IV LUKU.
Rustan jäi jälkeen sulkemaan ulko-ovea, ja Zoë tunsi että häntä kannettiin noin kaksikymmentä askelta eteen- ja ylöspäin, ennenkuin kantajat lopullisesti pysähtyivät. Sitten liukuovi avautui päästäen valoa sisään, ja outo ääni kehoitti häntä tulemaan ulos. Hän kääntyi kantotuolin sisällä ja työnsi ulos paljaat jalkansa. Laskiessaan ne alas, odottaen tapaavansa paljasta maata tai pihakivitystä, hän tunsikin niiden sattuvan karheaan mattoon. Samassa hän istui kantotuolin reunalla taivuttaen päätään ulospäästäkseen ja tähystäen uteliaana ympärilleen.
Rustan oli poissa, ja hänen sijastaan Zoë näki tavattoman suuren nuoren neekerinaisen, jolla oli liekehtivän punainen tukka ja mulkoilevat silmät. Karkealla äänellä neekeritär käski kantajia viemään pois kantotuolin ja tarttui samalla Zoëta ranteeseen, joko auttaakseen häntä nousemaan pystyyn tai estääkseen häntä karkaamasta — vaikea sanoa kumpaako. Tyttö oli paljon pelottomampi kuin Omobono, venetsialainen kirjuri, eikä hän säikähtänyt naisen jättimäistä olentoa niinkuin tämä oli tehnyt. Ulos pujahtaessaan hän oli saanut kietaistuksi vaipan ympärilleen, jotteivät miehet näkisi häntä hänen riekaleissaan; sillä se suuri huone, missä hän näki olevansa, oli valaistu, ja kun hän nyt saattoi katsella ympärilleen, näki hän ainakin tusinan verran tyttöjä tai nuoria naisia seisomassa pienissä ryhmissä muutamien askeleiden päässä neekerittären takana. He tähystelivät uutta tulokasta uteliaasti, mutta erilaisin ilmein. Jotkut näyttivät säälivän häntä, toiset hymyilivät ikäänkuin tervetuliaisiksi; muudan hyvännäköinen tyttö oli huomannut ettei hänellä ollut kenkiä, ja hänen huulensa nyrpistyi halveksivasti tuollaiselle äärimmäisen köyhyyden todistukselle, sillä hän oli itse varakkaan kaukasialaisen hevosvarkaan tytär, jonka hänen isänsä oli kasvattanut yltäkylläisyydessä ja mukavuudessa saadakseen hänestä korkeamman hinnan. Kantajat olivat nyt poistuneet huoneesta, eikä saapuvilla ollut yhtään mieshenkilöä. Zoë toivoi epämääräisesti, että he tulisivat takaisin, edes nuo mustat kantotuolin kantajat, sillä hän tunsi tosi naisellisen naisen epäluottamusta omaa sukupuoltaan kohtaan, kun heitä oli näin monta tuntematonta ja mahdollisesti pahansuopaakin yhdessä häntä katselemassa.
Neekeritär tarkasteli häntä arvostelevasti ison pronssilampun valossa, joka seisoi jalustalla hänen vieressään, ja näytti terävät hampaansa levittäessään suunsa hyväksyvään hymyyn, joka sai hänen paksun ylähuulensa käpertymään ylöspäin kaksinkerroin. Hän otti vaipan Zoën harteilta ja tarkasteli hänen puolipukeista vartaloaan, kunnes Zoë kävi tulipunaiseksi. Silloin kaukasialaisen hevosvarkaan tytär nauroi karkeasti ja jotkut toisetkin hihittivät, kun neekeritär sormiensa päillä varovasti puristeli Zoën paljaita käsivarsia ja kaulaa arvostellakseen niiden kiinteyttä ja hänen yleistilaansa. Nähtävästi tarkastus johti jokseenkin tyydyttävään tulokseen, koska nainen nyökkäsi ja irvisti jälleen. Tähän saakka ei ollut lausuttu sanaakaan senjälkeenkuin hän oli käskenyt kantajat pois, mutta nyt hän kääntyi toisiin tyttöihin päin ja kutsui kahta heistä.
"Lucilla ja Julia, te saatte palvella häntä", sanoi hän kreikaksi. "Te toiset menkää nukkumaan! On jo kolmas tunti yöstä kulumassa."
