Suuret naukujaiset Helsingissä
Joka on lukenut Vänrikki Stoolin Tarinat, hän myöskin muistaa, miten Runeberg kertoo Vänrikistä:
»Mä istuin olkivuoteellen,
hän alkoi Dunckerista
sanella töistä urhojen
ja Malmi-kapteenista.»
Tuo kapteeni Kaarle Vilhelm Malm, jonka nimen ympärille Runeberg on valanut haihtumattoman sankariloisteen, palveli sitten, Suomen jouduttua Venäjän yhteyteen, everstiluutnantiksi ylennettynä Suomen sotaväessä. Vanhoilla päivillään hän sairastui ja joutui mielenvikaan; kuoli Joroisissa vuonna 1826.
Arvatenkin on Malmin kuolinpesä ollut vähävarainen, koska hänen haudallensa oli pantu vain vähäpätöinen hautakivi osoittamaan, missä sankari oli saanut viimeisen leposijansa. Kun myöhemmin Vänrikki Stoolin Tarinat olivat ilmestyneet ja sytyttäneet isänmaallisen innostuksen ohessa myös harrasta kunnioitusta Vänrikki Stoolin sankareita ja heidän muistoansa kohtaan, niin eräs henkilö, joka rikkaruohojen ja taajoiksi kasvaneiden pensasten joukosta oli löytänyt everstiluutnantti Malmin unhotetun hautakiven, kirjoitti siitä sanomalehtiin ehdottaen, että pantaisiin toimeen yleinen rahankeräys ja kerätyillä varoilla kustannettaisiin huomattavampi hautapatsas, joka olisi kansallissankarin arvon mukainen.
Tämä ehdotus suututti silloista venäjänkielen professoria Arvid Frithiof Nordqvistia eikä tämä pitänyt närkästystään salassa, vaan julkaisi ehdotusta vastaan kirjoituksen, joka pahasti loukkasi vainajan, everstiluutnantti Malmin, muistoa. Nordqvist selitti, ettei Malm ansainnut sitä kunniaa, että hänelle teetettäisiin kansalliskeräyksellä kootuilla varoilla muistopatsas, vieläpä hän julkeni väittää, että koko ehdotus muistopatsaan hankkimisesta oli tehty ainoastaan vihamielisyydestä Venäjää kohtaan.
Professori Nordqvistin kirjoitus julkaistiin kevättalvella 1871 ja herätti suuttumuksen myrskyn kaikissa, jotka sen lukivat. Maaseudullakin vanhat, vakavat miehet tulisella närkästyksellä kummastelivat, että Suomen pääkaupungissa ilmestyvä sanomalehti oli suostunut palstoillansa julkaisemaan tuollaisen tekeleen, joka loukkasi jokaista, joka antaa arvoa isänmaan puolesta taistelleen soturin muistolle. Kun Nordqvist kirjoituksessaan vielä korosti sitä seikkaa, että everstiluutnantti Malm ikänsä lopulla oli mielenvikainen eikä senkään vuoksi muka ansainnut muistamista, saati kunnioittamista, niin useimmat, jotka kirjoituksen lukivat, pitivät sitä raakana ilkeämielisyytenä ja sitä paitsi matelemisena. Enimmän kaikista olivat tuosta kirjoituksesta suutuksissaan ylioppilaat.
Yliopiston nuoremmat kansalaiset keskustelivat asiasta ja neuvottelivat närkästyneinä siitä, miten parhaiten toisivat julki professori Nordqvistille suuttumuksensa ja ylenkatseensa sellaista ajatustapaa ja menettelyä kohtaan, joka ilmeni hänen häväistyskirjoituksessaan jo kauan sitten tuonen tuville siirtyneen uljaan suomalaisen sotilaan muistosta. Useamman kerran kokoontuivat ylioppilaat asiasta neuvottelemaan ja lopulta päätettiin, että professori Nordqvistille oli pidettävä suuret kissannaukujaiset.
Hänen asuntonsa oli Itäisen Heikinkadun varrella talossa n:o 5. Naukujaisia valmistettaessa oli ajateltu, ettei viattomain ihmisten yörauhaa ylen pahasti häirittäisi, ja sen vuoksi toimitettiin sana samassa talossa asuville muille perheille, että seuraavana yönä tapahtuu levottomuutta, ja että senvuoksi, jos perheessä olisi sairaita tai muita heikkoja henkilöitä, olisi parasta tällä kertaa siirtää heidän makuuvuoteensa pois kadun puolelta johonkin pihanpuoleiseen huoneeseen. Naukujaisretkelle lähteneet varustautuivat edeltäkäsin niin, että heillä oli taskuissa venäläistä kuparirahaa, ja kuka ei ollut sellaista saanut, hänellä oli hankittu savikukkoja. Monenlaiset pahaa ääntä aikaansaavat rämistimet, isot pellit, kellot, torvet ja vihellyspillit olivat mielenosoittajain muina varustuksina.
