Vapunpäivän viettoja
Vanhoista ajoista saakka on vapunpäivää pidetty ensimmäisenä kevätpäivänä ja Helsingin ylioppilaat olivat ottaneet tavaksi jättää silloin pois käytännöstä talvilakin ja panna päähänsä valkoisen ylioppilaslakin merkiksi, että nyt oli tulossa kesä ja lämmin vuodenaika, jolloin tarkeni näin kevyellä päähineellä. Neiti Maria Gràpe, joka useita vuosikymmeniä teki Helsingissä kauppaa vaatetustarpeilla myyden kauluksia, kalvosimia, kiiltopaitoja, alusvaatteita y. m. s. oli ryhtynyt valmistamaan myytäväksi valkoisesta silkkisametista tehtyjä lippalakkeja, joiden reunus oli mustaa samettia ja lipan yläpuolelle sai kiinnittää kultaisen lyyran, jota ympäröi laakeriseppele. Tämä soma ja siisti lakki voitti heti alussa ylioppilaitten suosion, niin että, vaikka yliopistonuoriso ei ollutkaan enää velvoitettu käyttämään minkäänlaista univormua, niinkuin joitakuita aikoja sitä ennen, valkoinen lakki tuli kuitenkin kesäiseen aikaan yleisesti käytäntöön. Harva se ylioppilas, joka ei käyttänyt valkoista lakkia kesän aikana, huolimatta siitä että valkoinen samettilakki on sangen arka likaantumaan. Puhdas sadevesikin, joka taivaalta pudotessaan kasteli valkoisen samettilakin, sai sen kellastumaan kuivaessaan. Silkkisametin ohella alettiin käyttää pumpulisamettia, joka on halvempihintaista, varsinkin sitten, kun muutkin valkotavarain kauppiaat alkoivat neiti Gràpen kanssa kilpailla valkoisten lakkien valmistamisessa ja myymisessä. Valkoisen samettilakin käyttäminen alkoi jo ennen vuotta 1870.
Vapunpäivän viettämiseen kuului, että ylioppilaat kokoontuivat aamupäivällä klo 9 ja lähtivät laulukunta edellä Kaisaniemen ravintolaan. Siellä kajahutti laulukunta jonkun kvartettilaulun, muut ylioppilaat asettuivat läheisyyteen pöytien ääreen kuulemaan ja tilasivat itselleen virvokkeita, joko lämmintä kahvia tai punssia. Iso punssimalja tilattiin tavallisesti laulukunnalle yhteisesti; punssimaljaan osalliset merkitsivät paperiarkille nimensä, ja jokaiselta kannettiin maksu, ennenkuin juhlahetki päättyi.
Laulu raikkaassa kevätilmassa oli tavallisesti virkistänyt mielet ja useimmiten viivyttiin keskipäivään asti joko laulua kuunnellen tai ottaen siihen osaa. Monella oli esteitä, ettei päässyt aamupäivällä vapunpäivän viettoon, ja nämä kokoontuivat Kaivopuiston ravintolaan, sillä laulukunta ei enää esiintynyt iltapäivällä. Silloin sai tyytyä vain toverien seuraan ja suuhun pantaviin virkistyksiin. Ehkä sai lisäksi kuunnella torvisoittoa.
