I LUKU.
Carlo Zeno, venetsialainen aatelismies, entinen kirjuri, entinen peluri, entinen onnenonkija, entinen Patrasin palkkapitäjän maallikkohaltija, entinen kaksintaistelija ja entinen kreikkalainen kenraali, noin yhdeksänkolmatta vuoden ikäinen ja sitkeässä ruumiissaan arvet puolestakymmenestä haavasta, jotka olisivat tuottaneet kuoleman tavalliselle miehelle, oli päättänyt kääntää uuden lehden, ruvennut tukkukauppiaaksi ja asui Konstantinopolissa vuonna 1376.
Hän oli ostanut talon itse kaupungista, koska genualaiset kauppiaat asuivat kaikki Peran kaupunginosassa Kultaisen Sarven toisella puolen. Venetsialainen ei olisi voinut elää samassa paikassa genualaisen kanssa, sillä ilma olisi varmasti myrkyttänyt hänet; ja sitäpaitsi genualaisen naaman näkeminen, Genuan murteen kuuleminen ja genualaisen ruoanlaiton haju olivat kaikki yhtä inhottavia laguunien rannalla kasvaneelle. Genuaa ei sopinut mainita sivistyneitten venetsialaiskorvien kuullen, sen pelkkä nimikin oli mahdoton säädyllisten venetsialaishuulten äännettäväksi; ja noiden tavujen lausuminen liikeasioissakin oli kamalan pahaonnista.
Siitä syystä Carlo Zeno ja hänen ystävänsä olivat asettuneet vanhaan kaupunkiin, kreikkalaisten, bukaralaisten, juutalaisten ja tsherkessien joukkoon, ja jättäneet genualaiset Peraan yksikseen, ollen ikäänkuin ei heitä olisi ollut olemassakaan. Tätä kuvittelua ei tosin aina ollut helppo pitää yllä, sillä Zenolla oli erittäin hyvät silmät eikä hän voinut olla näkemättä noita ihmiskunnan mätämunia Kultaisen Sarven vastarannalta, istuessaan parvekkeellaan kevätiltoina; ja hänen ainoana lohtunaan oli haaveilla, kuinka tuhoaisi heitä tukuttain, hakkaisi heitä kappaleiksi sadoittain ja tuhansittain ja pinoisi pyramiideja heidän rumista irvistävistä päistään. Mitävarten he olivat genualaisia? Carlo Zeno olisi kernaammin ottanut korvapuustin turkkilaiselta Amurad-sulttaanilta, joka asui salmen toisella puolen Vähässä-Aasiassa, kuin kohteliaan sanan vähimmän vastenmieliseltä noista vihoviimeisistä genualais-kuvatuksista. "Katsokaa", sanoi Tertullianus kerran ivallisesti, "kuinka nuo kristityt rakastavat toisiaan." Asiat eivät olleet parantuneet yhdessätoista vuosisadassa senjälkeenkuin tuo oppinut kirkon tohtori oli lähtenyt tästä elämästä, arvatenkin helläsydämisempään maailmaan. Mutta Carlo Zeno olisi vastannut, että genualaiset eivät olleet kristityltä enempää kuin muulit, eivätkä läheskään sen vertaa kuin siat, jotka kaikki ovat autuaan Antonius-pyhimyksen erikoisen suojeluksen alaisia.
Juuri siihen aikaan, jolloin kertomukseni alkaa, olivat nuo inhottavat genualais-roistot vielä lisäksi vallankumouksen voitokkaalla puolella. He olivat nimittäin auttaneet keisari Andronikusta vangitsemaan isänsä, keisari Johanneksen, Amenan torniin kaupungin pohjoisosassa, Kultaisen Sarven rannalla, sekä sulkemaan molemmat nuoremmat veljensä toiseen tyrmään. Totta kyllä oli Johannes-keisari määrännyt Andronikuksen ja hänen pienen viisivuotiaan poikansa sokaistavaksi kiehuvalla etikalla, mutta genualainen raha oli saanut etikan ihmeellisesti muuttumaan lienteäksi valkoviiniksi ja alentanut lämpömäärän kiehumapisteestä terveelliseksi pesuvesilämmöksi, niin ettei poika enempää kuin isäkään kärsineet mitään vahinkoa tuosta toimenpiteestä. Mutta Andronikus kantoi isälleen kaunaa pelkästä aikomuksestakin ja oli kostanut ottamalla häneltä valtakunnan, sen verran kuin sitä oli, ensi aluksi, varaten itselleen ilon murhauttaa isänsä ja veljensä sopivaan aikaan vastedes.
