Hämäläisen osakunnan lippu
Palvellessani amanuenssina ylioppilaskirjastossa olin tilaisuudessa näkemään kirjastossa säilytetyt eri osakuntien liput ja ihailin niiden hienoutta; mutta vaikka niitä lippuja silloin ei saanut käyttää julkisesti muualla kuin koristeena huoneenseinällä kerran vuodessa osakunnan vuosijuhlassa, niin kuitenkin hämäläisen osakunnan jäsenenä tunsin alakuloista mielipahaa siitä, ettei hämäläisillä lippua ollut lainkaan.
Muistui mieleeni, ettei hämäläisiä ylioppilaita sopinut moittia vähemmästä huomaavaisuudesta ja kohteliaisuudesta kotipuolen naispuolista väestöä kohtaan, kuin muiden osakuntain puolelta oli nähty. Olihan äskettäin tapahtunut, että kun useita tunnettuja neitosia oli Jyväskylästä samalla kertaa Helsingissä käymässä, niin hämäläiset panivat toimeen iltaman, johon kutsuttiin kaikki hämäläiset neitoset, mitkä vain sillä kertaa Helsingissä tavattiin ja lienee niitä kutsuttu lisää Hämeenlinnasta ja Tampereelta. Tyttöjä huvitti teatteriravintolan yläsalissa vietetty iltama ja kotipuolen henki, joka siellä vallitsi, kun lisäksi melkein kaikki vieraat tunsivat suurimman osan osanottajista kotipuolensa nuorisoksi, ja tietysti sekin oli neitosista hauskaa, kun tiesivät, että tämä huvitilaisuus oli toimeenpantu juuri heidän hauskuudekseen.
Alkupuolella vuotta 1877 olin rahattomuuden tähden poissa yliopistosta ja mielihyvällä vastaanotin Jyväskylän lyseon rehtorin K. H. Kahelinin tarjoaman tilaisuuden tulla lyseoon väliaikaiseksi opettajaksi, kun maisteri F. W. Boucht oli kuollut ja tähän asti sijaisena toiminut maisteri oli lähtenyt Helsinkiin lukujansa jatkamaan. Rehtori ei keskellä lukukautta onnistunut heti saamaan toista viransijaista ja oli tyytyväinen kun sai minut, vaikka olin vain ylioppilas.
Jyväskylän lyseolla ei silloin ollut huomattavia stipendivaroja, niin että ne ylimmän luokan oppilaat, jotka olivat saaneet päästötodistuksen koulusta, saivat tavallisesti omin apuinensa lähteä Helsinkiin ylioppilastutkintoa suorittamaan. Jyväskylän kaupungin asukkaitten keskuudessa oli kuitenkin kehittynyt tavaksi, että joka kevät kerättiin arpajaisten avulla varoja, jotta voitiin köyhiä ylioppilaskokelaita avustaa heidän ensimmäisellä matkallaan yliopistokaupunkiin valkoista lakkia saamaan.
Samaa tarkoitusta varten pidettiin taas arpajaiset keväällä 1877 ja arpajaistoimikuntaan valittuna jouduin keskusteluihin silloisen piirustuksenopettajattaren, neiti Hilda Söderströmin kanssa.