Kaksi tummaihoista, karkeaan siniseen pellavavaatteeseen puettua tyttöä astui kerkeästi esiin, nähtävästi hyvin mielissään siitä, että heidät oli valittu tuohon toimeen. He olivat tavallisia orjatyttöjä, neli- tai viisitoistavuotiaita, jotka oli tarkoitus myydä taloustoimia varten ja joita ei ollut koetettukaan saada näyttämään kauniilta. Heidän tiukalle palmikoidut hiuksensa olivat puserretut mahdollisimman pieneen tilaan takaraivolle ja heillä oli päässään pienet punaiset myssyt, karkeasti kirjaillut, mutta puhtaat ja uudet. Heidän kasvonsa olivat hyvin samannäköiset, vaikk'eivät he olleet sisaruksia. Zoë näki heti, että he olivat epämääräistä rotua olevien orjien lapsia, joiden veressä oli hiukan afrikkalaista sekoitusta, ja jota rotua Konstantinopoli oli tulvillaan.
"Nukkumaan, kuuletteko!" huusi neekeritär toisille, nähdessään joidenkin haluavan viivytellä. "Pääsettekö!"
He näkivät hänen kätensä lähestyvän vyöhön pistettyä ruoskaa ja juoksivat ovea kohti, ahtautuen liki toisiaan kuin lampaat läävän ovella koirain ajaessa niitä sisään. Tämän halutun tarkoituksen saavutettuaan neekeritär kääntyi Zoën puoleen, ja hänen käytöksensä muuttui äkkiä hyväileväksi ja miltei matelevaksi.
"Te olette valtiatar täällä, kokóna", sanoi hän. "Nämä molemmat tytöt saavat palvella teitä niinkauankuin läsnäolonne kunnioittaa meidän vaatimatonta majaamme. Jos teillä on vähintäkään tyytymättömyyden syytä heidän palvelukseensa nähden, niin sanokaa vain minulle, niin kyllä opetan heidät täyttämään velvollisuutensa."
Taaskin hänen kätensä lähestyi merkitsevästi vyötä ja hän mulkoili kamalilla silmillään. Tyttöset silminnähtävästi vavahtivat tuosta uhkauksesta, jonka merkityksen he jo olivat tulleet tuntemaan.
Zoë ei ollut niin typerä, että olisi käsittänyt väärin neekerittären käytöstä. Jonkun korkean ja mahtavan henkilön, ehkäpä itse keisarin, lempiorjattarella tulisi olemaan valtaa, vaikkapa vain jonkun aikaakin, ja Karaboghazdzhin vaimo ei siekaillut pyrkimästä sellaisen suosioon.
"Minä olen orja, kuten nämä tytötkin", vastasi Zoë, laskien ystävällisesti kätensä häntä lähinnä olevan olkapäälle.
Molemmat tytöt tuijottivat häntä kasvoihin jonkinlaisella ihmettelevällä kiitollisuudella.
"Minä olen täällä myytävänä, aivan kuin tekin", lisäsi Zoë, vastaten heidän katseeseensa. Neekeritär nauroi kovalla äänellä, sillä hän oli nähtävästi hyvällä tuulella.
"Samoin ovat jalo riikinkukko ja varpunenkin molemmat lintuja, vaikka höyhenet ovat erilaiset!" huusi hän. "Mutta kokónan on nälkä ja vilu", jatkoi hän, palvelevaisesti huolissaan Zoën mukavuudesta. "Ehkä hän tahtoo ottaa kylvyn ja muuttaa pukua ennen illallista? Kaikki on valmiina."
"Olen syönyt illallista", vastasi Zoë, joka oli syönyt palan mustaa leipää, "mutta mitä vaatteisiin tulee, ottaisin mielelläni vaipan jälleen ylleni, sillä minun on vähän kylmä."
Hän oli tuskin saanut tämän sanotuksi, kun molemmat tytöt olivat jo kietoneet hänet lämpöiseen vaippaan.
"Kiitos", sanoi hän heille. Sitten hän kääntyi neekerittären puoleen.
"Te näytätte olevan emäntä täällä. Saanko nyt mennä nukkumaan?"
"Kyllä, minä olen emäntä", vastasi afrikatar, kaikki hampaansa loistaen lampunvalossa. "Minä olen Rustan Karaboghazdzhin vaimo, kokóna."
