Jumalan etsijöitä

by F. W. Farrar

EPIKTKTOS.

1 Luku.

EPIKTETOKSEN ELÄMÄ, JA KUINKA HÄN SIIHEN SUHTAUTUI.

Neron hovissa Senecan on täytynyt joutua enempään tai vähempään yhteyteen tämän keisarin mahtavain vapautettujen orjien ja nimenomaan hänen sihteerinsä eli kirjastonhoitajansa Epafrodituksen kanssa. Epafroditus oli keisarin alituisia seurakumppaneita; hän oli ensimmäinen kiinnittämään Neron huomion siihen salaliittoon, jossa Seneca itse sortui. Ei voi olla epäilystä siitä, että Seneca tunsi hänet ja oli käynyt hänen luonaan. Niitten orjien joukossa, jotka tungeksivat tässä talossa, filosoofin luonnostaan lempeä sydän lienee kiinnittänyt hänen huomionsa pieneen halvattuun fryygialaiseen poikaan, rampaan ja mitättömän näköiseen, jonka kasvoilla — jos ne mitenkään kuvastivat sisäistä sielua — varmaankin lapsuudesta saakka väikehti kirkas ja kärsivällinen ilme. Tuo ylväs hovilainen, keisarin mahtava opettaja, suuri stoalainen ja aikansa suosituin kirjailija olisi tosiaankin kummastunut, jos hänelle äkkipäätä olisi sanottu, että tuo vaivainen pieni orjapoika oli määrätty kohoamaan filosofiassa puhtaampiin ja kirkkaampiin korkeuksiin kuin mihin hän itse milloinkaan oli päässyt, tulisi aivan yhtä kuuluisaksi kuin hän itsekin ja stoalaisen opin edustajana kokisi paljon suurempaa kunnioitusta. Sillä tämä rampa poika oli Epiktetos — Epiktetos, jolle piirrettiin muistettava hautakirjoitus: "Minä olin Epiktetos, orja, rampa ja kerjäläinen ja kuolemattomille kallis".

Vaikka meillä on selvä tieto hänen filosoofisesta opistaan, ei meillä ole minkäänlaisia aineksia edes niukintakaan elämäkertaa varten. Hänen sielunsa kuva — kuva siitä, mitä yksin hän katsoi todelliseksi minäkseen — on nähtävissä hänen teoksistaan, ja siihen emme saata lisätä muuta kuin joitakin harvoja yleisiä tosiseikkoja ja epävarmoja tarinoita.

Epiktetos oli luultavasti syntynyt noin vuoden 50 paikkeilla Kristuksen syntymän jälkeen; mutta emme tiedä täsmällistä syntymäaikaa emmekä tunne edes hänen todellista nimeään. "Epiktetos" tarkoittaa "ostettua" elikkä "hankittua", ja on yksinkertaisesti orjan nimitys. Hän syntyi Hierapoliissa Fryygiassa, Lycus- ja Meander-jokien välillä sijaitsevassa kaupungissa, jota jotkut ovat pitäneet tämän maakunnan pääkaupunkina. Kaupungissa oli useita luonnonihmeitä — pyhiä lähteitä, stalaktiittiluolia ja syvä onkalo, huomattava mefiitisistä (myrkyllisistä) höyryistään. Meille on mielenkiintoisempaa tietää, että se oli vain muutaman peninkulman päässä Kolossasta ja Laodikeasta ja että Paavali mainitsee sen (Kol. IV, 13) yhdessä näiden kanssa. Siellä on sen vuoksi täytynyt olla kristillinen seurakunta varhaisimmista ajoista asti, ja jos Epiktetos vietti minkään osan lapsuudestaan siellä, on hän saattanut joutua yhteyteen alhaissäätyisten miesten ja naisten kanssa, jotka olivat halvassa kokouspaikassaan kuulleet luettavan Paavalin kirjettä kolossalaisille ja sitä toista, nyttemmin hukkaan joutunutta, jonka hän oli osoittanut Laodikean seurakunnalle.[69]

Luultavaa kuitenkin on että Hierapoliilla ja sen seurakunnalla oli hyvin vähän vaikutusta Epiktetokseen. Hänen vanhempansa olivat arvatenkin kaikkein alinta ja vähäväkisintä luokkaa, ja heidän moraalinen kantansa on tuskin sekään voinut olla korkea, sillä muutenhan he eivät olisi saattaneet missään tapauksessa suostua myymään orjuuteen sairasta poikaansa. Tuskinpa olisi Epiktetoksen ollut mahdollista astua maailmaan vähemmän kadehdittavin ja vähemmän lupaavin entein. Mutta koko elämänjuoksumme on täynnänsä ihmeellistä jumalallista korvausta, ja sen sai Epiktetoskin kokea. Jumala sytyttää neron tulen, kenessä tahtoo, ja hän voi herättää korkeimmatkin ja kuninkaallisimmatkin ajatukset halpa-arvoisimmassakin orjassa:

Niitä siemeniä sirottelee päivin ja öin
Tuulen leyhkä taivaalta.
Ihmissavea niin heikkoa ei, siemenet nuo
juurtua jottei voine.