Puolen yön tienoissa tulivat ylioppilaat Nordqvistin asunnon edustalle ja ikäänkuin pitääkseen serenaadia alkoivat laulaa. Heti kun professorin ikkunaan ilmestyi tuli, katkesi laulu ja alkoi mitä kamalin melu. Vihellettiin vihellyspilleillä, puhallettiin savikukkoihin, paukuteltiin peltiä ja matkittiin jos mitäkin ääniä. Joku oli tuonut mukanaan messinkisen bassotorven ja puhalsi siihen, niin että kaupunki raikui. Toinen puhalsi huilun suukappaleeseen ja sai siitä läpi luiden vihlaisevia ääniä. Meteliä kesti kauan ja kun jokunen poliisi yritti palauttaa järjestystä, niin hänet pakotettiin selkäsaunan uhalla pysymään hiljaa alallansa. Taskuissa mukana olleet venäläiset kuparirahat viskattiin professori Nordqvistin ikkunoista sisään ja kun ne loppuivat, niin savikukot seurasivat jäljessä.
Professori Nordqvistin asunnossa ei jäänyt eheäksi ainoatakaan ikkunalasia. Joku helsinkiläinen, joka oli nähnyt, millä aseilla lasit rikottiin, oli kokkapuheena sanonut, ettei hän ollut koskaan tiennyt savikukon osaavan lentää, mutta nyt hän sen oli nähnyt omin silmin.
Metelin aikana oli metelöitseviin ylioppilaisiin liittynyt myös joukko katupoikia ja muuta joutoväkeä, jotka tahtoivat olla osallisina siinä ilossa. Kun heillä ei ollut varustettuna kuparirahaa eikä savikukkoja, niin he kiskoivat irti katukiviä, joita käyttivät heittoaseina.
Yliopiston nuoriso oli ryhtynyt rankaisemaan professoria urhoollisen soturivainajan muiston häpäisemisestä. Vaikka ei ole ollut tapana, että nuoriso ryhtyy opettajiansa rankaisemaan, ja vaikka sellaista aina on paheksittu, niin tällä kertaa oli yleinen mielipide professori Nordqvistia vastaan. Vuosikausia jälkeenkinpäin muisteltiin »Nordqvistin kissannaukujaisia» eikä kukaan häntä ottanut puolustaaksensa, vaan jokainen katsoi hänen ansainneen sellaisen häväistyksen.
Mutta asia ei tietysti siihen päättynyt. Yliopiston hallitus ei voinut jättää nuorisoa rankaisematta sellaisen järjestysrikoksen tähden. Ja professori Nordqvist myös vaati ankaraa rangaistusta ja hyvitystä itselleen.
Kurinpitotoimikunta asetettiin ja ylioppilaskunnan jäsenet kutsuttiin yliopiston rehtorin kuulusteltaviksi. Kun ei yksikään syyllinen kieltänyt osallisuuttaan ja heitä oli useita kymmeniä, niin rehtori asetti esille paperiarkin, johon kehoitettiin jokaista syyllistä merkitsemään nimensä. Kaikki tekivät niin, mutta listalle tuli sellaisiakin nimiä, joiden omistajat lisäsivät huomautuksen, etteivät he ikävä kyllä olleet tilaisuudessa ottamaan osaa mielenosoitukseen professori Nordqvistia vastaan, mutta hyväksyivät sen täydellisesti ja ilmoittivat asettuvansa syyllisten puolelle. Näin kertyi syyllisten listalle nimiä noin 80—90.
Toinenkin paperiarkki pantiin esille, johon niiden piti merkitä nimensä, ketkä eivät olleet ottaneet osaa noihin naukujaisiin. Siihen listaan kirjoitti nimensä ainoastaan kaksi ylioppilasta. He saivat osaksensa toveriensa halveksuvan ylenkatseen ja lisäksi liikanimen »Slusken N:o I» ja »Slusken N:o II».
Rangaistustoimet meteliin osallisia ylioppilaita vastaan olivat sangen ankarat. Kaikki he erotettiin yliopistosta kuka lyhyemmäksi kuka pitemmäksi ajaksi, lukukaudeksi tai pariksi, sen mukaan, kuinka suureksi kunkin syyllisyys oli arvosteltu. Toisenlainen oli se arvostelu, minkä pojat saivat vanhempainsa puolelta. Useimmat isät hyväksyivät poikain käytöksen, jopa niinkin täydellisesti, että kun esim. tohtori V. S. Schildt Jyväskylässä kuuli, että hänen vanhempi poikansa oli ollut mukana noissa naukujaisissa ja saanut siitä rangaistuksen, oli hän lausunut, että hän olisi häpeissään, jos poika olisi jättäytynyt pois sellaisesta tilaisuudesta.
