Pitkällinen santarmirettelö Helsingissä
Kauan oli Helsingin yleisö tullut toimeen kahdella kirjakaupalla. J. Chr. Frenckellin ja Pojan kirjakauppa oli oston kautta siirtynyt G. W. Edlundille, joka viimein muutti kirjakaupan nimenkin omalle nimellensä, ja K. E. Holmin kirjakauppa muutettiin Vaseniuksen kirjakaupaksi. Kun suomenkielinen kirjallisuus alkoi lisääntyä, perustettiin suomenkielinen kirjakauppa Aleksanterinkadun taloon N:o 11. Helsingin kolmas kirjakauppias, hra G. A. Wickström, myi etupäässä suomenkielistä, mutta hän hankki myöskin ulkomaista, varsinkin Ruotsissa ilmestynyttä, kirjallisuutta. Hänen kirjakauppansa, joka myöhemmin oston kautta siirtyi toisille omistajille ja nimitettiin Akateemiseksi kirjakaupaksi, perustettiin vuoden 1880 vaiheilla, en muista tarkemmin minä vuonna.
Suomessa oli hyvä menekki niillä pirteästi kirjoitetuilla humoristisilla kirjoilla, joita kirjoitteli eräs ruotsalainen Hedenstjerna, joka paremmin tunnetaan kirjailijanimellään Sigurd. Hän kirjoitti enimmäkseen Smälands-Posten-nimiseen sanomalehteen lyhykäisiä tarinoita, jotka hän myöhemmin keräsi kokoon isommaksi kokoelmaksi ja antoi niille nimeksi »Kaleidoskop». Noissa tarinoissaan Sigurd usein pisteliäästi ivasi etupäässä Ruotsin oloja, mutta sittenkin tämä novellikokoelma oli Suomessa hyvin halukkaasti ostettu kirja.
Sattuipa sitten eräänä vuonna, että Sigurd oli kirjoittanut eräästä asiasta, jonka vuoksi painohallitus Suomessa kielsi »Kaleidoskopin» viimeksi ilmestyneen uusimman vihkon myymisen.
Keisari Aleksanteri III oli ottanut tavaksi matkustella joka kesä Suomen saaristossa ja siellä hän poikkesi milloin mihinkin. Hän kävi Kymijoen suulla onkimassa jonkun lohen. Suomen valtio rakennutti hänelle huvilan Langinkosken rannalle, tulevien onkimatkojen varalle ja Suomen naiset sisustivat huvilan niin kauniilla suomalaisilla käsitöillä, ryijyillä, lattiamatoilla, akkunaverhoilla y. m. kuin suinkin osasivat. Keisari perheinensä näytti olevan siitä huomaavaisuudesta hyvillään ja kävi Langinkoskella myöhemminkin. Hän viipyi saaristomatkoillaan muissakin paikoissa usein niin kauan, että Suomen asukkailla oli aikaa toimittaa keisarilliselle perheelle kukkasia ja esittää laulutervehdyksiä. Keisari pistäytyi m. m. Daalin-tehtaalla katselemassa siellä käynnissä olevaa työtä, hän käväisi Naantalin pikkukaupungissa ja samoin Ahvenanmaalla. Joka paikassa hänet vastaanotettiin avoimesti osoitetulla rakkaudella. Vaihtelun vuoksi hän aikoi myös käydä Tukholmassa, ja antoi tiedustella, mitä Ruotsin kuninkaallinen perhe ajatteli asiasta.
Ruotsista saapui kohtelias vastaus ja lausuttiin naapurimaan hallitsija tervetulleeksi Ruotsin mantereelle. Keisarin kunniaksi oli Ruotsin hovi suunnitellut tehtäväksi huviretken sisämaahan. Täällä aiottiin panna toimeen jänisjahti. Huviretken ohjelma ilmoitettiin Venäjän hoville.
Mutta Venäjän hoviherrat olivat toista mieltä.
He kielsivät keisaria lähtemästä vierailulle Ruotsiin. He pelkäsivät, että keisarilliseen Venäjän hallitukseen tyytymättömät venäläiset nihilistit, jotka epäluotettavina olivat karkoitetut maanpakoon, tulisivat muukalaisina, tuntemattomina matkailijoina Ruotsiin, sekaantuisivat metsästysretkeen ja murhaisivat keisarin.