Kaikki tämä oli epäilemättä niinkuin olla pitikin, ja Andronikus oli kiistämättä keisari sillä haavaa, koska genualaiset ja sulttaani Amurad niin tahtoivat; mutta Amurad ei ollut aina ollut hänen ystävänsä, eivätkä genualaiset olleet aina olleet voitonpuolella venetsialaisista; tuuli saattoi kääntyä yks'kaks' ja myrskynpuuska tempaista hänet pois valtaistuimelta vielä nopeammin kuin lempeä tuulenleyhkä oli hänet sille nostattanut.
Niin ajatteli Zenokin ja aprikoi mielessään, näkisikö sallimus ehkä hyväksi tehdä hänestä myrskynhengen. Hän välitti hyvin vähän Kauniista Johanneksesta, joksi Paleologosta nimitettiin, mutta hän välitti melkoisesti mahdollisesta tilaisuudesta ajaa genualaiset pois Perasta ja saada Tenedos-saari Venetsian tasavallalle.
Ja nyt hän oli suorittanut päivän liikeasiat ja syönyt päivälliseksi paistettua palamiittia, sillä päivä oli perjantai ja palamiitti paras kala mikä vedessä ui Dardanellien ja Mustanmeren välillä; ja Zeno olisi yhtä vähän syönyt lihaa kieltäymyspäivänä kuin hän olisi istunut pöytään genualaisen kanssa. Hänet oli kasvatettu hengelliseen säätyyn, ja vaikka yritys tehdä hänestä pappia oli epäonnistunut silminnähtävistä syistä, noudatti hän uskollisesti niitä pikku sääntöjä ja määräyksiä, joita hänet oli opetettu pitämään pelastuksen välikappaleina, koska hän oli pikaluontoinen ja altis etsimään vaaroja, eikä koskaan ulkona liikkuessaan voinut olla varma, palaisiko elävänä kotiin. Hän ei ollut riidanhaluinen omasta puolestaan, mutta hän antautui ihmeen helposti ajamaan toisten ihmisten riitakysymyksiä, milloin nämä näyttivät olevan oikeassa. Mitä toivottomampi jokin oikea asia tai pyrkimys oli, sitä varmempi oli, että Carlo Zeno ottaisi puoltaakseen sitä ja taistelisi sen puolesta niinkuin se olisi ollut hänen omansa.
Mutta nyt, jos koskaan, hän oli rauhallisella päällä; sillä dalmatialainen kokki oli valmistanut palamiitin parahultaisesti; salaatti, joka oli sitä seurannut, oli laitettu hänen mielensä mukaan, niin että raastetut pippurit, säilykeoliivit, anshovikset ja kardemummansiemenet oli kaikki sekoitettu kähäräin salaatinlehtien joukkoon; ja aterian lopuksi nautittava viinikulaus oli kimmeltänyt murano-lasissa kuin elävä kulta, ja sen maku, kun hän ajatuksissaan oli sitä maistellut, oli saanut hänet ajattelemaan tuoksua, jonka tyven päivänpaiste saa uhkumaan viiniköynnöksissä ja puissa riippuvista hedelmistä. Hän istui tilavassa nojatuolissa katetulla parvekkeellaan ja hänellä oli sellainen tunne, että sillä hetkellä rauha ja hiljainen kodikkuus olivat melkein yhtä suloiset kuin maailman paras taistelu. Enempää olisi ollut mahdoton sanoa.
Aurinko oli alhaalla, sillä keväiset päivät eivät vielä olleet pitkät, ja kaupungin varjo lankesi jo Kultaisen Sarven syvän, sinisen veden poikki. Zeno katseli alas eloisaan näköalaan. Hänen terävä katseensa seurasi ohiliukuvia veneitä ja pehmeni, sillä niiden näkeminen sai hänet muistelemaan Venetsiaa, laguuneja ja kotiaan. Parantumattomin kulkuri on tavallisesti toivottomimman hellämielinen kotipaikkaansa kohtaan.