Kun olimme järjestäneet lahjoitetut arpajaisvoitot, lausuin iloni siitä, että kaupunkilaiset jälleen olivat näin runsaasti lahjoillansa muistaneet köyhiä poikia, jotka pyrkivät opintielle. Arvattavasti näistäkin pojista tulisi hämäläisen osakunnan ylioppilaita. Miten tuntuvaan tarpeeseen nytkin arpajaisten kautta saatavat rahat tulevat, sen tiesin kyllä omasta kokemuksesta, sillä kun minä vuonna 1873 Jyväskylässä olin saanut koulusta päästötodistuksen, niin isäni varoista ei riittänyt enempää kuin neljäkymmentä markkaa minulle matkarahoiksi. Sen lisäksi sain verkaisen juhlapuvun ja matka-arkun. Kun silloin lisäksi sain Jyväskylän kaupunkilaisten arpajaisilla kokoamista varoista koko sata markkaa, niin olin mielestäni suureen aarteen omistaja enkä tosiaankaan ollut eläessäni koskaan omistanut näin suurta rahasummaa. Kyllä silloin kelpasi lähteä Helsinkiin ylioppilastutkintoa suorittamaan. Vielä vuosikausia jälkeenpäin tunsin kiitollisuutta niitä Jyväskylän asukkaita kohtaan, jotka silloin olivat minuakin auttaneet niinkuin monia muita. Ilman tätä apua olisin tuskin päässyt yliopistossa lukuja jatkamaan, sillä eipä isän varat riittäneet nytkään paremmin kuin ennen; köyhällä pojalla ei ollut uskallusta tehdä velkaa, jos joku olisi rahaa lainaksi antanutkin, ja ketä olisi rohjennut pyytää takausmieheksi, kun ei ollut mitään tarjottavaa takausmiehelle vakuudeksi?
Kyllä vain monella hämäläisellä ylioppilaalla on syytä kiitollisuudella muistella kotikaupungin asukkaita.
Neiti Söderström hymyili tyytyväisenä tästä tunnustuksesta, sillä hän ei ollut ensi kertaa tällaisissa arpajaispuuhissa. Saatuani tästä lisää rohkeutta uskalsin mainita, että hämäläiset ylioppilaat kuitenkin tuntevat ikävää kaipausta ja odottavat apua kotipuolen väeltä.
»No, mitä apua osakunta kokonaisuudessaan tarvitsee?» kysyi neiti Söderström.
»Hämäläisellä osakunnalla ei ole vielä omaa lippua.»
»Milloista lippua?»
»Näettekös, hyvä neiti, kun joku ylioppilasosakunta viettää vuosijuhlaansa, niin silloin käytetään osakunnan lippua kaunistamassa juhlasalia, jotta juhlassa olisi oikein kotiseudun tunnelma. Hämäläinen osakunta viettää vuosijuhlaansa 1. lokakuuta, jona päivänä ensimmäinen suomenkielinen alkeiskoulu Jyväskylässä vuonna 1858 avattiin. Länsisuomalaiset viettävät vuosijuhlaansa 26. maaliskuuta, jona päivänä Turun akatemian perustuskirja annettiin. Pohjolainen osakunta viettää vuosijuhlaansa 9. marraskuuta, Henrik Gabriel Porthanin syntymäpäivänä. Savokarjalaisella osakunnalla on vuosijuhlansa 28. helmikuuta, jona päivänä Kalevalan ensimmäinen laitos valmistui. Uusmaalaiset viettävät vuosijuhlansa huhtikuun 9. päivänä, joka on sekä Mikael Agricolan kuolinpäivä että Elias Lönnrotin syntymäpäivä. Ja viipurilaisella osakunnalla on vuosijuhlansa 5. maaliskuuta, jona päivänä Viipurin läänin ja muun Suomen jälleenyhdistämistä varten asetettu järjestyskomitea ensi kerran kokoontui.
Kullakin osakunnalla on siis vuosijuhlansa jonakin sellaisena päivänä, joka on lukukauden ajalla ja jolla on tärkeämpi merkitys kunkin osakunnan kotiseudun elämässä.»
»Te sanotte, että uusmaalainen osakunta vuosijuhlassaan kunnioittaa Mikael Agricolaa ja Elias Lönnrotia. Agricola oli ensimmäinen, joka kirjallisuudessa otti käytäntöön suomenkielen ja Lönnrot on pidettävä Suomen suurmiehenä työnsä vuoksi suomenkielen kehittäjänä. Ajatelkaa vain Kalevalaa, Kanteletarta, Sananlaskuja, Arvoituksia, Loitsurunoja, suurta Suomalaista sanakirjaa ja mitä kaikkea Lönnrot on tehnyt. Kaikki on tehty suomenkielen kehittämiseksi ja kohottamiseksi. Mutta uusmaalaisethan kuuluvat yleensä ylenkatsovan suomenkieltä niin, etteivät tahdo sitä kuulla eivätkä oppia. Kuinka he sitten näiden miesten kunniaksi pitävät vuosijuhlansa?»