Venäjän herroilla ei ollut luottamusta Ruotsin poliisilaitokseen. He epäilivät, että ruotsalaiset poliisit olivat tottumattomat pitämään silmällä nihilistejä ja näiden kavalasti keksimiä juonia. Senvuoksi olisi paras jättää Ruotsiin aiottu huviretki tekemättä. Niin vakuuttavasti he osasivat puhua keisarille, että tämä ilmoitti Ruotsin hoville päättäneensä peruuttaa koko Ruotsinmatkansa sattuneiden esteiden vuoksi.
Mitään vahinkoa siitä tosin ei koitunut kellekään, jollei kenties pettymystä niille, jotka hallitsijoiden kohtauksessa olivat odotelleet saavansa joitakin kunniamerkkejä. Mutta ruotsalaiset olivat nyreällä mielellä, kun ei heidän vieraanvaraisuuttaan vastaanotettukaan. Ja Smålands-Postenin Sigurd teki pilaa tuosta tyhjiin rauenneesta keisarilliskuninkaallisesta jänisjahdista. Hän sepitti tarinan, jonka sisällys oli valaisevinaan Venäjän hallitsijahuoneen heikkoja puolia. Mikään venäläisten ihailija Sigurd ei ollut, se jo näkyi hänen pilkallisesta kertomuksestaan kolmesta kuuluisasta venäläisestä taiteilijasta, joiden nimet hän sommitteli ruotsalaisista sanoista. Hän kertoi Ruotsissa käyneen kaksi venäläistä kuuluisaa taidemaalaria, herrat Smetaduki (Kankaantuhraaja) ja Kludderaski (Töhertäjä) seurassaan maailmankuuluisa venäläinen laulaja Dragafalski (Väärinlaulaja). Kun sitten tarjoutui tilaisuus tehdä ivaa tyhjiin rauenneesta jäniksen metsästyksestä, niin Sigurd kuvaili Romanovin hallitsijahuoneeseen kuuluvien keisarien olleen niin tavattoman itserakkaita, etteivät he koskaan kärsineet edes nähdä vertaistaan tai sellaista henkilöä, jolla oli samat ominaisuudet kuin heillä. Aleksanteri I oli hyvin roteva mies eikä sentähden muka tahtonut nähdä ketään yhtä pitkää miestä, kuin hän itse oli. Saman ominaisuuden Sigurd sanoi olleen myöskin keisari Nikolai I:llä. Keisari Aleksanteri II:a hän sanoi harvinaisen kauniiksi mieheksi, joka ei kärsinyt näkyvissään yhtä komeaa ja vielä vähemmin kauniimpaa miestä, kuin hän itse oli. Mitä silloiseen Venäjän keisariin Aleksanteri III:nteen tuli, Sigurd väitti jänisjahdin peruuttamisen syyksi sen, ettei keisari tahtonut metsästysretkellä nähdä jäniksiä, jotka olivat yhtä suuria pelkureita kuin hän itse.
Ennenkuin »Kaleidoskopin» sisällys tunnettiin, oli Venäjän urkkijoille luultavasti tullut salaisia tietoja siitä. Muuan Stepanoff-niminen Helsingissä asuva santarmiluutnantti kävi Wickströmin kirjakaupassa ostaaksensa Sigurdin »Kaleidoskopin» äsken ilmestyneen vihkon. Kaksi kappaletta tuota vihkoa oli ruotsalainen kustantajaliike lähettänyt näytteeksi, ja Stepanoff sai ostaa niistä toisen, sillä ei vielä tiedetty mitään kirjan vaarallisesta sisällyksestä. Heti kun Stepanoff oli lukenut tuon jänismetsästystä koskevan tarinan, vei hän kirjan painohallitukselle ilmiantaen Wickströmin kirjakaupan majesteettia loukkaavan kirjallisuuden myyntipaikaksi.