Tuli taas vapunpäivä vuonna 1882. Sanomalehdet kertoivat monenlaisista ikävistä rettelöistä venäläisten taholta Suomea vastaan. Kun Turkin sota 1877—78 oli päättynyt niin epämieluisesti, että Venäjä oli tavattoman suurilla uhrauksilla voittanut turkkilaiset, mutta muiden Euroopan valtojen painostuksesta menettänyt kaikki ne edut, joita voitokkaasta sodasta oli odotettu, niin venäläisten tyytymättömyys kohdistui m. m. Suomeenkin, vaikka Suomen kaartinpataljoona oli ollut sotaretkellä voittoa hankkimassa ja Suomen valtiosäädyt olivat sodassa vahingoittuneitten avustamiseksi antaneet miljoonan markkaa. Yhä uusiutuneet loukkaukset venäläisten puolelta Suomea vastaan saivat aikaan, että mieliala Suomessa oli tyytymätön ja nyrpeä. Niin ylioppilaskunnassakin. Siitä saakka kuin ylioppilaskunnan yhteistä, Suomen vaakunalla koristettua lippua, samoin kuin kaikkien eri osakuntien lippuja oli kielletty käyttämästä, professori Nordqvistille aikoinaan pidettyjen naukujaisten johdosta, oli mieliala ollut nyreänä. Keisari Aleksanteri II oli salamurhan kautta kuollut, ja hänen kiellostansa ylioppilaskunta ei ollut saanut lippujansa käyttää, mutta nyt kun hän jo oli vainaja, arveltiin, ettei kukaan lippujen käyttämisestä närkästyisi eikä kiinnittäisi huomiotaan niiden käyttämiseen. Niinpä muutamat vanhemmat ylioppilaslaulajat vapunpäivänä v. 1882 tulivat kirjastoon ja ottivat piilopaikasta esille laulajien lipun. Se kannettiin tangon ympärille käärittynä laulajain joukon keskellä niin alhaalla, ettei sitä näkynyt tuskin ollenkaan miesjoukosta. Kun oli tultu Kaisaniemen ravintolan edustalle, niin lippu asetettiin pystyyn pöydän yläpuolelle.
Edellisenä vuonna oli Kaisaniemen ravintolan isäntä vastaanottanut ylioppilaslaulajat epäkohteliaasti. Laulajat olivat tilanneet itselleen punssimaljan, mutta isäntä ei tuonut maljaa, kun punssin tilaajat eivät esittäneet luetteloa kaikista niistä, jotka yhteisesti sen maksaisivat. Närkästyneinä laulajat olivat lähteneet pois koko puistosta ja marssineet Alppilaan. Siellä otettiin vastaan kohteliaasti ja suurella riemulla. Se yleisö, joka tavallisesti oli vapunpäivänä tullut ylioppilaslaulua kuuntelemaan, oli seurannut laulajain jäljessä Alppilaan, ja Kaisaniemen ravintoloitsijan odotettu runsas rahatulo jäi sillä kertaa noin 10 000 markkaa pienemmäksi. Sellaisesta vahingosta viisastuneena ravintoloitsija ymmärsi vuonna 1882 olla kohteliaampi. Heti laulajien saavuttua tuotiin tilaamatta suuri punssimalja laulukunnalle ilmaiseksi. Ravintoloitsija ymmärsi, että ylioppilaslaulu houkutteli niin runsaasti yleisöä, että hänen kyllä kannatti tehdä uhrauksia pitääksensä yleisön koossa laulukuntaa kuuntelemassa.
Yllätyksekseen ylioppilaslaulajat huomasivat, että kunnioitettu vanhus, professori Pacius, oli tullut Kaisaniemeen ylioppilaslaulua kuuntelemaan eikä ainoastaan kuuntelemaan, vaan hän tarttui tahtipuikkoon ja johti laulua. Harvinaisella innolla laulu kajahteli ja niin ahkerasti laulettiin, että tuskin muistettiin kastella kaulaa, vaikka ainetta kyllä oli, joka äänet selvitti ja kurkut kirkasti.
Ylioppilaslaulajain suoritettua suurimman osan ohjelmastansa ja tauottua vähän lepäämään, kuului aivan viereltä uutta laulua. Sinne oli kokoontunut iso, noin 200 miestä käsittävä mieskuoro, joka esitti tavallisia mieskvartetteja reippaasti ja moitteettomasti. Laulajat olivat kaartinpataljoonan sotilaita ja heitä johti parooni G. A. Gripenberg, joka siihen aikaan palveli upseerina kaartinpataljoonassa.
Ihmetellen kuunneltiin sotilaitten reipasta laulua ja ukko Pacius kääntyi parooni Gripenbergin puoleen kysyen:
»Mitä metodia te, herra parooni, olette noudattanut opettaessanne näitä sotamiehiä laulamaan, kun he ovat oppineet niin hyvin?»
»Praktillista metoodia, herra professori», vastasi parooni.
»Mitä te tarkoitatte praktillisella metoodilla?»
»Minä komennan sotilaani laulamaan kauniisti ja, jolleivät he laula kauniisti, niin minä annan korville. Se keino on tavallisesti auttanut.»
Pacius naurahti ja kääntyi ylioppilaitten puoleen sanoen: »Entä jos minäkin rupeaisin teitä, hyvät herrat, opettamaan noudattaen praktillista metoodia?»