Zenolla oli ruskeat silmät, joiden katse voi pehmetä kuin naisen, mutta paljon useammin ne olivat terävät ja valppaat, ottaen nopeilla käänteillä huomioonsa kaiken mitä oli nähtävissä, kunnes kiintyivät tähystämään läpitunkevina siihen, mikä sillä haavaa enimmin veti niiden omistajan mieltä puoleensa, — ystävään tai vastustajaan, otukseen, jota hän oli ajamassa, naisen kasvoihin tai vartaloon. Hän ei ollut iso, mutta kauttaaltaan hyvärakenteinen ja sopusuhtainen, joustava, sitkeä ja vilkas. Hänen pienet, ruskeat kätensä, tiiviit ja lujat, näyttivät valmiilta tarttumaan tai iskemään silmänräpäyksessä — ihanteelliset taistelijan kädet. Sama valmis ja peloton ilme oli hänen sileiksi ajelluissa kasvoissaan ja pienessä, tarmokkaassa päässään, ja kun hän liikkui, ilmaisi pieninkin ele samoja ominaisuuksia. Naiset eivät pitäneet häntä kauniina siihen aikaan, jolloin kauneuden ihanteeseen sekä miehessä että naisessa liittyi vaalea tai punaisenruskea tukka, maidonvalkea iho ja kirsikanpunaiset huulet. Itse asiassa Carlo Zeno tuskin näytti huuliaan ollenkaan, hänen tuuhea tukkansa oli melkein musta ja hänen kasvonsa olivat jo yhtä ruskettuneet ja ahavoituneet kuin vanhan merimiehen. Mutta niinkuin monet toiminnanmiehet hän oli hyvin huolellinen pukuunsa nähden ja erinomaisen tarkka tavoiltaan. Sotarivissä ovat suurimmat keikarit usein parhaat soturit, selitettäköön se asia miten tahansa. Jotkut upseerit sanovat, että sellaiset miehet ovat aivan liian turhamaisia livistääkseen pakoon. Moni ranskalainen ylimys, joka päätti päivänsä mestauslavalla vallankumouksen aikana, käytti viimeisistä hetkistään suuremman osan pukeutumiseen kuin sielunsa puolesta rukoilemiseen ja kuoli sankarina ja aatelismiehenä. On vikoja, kuten turhamaisuus, jotka toisinaan voivat käydä hyveistä. Carlo Zeno oli yksi niitä ihmisiä, joiden ulkoasuun ei vaikuta paljon se mitä he tekevät, joihin matkan tomu ja kuumuus eivät näytä jättävän mitään jälkiä, jotka ovat alati puhtaita, siistejä ja raikkaita, saattaen tavalliset ihmiset kateuteen ja epätoivoon. Hänen tummanpunainen samettibarettinsa oli aina samassa kulmassa hänen tuuhealla tukallaan ja sen kiilto oli yhtä tahraton kuin jos tomua ei olisi ollut olemassakaan. Hänen viininvärisen takkinsa oravannahkareunus ei ollut koskaan pörröinen eikä reunoista kulunut; kaulan ja ranteiden ympärille poimutetussa hienossa paidassa ei koskaan näkynyt nuhrautumisen merkkiäkään; Konstantinopolin muta ei koskaan tarttunut hänen hyvämuotoisiin, pehmeästä bulgarialaisesta nahasta tehtyihin kenkiinsä.
Viimeksimainitut olivat juuri tällä haavaa esiintyönnetyt, kun hän nojautui selkäkenoon tilavassa nojatuolissaan ja oikoi jalkojaan, kysellen mielessään hämärästi, tokko hän mahtoi kauan tyytyä siihen rauhalliseen elämään, jota hän vietti.
Ikäänkuin vastaukseksi tähän kysymykseen ilmestyi samassa hänen kirjanpitäjänsä ja sihteerinsä, pieni, tärkeännäköinen harmaapartainen olento, tullen parvekkeelle kirje kädessä.
"Venetsiasta, herra", sanoi Omobono — se oli hänen nimensä — "ja käsialasta ja sinetistä päättäen arvelen sen olevan messer Marco Pesarolta."
Zeno rypisti otsaansa ja sitten hymyili, kuten hän tavallisesti teki Omobonon parantumattoman uteliaisuuden esiinpistäessä. Se olikin ainoa vika tuossa erinomaisessa henkilössä, joka oli välttämätön Zenon jokapäiväisessä elämässä ja arvaamattoman tärkeä hänen liiketoiminnassaan. Omobonon kasvot olivat surumieliset ja lempeät kuten tavallisesti rehellisellä miehellä, joka omissa asioissaan on epäonnistunut, mutta jonka oivalliset ominaisuudet ovat verrattoman hyödylliset voimakkaampien miesten palveluksessa.