Herra Wickström joutui syytteeseen, mutta puolustautui hyvin selittäen, että »Kaleidoskop» on jo monien vuosien kuluessa ilmestynyt kirjasarja, joka tähän asti on ollut laadultaan viaton. Stepanoffin ostama kirja oli ainoa, joka oli myyty, eikä Wickström ollut tiennytkään siinä mitään loukkaavaa olevan. Ja kun kysymyksessä olevaa Kaleidoskopin vihkoa ei sitä ennen oltu kielletty myymästä, niin kirjakauppias vapautettiin syytteestä.
Mutta Stepanoff oli tullut tunnetuksi ilmiantajana. Missä ikänä hän nähtiin kadulla tai ravintolassa tai jossakin muussa julkisessa paikassa, siellä ylioppilaat häntä osoittivat sormella ja selittivät toisillensa, että tuossa on ilmiantaja Stepanoff. Hänen ympärillensä kokoonnuttiin oikein miehissä töllistelemään häntä, niin että hän kaikkialla tunsi olevansa kiusallisen huomion esineenä. Ylenkatsetta häntä kohtaan osoitettiin monella tavalla, muun muassa siten, että suurempi ihmisjoukko esim. ravintolassa ryhmittyi hänen ympärillensä ja lähti liikkeelle ovea kohden. Jokainen oli lähtevinänsä ulos ja käyden Stepanoffia kohti sanoi: »tehkää hyvin ja väistykää!» Kun santarmiluutnaniti koetti väistyä, oli kaikkialla ihmisiä, jotka tulivat häneen päin; joka puolelta häntä kehoitettiin väistymään ja antamaan tietä. Sellaista menettelyä jatkettiin aivan kuin »susipeliä» pelattaessa, kunnes saatiin Stepanoff ovensuuhun. Ovi silloin avattiin ja kun hän ahdingossa meni ulos, niin ovi vedettiin kiinni ja jokainen meni istumaan entiselle paikallensa. Ei kukaan lähtenyt ulos eikä ollut aikonutkaan lähteä.
On selvää, miten noloksi Stepanoff tunsi asemansa tuollaisissa tilaisuuksissa, jotka uusiutuivat joka päivä. Pahemmin häntä harmitti kuitenkin ylioppilaitten töllisteleminen ja päästäkseen heistä hän kävi yliopiston rehtorille valittamassa, kuinka ylioppilaat hänen rauhaansa häiritsivät. Valitus oli tehty yleensä kaikkia ylioppilaita vastaan. Ja syy, miksi ylioppilaat noin häntä kohtelivat, oli muka se, että hän oli koettanut suojella Hänen Majesteettinsa Keisarin kunniaa ulkomaalaisilta solvauksilta »Kaleidoskopissa».
Yliopiston rehtorin oli pakko ryhtyä johonkin toimenpiteeseen Stepanoffin rauhoittamiseksi, sillä muutoin sellainen mies kuin Stepanoff helposti voisi ilmiantaa itse rehtorin. Mutta kun kantelu rehtorin luona ei ollut tehty määrättyjä henkilöitä, vaan yleensä kaikkia ylioppilaita vastaan, niin täytyi rehtorinkin menetellä toisin kuin yksityisiä rangaistaessa. Hän kirjoitti kiertokirjeen jokaisen eri osakunnan kuraattorille kehoittaen kuraattoreita pitämään huolta siitä, että kaikille osakunnan jäsenille annetaan tieto rehtorin määräyksestä, etteivät ylioppilaat saa katsella Stepanoffia, koska hän tuntee itsensä häväistyksi siitä, että häntä töllistellään ja sormella osoitellaan.
Rehtorin kirjettä kuraattoreille ei luettu julki osakuntien kokouksissa, mutta kirjeen sisällys saatettiin kuitenkin kaikille osakuntalaisille tiedoksi.
»Yliopiston herra rehtorin tahto on, että santarmiluutnantti Stepanoffia ylioppilaat eivät saa katsella.»
