Eräs käynti J. W. Snellmanin kodissa
Ylioppilaitten keskuudessa oli vuosien kuluessa ollut tapana erityisinä merkkipäivinä käydä tervehtimässä niitä miehiä, joiden toiminta jollakin tavoin heitä innosti tai joille he muuten tahtoivat osoittaa kunnioitustansa. Niin kauan kuin Fredrik Cygnæus oli elossa, käytiin häntä joka vuosi tervehtimässä hänen syntymäpäivänään ja samoin tervehdittiin vuosittain Elias Lönnrotia, niin kauan kuin tämä asui Helsingissä. Vielä sittenkin, kun hän jo oli muuttanut asumaan Sammattiin, lähettivät muutamat innostuneet ylioppilaat hänelle onnittelusähkösanoman Eliaksenpäivänä. Sammattia lähinnä olevalta asemalta tuo sähkösanoma lähetettiin pikalähetin mukana ja tuotiin perille kello neljän aikaan aamuyöstä. Vanhus herätettiin parhaasta unestaan, kotiväki kun luuli sähkösanomaa hyvinkin tärkeäksi ja kiireelliseksi. Ukko Lönnrot oli helsinkiläisten keltanokkain ihailutervehdyksen saatuaan virkkanut:
»Se nyt on merkillistä, ettei täällä kaukana maansydämessäkään saa rauhaa mokomilta ihailijoilta. Parhaasta levostani herättivät minut ja vielä lisäksi sain siitä maksaa 6 markkaa.»
Helsingissä sai myös J. W. Snellman vuosittain vastaanottaa kunniatervehdyksiä ylioppilaitten puolelta. Vilhelminpäivänä oli tullut tavaksi käydä häntä tervehtimässä, sillä hän oli koko ikänsä niin hyvissä voimissa, että aina kun hänen luoksensa tuli ylioppilaskunta laulukuntineen, hän piti puheen vieraille. Pikakirjoittajat tavallisesti panivat jokaisen sanan paperille, ja puhe luettiin seuraavana päivänä pääkaupungin sanomalehdissä. Hänen puheensa olivatkin aina sellaisia, ettei niin puhu ken hyvänsä; niissä oli aina monta uutta neuvoa ja isällistä varoitusta, joskus moitettakin opiksi ylioppilaille. Useimmiten hän puhui ruotsiksi, sillä sitä kieltä hän parhaiten käytti. Mutta elämänsä viimeisenä vuonna 1881 hän puhui tervehtimään tulleille ylioppilaille suomeksi, ja siitä oltiin iloisia!
Noin kello 10 tai 11 vaiheilla e. p. p. kokoontui etupäässä suomenmielisten ylioppilaitten taaja parvi hänen paraatirappujensa eteen. Sinä vuonna oli kevät niin varhainen, että kaduilla virtasi lokavesi ja senaattorin talon pihalla oli paljon lumesta sulaneita lätäköitä. Snellman oli sentähden odottaessaan tervehdystä panettanut lautoja yli puolen pihamaata, ettei tarvinnut seisoa vedessä. Pian sen jälkeen kun laulukunta ja muu joukko olivat saapuneet portaiden eteen, ilmestyi senaattori portaille kuuntelemaan laulua, kiitti kunnianosoituksesta ja piti puheensa. Väräjävällä, matalalla bassoäänellä, silloin tällöin tavoitellen sanojansa ikäänkuin änkyttävä, hän puheli, mutta ääni kuului selvästi, ja tarkasti sitä kuunneltiin. Lopuksi hän valitti, että hänen asuntonsa oli niin pieni, ettei hän voinut kutsua kaikkia sisään, kunnianosoitukseen kun otti osaa niin suuri väenpaljous, että piha oli aivan täynnä. Mutta »herroja laulajia» hän pyysi astumaan sisälle ottamaan kupin kahvia.
Arvellen soveliaammaksi olla menemättä sisälle, kun monella ei ollut kalosseja jalassa, yrittivät laulajat laulettuaan vielä pari laulua lähteä tiehensä, mutta J. W. Snellman ei jättänyt kutsuansa uudistamatta ja hän oli tottunut vaatimaan kuuliaisuutta. Muuan hänen aikaisemmin lausumansa lause: »Vet hut, fan, jag får väl åt en ung magister säga, vad jag vill», osoittaa kyllä, ettei ukon puheita ja sanoja hevin voitu jättää ottamatta huomioon. Niinpä lähti 50—60 ylioppilasta kapuamaan korkeita portaita eteiseen senaattorin jäljessä. Salissa oli järjestetty tuoleja, niin paljon kuin huoneeseen mahtui, pitkin seiniä ja vielä toinen rivi seinästä vähän ulommaksi.
