XVIII. Kullanetsijäin kotiintuliaiset
Kun keväästä alkaen syysmyöhään asti on erämaassa kaukana ihmisasunnoista tonkinut maata ja loiskutellut vettä etsiessä kultajyväsiä, silloin tällöin vaihtelun vuoksi tappanut jonkun metsä-elukan saadaksensa paistia yksitoikkoisen ruokajärjestelmän muutteeksi, ja sitten jälleen saapuu ihmisten ilmoille rahakukkaro entistään pulleampana, niin monen tekee mieli kukkaroa keventää, kun ei ole ketään omaista, jolle vaivannäkönsä säästäisi. Niin tekivät kullanetsijätkin Amurin erämailta palattuansa. Runsaiden rahojen säästäminen vanhuuden päivien turvaksi, tai oman asunnon ja kodin rakentamiseksi ei johtunut noiden entisten pahantekijöiden mieleenkään, sillä he olivat liian mielistyneet kulkureina liikkumaan sinne tänne ja tilapäisillä töillä ansaitsemaan jokapäiväisen toimeentulonsa. Rahat polttivat taskuissa ja ne oli hävitettävä hurjalla mässäyksellä.
Kullankaivajain johtajat olivat vetäytyneet koteihinsa jättäen entiset työntekijänsä itsekseen kuluttamaan ansionsa miten tahtoivat. Joka vuosi saivat kaupungin asukkaat nähdä kullankaivajain kotiintulijaiskemut ja tiesivät, että niitä seurasi turmeltuneiden hurjimusten villitty remuaminen. Saatuansa palkkion kesällisestä työstä ja kaikenlaisten epämukavuuksien kärsimisestä, kokoontuivat kullanetsijät yhteen ja marssivat pitkin kaupungin katuja tarkastellen taloja, mikä talo parhaiten sopisi juhlanviettopaikaksi. Kysymättä edes lupaa, saisivatko vuokrata huoneistoa viettääksensä kotiintulokemuja, he tulivat heitä miellyttävään taloon ilmoittamaan, että tässä he tahtoivat juhlansa pitää.
Turhaa olisi ollut kieltää juhlaa haluavilta huoneistoa, sillä he olisivat tulleet kumminkin väkivieraina mellastamaan. Sentähden ne onnettomat kaupungin asukkaat, joiden asunto sattui kullanetsijöitä miellyttämään, tyhjensivät huoneensa, hyvin tietäen, ettei vastus kumminkaan auttanut. Ja ennestään saadun kokemuksen nojalla korjattiin huoneista pois kaikki huonekalut ihan viimeistä myöten, yksin ikkunatkin nostettiin saranoiltaan pois muuanne talteen, sillä melskeisessä juhlassa edellisinä vuosina ikkunatkin puitteinensa oli aina lyöty mäsäksi. Kyllähän tahallisesti tehdyt vahingot aina runsaasti oli maksettu, mutta se, joka tahtoo pitää kotinsa kunnossa, ei mielellään salli huonekalujansa eikä ikkunoitansa rikottavan varsinkaan aivan talven tullessa, ei, vaikka runsaan maksunkin saisi.
Kun siis kaupunkilainen oli huoneensa tyhjentänyt typösen tyhjäksi juhlaa varten, toivat kullanetsijät saliin suuren joukon pakkalaatikoita, jotka sisälsivät kallisarvoisimpia Euroopasta saakka tuotuja viinipulloja. Niin kauas Euroopasta kuljetetut viinit olivat tavallisesti hirveän korkeassa hinnassa. Niitä olivat kuitenkin kauppiaat Tyynen meren rannikkokaupungeissakin tilanneet herkkusuiden tyydytykseksi. Juhlatarjoilua varten tuotiin lisäksi tynnyri konjakkia ja toinen tynnyri paloviinaa.
Keskelle huonetta asetettiin sitten pöytä, jonka päälle nostettiin toinen pienempi pöytä ja ylimmäiseksi toisen pöydän päälle aivan pikkuinen pöytä tai joku muu koroke, että saatiin huoneeseen ylöspäin suippeneva tornin kaltainen monikerroksinen hylly. Pakkalaatikot avattiin ja pöytien reunat ladottiin täyteen viinipulloja niin paljon kuin niihin mahtui. Vielä tuotiin juhlasaliin sileä ja tukeva tanko eli korento, jommoisella vesisaavia tavallisesti kannetaan.