Sellainen tiedonanto saatiin kuulla, ja sille naurettiin makeasti. Ylenkatse Stepanoffia kohtaan ei siitä vähentynyt, että hän oli päässyt rehtorin turviin. Ja kun kerran rehtorin kieltoa oli toteltava, niin Stepanoffin katselemisesta luovuttiin eikä kukaan enää häntä osoittanut sormella. Rehtorin kielto tulkittiin siten, että Stepanoffin näkeminenkin oli kielletty. Ja kun vain tämä yleisesti tunnetuksi tullut henkilö huomattiin, niin heti nostettiin käsi suojaksi silmille ja käännettiin kasvot poispäin, jotta ei vain nähtäisi Stepanoffia, ja niin mentiin hänen ohitsensa.
Tällainen katsomisen karttaminen herätti vielä kiusallisempaa huomiota kuin päin naamaa töllisteleminen ja Stepanoff tunsi oleskelun Helsingissä niin vastenmieliseksi, että muutti pääkaupungista pois. Sitä ennen hänen kerrottiin saaneen teatteriravintolassa selkäänsä muutamilta uusmaalaisilta. Selkäsauna käsitettiin kostoksi Wickströmin kirjakaupan puolesta ja ihmeteltiin, että uusmaalaiset olivat ruvenneet Wickströmiä sillä tavalla puolustamaan.
Pääsyynä lienee kuitenkin ollut se, että Ruotsissä ilmestyvä hauska »Kaleidoskop» oli estetty kaupasta, sillä sitä luettiin paljon, eikä keisaria kohtaan tehtyä salaviittausta pidetty sen arvoisena, että kirjan myyminen senvuoksi olisi ollut kiellettävä.
G. A. Wickströmin kirjakauppa ei kuitenkaan selvinnyt asiasta näin vähällä.
Senaatin kirjapainossa painettiin siihen aikaan viralliset asiakirjat, leimapaperi pöytä- ja kauppakirjoja varten ja leimamerkit. Kun siihen aikaan senaatin kirjapainolta vaadittiin tavallista suurempaa teknillistä taitoa, oli sen johtajaksi otettu ulkomaalainen ammattimies, eräs Backhoff-niminen herra, joka oli kotoisin jostakin Itämeren maakunnasta, Riiasta tai sieltä päin. Tuolla herralla oli lisäksi myöskin oma liike. Hän painatti pelikortteja. Ja tämä liike tuotti hänelle suuremmat tulot kuin palkka kirjapainosta olikaan. Mutta lisätuloja hän ahnehti eikä pitänyt lukua, millä tavoin niitä sai.
Herra Backhoff, jota sanottiin insinööriksi, oli antautunut santarmien salaiseksi kätyriksi. Eversti Tunzelmann von Adlerflug, joka oli Helsinkiin sijoitettujen santarmien päällikkö, ei tyytynyt siihen, että »Kaleidoskop» oli julistettu luvattomaksi; Stepanoffin kautta hän oli saanut tietää, että tuota kirjaa oli Wickströmin kirjakauppaan lähetetty Ruotsista kaksi kappaletta, ja että toinen niistä oli vielä kirjakaupassa, sillä Stepanoff oli ostanut vain yhden ja sen hän oli vienyt painoasiain ylihallitukseen. Niinpä tuli eräänä päivänä Wickströmin kirjakauppaan hra Backhoff, jota siellä ei tunnettu, ja kyseli, saisiko ostaa »Kaleidoskopin» viimeksi ilmestyneen vihkon.
Hänelle ilmoitti herra Wickström, ettei sitä kirjaa ole kirjakaupoissa myytävänä, kun se oli kielletty kirja.
Hra Backhoff tiedusteli, eikö hra Wickström voisi kirjaa hankkia. Erikoisesta syystä halusi Backhoff muka sen sisällykseen tutustua.
Herra Wickström ilmoitti, ettei hän rupea sitä hankkimaan, kun kirja oli kielletty. Sitä hänelle lähetettiin Ruotsista pari näytekappaletta ja kun toinen oli myyty, kiellettiin sen myyminen kokonaan.
Backhoff pyysi saada edes nähdäksensä »Kaleidoskopin» ja kun hän sai sen käteensä, niin hän vilkaisi kirjan hintaa, myhähti silmää vilkuttaen ja jätti rahan kirjan maksuksi; pisti kirjan taskuunsa ja vei sen mennessään.