Zoë ei voinut pidättää hämmästyksen elettä. Neekeritär nauroi.
"Rustan on viisas mies", sanoi hän kamalasti irvistäen. "Tulee halvemmaksi mennä naimisiin vankkakätisen naisen kanssa kuin pitää kahta sileänaamaista varasta vartijoina, niinkuin useimmat meidän liikealallamme tekevät. Jos kokóna suvaitsee seurata minua, niin näytän hänelle huoneen, jonka olen laittanut valmiiksi."
Zoë taivutti päätään ja seurasi, sillä neekeritär oli jo menossa. He tulivat jokseenkin tilavaan huoneeseen, joka ilmeisesti oli laitettu kuntoon huomattavalla huolella, sillä se sisälsi kaikki mitä mukavuuksiin tottunut nainen saattoi vaatia. Hyvä persialainen matto peitti lattiaa; kapea, mutta sirosti koristeltu pronssinen sänky oli varustettu kahdella patjalla, tahrattomilla lakanoilla ja silkistä ja villasta kudotulla lämpimällä peitteellä. Marmorisella pöydällä seisoi pieni kiillotetusta metallista tehty peili, jonka edessä oli kaksi norsunluista kampaa sekä joukko norsunluisia ja hopeisia hiusneuloja ynnä muita naisen pukeutumisessa tarvittavia pikkuesineitä. Siinä oli myöskin kolmisarvinen kullattu lamppu, joka valaisi kaikkityyni mieluisalla hohteella. Matala, verhottu ovi vei huoneen perältä pieneen kylpyhuoneeseen, missä paloi toinen pieni lamppu. Neekeritär veti verhon syrjään ja näytti paikan Zoëlle, joka varmastikaan ei ollut odottanut saavansa viettää orjuutensa ensimmäistä yötä niin ylellisessä asunnossa. Rustanin vaimo avasi vielä suuren vaatekomeron ja näytti hänelle runsaan varaston hienoja liina- ja pitovaatteita, siististi laskostettuina ja hyllyille asetettuina. Pyöreälle pöydälle keskellä huonetta oli asetettu kolme ruokamaljaa, joista yhdessä oli kylmää lintupaistia, toisessa salaattia ja kolmannessa monenlaisia makeisia, ja myöskin oli siinä viiniä ja vettä pienissä hopeapulloissa sekä yksi hopeinen juomapikari. Oli todellakin kauan siitä kuin Zoë viimeksi oli nähnyt, tämän kaltaista, ja hänen silmiään alkoi äkkiä kirvellä, kun hän tuli ajatelleeksi, että orjakauppiaan vankila muistutti jonkunverran hänen entistä kotiaan. Sillä vankilahan se kaikesta huolimatta oli; hän arvasi, että suljetun ikkunan luukkujen takana oli vahvat rautatangot, ja sisään tullessaan hän oli nähnyt suuren avaimen oven ulkopuolella olevassa lukossa.
"On jo myöhäinen", sanoi neekeritär näytettyään kaikki. "Tytöt nukkuvat lattialla, sillä matto on hyvä ja tuolla nurkassa on heille kaksi peitettä. Hyvää yötä, kokóna. Millä nimellä saan kutsua kokónaa? Kokóna suokoon anteeksi palvelijansa tietämättömyyden!"
Zoë epäröi hetkisen. Hän ei ollut ajatellut nimensä muuttamista, mutta nyt hän tunsi yht'äkkiä, että orjana hänen oli katkaistava kaikki yhteys entiseen elämäänsä. Mitähän, jos henkilö, joka ostaisi hänet, olisi sattunut tuntemaan hänen äitinsä ja vieläpä hänet itsensäkin, ja tuntisi nyt hänet nimestä? Kasvojen yhdennäköisyyden voi selittää muutenkin, mutta kasvot ja nimi yhdessä varmasti antaisivat hänet ilmi. Ei hän niinkään paljon pelännyt sitä julkista häpeää, minkä Mikael Rhangaben ottotyttäreksi tunteminen aiheuttaisi; hän oli jo tottunut orja-sanan merkitykseen viimeisten kurjien päivien aikana. Mutta ihmiset eivät voisi olla sanomatta, että kyria Agata oli myönyt ottotyttärensä orjaksi pelastaakseen itsensä ja omat lapsensa kurjuudesta. Zoë saattoi tämän estää, ja hän epäröi vain sen verran aikaa, että ehti valita itselleen nimen.
