliiksemme, jollei harppuuninheittäjä olisi epäröinyt ja laiminlyönyt oikealla hetkellä heittää keihästä. Hän näet odotti veneen ohjaajalta heittokäskyä; tämä taas luotti heittäjän omaan arvosteluun, sillä veneen peräpuolelle ei voinut nähdä, milloin olisi paras hetki käsillä. Valaat aavistivat jotakin outoa olevan tekeillä ja sukelsivat suorastaan meren syvyyteen. »Etkö jo heitä?» huudahti veneen ohjaaja, ja silloin harppuuni singottiin veteen valaan jälkeen, joka jo oli kadonnut näkyvistä ja tietysti ase ei osunut. On huomattava, ettei meillä ollut mukanamme yhtään tottunutta harppuuninheittäjää lukuunottamatta kapteeni Höökiä ja tynnyrintekijä Michelsonia, ja nämä olivat kumpikin veneiden ohjaajina. Meidän piti käytännössä oppia ammattimme.
Kun ruokavaramme alkoivat olla vähissä, menimme maihin erääseen giljakkikylään ja ostimme siellä lehmän teurastaaksemme. Kauppias, joka oli yksi kylänvanhimmista, käytti silmälaseja, joissa oli isot pyöreät lasit, siten vaikuttaaksensa herättävästi arvonantoa. Samalla tavalla tekivät nekin kiinalaiset, jotka tahtoivat olla muita etevämmät.
Giljaaki.
Kerran, kun olimme soudelleet pitkät matkat ympäri, usein niin kauas laivasta, joka oli ankkurissa, ettei sitä näkynytkään, vaikka tiedettiin, missä päin se oli, näimme giljakin rannalla. Kun meillä oli nälkä, menimme maalle, kokien saada kalaa, sillä emme olleet syöneet lämmintä ruokaa koko päivänä. Giljakilla oli kevyt kolmen sylen mittainen verkko käsivarrella ja yhtä pitkä hoikka seiväs. Ukko heitti ulos verkkonsa, jonka toinen pää oli kiinnitetty seipääseen. Seipään toinen pää oli ukon kädessä. Muutaman yrityksen jälkeen jo 8—10 naulan painoinen hopeankiiltävä lohi pyristeli rannalla. Se ostettiin ja pantiin heti rautaiseen ämpäriin kiehumaan suolaisessa vedessä. Maksuksi lohesta annoimme englantilaisen keksin, sellaisen, jollaisia merimiehille annetaan ruoan mukana. Sanomattakin sen ymmärtää, että lohi meistä maistui hyvälle.
Ohotan meren rannikot ovat kaikkialla täynnä tuulen ajamia puita, joita aallot ovat viskelleet rannoille. Enimmäksensä ne ovat sellaisia puita, jotka aikoinansa ovat irtautuneet jokien varsilta, kun kevättulvat ovat paljastaneet niiden juuret. Hiekka ja laineet olivat silittäneet ne niin kirkkaiksi ja pyöristäneet niiden päät, että ne olivat kuin jossakin koneessa sorvatut, ja niitä oli kasaantunut sylen korkeudelle ja enemmänkin pitkät matkat. Rantojen muodostus näyttää olevan samanlainen kuin Hollannissa, sillä vesirajan sisäpuolella on laajoja hiekkakenttiä, joista meri on vetäytynyt pois.
Koko kesän kuluessa emme saaneet Ohotan merellä enempää kuin yhden ainoan valaan ja senkin pienemmän kuin edellisen Strelokissa pyydystetyn. Meidän ruokavaramme ja muutkin tarpeemme alkoivat loppua. Yleistä tyytymättömyyttä ilmestyi näkyviin; useimmat tahtoivat palata kotiin, vaikka kapteeni Höök vielä halusi koetella onnea. Kun ei valaita löydetty, päätettiin tappaa muita merielukoita, mistä vaan rasvaa saataisiin. Hylkeensukuisia elukoita oli kyllä paljon. Olivathan suomalaiset jo ennen valaanpyyntiretkelle lähtöänsä nähneet Strelokin lahden suulla merileijoniksi nimitettyjä isoja elukoita, joista varmaan lähtisi paljon rasvaa. Ja niin tehtiin vielä toisenlainen yritys.