Pian sen jälkeen sai herra Wickström santarmipäälliköltä haasteen Helsingin raastuvanoikeuteen luvattoman kirjallisuuden myymisestä.
Hän väitti oikeudessa, ettei hän ollut koskaan myynyt mitään eversti Tunzelmannille, ja ettei »Kaleidoskop», jonka eversti todistuskappaleena esitti, ollut häneltä saatu. Sen oli eversti luultavasti hankkinut jostakin muualta.
Vikuroiden sinne tänne selitti Tunzelmann von Adlerflug eräänä päivänä nukkuneensa päivällisunta, jolloin hänen nukkuessaan oli hänen pöydällensä tuotu »Kaleidoskop» ja hän tiesi sen olevan tuodun Wickströmin kirjakaupasta. Kuka sen hänelle oli tuonut, sitä hän muka ei tiennyt, ja hän arveli vain, että se mahdollisesti oli Stepanoffin tuoma. Mutta kun Stepanoffin ostama kappale oli painoasiain ylihallituksessa, niin ei everstin yritys saada hra Wickström todistetuksi syylliseksi onnistunut, ja viimein hänen täytyi todistajaksi kutsua hra Backhoff. Tämän täytyi todistajana oikeuden edessä kertoa, miten hän oli tuon kielletyn kirjan saanut ja vienyt sen santarmipäällikölle.
Siitä palveluksesta oli hra Backhoff saanut palkkiota 500 markkaa.
Oikeudenkäynti hra Wickströmiä vastaan oli kestänyt viikkokausia, ja juttu oli herättänyt melkoista huomiota. Herra Backhoff joutui yhä kireämmälle ja viimein hän todettiin santarmien kätyriksi.
Helsingissä oli siihen aikaan tapana katsella spiritistisiä kuvia s.o. tavallisten valokuvien mukaan valmistettuja kuvia, joissa valopaikat oli tehty mustiksi ja varjopaikat kirkkaanvalkoisiksi. Kun sellaista kuvaa järkähtämättä katsoa tuijotti minuutin verran, kiihtyi näköhermo silmässä niin, että kun käänsi katseensa toisaanne, esimerkiksi valoisaa seinää kohti, näki siellä kuvan negatiivin. Backhoffista oli teetetty tällaisia spiritistisiä kuvia ja hänen ulkonäkönsä olikin siihen sopiva. Hänen kapeat kasvonsa ja musta partansa onnistuivat spiritistisessä kuvassa erinomaisesti. Joka on joskus pelannut »Mustaa Pekkaa», tietää, että patasotamiestä kutsutaan »Mustaksi Pekaksi». Pilkaten Backhoffin pelikorttitehdasta oli joku teettänyt sellaisen »Mustan Pekan», jolla oli Backhoffin kasvot. Ja sitä katseltiin kaikkialla.
Kun sitten kirjakauppias Wickströmiä vastaan nostetussa jutussa oli käynyt selville, että Backhoff oli houkutellut hänet jättämään käsiinsä sensuurin kieltämän kirjan, ja että Backhoff oli käyttänyt kirjaa vahingoittaakseen herra Wickströmiä, niin Backhoff tuomittiin suureen rangaistukseen. Herra Wickström sai kiittää onneansa, että pääsi 500 markan sakolla jutusta eroon, ja eversti Tunzelmann von Adlerflug oli tietysti syytön.
Herra Backhoff oli tässä jutussa näytellyt sangen inhoittavaa osaa, mutta kyllä hän saikin ansaitun rangaistuksen. Senaatin taloudenhoitaja, vanhempi senaattori Mechelin kutsui hänet luoksensa ja ilmoitti, ettei häntä enää senaatin kirjapainossa tarvittu. Näin lyhyesti hän oli erotettu toimestansa. Mutta tuntuvampi aineellinen vahinko koitui hänelle siitä, ettei hän enää saanut senaatin kirjapainossa painattaa pelikortteja.