»Hm, niin nähkääs, Agricola oli kotoisin Pernajasta Uudeltamaalta ja Sammatissa syntynyt Lönnrot luullakseni oli aikoinaan uusmaalaisen osakunnan jäsen. Molempain elämäntyö on tuottanut katoamattoman kunnian ja maineen heille kummallekin. Lönnrotia mainitaan yli koko sivistyneen maailman, missä Suomen kansan kansalliseepos tunnetaan. Voipihan sen käsittää, että herrat uusmaalaiset mielellään sillä ylpeilevät, että Lönnrot ja Agricola olivat heidän osakuntaansa kuuluvia, vaikka eivät uusmaalaiset itse pidä arvossa ja kunniassa suomenkieltä, jonka hyväksi nuo suurmiehet työskentelivät.»
»Hm. Voi olla. Mutta minkälainen sen lipun pitäisi olla, joka olisi hämäläiselle osakunnalle asianmukainen?»
»Muilla osakunnilla on lippuna sen maakunnan vaakuna, mistä osakunnan jäsenet ovat kotoisin. Länsisuomalaisilla on Ahvenanmaan, Varsinais-Suomen ja Satakunnan maakuntain vaakunakilvet yhdistettyinä. Pohjalaisen osakunnan lipussa on Pohjanmaan vaakuna, savokarjalaisen osakunnan lipussa Savon ja Karjalan vaakunat j.n.e. Asianmukaista olisi, että hämäläisen osakunnan lipussa olisi Hämeen maakunnan vaakuna ja sen yläpuolella herttuakunnan arvoa osoittava kruunu sekä ympärillä kotimaisista kasveista — esim. kuusista — tehty seppele.»
»Selittäkää oikein tarkkaan yksityisseikkoja myöten minulle, miten muiden osakuntien liput ovat tehdyt, että siitä saisi käsityksen, millainen hämäläisten lipun tulisi olla.»
»Muiden osakuntain liput ovat tehdyt parhaasta silkkikankaasta, joka on samannäköistä nurjalta ja oikealta puolelta. Väri kaikissa on puhtaasti valkoinen. Suuruusmitat ovat: korkeus noin kaksi kyynärää ja pituus noin kaksi kertaa korkeus. Lippu on ylt'ympäri reunustettu silkkisellä nyörillä siten, että nyörin molemmat päät ulottuvat lipun reunaa ulommaksi ja päättyvät kauniisiin tupsuihin. Nyörillä lippu sidotaan tankoon, jonka yläpäässä on kullattu lyyra, tietysti messingistä. Tupsut riippuvat vapaasti. Lipputangon yläpäästä pitkin tankoa lipun alareunaan asti on lippu hienommalla nyörillä kiinnitetty tankoon, ettei se heilu lepattamalla, kun on ainoastaan kahdesta kulmasta kiinnitettynä. Yläreunan ja alareunan keskivälille on ommeltuna maakunnan vaakuna, niin että kuva näkyy yhtäläisesti lipun kumpaiseltakin puolelta.»
»Mutta minkälainen se Hämeen vaakuna sitten on?»
»Se on tulipunaiselle pohjalle kuvattu kultainen ilveksen kuva, jonka yläpuolella on kolme hopeaista tähteä ja alapuolella kolme kultaista ruusua.»
»Mitenkäs on mahdollista saada sellainen kuva valkoiselle silkkikankaalle niin, että lippu molemmin puolin vaatetta näkyy samanlaiselta?»
»Vaakunakilven voisi tehdä tulipunaisesta sametista ja koristekuviot ompelemalla silkkilangalla.»
Neiti Söderström oli tyytyväinen näihin selityksiin ja ystävällisesti hymyillen hän virkkoi, että sellaiseen lippuun tarvittavat aineet tulevat kalliiksi, ja että vaaditaan suurta taitoa, jotta lippu tulisi kunnolliseksi. Mutta hän lupasi myös kuulustella tuttaviltansa, minkä verran saataisiin varoja kootuksi lipun kustannuksiin.