»Nå, välkomna, mina herrar», tervehti senaattori meitä kehoittaen painamaan puuta, mikäli tilaa oli. Hän puhui vuoroin suomea, vuoroin ruotsia ja lasketteli leikkipuheita ja kohteliaisuuksia. Mutta väliin kohteli hän vieraitaan jotenkin isällisestikin. Eräs hämäläinen, F. O. Manninen, istahti senaattorin kehoituksesta, vaan sattui valitsemaan uunin läheisyydessä olevan tuolin, jonka takana nurkan perällä oli vielä toinen tuoli, ja kun senaattori sen huomasi, murahti hän: »Är icke det nu fan, att det skall finnas dem, som vilja sitta på två stolar! Ser inte herrn, att der finnes ännu en stol, som ingen kan sitta på, när ni är i vägen? Stig opp derifrån nu då!»
Punastuen korvia myöten asettui Manninen viimeiseen nurkkaan, ja muutamia kumppaneita tuli hänen pulaansa helpottamaan asettuen istumaan niin, että he ikäänkuin ahdistivat hänet nurkan pohjukkaan.
Ennenkuin luvattua kahvia oli vielä tarjottu, osoitti senaattori keskilattialla olevaa pöytää, jolla seisoi iso punssimalja ja virkkoi sitten:
»Se, den här rackarn ska vi försöka tömma tillsammans; mutta — minä olen viime aikoina niin vähän voinut maistaa punssia, sillä minua on vaivannut hengenahdistus. On minulla siihen hyvä keino, kun aina pidän varalla väkevää kahvia: tuossa uuninkulmalla on minulla aina yölläkin väkevää kahvia lämpöisenä rohtona. Se, damerna skulle bestämt anse min andtäppa för en intressant sjukdom för att för den skull få dricka kaffe!»
Pian kajahti taas laulu sisällä. Senaattori kuunteli kehuen ja suvaitsi esityttää itselleen muutamia parhaimpia laulajia. Huomattuaan, että ylioppilaat katselivat taideteoksia, jotka salia kaunistivat, tuli hän ystävällisesti puhelemaan selittäen, että hänen entiset oppilaansa, jotka ennen olivat kuunnelleet hänen luentojaan filosofiassa, olivat lahjoittaneet muistoksi kipsiset filosofien kuvat, jotka seisoivat salin seinällä, ikkunain vieressä ja esittivät toinen Hegeliä, toinen Immanuel Kantia. — »Se, Hegel han är en ståtlig karl, men Kant, der i andra vrån, han är bra ful, icke sant?»
Tietysti myönnettiin niin olevan. Juotiin kahvia ja punssia, katseltiin sitä nimipäivälahjaa, jonka vanhus oli saanut, nimittäin vanhimman poikansa ja tämän puolison valokuvat kaksoiskehyksessä, jota lahjaa hän näytteli ja veipä arvaamatta muutamia toiseen huoneeseenkin katsomaan, oliko hänen miniänsä valokuva onnistunut.
Näin oli pian tunti kulunut ja laulajain mukana sisälle tullut maisteri Lauri Kivekäs, joka oli tunnettu hyvänä puhujana, piti senaattorille ylioppilaitten puolesta onnentoivotuspuheen sanoen, etteivät läsnäolevat ylioppilaat tule koskaan unhoittamaan sitä kunniaa, että he ovat saaneet käydä J. W. Snellmanin kodissa hänen itsensä kutsumina vieraina. Rakkaana se muisto onkin pysynyt jokaisen mielessä, joka silloin siellä oli.
Kun keskipäivän aika lähestyi, alkoi saapua onnentoivottajina kaupungin vanhempia herroja, etupäässä Snellmanin entisiä oppilaita. Ystävällisenä isäntänä hän otti heidät vastaan, lausui heidät tervetulleiksi ja viittasi istumaan kunkin määrätylle paikalle. Niin tarkka hän oli siitä, että kaiken piti tapahtua juuri hänen tahtonsa mukaan, että, kun hän kehoitti erästä professoria istumaan sohvaan ja tämä istahti sohvan toiseen päähän, jossa sohvan vieterit paljosta istumisesta olivat painuneet kuopalle, hän heti murahti: »Nå, varför skall du just sitta der du ser, att soffans resårer givit vika? Stig upp och sätt dig här i andra ändan av soffan.»
Meitä ylioppilaita vähän ihmetytti tuollainen mielestämme turha mestaroiminen, millä hän kohteli jo vanhaa professoria, vaikka kohta tämä olikin hänen entinen oppilaansa. Kun eräs toinen vanha herra oli yrittänyt istua tuolille, vaikka senaattori oli viitannut nojatuoliin, niin hän komennettiin nousemaan ja istumaan juuri nojatuoliin, »men akta nalles klor!» virkkoi senaattori. Nojatuolin alle oli näet lattialle levitetty karhuntalja, jonka käpälät olivat tuolin jalkojen alla, ja senvuoksi senaattori varoitti tuolia siirtämästä, etteivät karhun kynnet loukkaantuisi.
»No, johan täällä nyt on pian kaikki Helsingissä asuvat entiset oppilaani», arveli senaattori, »ja tuossa tulee Krohn. No, tervetuloa! Mutta missä on Perander?»