Kapteeni Höökillä oli ehdotus valmiina. Hän oli edellisinä vuosina purjehtinut Ohotan ja Beeringin merillä ja tiesi siellä olevan suuria merieläviä, hylkeiden ja mursujen sukuisia merilehmiä, jotka syövät meressä kasvavaa ruohoa ja lihoavat hyvin rasvaisiksi. Kun ne nousevat maalle, ovat ne niin kömpelöitä ja avuttomia, että niitä on helppo tappaa ja niistä saa runsaasti traania, sillä ne ovat paljon suurempia kuin hylkeet. Ruvetaan niitä pyydystämään ja kokoamaan niiden rasvaa. Siitä tulee arvokas kauppatavara.
Kokeneen johtajan ehdotusta pidettiin hyvänä, ja sitä päätettiin noudattaa, kun ei valaiden pyydystäminenkään onnistunut.
Merilehmäksi (latinaksi Rhytina Stelleri) nimitettiin erästä suurta hyljelajia, joka tavattiin Beeringin meressä. Sen pituus vaihteli 8:sta 10:een metriin ja sen paino oli keskimäärin 48 000 kiloa. Sillä ei ole yläleuassa etuhampaita, vaan samanlainen rusto kuin lehmälläkin. — Merilehmät syövät heinää meren pohjalla ja lihoavat hyvin rasvaisiksi. Kun ne nousevat maalle parittelemaan, ovat ne hyvin kömpelöitä ja aivan avuttomat pyyntimiesten hyökkäyksiä torjumaan.
Honkolan kartanon entinen omistaja, amiraali Furuhjelm kertoi kerran joutuneensa sellaiselle pyyntiretkelle Pohj. Amerikan rannikolla. Merilehmiä oli kömpinyt maalle iso ryhmä ja pyyntimiehet niitä tappoivat minkä kerkisivät. Peljästyneet merielukat lähtivät pakoon pyrkien mereen. Amiraali oli rannalla ja näki koko lauman hyökkäävän häntä kohti. Kun hän luuli noiden isojen elukkain hyökkäystä vaaralliseksi, alkoi hän huutaa apua, sillä hän oli tullut vain katselemaan elukkain pyyntiä ja oli aseeton. Suuresti hän kummastui, kun eräs pyyntimiehistä seipäällä hosuen sai koko merilehmäryhmän kääntymään pakoon.
Niin säälimättömästi ovat ihmiset tappaneet merilehmiä niiden rasvan ja nahan täliden, että koko elukkalaji tätä nykyä lienee sukupuuttoon hävitetty. Sillä ne eivät ollenkaan kykene puolustautumaan pyyntimiehiä vastaan ei hampainensa eikä pakoon lähtemällä, kun ne maalla ovat niin kömpelöitä. Kenties niitä on vielä Pohjoisjäämeressä.
Laiva oli saapunut pohjoiseen saaristoon. Olivatko saaret Kuriilien vai Aleutien ryhmään kuuluvia, sitä ei kertoja minulle maininnut, mutta kun tarkastettiin kiikarilla rantoja tarkasti, niin jopa tuolla yksinäisellä luodolla nähtiin merielukka, joka oli kömpinyt kallionkielekkeelle päivää paistattamaan. Puolitusinaa miestä astui veneeseen ja hiljaa soudettiin luotoa kohti, missä otus venytteli kalliolla. Takaperin huopaamalla sitä lähestyttiin tuulen alapuolelta. Väkevin miehistä oli asettunut veneen perään rautaisilla vanteilla varustettu tamminen nuija kohotettuna käsissä. Parin kolmen sylen pituinen ja hyvin paksu elukka loikoili kivellä, välittämättä vähääkään hiipivästä veneestä. Kun vene oli tullut tarpeeksi likelle, iski perässä istuva mies täydellä voimalla elukkaa päähän nuijallaan, luullen sen kallon murskaavansa.