"Kutsukaa minua Arethusaksi", sanoi hän.
Hänen ajatuksensa olivat palanneet siihen oikeudentekoon, jonka hän aikoi tehdä, jos hän joskus pääsisi lähelle keisari Andronikusta; ja jos Aretee olikin myöhemmin tullut merkitsemään hyvettä, oli se alussa merkinnyt urheutta, miehekästä, horjumatonta urheutta. Ja koska Zoë oli vain kreikkalainen tyttö eikä saksalainen professori, otaksui hän luonnollisesti, että Aretee oli juuri se sana, josta Arethusa oli johtunut.
"Se on kaunis nimi", huomautti hänen vanginvartijansa liehitellen.
"Ja millä nimellä minä saan kutsua teitä?" kysyi Zoë.
"Minä olen kyria Karaboghazdzhi." Neekeritär keikautti leimuavaa päätään ja hymyili tyydytetystä turhamaisuudesta. "Mieheni kutsuu minua Zoëksi", lisäsi hän, eriskummallisesti myhäillen ja hiukan kainoutta teeskennellen.
"Zoëksi!" Jalosyntyinen tyttö toisti oman nimensä vilpittömällä hämmästyksellä.
"Niin", vastasi neekeritär. "Rustan on hyvin hellä. Hän sanoo että minä olen hänen Zoënsa, hänen 'elämänsä', koska hän varmasti kuolisi nälkään ilman minua!"
"Ymmärrän", sanoi kreikkalainen tyttö.
Hän ei olisi uskonut, että hänen ennen maatapanoaan vankilassaan sinä iltana täytyisi tehdä tahdonponnistus pidättääkseen naurua.
"Ja nyt alkaa olla myöhä", sanoi neekeritär jälleen, "ja Rustan ihmettelee, minkätähden en tule sukimaan hänen partaansa ja tasoittamaan hänen tyynyään ja valmistamaan hänen iltajuomaansa. Hyvää yötä, kokóna Arethusa! Lähettäköön pyhä Kharalambos teille suloisia unia!"
"Samoin teille, kyria Karaboghazdzhi", vastasi Zoë, vaikka naisen tervehdyslause oli hänelle uusi.
Neekeritär poistui, yhä varsin tyytyväisenä itseensä ja heilutellen valtavia lanteitaan käydessään. Hän sulki oven, ja Zoë kuuli suuren avaimen vääntyvän lukossa.
Molemmat orjatytöt olivat seisoneet kunnioittavan välimatkan päässä koko keskustelun ajan, kädet alistuvasti ristissä ja katse lattiaan luotuna, sillä Rustanin vaimo oli jo opettanut heille käytöstapoja korottaakseen heidän hintaansa. Mutta niinpiankuin hän oli mennyt, katsoivat he toisiinsa ja heidän huulensa alkoivat hermostuneesti nytkähdellä; samassa he olivat molemmat äänettömän naurunpuuskan vallassa. He hytkyivät päästä jalkoihin, pitelivät sivujaan, köykistyivät ja huojuivat ja vääntelivät käsiään, mutta ei äännähdystäkään päässyt heidän huuliltaan. Sen pitemmälle he eivät voineet hillitä hilpeyttään, ja nauraessaan he katsahtelivat levottomasti Zoëhen.
Zoë ei voinut itsekään olla hymyilemättä ajatellessaan neekerittären ääretöntä itseensätyytyväisyyttä, mutta hetken perästä hän pudisti päätään tytöille ja pani sormen suulleen. Heidän hauskuutensa asettui pikaan, sillä vaikka hän näytti hyväntahtoiselta, he tiesivät mitä heillä oli odotettavissa, jos hän sanallakaan saattaisi heidät alttiiksi neekerittären tyytymättömyydelle.