Keskustelumme päättyi tähän, ja asia vaipui hiljaisuuteen. Kului vuosikausia eikä siitä mitään kuulunut. Mutta asia oli kuitenkin joutunut hyviin käsiin. Neiti Söderström ryhtyi monien tuttaviensa kanssa valmistaviin puuhiin, jottei hämäläinen osakunta yksinänsä jäisi ilman lippua. Ensiksi oli hankittava rahaa. Lipun tuli olla koko Hämeen maakunnan lahjan, ja siksi piti rahankeräyksen tapahtua kaikissa Hämeen kaupungeissa. Jyväskylässä kasvanut neito Mimmi Pesonius oli naimisissa tohtori Werner Tavaststjernan kanssa ja asui Hämeenlinnassa. Hänelle kirjoitti neiti Söderström kehoittaen panemaan toimeen rahankeräyksen Hämeenlinnassa. Tamperelaisille tuttaville kirjoitettiin myös. Ja Jyväskylässä kerättiin rahoja uutterasti.
Tamperelaisten puolelta saivat lipun puuhaajat runsasta ja ilomielin annettua avustusta, mutta Hämeenlinnan asukkaat olivat vastahakoisia raha-apua antamaan, vaikka tohtorinna Tavaststjerna koki tehdä parhaansa rahankeräyksessä. Hänelle oli vastattu, etteivät hämäläiset ylioppilaat ansainneet saada sellaista lahjaa, jota Jyväskylän ja Tampereen naiset puuhasivat.
Hämeenlinnalaisten töykeä vastaus kummastutti ja loukkasi ei ainoastaan tohtorinna Tavaststjernaa, vaan myös toisia lipun puuhaajia. He eivät tunteneet syitä tuohon vastaukseen. Ymmärrettävä on, että kasvavien poikain kujeet usein kääntyvät moitittavaksi vallattomuudeksi etenkin, jos opettajien silmät eivät kylliksi ahkeraan valvo heidän käytöstään, ja varsinkin koulun ulkopuolella.
Hämeenlinnan ruotsinkielisen kimnaasin entisistä oppilaista oli moni minulle hyvinkin tuttu toveri, ja keskustelujen kautta kuulin, että nämä veikot Hämeenlinnassa olivat usein tehneet sellaisia kepposia, joita kaupungin asukkaitten oli pakko paheksua. Olihan eräs Hämeenlinnan kauppias kerran teettänyt proomun tavarankuljetusta varten Vanajavedellä, ja kun se oli valmistunut, niin herrat kimnasistit houkuttelivat juomarahoilla kukin omasta kortteeritalosta avuksensa renkimiehet, ja saivat siten kokoon 60—70 renkimiestä, joista jokainen oli ottanut mukaansa hevosen ja vahvoja köysiä, ja näiden avulla opiskeleva nuoriso yön pimeydessä raahasi rannalla olevasta telakasta pitkin koluisia kivikatuja tuon uuden proomun keskelle kauppatoria. Heitä huvitti suuresti, kun kaupunkilaiset seuraavana päivänä kummastelivat, millä ihmeellä tuo proomu yöllä oli torille ilmestynyt. Proomu oli sitä väkivaltaisesti kuljetettaessa kivikkotietä pitkin pahasti kolhiintunut, mutta se ei poikia yhtään surettanut eikä myöskään proomun omistajan kulungit, kun tämä sai vedättää vahingoittuneen aluksen takaisin telakalle korjattavaksi.
Usein kuulin toverien kerskailevan, miten he Hämeenlinnassa pitivät lystiä nostamalla talojen portteja saranoiltaan ja kuljettamalla ne matkojen päähän, tai ylpeilivät vielä rumemmista ansioista, joihin oli sekaantunut joku heidän silloisista opettajistaankin. Sen vuoksi oli luullakseni Hämeen nuorison yhteisesti kärsittäväksi tullut se moite, jonka hämeenlinnalaiset heistä lausuivat. Ruotsalainen kimnaasi vähitellen lakkautettiin, ja sijaan tuli sittemmin uusi koulu ja uudet opettajat tuoden mukanansa uudet tavatkin.