»Me protesteeraamme», kuului kuin yhdestä suusta ylioppilaitten puolelta.
Uudelleen tarttui Pacius tahtipuikkoon, ja kauan sekä ahkerasti että innokkaasti kaikui ylioppilaitten kvartettilaulu, kunnes oli tullut päivällisen aika ja valkolakkinen lauma järjestyi lähtemään pois Kaisaniemen puistosta takaisin ylioppilastalolle. Rohkein mielin nostettiin laulajain lippu korkealle liehumaan kevättuulessa ja ikäänkuin juhlasaatossa se vietiin takaisin ylioppilastaloon talletettavaksi.
Tämä laulajain lipun käyttäminen vastoin keisarivainajan kieltoa ikäänkuin yllytti mieliä, kun kieltäjä ei enää ollut elossa eikä kukaan muu sen käyttämistä vastustanut. Useammalla oli mielessä ajatus, että nyt oli tehty uhmaavan rohkea teko.
Jälkeen puolenpäivän kokoontui Kaivopuiston isoon ravintolasaliin ylioppilaita ja muutakin yleisöä huone täyteen. Istuttiin pienten pöytien ääressä niin taajassa, että ravintolan palvelijat töin tuskin pääsivät liikkumaan yleisöä palvellessaan. Yhdessä huoneen kulmassa istui saman pöydän ääressä ryhmä lääkäreitä. Heidän keskuudessaan pohdittiin tavattoman intohimoisella kiihkeydellä kysymystä erään professorinviran täyttämisestä. Äskettäin oli kuollut professori Wendelin ja lääkärien mieliä piti jännityksessä kysymys, kuka olisi pätevin ja sopivin hänen seuraajakseen. Niin kiihkeästi asiasta väiteltiin, että kerrottiin professori J. V. Runebergin viimein kiukustuneena antaneen korvapuustin vastaväittelijällensä. Tämä maksoi takaisin samalla mitalla. Kiihtymys yltyi, niin että syntyi iso rytäkkä, jota kesti pitkän aikaa. Toisessa päässä salia olevat nousivat seisomaan nähdäksensä, miten tuo rytäkkä päättyisi ja he saivat kauan aikaa arvailla, kumpi puoli jäisi voitolle. Kun viimein J. V. R. ja hänen kannattajansa sekä heidän vastustajansa olivat tarpeeksi voimakkailla argumenteilla saaneet toinen toisensa vaikenemaan ja rauha palasi, syntyi salin toisessa nurkassa uusi jupakka.
Erään pöydän ääressä istui yliopiston voimistelun- ja miekkailunopettaja V. L. Bergholm, notkea, vikkelä ja voimakas mies, jonka sisar oli harjoitellut laulunopinnoita. Närkästyksellä kuuli hän sisarestansa puheltavan ylenkatseellisesti ja halveksivasti ikäänkuin jostakin huonosta naisesta, ja hän ryhtyi kurittamaan sisarensa maineen häpäisijöitä. Kun joukko yhä lisääntyi, niin Bergholm viimein väsyi, ja paiskattiin uupuneena ulos salista. Sellaisen näytelmän katselemisessa kului pitkä aika. Bergholmin notkeat liikkeet sekä voimakkaat iskut herättivät ihailua. Jokainen tahtoi nähdä, miten hän selvisi taistellessaan yksin suurta joukkoa vastaan. Lähinnä olevat olivat nousseet seisoalle paremmin nähdäksensä ja voidaksensa väistyä syrjään, jos joku nyrkki sattuisi hairahtumaan liian lähelle heitä. Huoneen perällä olevat eivät voineet seurata etualalla temmeltävien voimanmittelyä, kun keskivälillä seisovat estivät näkemästä. Sentähden ne, jotka olivat salin perällä, nousivat pöydille voidakseen paremmin seurata lattialla seisovien ylitse tuon mielenkiintoisen tapahtuman eri vaiheita. Sitä katseltiin ainakin yhtä suurella mielenkiinnolla kuin nykyajan urheilukamppailuja. Ja sitäpaitsi sen ajan yliopistonopettajat ylen harvoin panivat toimeen tämänlaatuisia näytäntöjä. Sitä suuremmalla tarkkuudella oli tilaisuudesta otettava vaarin.