Kun kullanetsijät näin olivat valmistelleet juhlaansa hankkien sinne nautittavaa, mentiin parhaisiin puoteihin ostelemaan juhlapukuja sekä pitämään huolta musiikista. Soittokoneita ostettiin mikäli niitä oli saatavissa, niin että jokaisella oli käsiharmonikka, millä juhlasoittoa ylläpidettiin. Juhlapukuja varten ostettiin kauppapuodeista kallisarvoisimmat vaatepakat. Jokainen osti kokonaisen pakan silkki- tai samettikangasta. Pakka avattiin kokonansa ja keskikohta pakasta sidottiin miehen ympäri ikäänkuin juhlamarsalkan vyöksi tai suureksi rusetiksi, jonka molemmat päät, täydessä pituudessaan laahasivat pitkin maata hänen jäljessään. Kun jokainen tällä tavoin oli varustautunut juhlaan, lähdettiin marssimaan pitkässä jonossa katua ylös toista alas. Jokainen soitti harmonikallansa millaisia säveliä osasi. Vaikka tämä konsertti ei ollut edeltäpäin harjoitettu, niin se kuitenkin herätti niin suurta huomiota, että ainakin työkansaa tulvasi kadulle jokaisesta talosta näkemään ja kuulemaan. Kullankaivajain naistuttavat olivat vanhan tavan mukaan oikeutetut saapumaan sakset kädessä lyhentämään silkki- ja samettipakkojen loppupäitä, jotta saivat niistä neuloa itselleen puseroita, päähineitä ja mitä vain halusivat.
Juhlakulkuetta kesti niin kauan, kunnes juhlakääreiden liiat liepeet olivat lyhennetyt. Sitten mentiin varsinaiseen juhlahuoneistoon nauttimaan sinne koottua juomatavaraa. Niistä hienoista viinilajeista, sampanjasta, Burgundilais- ja Bordeaux-viineistä, Malagasta ja Madeirasta sekä muista, joista oli tehty pöydille tapulit keskelle huonetta, niiden ostajat eivät muuta tienneet kuin sen, että ne olivat kalliita. Niitä oli ostettu vain siitä syystä, että ne maksoivat niin huimaavia summia. Venäläisiin pahantekijöihin, jotka murhien ja rosvoamisten tähden olivat Itä-Siperiaan asti karkoitetut yhteiskunnalle vaarallisina henkilöinä, voitiin varsin hyvin sovittaa suomalainen sananlasku:
ei hullu hyvää tunne,
sika ei suoloja ymmärrä.
Viinejä ei maistettu, vaan nautittiin paloviinaa ja konjakkia. Ja kun oli kylliksi monta naukkua otettu, niin että juhlatunnelma oli kohonnut ylimmillensä, ruvettiin urheilukilpailuun, joka oli laadultaan omituinen. Vuoron mukaan otti jokainen käteensä vesitangon ja sillä lyödä mäjäytti viinipulloista tehtyyn huoneen keskellä olevaan tapuliin. Sen verran kuin päihtymys salli miesten ajatusten työskennellä, koetettiin pitää lukua siitä, kuka yhdellä iskulla oli saanut useamman pullon rikotuksi. Hän oli urheilussa päässyt voitolle kilpailijoista. Hän oli oikein miesten mies. Raittiuden harrastuksesta tuo viinipullojen särkeminen ei tapahtunut, sitä osoitti miesten hillitön viinan ja konjakin juominen. Pikemmin voi selittää, että he tahtoivat kerran vapaasti ja omalla kustannuksellaan tyydyttää mielessään palavaa huligaanin hävityshalua.
Pullojen rikkomista jatkui niin kauan kuin yksikin niistä oli eheä niin, että sitä voitiin lyödä. Lattia lainehti sekaisin menneitä viinejä ja oli täynnä lasinsirpaleita. Juopottelua kesti niin kauan kuin vähänkään oli jäljellä viina- ja konjakkitynnyreissä. Juhlan musiikkiohjelman, joka esitettiin harmonikoilla ja ihmisäänellä, voi jokainen arvata, kellä vain on vähänkin mielikuvitusta. Ryssäläisten pahantekijäin juhlatunnelma oli saanut mielet hilpeiksi.
Juhlapuheiden sijasta saatiin kuulla jotakin muuta.
Samat miehet, jotka pari viikkoa aikaisemmin olivat palkkiona kesällisestä työstään saaneet tuhansia ruplia, tulivat »juhlan» jälkeen entisen johtomiehen luo pyytämään muutamaa kopeekkaa ostaaksensa ryypyn kohmelon parannukseksi. Joskus sattui, että jo ennen juhlaa joku heikkoutensa tunteva peljätessään, ettei kykenisi säästämään ansiotansa, tarjosi rahojansa retkikunnan johtajalle. Schoultz kertoi, että hänellekin tuollainen heikkoluonteinen mies tyrkytteli kahta tuhatta ruplaa, sanoen: »Karl Karlovitš, ota minulta nämä rahat! Sinä olet ollut hyvä johtaja; et ole riidellyt etkä rangaissut. Ota rahat omiksesi. En minä niitä kuitenkaan kykene säilyttämään.»
Hyvin arvaten, että mies piankin juopotteluhalun tullessa saapuisi kerjäämään rahojansa takaisin, ei Schoultz huolinut hänen rahoistaan.