Zeno otti kirjeen ja katsahti satamaan päin, kauas oikealle talosta. Omobono otti lyhyen askeleen taaksepäin, mutta piti katseensa paperiin kiinnitettynä.
"Tänään ei ole ankkuroinut yhtään ulkomaalaista alusta", sanoi kauppias. "Kuka tämän toi?"
"Erään venetsialaisen laivan kapteeni, joka on ankkurissa ulkona
Teodosiuksen sataman edustalla."
Zeno nyökäytti huolettomasti katkaistessaan nyörin. Kirje oli kirjoitettu lujalle padualaiselle liinapaperille, taitettu kuusinkerroin ja sidottu kierretyllä hamppurihmalla, jonka päätesolmu oli puristettu punaiseen vahaan ja painettu litteäksi raskaalla sinetillä. Omobono tähysti äänetönnä isäntäänsä, toivoen saavansa kuulla arvanneensa oikein kirjeen lähettäjän nimen. Lukemiseen kiintyneenä Zeno ei pannut huomiota sihteeriin, joka vähitellen hivuttautui lähemmäksi, kunnes melkein saattoi erottaa sanat.
Kirje oli kirjoitettu hyvin pitkin lausein, Venetsian murteella, ja kuului seuraavasti:
"Rakkain ja kunnianarvoisin ystäväni! Lähetän tämän kirjeen Sebastian Cornerin hyvän laivan mukana, joka lähtee huomenna, Jumalan avulla, purjehtimaan Konstantinopoliin, lastinaan Firenzen verkaa, Dalmatian liinaa, varsijousia, Venetsian pitsejä, olkihattuja ja sokeita satakieliä. Varjelkoon Jumala alusta, miehistöä ja lastia noilta katalilta genualais-koirilta ja vieköön kaikki turvallisesti matkan määrään kahden kuukauden kuluessa. Verka, pitsit, ja olkihatut ovat minun, muu lasti kuuluu Sebastian Cornerille, paitsi satakielet, jotka ovat Korkean Tasavallan lahja hänen majesteetillensa Keisarille, samoin kuin lintuja hoitava mies. Mitä mainitsin omasta osuudestani lastiin, ei ole sanottu siinä mielessä, että kerskaisin olevani äveriäs kauppias, sillä minä en todella ole suinkaan rikas, vaikka olenkin lakkaamattomalla ahkeruudellani, unettomalla valppaudellani ja rehellisellä menettelylläni säästänyt itselleni leipämurun. Ei, vaan sanon sen päinvastoin siksi, että minulla on sinulle pyyntö tehtävänä, ja että tietäisit minulla olevan rahaa saatavana Konstantinopolissa tämän lastin myynnistä Martin Cornerin, Sebastianin veljen, kauppahuoneen välityksellä, joka vaadittaessa maksaa sinulle, rakkain ja kunnianarvoisin ystäväni, kolmesataa kultatukaattia. Sillä minä olen varma, että sinä otat toimittaaksesi sen asian, jota pyydän, rakkaudesta minuun ynnä kupariliiran välityspalkkiosta joka tukaatilta. Haluan nimittäin, että ostaisit minulle kauneimman orjan, minkä voi saada tarjoamallani rahalla, tai, jos tyttö on erikoisen kaunis, vaikkapa kolmellasadalla viidelläkymmenellä tukaatilla. Asia on niin, jalosukuinen ystäväni, että vaimoni, joka on, kuten tiedät, kymmenen vuotta minua vanhempi ja luuvalon vaivaama, tarvitsee nuorekasta ja sivistynyttä seuralaista aikansa ratoksi, ja kun aina olen katsonut velvollisuudekseni ja asiakseni täyttää ja vieläpä, kuten tässä tapauksessa, ennakolta arvata hänen toivomuksensa, olen halukas käyttämään tämän suuren rahasumman yksinomaan tehdäkseni hänelle mieliksi. Käännyn muuten sinun puoleesi, rakkain ystäväni, hyvin tietäen että vain hieno makusi vetää vertoja hyväntahtoisuudellesi. Vaimoni haluaisi, olen siitä varma, seurakseen tytön, jolla on kaunis luonnollinen tukka, joko aivan musta tai hyvin