Kun Hämeen lippua varten tarpeelliset varat oli saatu kootuksi ja aineet oli ostettu, oli neiti Söderström myös tehnyt tarpeellisen piirustuksen ja sen jälkeen alkoi Hämeen neitosten keskuudessa salaperäinen työ, jota ei saanut ilmaista varsinkaan hämäläisille ylioppilaille. Ryhdyttiin näet lippua neulomaan. Lipussa ei saanut olla mitään nurjaa puolta, vaan molemmat puolet piti olla oikeita ja kumpaisellekin puolelle vaatetta asettui taitava neulankäyttäjä. Samalla neulalla ompeli kaksi neitoa, toinen oikealla toinen vasemmalla puolella, pystyssä olevaa vaatetta ja kumpikin piti vaarin, ettei olisi tullut virhettä. Se oli hidasta tehtävää ja huolellisesti sitä tehtiin, ettei työ saanut vähääkään tuhrautua.
Lippu ja siihen kuuluva kaunis tanko valmistui viimein ja lähetettiin Helsinkiin. Hämeen neitosten ja rouvain asiamiehenä ilmoitti osakuntalainen, tohtori Rikhard Danielson, että hämäläiselle osakunnalle oli maaseudulta lähetetty lahja, joka hänen oli jätettävä osakunnalle, ja hän pyysi sentähden osakuntaa miehissä kokoontumaan ylioppilastalon musiikkisaliin.
Hämäläisen osakunnan kuraattorina oli silloin lääketieteen lisensiaatti Aksel Granfelt ja hän toimittikin nopeasti kutsun kaikille hämäläisille, joista suurin osa ei osannut arvata, mistä oli kysymys, vaikka muutamat olivat huhupuheiden kautta kuulleet, että osakunta saa lipun.
Oli kevätlukukausi v. 1882, mutta päivämäärää en muista, jolloin osakunta kokoontui musiikkisaliin ja sinne tuli myös heti tohtori Danielson ja hänen kanssaan osakuntalainen Ernst Hagfors kantaen uuden uutukaista, kaunista, Hämeen vaakunalla varustettua lippua, joka asetettiin levitettynä näkyviin kaikkien ihailtavaksi.
Kauniissa puheessa, jonka tohtori Danielson silloin piti osakunnalle, lausui hän Hämeen naisten tervehdyksen kotiseudun opiskelevalle nuorisolle ja luovutti osakunnalle naisten nimessä lahjan, jonka puhtaat värit —, sanoi hän, — kehoittivat Hämeen nuorisoa aina etsimään puhtaita ihanteita ja nähdessään Hämeen vaakunan aina muistamaan armasta kotiseutua, joka sitä varten poikansa kasvattaa, että he muistaisivat, mitä ovat velvolliset tekemään valon ja sivistyksen palvelijoina isänmaan ja kotiseudun hyväksi.
Sitten astui esiin osakunnan kuraattori, tohtori Granfelt, lausuen lämpimät kiitokset lahjan valmistajille ja lahjoittajille, ja osakunnan nimessä hän vastaanotti lahjan, joka hänen sanojensa mukaan oli aina pysyvä kallisarvoisena hämäläisille sitä suuremmalla syyllä, kun se muistutti kotiseutua ja sen asukkaita.
Hämäläisen osakunnan lippu oli nyt virallisesti osakunnalle luovutettu ja virallisesti vastaanotettu. Monelle tämä tilaisuus tuli edeltäpäin arvaamattomana yllätyksenä eikä tätä tilaisuutta varten ollut laadittu mitään ohjelmaa. Kuraattori ei ollut mikään kaunopuhuja ja sen vuoksi hänen puheensakin, johon hän ei ollut tietänyt edeltäkäsin valmistautua, oli lyhyt ja asiallinen, sillä Granfelt oli enemmän käytännön kuin tunteen mies. Hänen virallisen puheensa jälkeen seurasi kiusallinen äänettömyys ja läsnäolevien kasvoista näkyi, että he odottivat vielä jotakin jatkoa.