Miekkailunopettaja piti kauan puoliaan suurta joukkoa vastaan, kunnes hän sortui. Mutta kun pöydällä olevat estivät eräitä heidän taakseen lattialle jääneitä ylioppilaita näkemästä taistelun viimeisiä vaiheita, työnsivät nämä pöydän nurin.
Pöydällä seisojat suistuivat tietysti nurinniskoin maahan toinen toistensa päälle, juuri silloin kun he seurasivat taistelua sen jännittävimmillä hetkillä. Pöydän kaatajat pitivät heidän lankeemustansa koomillisena kuperkeikkatemppuna ja nauroivat sille makeasti. Mutta toista mieltä olivat ne, jotka olivat olleet pöydällä. Päästyänsä jälleen jaloillensa he jakelivat vikkelästi korvapuusteja naurajille. Pikemmin kuin asianosaiset olivat aavistaneetkaan, vaihtuivat nyt osat näytelmässä. Entiset katselijat olivat muuttuneet näyttelijöiksi, joiden voimaa, notkeutta, häikäilemättömyyttä ja nopeutta korvapuustien jakelemisessa nyt saivat arvostellen ja nauraen ihailla toiset.
Se oli vapunpäivän viettoa, jonka vertaista ei oltu nähty vuosikymmeniin. Seuraavan päivän sanomalehteen oli joku totuudesta vähän välittävä reportteri kirjoittanut, että yleisö oli muka Kaivopuistossa liiallisella alkoholin käyttämisellä itsensä niin kiihdyttänyt, että iltapäivällä syntyi tappelu ensin ylioppilaitten, sitten dosenttien ja lopuksi professorien kesken. Vakuutan, että taistelujärjestys oli ihan päinvastainen, ja hyvin epävarmaa oli, tokko dosentit ollenkaan ottivat osaa tappeluun.
Vaikka kielikysymys niihin aikoihin oli saanut yliopiston nuorison jaetuksi kahteen vastakkaiseen leiriin, jotka mielellään tekivät kiusaa toisillensa, eivät ylioppilaat tavallisesti kielikysymyksen johdosta taistelleet toisiaan vastaan muilla aseilla kuin sanoilla ja äänestyksillä. Pistopuheet ja ivalliset sanat toisen puolueen huonommuudesta olivat kielitaistelussakin tavalliset aseet. Jokainen antoi vastustajallensa sen verran arvoa, että piti häntä sivistyksen ritarina ja kunnioitettavana henkilönä. Kun toisella oli päinvastaiset mielipiteet jossakin kysymyksessä, niin koetettiin ajatuksen terävyydellä todistaa oma väite oikeaksi ja toisen väite vääräksi. Jokainen hyväksyi oikeaksi lauseen: »Nyrkkisillä tappelee vain roistokansa.»
Milloin jonkun ylioppilaan nyrkki hairahtui osumaan toisen poskeen, silloin siihen oli syynä joko alkoholi tai harvinaisen kiukkuinen luonne. Kummassakin tapauksessa seurasi myöhemmin anteeksipyyntö. Roistokansan arvoluokkaan ei kukaan tahtonut alentua.
Seuraavana vuonna, sen jälkeen kuin tuo melskeinen vapunpäivä oli vietetty, kokoontui suuri joukko ylioppilaita taas Kaivopuiston ravintolaan. Mutta kahakoita ei syntynyt. Muutamat ehdottelivat, että ruvettaisiin ajamaan ulos vastakkaisen puolueen miehiä, mutta siitä ei tullut mitään, sillä nuoret miehet olivat vain vähän ryypänneet eivätkä olleet rajulla päällä. He olivat säästäneet itsensä selvinä nauttiaksensa mahdollisesti syntyvän kahakan katselemisesta. Kun ei sellaista syntynytkään, tunsivat he itsensä pettyneiksi.
Tavanmukainen vapunpäivän viettäminen Kaisaniemessä aamupäivällä jatkui edelleen ja vielä parin vuoden kuluttua tuon melskeisen vapunpäivän jälkeen eräs ylioppilas, juuri silloin kuin laulukunta alkoi lähteä Kaisaniemestä ylioppilastalolle viedäkseen sinne lipun, nousi tuolille seisomaan ja korotti äänensä kuuluttaen:
»Hyvät herrat! Professori Runeberg on käskenyt ilmoittamaan, että tänään iltapäivällä on suuri tappelutilaisuus Kaivopuistossa!»