vaalea, punaruskea väri kun on täällä niin yleinen, että se saa melkein toivomaan, etteivät naiset lainkaan värjäisi tukkaansa. Rakas ja kunnianarvoinen ystäväni, hampaat ovat hyvin tärkeät; pyydän sinua panemaan mitä suurinta huomiota niiden valkoisuuteen ja säännöllisyyteen, sillä vaimoni on hyvin tarkka vaatimuksissaan. Ja myöskin pyydän sinua valitsemaan orjan, jolla on sirot nilkat, ei suuremmat kuin minkä ympäri peukalosi ja keskisormesi ylettyvät. Vaimoni välittää vähemmän hyvin hoikasta vyötäröstä, vaikka, jos se on luonnostaan solakka, se varmasti lisää kauneutta. Kaikessa tässä, rakas ystäväni, käytä rakkaudesta minuun niitä arvostelun lahjoja, joita taivas on niin runsaasti sinulle suonut, niin olen varma, että tulet pitämään tehtävääni kohtuullisena. Sebastian Corner, joka on vanha mies, ottaa huostaansa orjan ja tuo hänet Venetsiaan, jos vain pidät huolta siitä, että hän saa asiaankuuluvan suojan ja ravinnon siihen saakka kuin laiva on valmis lähtemään, ja tämä tavallisen taksan mukaan. Olen myöskin sopinut Sebastian Cornerin kanssa, ettei tyttöä sijoiteta yhteiseen kajuuttaan muiden naisorjien kanssa, joita hän tuo Mustaltamereltä omaan laskuunsa, vaan erikseen ja paremmalle ruoalle, jotta hän ei kävisi epämiellyttävän laihaksi. Kuitenkin sillä puheella, että hänen vakinainen orjainkaitsijansa on oleva vastuunalainen hänen suojelemisestaan ja tulee valvomaan hänen käytöstään matkan varrella. Tämä siis, kaikkein arvokkain, rakkain ja kunnioitetuin ystäväni, on se tehtävä, jonka pyydän sinun suorittamaan; ja tässä ynnä kaikissa muissakin asioissasi rukoilen kaitselmuksen kättä, pyhimysten apua ja sadankahdeksantoista nikealaisen kirkkoisän viisautta olemaan aina sinun kanssasi. Venetsiasta. Marco Pesaro kaikkein jalosukuisimmalle ylimykselle Carlo Zenolle, ystävälleen. Maaliskuun neljäntenätoista päivänä vuonna 1376."
Zeno hymyili useaan kertaan kirjettä lukiessaan, mutta hän ei katsonut ylös ennenkuin oli päässyt loppuun. Hänen katseensa sattui kirjuriin, joka oli nyt paljoa lähempänä kuin äsken.
"Omobono", sanoi Zeno vakavasti, "uteliaisuus sopii huonosti sinun ikäisellesi miehelle. Harmaasta parrastasi ja juhlallisesta naamastasi huolimatta sinä olet yhtä vaaniva ja utelias kuin nuori tyttö."
Omobono katseli katuvaisena yhteenliitettyjä käsiään ja liikutteli vasenta hiljalleen oikeassa.
"Voi, herra", vastasi hän, "minä tiedän sen. Kunpa nämä käteni olisivat saaneet pitää tuhannesosankaan siitä, mitä silmäni ovat nähneet."
"Olisit rikas, jos niin olisi", tokaisi Zeno. "On hyvä onni, että sinä noine tavattomine taipumuksinesi toisten asioihin voit edes pitää jotakin takanasi. Koska epäilemättä olet tutustunut tämän kirjeen sisältöön yhtä hyvin kuin minäkin —"
Kunnon ukko väitti vastaan.
"Toden totta, herra, kuinka olisin voinut lukea sanaakaan näin kaukaa? Koettakaa itse, herra, sillä teillä on paljon nuoremmat ja paremmat silmät kuin minulla."
"Nuoremmat kyllä", vastasi Zeno, "mutta tuskin paremmat. Ja lähetä nyt sana Barlaamille, syyrialaiselle kauppiaalle, ja käske hänen tulla pian, sillä hän voi tehdä kauppoja kanssani ennen auringonlaskua."
"Hän ei tee kauppoja tänään", vastasi Omobono. "Nyt on perjantai, jonka muhamettilaiset pitävät pyhänä."