Zoë oli hyvin väsynyt, kun tuo suuri uhraus nyt oli tehty, ja hän salli orjatyttöjen auttaa häntä niin paljon kuin he tahtoivat. He saivat hänet syömäänkin hiukan ja juomaan vähän vettä. Silloin tällöin, heidän katsahtaessaan häneen, hän taputti heitä olalle ja hymyili vienosti, mutta hänen ajatuksensa olivat kaukana kerjäläiskorttelin raunioituneessa talossa. Kun tytöt olivat auttaneet häntä kylpemään ja olivat pyyhkineet hänen jalkansa, jotka olivat mudan tahraamat ja kylmästä siniset, lämmittivät he niitä kättensä välissä ja suutelivat niitä.
"Ne ovat kuin kaksi pientä valkohiirtä!" sanoi Julia, nauraen vienosti.
"Eipähän, ne ovat kuin nuoret kyyhkyset!" sanoi Lucilla.
Ja he pujahduttivat molemmin hänen jalkansa kauriinnahkaisiin tohveleihin; ja sitten he pukivat hänet yöpukuun, hienoihin kuiviin liinavaatteisiin ja pieneen vihreään silkkinuttuun. He olivat taitavia käsistään, vaikka olivatkin niin nuoria, ja hän antoi heidän tehdä mitä he luulivat hänen tarvitsevan, ja laskeutui vihdoin levolle, jolloin hänet peiteltiin ja sullottiin yhtä lämpimästi ja mieluisasti kuin kyria Agatan oli ollut tapana peitellä häntä, ennenkuin pojat olivat syntyneet ja vallanneet hänen paikkansa.
Muutamien minuuttien kuluttua pienet palvelustytöt olivat sammuttaneet lampun, jättäen ainoastaan kylpyhuoneen pienen tuikun palamaan; sitten he äänettömästi ahmivat kaikki makeiset pöydältä, minkä jälkeen he kytjähtivat matolle peitteidensä alle ja nukkuivat tuota pikaa, niinkuin nuoret eläimet.
Joitakin hetkiä Zoë yhä koetti ajatella. Niin väsynyt kuin hän olikin, inhosi hän itseään siitä syystä, että kykeni lepäämään sellaisessa mukavuudessa samaan aikaan kuin kyria Agata ehkä valvoi rääsykasansa alla ja Nektaria painautui olkia vastaan pysyttääkseen edes vähän lämpöä vanhassa ruumiissaan. Mutta sitten hän ajatteli huomista päivää ja mitä kaikkea Nektaria tekisi kultarahoillaan sairaan vaimon ja pienten poikain hyväksi, ja näissä viihdyttävissä mietteissä hän kantautui hiljaa pois tästä orjuuden maailmasta marmoriporttisen unten maan loputtomiin puutarhoihin.
Hänet herätti ikkunasta huoneeseen virtaava auringonpaiste, ja avatessaan silmänsä hän näki rautatangot ja muisti missä hän oli. Hän huokasi, sillä unessa hän oli ollut onnellinen. Tytöt istuivat ristissä jaloin matolla vierekkäin vähän matkan päässä, äänettöminä odottaen milloin hän heitä tarvitsisi. Hän käänsi päätään tyynyllä ja makasi kyljellään, katsellen heidän pieniä tummia kasvojaan; mutta ei puhutellut heitä vielä. He olivat hyvin samannäköisiä, tuumi hän, jokapäiväisiä tyttöjä, eroten niin vähän tuhansista muista suuren kaupungin orjatytöistä, että hänen olisi vaikea tuntea heitä joukosta, ennenkuin hän olisi katsellut heitä joitakin päiviä. He menisivät luonnollisesti pian kaupaksi, sillä kysyntää oli aina terveille nuorille talousorjille, jotka oli kunnollisesti opetettu. Hän kadehti heidän jokapäiväisiä piirteitään, heidän karkeaa mustaa tukkaansa, heidän kulmikasta vartaloaan, värittömiä poskiaan ja ovelia, pieniä, mustia silmiään. Heidät voitiin myydä vain työntekoon. Kaiken ikänsä Zoë oli kuullut keskusteltavan talous-orjien hinnoista, vieläpä vapaammin kuin vaatteiden tai jalokivien hinnoista, ja hän tiesi, ettei kumpikaan tytöistä ollut enemmän kuin kahdenkymmenenviiden tukaatin arvoinen. Hän aprikoi, kuinka paljon Rustan aikoi vaatia hänestä; varmaankaan hän ei vaatisi vähempää kuin kaksinverroin maksamansa summan.