Omasta mielestäni puuttui tällä kertaa ohjelmasta vielä tärkeä osa, nimittäin, puhe Hämeen naisten kunniaksi. Vaikka heitä ei tässä tilaisuudessa ollut ketään läsnä, niin heitä ja heidän hiljaisuudessa tekemää työtänsä ei nyt saanut äänettömyydellä sivuuttaa. Ja kun ei muita puhujia ilmestynyt, niin astuin esiin korottaen ääneni ja lausuen:
»Hyvät herrat osakuntalaiset! Täällä Helsingissä me uurastamme ja valmistamme itseämme kykeneviksi isänmaata palvelemaan kukin voimiensa ja älynsä mukaan ja tänä päivänä olemme saaneet ilahduttavan todistuksen siitä, että kotona, armaassa Hämeessä, on lukemattoman monta silmää ja sydäntä, jotka hartaalla mielenkiinnolla seuraavat meidän työtämme. Isämme ja äitimme ovat uhranneet varojansa kustantaaksensa poikiensa lukupuuhia kalliissa pääkaupungissa. Siellä Hämeessä ovat siskomme ja veljemme sekä muut sukulaisemme, siellä naapurit ja tuttavamme, siellä morsiamemme ja ystävämme, joita jokaista ilahduttaa, kun kuulevat jotakin edullista meistä mainittavan. Jokainen suoritettu tutkinto antaa vanhemmillemme lisää vakaumusta, ettei heidän uhrauksensa ole mennyt hukkaan, vaan että heillä on lisääntyneet toiveet, että vastedes täytämme velvollisuutemme kotiseutua kohtaan. Ja samalla varmistuu heidän toivonsa, että he vielä meistä saavat iloa ja vanhuuden turvaa. Samanlaiset ajatukset liikkuvat myös Hämeen neitojen mielissä, sillä onhan hämäläisessä osakunnassa tärkeä osa heidän sukuansa, ehkäpä heidän vanhuudenturvansakin. Meillä on nytkin uusi todistus siitä, että lukemattoman monet Hämeen neitoset ovat pitkät ajat uutterasti ja lämpimästi meitä ajatelleet. Huolellista ja tarkkaa, kauan kestävää työtä on tarvittu, ennenkuin tällainen kaunis lippu on saatu valmiiksi. Siihen on sitäpaitsi uhrattu paljon ystävällisiä ajatuksia ja toiveita meidän menestykseksemme, puhumattakaan rahavaroista. Juuri se ystävyys, joka tähän lippuun liittyy, tekee sen meille monta vertaa rakkaammaksi, kuin jos osakunta olisi rahalla teettänyt itselleen lipun jonkun taitavan koruompelijan liikkeessä.
Hyvät herrat, me olemme suuressa kiitollisuuden velassa kotiseutumme, rakkaan Hämeemme, naisille, sekä rouville että neitosille, ja kun tällä kertaa ei yksikään heistä ole täällä saapuvilla, niin osoittakaamme kiitollinen mielialamme siten, että heitä muistellessamme kohotamme heidän kunniaksensa raikkaan kolminkertaisen eläköönhuudon. Eläköön!»
Kun eläköönhuudot olivat loppuun kaikuneet, tuli luokseni osakuntalainen Uno v. Schrowe, näppärä runoilija ja minua kohtaan erikoisen ystävällinen mies, ja lausui mielihyvänsä siitä, että olin Hämeen naisille tulevan kiitollisuuden lausunut julki, sillä häntäkin oli kiusannut sama ajatus, että nyt juuri tällä hetkellä se oli ilmilausuttava. Hänkin oli ajatellut samasta asiasta puhua, mutta minä ennätin ensin. Minä puolestani en ollenkaan arvannut, että hän oli aikonut puhua. Hän olisi varmaan puhunut paremmin ja kauniimmin kuin minä.