"Sen pahempi Barlaamille. Hän menettää hyvän kaupan. Lähetä sana
Abraham Smyrnalaiselle, juutalaiselle karavaani-välittäjälle."
"Hänkään ei tee kauppoja", sanoi Omobono, "sillä huomenna on sabatti, ja shabbes alkaa perjantai-iltana."
"Autuaan evankelistamme Markuksen nimessä, käske sitten joku kristitty, sillä sunnuntai ei voi alkaa perjantaina edes Konstantinopolissakaan."
"Ehkä Rustan Karaboghazdzhi, bukaralainen, sopisi", ehdotti Omobono.
Zeno katsahti terävästi kirjuriin.
"Orjakauppiasko?" kysäisi hän.
Omobono nyökkäsi, mutta punastui samalla hiukan, miesparka, ja katsoi jälleen käsiinsä, sillä hän oli antanut ilmi itsensä, väitettyään olevansa aivan tietämätön kirjeen sisällöstä. Zeno nauroi iloisesti.
"Sinä olet kelpo mies, Omobono", sanoi hän. "Sinä et voisi pettää lastakaan. Oletko ehkä sattunut kuulemaan, että Rustanilla on mitä messer Marco haluaa?"
Mutta Omobono pudisti päätään ja punastui yhä enemmän.
"Toden totta, herra, — minä en tiedä mitä ystävänne haluaa, — minä vain arvasin —"
"Oikein hyvin arvattu, Omobono. Jos minä voisin arvata tulevaisia asioita yhtä hyvin kuin sinä nykyisiä, niin olisin rikas mies. Niin, käske Rustan. Luulen, että hän sopiikin minulle paremmin kuin juutalainen tai muhamettilainen."
"Täällä on sananpartena, että tarvitaan kymmenen juutalaista pettämään kreikkalaista ja kymmenen kreikkalaista pettämään bukaralaista", sanoi Omobono.
"Puhumattakaan noista genualaisista sioista, jotka pettävät koko Itäistä keisarikuntaa! Mitä mahdollisuuksia meillä venetsialaispoloisilla on sellaisessa paikassa?"
"Suokoon taivas genualaisille Sodoman ja Gomorran kohtalon ja Juudas
Iskariotin hirttonuorani" rukoili Omobono hartaasti.
"Kaikella muotoa", vastasi Zeno, "sitä toivokaamme. Nyt bukaralaista hakemaan."
Omobono kumarsi ja lähti parvekkeelta, ja hänen isäntänsä heittäytyi jälleen selkäkenoon nojatuolissaan, kokoontaitettu paperi yhä kädessään. Hänen ilmeikkäillä kasvoillaan kuvastui hetken aikaa hauskuus, mutta tuokion kuluttua ne muuttuivat enemmän hyväntahtoista halveksumista ilmaiseviksi, kun hänen ajatuksensa palasivat kirjurin viime sanoista Marco Pesaroon ja hänen kirjeeseensä.
Tämä Pesaro oli nelikymmenvuotias lihava pikku mies, joka oli nainut rikkaan lesken, häntä itseään kymmenen vuotta vanhemman. Carlo Zeno oli ollut hänen kanssaan hyvä tuttu ennen hänen naimisiinmenoaan; hän oli ollut hauska velikulta, iloinen hulttio, joka rakasti nuorempain miesten seuraa eikä tehnyt heille mitään hyvää esimerkillään eikä neuvoillaan. Hänen isänsä ja äitinsä olivat molemmat joutuneet sen suuren ruton uhreiksi, joka riehui Zenon syntymävuonna, ja Marco oli kasvanut kahden vanhan tädin hoivissa, jotka hellivät häntä suuresti. Tulos, mikä on tavallinen sellaisissa tapauksissa, oli seurannut aikanaan; hän oli tuhlannut omat varansa samoin kuin nekin, mitä oli perinyt tädeiltään, jotka kuolivat sopivaan aikaan, ja neljääkymmentä lähetessään hän oli huomannut olevansa pennitön, suuren perheen etäinen sukulainen, täydessä terveydessä huolimatta lähes neljännesvuosisadan huvittelusta ja kemuilusta, ja mielentilaltaan suuresti taipuvainen viettämään samaa elämää ainakin toiset kaksikymmentä vuotta. Sydän oli nuori vielä, pyöreät, raikkaanpunaiset kasvot olivat yhä mielettömän nuorekkaat, mutta kukkaro oli pysyvässä lamaannustilassa, ilman toipumisen toiveitakaan. Silloin Marco möi kaiken mitä hänellä oli, aina miekkaan asti, jota hän ei ollut koskaan paljastanut, ynnä jalokivikoristeiseen tikariin, jolla hän ei ollut tehnyt pahempaa tuhoa kuin katkaissut rakkauskirjeitten nyörejä; hän möi viimeiset hopealusikkansa, hopeaisen juomapikarinsa ja kultaketjun ja -pallon viitastaan, ja tuloilla hän piti tusinalle ystäviään viimeiset jäähyväiskemut. Sitten seuraavana päivänä hän masentunein mielin ja kohtaloonsa alistuen kosi hyvin rikasta, elähtänyttä ja hurskasta leskeä, joka kuuden kuukauden ajan oli luonut häneen helliä silmäyksiä, ja sai paikalla myöntävän vastauksen. Osalla vaimonsa rahoista hän ryhtyi harjoittamaan itämaankauppaa, luopui nuoruutensa hulluuksista ja tuli arvossapidetyksi liikemieheksi.