Kuului naurunrähäkkää, sillä kaikki ymmärsivät asian leikiksi. Vihamielistä tappelua ei tullut, vaan jonkinlaista voimainkoetusta siten, että kun joku luuli itseänsä väkevämmäksi kuin toinen, tyrkkäsi hän tätä pois tieltään ja koetti saada tyrkkimällä toisen pois koko salista. Eräs Jyväskylän puolelta kotoisin oleva, väkevänpuoleinen ylioppilas epäili helsinkiläisten keikarien aikovan käyttää kävelykeppejänsä tappeluaseina ja asettui Kaivohuoneen salin oven pieleen. Kuka yritti keppi kädessä mennä sisälle, hänen kädestään jyväskyläläinen tempasi kepin pois, mursi nupin tai kädensijan poikki ja viskasi kepin verannan ulkopuolelle. Nupin hän pisti taskuunsa jonkinlaisena voittosaaliina. Mahdollista on, että joku oli aikonut käyttää keppiä lyömäaseena, mutta siinä tapauksessa hanke tehtiin tyhjäksi, ja kun tuo keppien taittaja oli väkevä, niin ei kannattanut taitetun kepin tähden häntä ärsyttää kimppuunsa.
Vuosi vuodelta heikkenivät yritykset saada nähdä oikeata vihaista tappelunnujakkaa Kaivopuiston salissa. Luultavasti se johtui suomalaisesta rauhallisesta luonteesta, joka pitää tappelua raakuuden merkkinä. Vaikka yliopistossa vielä viime vuosisadan loppuneljänneksellä oli palkattu miekkailunopettaja, niin ei miekkailuharjoituksissa käynyt kuin jokunen ja kaksintaisteluja ei liene Suomessa tapahtunut sitten isonvihan aikojen. Saksalaisten ylioppilaitten kaksintaisteluja kaikenlaisten mitättömien syiden vuoksi olen aina kuullut halveksittavan. Helsingin ylioppilaille oli tosin viime vuosisadan alkupuoliskolla säädetty univormu, johon kuului myöskin pistomiekka, mutta viime vuosisadan viimeisellä neljänneksellä tuskin lienee ollut yhdelläkään ylioppilaalla omaa miekkaa. Jollakulla kyllä oli sellainen nuppikärkinen floretti, jolla opeteltiin miekkailemaan, mutta sellaisia ei käytetä tositaistelussa. Kaksintaistelu sapelilla ja pistoolilla on Suomessa jo pari sataa vuotta ollut kokonaan käytännöstä poissa.
Vihamielisyys eri puolueiden ja yksityisten, toisiansa kohtaan loukkaavasti käyttäytyneiden henkilöitten välillä ei kuitenkaan ollut silti lakannut, vaikka tappelut olivatkin harvinaisia. Eri puolueiden välinen nurjamielisyys nähtiin varsinkin vapunpäivinä. Sen jälkeen kun eripuraisuus pääsi ruotsin- ja suomenmielisten välillä vakiintumaan, oli se varsinkin huomattava vapunpäivän viettämisessä. Suomenmieliset kokoontuivat laulajineen tavallisesti Alppilaan, ruotsinmieliset Kaisaniemeen. Onko vakavampia yhteentörmäyksiä eri puolueitten kesken tapahtunut Kaivopuistossa, siitä en ole kuullut mainittavan, ja mieluista olisi, ettei sellaista koskaan vastedeskään mainittaisi. Mutta ylioppilaat olivat ruvenneet välttelemään toistensa seuraa; tulleet separatisteiksi toisiansa kohtaan. Ja se on valitettavaa. Molemmilla puolueilla olisi vieläkin paljon oppimista toisistansa. Heille olisi tarpeen käytännössä nähdä ja huomata, etteivät vastapuolueen henkilöt olekaan niin halveksittavia, kuin intoilijat väittävät. Toisen puolueen jäsenistä olisi vieläkin opittava hyvää, ja jos heissä huomataan jotakin huonoa, niin sellaista olisi opittava välttämään. Järkevä ihminen ottaa opiksensa, kun näkee muissa virheitä, ja hän karttaa sellaisia.