Rangaistus, joka seurasi professori Nordqvistille pidetyistä naukujaisista, ei rajoittunut ainoastaan osanottajien erottamiseen yliopistosta, vaan niitäkin ylioppilaita, jotka eivät siihen olleet ottaneet osaa, rangaistiin siten, että kaikilta ylioppilasosakunnilta kiellettiin oikeus käyttää osakuntien lippuja. Jokaisella osakunnalla, lukuunottamatta hämäläistä, samoin kuin ylioppilaskunnalla kokonaisuudessaan ja sen laulukunnalla oli silloin oma lippunsa. Professori Nordqvistin väite, että häntä kohdannut häväistys oli tapahtunut valtiollisista syistä, että ylioppilaat olivat tahtoneet sentähden häntä häväistä, että hän oli venäjänkielen opettaja, saattoi Suomen yliopiston valtiollisen epäluulon alaiseksi Venäjän hovin silmissä. Muistettava on myös, että keisari Aleksanteri II jo perintöruhtinaana oli nähnyt Suomen ylioppilasten puolelta sellaista käytöstä, jonka voi selittää itsepäiseksi juonitteluksi.
Perintöruhtinaana ollessaan oli Aleksanteri II osoittautunut hyvinkin vapaamieliseksi, mutta kun Nordqvistin naukujaisten johdosta pidetyssä tutkinnossa ainoastaan kaksi ylioppilasta oli merkinnyt nimensä naukujaisten paheksujain luetteloon, niin sitä kaiketi pidettiin mielenosoituksena Venäjää vastaan ja niin saivat kaikki Helsingin yliopiston jäsenet rangaistukseksi tuon lippujen käyttämiskiellon.
Joitakuita vuosia myöhemmin yritettiin saada kielto peruutetuksi, kun luultiin keisarin jo leppyneen, mutta kun ministerivaltiosihteeri oli asian ottanut puheeksi, oli keisari jyrkästi vastannut:
»Keine Rede mehr davon.» (Ei puhettakaan siitä enää.)
Ylioppilaskunnan, laulukunnan ja eri osakuntien lippujen käyttäminen pysyi kiellettynä keisari Aleksanteri II:n hallituksen loppuun asti ja kielto peruutettiin vasta vuonna 1885, kun keisari Aleksanteri III kesällä kävi Helsingissä.
Ylioppilaat, jotka olivat Helsingissä Nordqvistin naukujaisten aikana, tiesivät, ettei syynä niihin ollut mikään muu kuin everstiluutnantti Malmin muiston häpäiseminen. Sen vuoksi tuntui ylioppilasosakuntain lippujen kielto heidän mielestään ansaitsemattomalta rangaistukselta. Eihän noissa naukujaisissa ollut mukana kuin kymmenes osa ylioppilaskunnasta ja vaikka jokainen rehellisesti ilmoitti syyllisyytensä, niin kaikkia kuitenkin rangaistiin. Se oli kohtuuttomuuta, joka koski arkaan kohtaan. Sillä noihin lippuihin kohdistuivat monet rakkaat muistot. Kotoseudun ihmiset, isät, äidit, siskot ja muut sukulaiset olivat liput teettäneet ja lahjoittaneet ei sotilastarkoituksiin, vaan ainoastaan juhlatilaisuuksissa käytettäviksi. Kun tämä kiellettiin, niin ei ole kumma jos mielet katkeroituivat. Epäiltiin, että kun kerran yliopistonopettajien joukossa saattoi löytyä henkilö, joka oman häpeämättömän käytöksensä puolustukseksi julkeni saattaa syytöksillään koko yliopiston nuorison venäläisten silmissä valtiollisten epäilyksien alaiseksi, ja aikaansai lippujen käytön kieltämisen, niin ei ollut mitään takeita siitä, ettei joku venäläinen poliisimies tulisi takavarikoimaan ylioppilaitten lippuja jonkun karsasmielisen viranomaisen käskystä.
Liput laatikkoinensa ja tankoinensa sentähden kätkettiin ylioppilaskirjastoon eikä niiden säilytyspaikasta ollut tietoa muilla kuin taloudenhoitajalla, kirjastonhoitajalla ja kirjaston amanuensseilla. Toivottiin parempia aikoja, jolloin venäläinen mielivalta loppuisi ja aiheettomat epäluulot haihtuisivat.