Se merkitsi runsaita tuloja ja ylellisyyttä, mutta se oli samalla orjuutta, ja hän tunsi sen ja mukautui olosuhteisiin ensi aluksi filosoofisella tyyneydellä. Pitäisihän toki, tuumi hän, hyvän kokin ja hyvän viinikellarin, San Cassianossa sijaitsevan komean talon ja hyveellisen, vaikkakin elähtäneen vaimon ohella, tyydyttää neljänkymmenen ikäistä miestä. Muu oli vain turhuutta. Voiko mikään olla mielettömämpää hänen iällään kuin aina vain liehua perhosena — elähtäneenä perhosena! — yhdestä kauniista silmäparista toiseen?
Mutta hän ei ollut ottanut huomioon sitä tosiasiaa, että perhonen on lajinsa lopullinen kehitysmuoto eikä voi muuttua miksikään muuksi. Sen täytyy pysyä perhosena loppuun asti. Marco-parka tuli pian huomaamaan, että hänen sydämensä oli yhtä herkkä kuin ennenkin ja saattoi sykähdellä kuin nuoren pojan hyvin vähäpätöisestäkin kiihokkeesta, mutta ettei tuo kiihoke, joka yllytti sen noin sopimattomaan ja vilkkaaseen toimintaan, kovaksi onneksi koskaan ollut hänen rikas vaimonsa. Kuitenkin aiheutti tämän naamakulma hänessä kammoa, joka oli vielä suurempi kuin sievien kasvojen ja kauniin vartalon vetovoima. Vaimolla oli sellainen tapa nipistää ohuet huulensa ulkonevien hampaittensa päälle, mikä sai nahan pingottumaan hänen kyömyllä nenävarrellaan, samalla kuin hän katsoi häneen puoleksi-suljettujen luomiensa alta, että se sai Marcon veren hyytymään, riisti oivallisimmaltakin kastikkeelta sen herkullisen maun ja muutti samolaisen viinin etikaksi hänen lasissaan. Päivä päivältä vaimo muuttui vanhemmaksi, tuikeammaksi ja ärtyisämmäksi; ja päivä päivältä tuntui myöskin Marco Pesaron sydän muuttuvan nuoremmaksi ja yhä enemmän vielä häntäkin paljon nuoremman kumppanin seuraa kaipaavaksi, tai ainakin noiden ulkonaisten, näkyvien ja kosketeltavien jumalten-lahjain likeistä läsnäoloa, sellaisten kuin syväin, lämminten silmäin ja pehmeän, valkoisen käden, jotka mies aina on ajatuksissaan asettanut naisen sydämen yhteyteen.
Zeno arvasi kaiken tämän ja vielä muutakin. Kirje, jonka hän oli saanut, ei tarvinnut pitempiä selityksiä, ja vanhan tuttavuuden vuoksi hänellä ei ollut mitään tuon Marcon antaman tehtävän suorittamista vastaan.