Hänen näitä kysymyksiä miettiessään ja toivotellessaan kaiken aikaa, että saisi päivän mittaan tietoja kyria Agatasta, kääntyi suuri avain persialaisessa lukossa. Molemmat tytöt hypähtivät jaloilleen ja seisoivat kunnioittavassa asennossa. Zoë käänsi silmänsä äänen kuullessaan, ovi aukeni ja neekerittären leimuava pää ilmestyi päiväpaisteeseen. Hän näki Zoën olevan hereillään ja astui huoneeseen, sulkien oven perässään. Hän tervehti arvokasta vankiaan samalla puoleksituttavallisella, puoleksi-matelevalla puheensävyllä, jota hän alusta alkaen oli käyttänyt, kysyen häneltä kuinka hän oli nukkunut ja olivatko pienet palvelustytöt tehneet velvollisuutensa. Viimeksimainittua kysymystä säesti hurja silmäys molempiin tyttöihin. Zoë vastasi että he olivat erittäin taitavia ja hyväntapaisia. Neekeritär katseli pöydällä olevia illallisen jäännöksiä. "Kokóna Arethusa pitää siis makeisista", huomautti hän. "Hän syö vain suupalan lintupaistia ja kaikki sokurimantelit!"
Zoë oli huudahtamaisillaan hämmästyneen kiellon, kun hän huomasi orjatyttöjen kauhistuneet silmät ja ehkäisi itsensä hymyillen.
"Minä pidän hyvin paljon makeisista", vastasi hän huolettomasti.
Musta nainen näytti tyydytetyltä ja kääntyi pois pöydän luota. Hän avasi sitten vaatekaapin ja valitsi omasta mielestään kauneimman puvun, mitä kaapin hyllyillä oli. Zoë katseli häntä uteliaana. Hän levitti laskoksistaan vaaleanvihreitä silkkisiä vaatekappaleita ja yhden persikan värisestä persialaisesta sametista tehdyn ja hopealla kirjaillun, sekä vihreästä silkistä ja kultalangoista palmikoidun vyön. Tyttöset ottivat ne vastaan ja asettivat esille.
"Toden totta", sanoi Zoë, "ette suinkaan tarkoita että minun olisi puettava ylleni nuo vaatteet!"
"Ne ovat hyvin hyviä vaatteita", huomautti neekeritär suostuttelevasti. "Katsokaahan tätä samettiviittaa! Hietahelmiäkin on näissä kirjailuissa, ja se on ihan uusi ja käyttämätön. Mieheni osti sen Blachernaen palatsista, kun Kaunis Johannes vangittiin. Se kuului jollekin lempinaiselle. Orjat, jotka karkasivat, varastivat kaikkityyni ja möivät ne."
"Minä ottaisin mieluummin jonkun yksinkertaisemman puvun", sanoi Zoë; mutta vangittua keisaria mainittaessa hänen ruskeat silmänsä kävivät tummiksi ja ankaroiksi, ja hänen äänensä miltei vapisi.
"Kokóna Arethusan pitää esiintyä kauneimmillaan tänä aamuna", vastusti
Rustanin vaimo. "Hän saa vieraita."
Zoë säpsähti vähän ja veti vaistomaisesti vuodevaatteet leukaansa saakka.
"Nyt jo!" huudahti hän matalalla äänellä.
Neekeritär hymyili suu korvia myöten.
"Kokóna ei kukaties tule viettämään toista yötä meidän vaatimattoman kattomme alla", sanoi hän. "En tiedä mitään varmaa vielä, koska ostaja ei ole teitä nähnyt", jatkoi hän tuttavallisemmin, "mutta Rustan on kysynyt neuvoa tähdistälukijalta, joka sanoo näiden olevan onnekkaita päiviä ostollemme ja myynnillemme. Siksipä en epäilekään, ettei ostaja mielistyisi kokónan ulkonäköön, sillä totta puhuen, tahtomatta imarrella, meillä ei ole ollut halvassa talossamme vieraana sellaista kaunotarta pitkiin aikoihin."
Kaiken tämän tarkoituksena oli tietysti saattaa Zoë hyvälle tuulelle, jotta hän tekisi miellyttävän vaikutuksen odotettuun ostajaan. Rustan oli kerran menettänyt hyvin hyvän kaupan, kun kaupattava oli puhjennut kyyneliin väärällä hetkellä.