Hirmuisesti ärjyen syöksyi meripeto kalliolta mereen ja noustuaan esiin syvyydestä hyökkäsi se heti venettä vastaan. Sitä lyötiin uudelleen nuijalla päätä kohti, mutta se otti nuijaniskun vastaan torahampainensa, tempasi nuijan pois perämiehen käsistä ja puraisi nuijanvarren poikki. Heti se uudisti hyökkäyksensä venekuntaa vastaan. Sitä iskettiin kirveillä, pisteltiin keihäillä ja venekunnan toiset miehet soutivat pakoon pedon raivokkaasti uidessa jäljestä. Sen suusta ja sieraimista syöksyi verta miesten päälle sen hyökätessä puremaan. Miehillä oli täysi työ suojella henkeänsä vimmatusti hyökkäävää meripetoa vastaan. Aseistetut miehet iskivät kilpaa sitä keihäinensä ja kirveinensä joka kerran, kun sen pää kohosi vedestä venettä kohti. Pitkän taistelun aikana peto viimein paljosta veren vuotamisesta uupui ja saatiin tapetuksi. Useita ämpärillisiä veden sekaista verta ammennettiin ulos veneestä, kun kahakka oli päättynyt.
Väsyneinä ankarasta ottelusta miehet vetäytyivät laivaan hinaten sinne vaivalloisesti saatua saalistansa. Ja kun mielenkiihtymys oli tyyntynyt, niin joku heistä virkkoi:
»Kuulkaas pojat! Kyllä tämä on ensimmäinen ja viimeinenkin meripeto, jonka päivällisunta me häiritsimme hyökkäyksellämme. Tämmöisen rasvamöhkäleen pyydystäminen on liian hengenvaarallista hommaa.»
Tapettu merielävä ei ollut mikään merilehmä vaan merileijona. Sillä nimellä tunnettu elukka (latinaksi Otaria) tavataan vielä yleensä Beeringin salmen ja Japanin välisillä vesillä. Se on hylkeiden luokkaan kuuluva ja sen pituus on vain 5 metriä. Koiras painaa täysikasvuisena 500 kiloa, mutta naaras on vain ⅕ koiraksen suuruudesta.
Aino-kansan mies ja nainen.
Ensimmäinen yritys rikastua traanirasvan kaupalla opetti suomalaiset uudisasukkaat jättämään kaikki merileijonat rauhassa lisääntymään.
Helsingin Yliopiston eläintieteellisessä museossa on täytetty merileijona. Arvatenkin amiraali Furuhjelmin hankkima ja lahjoittama.
Paluumatkalle lähdettiin, poikettiin rannikolla lahteen, jossa kasvoi korkeita kauniita lehtikuusia, hakattiin niitä haloiksi ja täytettiin niillä laiva. Myöskin Sahalinin saarelle poikettiin, kun täytyi välttää epäsuotuisaa tuulta. Kun miehet kävivät poimimassa muuraimia, joita siellä oli runsaasti, näkivät he Aino-kansaan kuuluvan naisen, joka heitä pelästyi ja rupesi itkemään, mutta rauhoittui pian, kun sai muutaman hopearahan. Aino-kansaa asuu sekä Sahalinin saarella että Japanin pohjoisimmissa osissa. Heidän silmäkulmansa ovat tuuheakarvaiset, usein yhteenkasvaneet ja miehet ovat tuuheapartaisia, siinä kohden poiketen kaikista muista mongoolirotuisista ihmisistä. Ainojen asunnot ovat kiinalaisten asuntojen kaltaisia.
Laivan ollessa ankkuroituna miehistö 20 sylen syvyydellä onki merestä turskia suoraan laivasta. Niitä oli niin runsaasti, ettei kauan tarvinnut nykäisyä odotella.