Mutta juttu ei päättynyt tähän. Heti kun raastuvanoikeuden päätös asiassa oli julkaistu ja asianomaiset, syyttäjä, syytetty ja todistaja saivat poistua ja Backhoff oli astunut katukäytävälle, ympäröi hänet iso lauma Helsingin likaisimpia rantajätkiä, jotka tulivat häntä kädestä pitäen tervehtimään heidän joukkoonsa kuuluvana. Backhoff sai ponnistaa, minkä taisi, päästäksensä heistä eroon, mutta jätkät eivät hänestä eronneet. Hän huomasi, että lähellä oli ajureita ja nousi rattaille, mutta saman tempun tekivät myös jätkät. Heillä oli varattuna edeltäkäsin maksettuja ajureita ja nyt lähti hienosti puettu Backhoff sylinterihattu päässä ajamaan pakoon, mutta kaiken aikaa seurasi hänen kintereillään 50 rantajätkää parittain ajaen.
Backhoff yritti päästä pakoon parempiin ravintoloihin, joihin ryysyläisiä ei laskettu sisälle, mutta hänet torjuttiin joka paikassa. Kauan sinne tänne harhailtuaan hän viimein ajoi satamassa olevaan laivaan, joka oli lähtemässä Turkuun. Laivaan päästyänsä hän syöksi hyttiin, tempasi oven kiinni ja lukitsi oven jälkeensä.
Näin pääsi santarmikätyri viimein lähtemään Helsingistä.
Sillä välin kuin hän loittoni laivalla pääkaupungista, lähetettiin Helsingistä sähkösanoma Turkuun. Sinne ilmoitettiin, millä laivalla Backhoff oli tulossa, ja annettiin kehoitus: »Ottakaa vastaan sopivalla tavalla.»
Laivan lähestyessä Turkua oli Backhoff luullut pääsevänsä rauhaan, mutta jo Turun satamassa hän huomasi, että asiat olivat yhtä hullusti kuin Helsingissä. Likaisia rantajätkiä oli kokoontunut rannalle ja Backhoff aavisti, että he odottivat juuri häntä. Sentähden hän ei lähtenytkään laivasta. Mutta kun jätkien odotus kävi ikävystyttävän pitkäksi, niin he siirtyivät laiturilta laivan salonkiin. Siellä he näkivät muista matkustajista yksin jäljelle jääneen herran, joka ei ollut heitä näkevinään, vaan tilasi itselleen puolen pulloa olutta. Jätkät tekivät samoin ja sitä juodessaan he vetivät taskusta esille patasotamiehen, jota katseltiin ja vertailtiin tuohon matkustajaan. Alkoi taas tuijottaminen ja Backhoff hyökkäsi ulos, sai ajurin ja lähti ajamaan pakoon. Sitä olivat jätkät odottaneetkin. He seurasivat häntä kuin otusta. Hotellista toiseen ajoi Backhoff ja häntä seurasi jäljessä pitkä jono rantajätkiä ajurinrattailla. Kun hän tiedusteli huonetta, kysyttiin hänen nimeänsä ja joka paikassa sai hän kuulla vastauksen:
»Herra Backhoffille meillä ei ole huonetta.»
Viimein hän onnistui pääsemään johonkin syrjäiseen majataloon muutamaa minuuttia aikaisemmin kuin takaa-ajavat rantajätkät ja siellä hän kysymättä huonetta hyökkäsi piiloon erääseen matkustajahuoneeseen, tempasi oven jälkeensä lukkoon ja revolveri oveen päin ojennettuna odotteli pimeän tuloa.
Yön pimeyden turvissa hän sai siellä hankituksi kyytihevosen, joka vei hänet maaseudulle, ja täältä pääsi santarmikätyri Backhoff tuntemattomana häipymään teille tietämättömille.
Oliko ylioppilailla osallisuutta Backhoffin rankaisemisessa, sitä ei kukaan liene todistanut, mutta varmaa on, että rahoja on ollut käytettävissä, sillä sitä todistaa rantajätkien valmeus sekä Helsingissä että Turussa miestä ahdistettaessa.
Sananlasku sanoo: »Rehellisyys maan perii».
Kovaa sai kokea kavala santarmien kätyri tätä lyhyttä lausetta oppiessaan.
Olkoon hänen kokemuksensa muille opiksi.