"Minkälainen mies on ostaja?" kysyi tyttö. "Tiedättekö kuka hän on?"
Hän lausui kysymyksen levollisesti, mutta pidätti henkeään odottaessaan vastausta.
"Olen unohtanut hänen nimensä", vastasi neekeritär hetken mietittyään.
"Hän on muukalainen, rikas nuori kauppias, joka asuu kauniissa talossa
Kultaisen Sarven rannalla."
"Siis kristitty?" kysyi Zoë, vakuuttaen ääntään.
Toinen oli olevinaan järkytetty.
"Luuleeko kokóna Arethusa Rustanin olevan niin jumalaton, että myisi kristityn neidon turkkilaisille? Rustan on hyvin hurskas mies, kokóna! Hän ei voisi tehdä niin jumalatonta tekoa!"
Zoë muisti kolmen kupariäyrin päivittäistä raha-annosta, ja kuinka Rustan oli pakottanut hänet myymään itsensä kyria Agatan tähden; mutta hän ei huolinut ruveta väittämään Rustanin hurskautta vastaan.
"Siis tähdistälukija sanoo, että minut myydään tänään", lausui hän huolettomuutta teeskennellen, vaikka hänen mielensä oli masentunut ja hän tunsi pientä pahoinvointia. "Onko hän suuri astroloogi?"
"Hän on Rustanin ystävä, Gorlias Pietrogliant", vastasi neekeritär, käännellessään vaatekaapissa olevia hienoja liinavaatteita. "Kyllä, hän on hyvä tähtienkatsoja, varsinkin kauppiaille. Hän on hyvin köyhä, mutta monet ovat tulleet rikkaiksi kysymällä häneltä neuvoa."
Hän löysi mitä oli etsinyt ja levitti nähtäväksi kauniisti kirjaillun liinaisen vaatekappaleen, joka oli hienoa kuin hämähäkinverkko.
"Ja jos olette niin onnellinen, että pääsette tuon rikkaan kauppiaan taloon", lisäsi hän, "niin voitte voittaa hänen suosionsa kehoittamalla häntä kysymään Gorliakselta neuvoa asioissaan, milloin hän on epätietoinen."
"Gorlias". Zoë toisteli nimeä, sillä hän ei ollut koskaan kuullut sitä.
"Gorlias Pietrogliant, joka asuu lähellä Pyhän Sergiuksen ja Pyhän
Bakkuksen kirkkoa. Jokainen tuntee hänet siinä kaupunginosassa."
"Kyllä muistan", sanoi Zoë.
Hän ymmärsi vihdoinkin, minkätähden Rustanilla oli ollut tapana käydä niin usein tuossa kirkossa, missä hän oli ollut polvistuneena eräässä hämärässä nurkassa, kun Rustan ensi kerran oli nähnyt hänet. Sieltä hän oli seurannut häntä raunioituneelle talolle. Mutta Zoë ei tiennyt, että Rustanin säännölliseen liikkeenharjoitukseen kuului juuri köyhimpien korttelien kirkoissa käyminen, koska niissä saattoi useimmin nähdä nälistyneitä tyttöjä rukoilemassa taivaalta leipää, jota niin harvoin tuli siltä taholta. Monta hyvää kauppaa oli Rustan tehnyt seuraamalla ryysyistä, kauniskasvoista tyttö-poloista kurjuuden pesään, ja hän osasi suorastaan taiturimaisella oveluudella jakaa niukkoja almuja, kunnes hänen uhrinsa myöntyi tai tämän vanhemmat pakottivat hänet myöntymään saadakseen pivollisen kultaa. Eikä hänen liikkeenharjoitus-menetelmänsä ole suuresti muuttunut vielä meidän päivinämmekään, paitsi että orjakauppiaatkin ovat nykyjään enimmäkseen naisia.
Valittuaan kaikki Zoën pukeutumiseen tarvittavat vaatekappaleet neekeritär käski toisen orjatytön viedä pois illallisen jäännökset ja tuoda sijaan jo valmiiksi laitetun aamuruoan. Tyttö totteli, eikä viipynyt poissa täyttä kahta minuuttia. Hän toi maljan kirsikoita sekä valkoista leipää ja voita ja raitista vettä, kaikki kiillotetulla, siselöidyllä pronssitarjottimella.