Tulija tiesi ilmoittaa, että professori Perander kyllä tulisi vähän myöhemmin, sillä he olivat tavanneet toisensa kadulla, mutta Perander oli sanonut käyvänsä ensin toimittamassa jonkin kiireellisen asian. Se seikka ei kuitenkaan Snellmania tyydyttänyt, sillä hän tahtoi saada kaikki entiset oppilaansa yht'aikaa luokseen, ja niin täytyi professori Krohnin kääntyä takaisin hakemaan kaupungilta Peranderia. Vähän ajan kuluttua he tulivatkin yhdessä ja sitten oli Snellman tyytyväinen kaikkeen muuhun paitsi siihen, että »de där studentstövlarne ha nedsmutsat tamburgolvet.» Ei ukko sitä mutinaa pitänyt ylioppilaille itselleen, mutta jäljelle jääneiden vierasten kautta saatiin kuitenkin tietää hänen nyreät muistutuksensa lattian likaamisesta, jota juuri olimme peljänneetkin, ennenkuin rohkenimme hänen uutteria kehoituksiansa totella.
Kunniatervehdykselle saapuneet ylioppilaat lähtivät pois kiitollisina, että olivat saaneet edes kerran vierailla suuren Johan Wilhelm Snellmanin kodissa. Tämä tilaisuus olikin heille viimeinen, sillä, vaikka Snellman silloin vielä oli hyvissä voimissa ja samana keväänä vuorostaan tuli vieraaksi ylioppilaskunnan toimeenpanemaan juhlaan 12. toukokuuta, ja juhlassa, 75. syntymäpäivänänsä, piti seisoallaan pari tuntia kestäneen esitelmän oman elämänsä tärkeimmistä vaiheista, katkaisi kuolon viikate jo samana kesänä hänen elämänlankansa, ja hän muutti pois elävien joukosta. Hän oli eläessään kerran lausunut moitteen ylioppilaskuntaa vastaan siitä, ettei se ollut muistanut huhtikuun 1. päivänä käydä Fredrik Cygnæuksen haudalla vainajan muistoa kunnioittamassa. Snellman arveli, että ylioppilaat hänen itsensä kuoltua hänellekin kenties tekisivät samoin, mutta niin rakkaassa muistossa on Snellman pysynyt ja niin suurta kunnioitusta hän vielä kuoltuansakin nauttii, etten luule Vilhelminpäivän unhoittuvan keltään suomenmieliseltä ylioppilaalta niin, ettei hän Helsingissä ollessaan kävisi kumppanien kanssa kunnioitustaan osoittamassa tämän isänmaan suuren pojan haudalla.
Valtiomiehenä ja tiedemiehenä oli Snellman jo vuosikymmeniä takaperin saavuttanut niin suuren maineen, etteivät ruotsinkiihkoisetkaan voineet sitä vastaan väittää. Vasta hänen kuoltuansa pahimmat intoilijat yrittivät hänen muistoansa häväistä kieltäytymällä ottamasta ylioppilaskunnan lippua mukaan tervehdysmatkalla J. W. Snellmanin haudalle.
Juhana Wilhelm Snellmanin suunnitelman mukaan Aleksanteri II antoi järjestää rahaolot Suomessa niin, että Suomi sai itsenäisen rahalaitoksen. Siitä oli hyötyä koko maalle, kaikille Suomen asukkaille, puhuivatpa mitä kieltä hyvänsä. Siitäkin asiasta puheli senaattori syntymäpäiväjuhlassansa kertoen yksityiskohtaisesti keskusteluistaan hallitsijan kanssa. Vaikka Snellmanin osanotto Suomen hallitukseen oli lyhyt, niin oli se jättänyt jälkeensä kauan tuntuvan, koko Suomen maalle hyödyllisen vaikutuksen. Sitä eivät ruotsinkiihkoisetkaan tahtoneet kieltää. Vilhelminpäivinä olivat ruotsinmielisetkin mukana Snellmanille kunnioitustaan osottamassa. Vasta sitten kun hän huomattavassa kirjoituksessaan liberaalisen puolueen ohjelmasta sekä järkisyillä että ivalla oli osoittanut, miten nurinkurinen ja mitätön ruotsikkojen ohjelma oli, kääntyi näiden ärtymys julkisena vihamielisyytenä häntä vastaan.
Niiden kansalaisten mielessä, jotka eivät saaneet koskaan nähdä J. W. Snellmania, hän kuitenkin pysyy korkeasti kunnioitettuna jättiläisneronsa loisteessa; mutta ne, joille onni oli suonut nähdä ja kuulla häntä läheltä, säilyttävät hänestä, huolimatta kaikista inhimillisistä ulkokuoren karkeuksista, lämpimän ja rakkaan muiston. Sellaisen muiston jätti myös se käynti, josta tässä olen koettanut kertoa.