Ja nyt, kaikki te jotka pysähdytte ja keräännytte tämän maailman markkinakujan sadunkertojan ympärille, kuunnellaksenne miellyttääkö hänen tarinansa teitä, ja moittiaksenne häntä, jos se ei miellytä, te varmaan huudahdatte, että jos Carlo Zeno todella oli sellainen sankari, joksi historia hänet kuvaa, hän olisi tullut hyvin, hyvin pahoilleen siitä, että häntä pyydettiin tekemään jotakin niin epäinhimillistä kuin ostaa ulkomailta kaunis orja lähetettäväksi ystävälle kotiin, vaikkakin viimeksimainittu väitti tytön olevan aiotun seuralaiseksi hänen vaimolleen. Hän olisi pahastunut ja vihastunut, hän olisi repinyt kirjeen palasiksi ja olisi joko jättänyt sen kokonaan vastaamatta tai kirjoittanut ja sanonut Pesarolle, että hän oli raakalainen, että ihmiset ovat kaikki vapaita ja tasa-arvoisia, ja että niiden ostaminen ja myyminen on suurrikos ihmisyyden majesteettia ja ihmisoikeuksia vastaan.
Mutta näihin vastalauseisiin ja huudahduksiin on kertojalla monta vastausta valmiina. Ensiksikin, kukaan ei ollut uneksinutkaan ihmisoikeuksista vuonna 1376; ja toiseksi, valkoinen orjakauppa oli melkein yhtä tuottavaa Venetsialle siihen aikaan kuin se on vuonna 1907 erinäisille suurille valtioille, jotka kertoja voisi mainita nimeltä, mutta sillä oli se etu, ettei siinä ollut mitään tekopyhää salakähmäisyyttä ja että se oli edellytetty kansainvälisissä sopimuksissa, huolimatta paavista, joka tuomitsi sen vääräksi; ja kolmanneksi, sankarit ovat aina sankareita sankarillisiin tekoihinsa nähden, mutta jokapäiväisessä elämässään he ovat hyvin suuresti muiden samansäätyisten ja samanaikaisten ihmisten kaltaisia, niinkuin tulette pian huomaamaan, jos luette "pelottoman ja moitteettoman" ritari Bayard'in elämäkerran, hänen Uskollisen Palvelijansa kirjoittaman; sillä tuo uskollinen olento merkitsi muistiin joitakin tuon oivallisen ritarin tekoja, jotka nykyaikainen elämäkerrankirjoittaja olisi jättänyt kokonaan pois, mutta jotka eivät olleet sen häpeällisempiä miehelle 1500:n tienoissa kuin juopuminen oli häpeällistä 1700:n tienoissa tai kuin miljoonaa suurempien summien varastaminen on häpeällistä meidän päivinämme; neljänneksi ja viimeiseksi, jos Zeno olisi hyveellisesti kieltäytynyt ostamasta orjaa Marco Pesarolle, ei siitä olisi syntynyt tarinaa kerrottavaksi, ja tämä on kertojan omasta mielestä mainio todiste.
Zenon ajatukset siirtyivät pian pois Pesarosta ja tämän kirjeestä ja lähtivät seuraamaan entistä Venetsian-aikuista elämänjuoksua, kunnes se johti hänen sielunsa jokapäiväisen elämän sokkeloista kauas merentakaiseen unelmien maahan. Ja hänen unelmiensa kehto oli tyyni ja kimmeltävä vedenkalvo, mistä upeat palatsit kohosivat purppuran- ja kullankarvaisen auteren läpi iltataivasta vasten. Laguunin yli kantautui San Giorgion vanhain heleäin kellojen soitto, ja Venetsian syvempiääniset kellot kumahtelivat vastaan. Samassa lehahti iltatuuli huokumaan mantereelta käsin ja hengähti äänettömästi istrialaisten värjättyihin purjeisiin, jotta alukset alkoivat liikkua kuin taikavoimasta, lipuen ulos merelle yksi erältään vienolla, matalalla kohinalla, joka kuului vain lyhyen tuokion, niinkuin naisen käden pyyhkäistessä silkkivaatetta.
Pelkkä Venetsian muistaminen sai sen näkynä ilmestymään hänen sielunsa silmien eteen; sillä hän rakasti synnyinkaupunkiaan enemmän kuin hän koskaan vielä oli naista rakastanut, ja paljon enemmän kuin omaa henkeään. Kun hän saattoi muistella Venetsiaa, kunnes laguunin laaja pinta näytti leviävän Kultaisen Sarven syvempien ja tummempien vetten ylle, ja kun hän saattoi kuvitella olevansa kotona, oli hän sanomattoman ja tyvenen onnellinen eikä olisi vaihtanut unelmaansa mihinkään todelliseen, paitsi sen omaan vastineeseen.