"Hedelmät ovat terveellisempiä kuin makeiset tähän aikaan päivästä", huomautti talon emäntä. "Myöhemmin, päivällisellä, kokóna saa kaikkea mitä haluaa."
Pienet orjat katsahtivat salavihkaa Zoëhen, joka hymyili.
"Niin", sanoi hän, "hedelmät ovat paljon parempia aamulla."
Rustanin vaimo tuli ja seisoi vuoteen vieressä tarkastellen Zoën kasvoja.
"Luulen", sanoi hän arvostelevasti, "että koska ostaja on muukalainen, on parempi olla maalaamatta silmiäsi. Nuo luonnolliset varjot niiden alla eivät ole pahat."
"En ole ikinä maalannut kasvojani!" huudahti tyttö hiukan suutahtaen.
"Ja siinä on kokóna ollut ihan oikeassa!" vastasi neekeritär, tahtoen kaikin mokomin pitää hänet hyvällä mielellä. "Sitäpaitsi", jatkoi hän, liehitellen jälleen, "minä olenkin täällä vain täyttämässä käskyjänne ja palvelemassa teitä tänään. Suvaitsetteko nyt kylpeä? Minä palvelen teitä itse."
"Pienet tyttöni ovat hyvin näppäriä ja älykkäitä", vastusti Zoë, joka tuskin piti tuota hartevaa afrikatarta naisenakaan.
"Epäilemättä, kokóna, mutta tämä kuuluu liiketehtäviimme, ja minä teen sen paremmin kuin he."
"Mieluummin antaisin heidän auttaa minua, jos minua autettava on", sanoi Zoë. "Mutta minä olen täysin tottunut pukeutumaan itse."
"Suvaitkaa minun kysyä", väitti neekeritär, irvistäen ja käyden jälleen tuttavalliseksi, "kuinka voisi Rustan antaa ostajalleen kirjoitetun takuun, jollen minä vakuuttaisi hänelle, ettei ole mitään moitteen aihetta, ei vammaa, arpea, ei salaista ruumiinvikaa eikä rumaa syntymämerkkiä?"
Zoë käänsi kasvonsa poispäin tyynyllä.
"En tullut ajatelleeksi sitä", sanoi hän.
"En taivaan tähden ajattelisi sitä itsekään", vastasi nainen, siirtyen jälleen liehittelevään puheensävyyn, "muuten kuin varjellakseni nuorta kokónaa kaikista hankaluuksista tai ikävyyksistä ostajamme puolelta! Jos hän vain suvaitsee kutsua itseään valtiattarekseni ja minua orjakseen, niin ei hän ole saava syytä tyytymättömyyteen. Jos minä olen kovakourainen ja kömpelö, saa hän lyödä minua korvalle milloin haluaa, enkä minä ole valittava!"
Pienet orjatytöt toivoivat hartaasti, että Zoë käyttäisi hyväkseen heidän hirmuvaltiaansa harvinaista tarjousta, mutta he eivät uskaltaneet hymyillä. Zoë piti päätään yhä poispäin käännettynä ja oli vaiti.
"Katsos!" houkutteli afrikatar. "Minä otan pois nuttuni!" Hän antoi teon seurata sanoja ja riisui yltään päällimmäisen vaatteensa, jonka muodosti pitkä nuttu ja hame yhtenä kappaleena, jollaista ainoastaan vapaat naiset pitivät. "Minä verhoan pääni kokónan edessä!" Hän painoi sukkelasti hurjan punaisen tukkansa litteäksi liinan alle, jonka hän solmisi kiinni niskasta. "Minä käärin ylös hihani! Olenko nyt mitään muuta kuin orja, kylvettäjä-nainen? Minkätähden ei kaunis kokóna tahdo sallia minun auttaa häntä?"
Zoë käänsi päätään ja näki muutoksen, ja äkkiä hänen vastustuksensa hävisi; sillä Rustanin vaimo oli ihan samannäköinen kuin ne mustat orjanaiset, jotka ennen olivat palvelleet vallasnaisia Rhangaben palatsin roomalaisessa kylpysalissa. Ajatusyhtymä oli niin voimakas, ettei nuori tyttö voinut olla vienosti hymyilemättä.
"Niinkuin haluatte", sanoi hän, kohoten toisen kätensä varaan ja valmistuen nousemaan ylös.