Mitkä olivat ne tapahtumat — eli mieluummin, mikä oli "se näkymätön kaitselmus, jota ihminen herjaten nimittää sattumaksi" — jotka Epiktetoksen saattoivat Epafrodituksen taloon, sitä emme tiedä. Hienotunteista ja jaloa sielua tuskin saattoi panna pahempaan koettelemukseen. Roomalaisen talon orjat sullottiin yhteen summattomin joukoin; he olivat mitä väkivaltaisimman ja oikullisimman rangaistuksen alaisia; heitä saatettiin kohdella mitä halventavimmalla ja raakamaisimmalla tavalla. Ihmiset vaipuvat usein sille asteelle, jolle heidän oletetaan kuuluvan. Vuosikausien häpäisevä menettely vaikuttaa, että he jo arvelevat ansaitsevansakin vain häpeällistä kohtelua, menettävät tuon itsekunnioituksen, joka on uskonnollisen tunteen muuttumaton seuralainen ja joka, uskonnolliseen tunteeseen katsomattakin, yksin turvaa meitä mieskohtaiselta alennukselta. Oikeinpa sanookin Paavali: "Jos olet kutsuttu orjana, älä siitä murehdi; mutta jos sinulla on mahdollisuutta päästä vapaaksikin, niin käytä ennemmin sitä hyväksesi".[70]

Totta on että pakanamaailmassakin alkoi tähän aikaan parhaitten ja viisaimmin ajattelevain keskuuteen levitä tunne siitä, että orjatkin olivat tehdyt samasta tahtaasta kuin heidän isäntänsäkin, että he erosivat vapaasyntyisistä vain asemansa ulkonaisten ja satunnaisten seikkain puolesta ja että suopeus heitä itseänsä kohtaan oli yleinen alkeellisenkin inhimillisyyden velvoitus. "Minun on iloista kuulla", sanoo Seneca eräässä mielenkiintoisessa kirjeessään Luciliukselle, "että sinä elät tuttavallisissa suhteissa orjiisi; se on viisautesi ja valistuksesi mukaista. Ovatko he orjia? Ei, ihmisiä he ovat. Orjia? Ei, kumppaneita. Orjia? Ei, vaatimattomia ystäviä. Orjia? Ei, orjatovereita, sillä muistathan, että kohtalo vallitsee teitä kumpaakin." Eräässä kohdassa, johon jo olemme viitanneet, hän jatkaa samaa ajatuksenjuoksua moittien kopeata ja kevytmielistä tapaa, että orjia seisotettiin kesteissä tuntikaudet sanattomina ja tyhjin vatsoin, sillä aikaa kun heidän herransa ahmivat itsensä täyteen. Hän valittaa sitä julmuutta, joka katsoo välttämättömäksi kauheasti rangaista tilapäistä yskähdystä tai aivastusta. Hän viittaa sananparteen — sananparteen, joka paljastaa kokonaisen historian — "minkä orjia, sen vihamiehiä", ja osoittaa että he eivät ole vihamiehiä, vaan että ihmiset ovat heistä tehneet vihamiehiä; päinvastoin, jos heitä kohdeltaisiin suopeasti ja puhuteltaisiin huomaavaisesti, he kidutettaissakin vaikenisivat mieluummin kuin puhuisivat isäntänsä vahingoksi. "Eivätkö he ole lähtöisin", kysyy hän, "samasta alkuperästä, eivätkö he hengitä samaa ilmaa, eivätkö he elä ja kuole juuri niin kuin mekin?" Lyönnit, murskatut jäsenet, kalisevat kahleet, niukka ravinto ergustuloissa eli orjavankiloissa herätti Senecan sääliä, ja kaiken todennäköisyyden mukaan siinä onkin kuva, jonka vertaista maailma harvoin lie nähnyt, ellei se lie tapahtunut siinä katalassa kaupassa, jota Englanti häpeäksensä ennenvanhaan harjoitti, mutta jonka se ikuiseksi kunniaksensa päättävästi on hylännyt.

Mutta Senecan suosittelema lempeys orjia kohtaan oli itse asiassa hänen omaperäisimpiä moraaliopetuksiaan; kaikesta, mitä me tiedämme Rooman elämästä, on syytä pelätä, että niitten luku, jotka toimivat tämän mukaisesti, oli vähäinen. Varmastikaan ei Epafroditus, Epiktetoksen herra, ollut heitä. Historialliset tiedot tästä miehestä ovat laihat. Hän oli yksi niistä neljästä, jotka seurasivat Neroa tuolle surettavalle, arvottomalle pakomatkalle Roomasta v. 69, ja kun Nero vihdoinkin, pelkuruudesta kauan horjuttuaan ja vankeuden ja mestauksen jo uhatessa, asetti tikarin rinnalleen, niin Epafrodituspa se auttoi tyrannia työntämään sen sydämeen, josta teosta keisari Domitianus sittemmin karkoitti hänet maanpakoon ja lopulta mestautti.

Epiktetoksen oli tapana kertoa pari kaskua, jotka selityksittäkin osoittivat, mikä ahdassieluinen ja matalamielinen mies hän oli. Hänen orjiensa joukossa oli muuan Felicio-niminen mitätön rajasuutari; kun suutari oli aivan hyödytön, niin Epafroditus möi hänet, ja sattumalta hänet tuli ostaneeksi joku keisarin huonekuntaan kuuluva, ja hänestä tehtiinkin keisarin paikkasuutari. Heti Epafroditus rupesi osoittamaan hänelle mitä syvintä kunnioitusta ja puhuttelemaan häntä mitä mielistelevimmin sanoin, niin että jos joku kysyi, mitä Epafroditus oli tekemässä, niin vastaus, mitenkä lie todenmukainen, kuului: "Hän on tärkeässä neuvottelussa Felicion kanssa".

Erään kerran tuli joku hänen luoksensa itkien ja valittaen ja halaten hänen polviaan surun murtamana, kun kaikesta hänen omaisuudestaan ei ollut jälellä paljon enemmän kuin joukko toista miljoonaa. "Mitä teki Epafroditus?" kysyy Epiktetos; "nauroiko hän miestä, niinkuin me tekisimme? Eipä suinkaan; päinvastoin, hän huudahti, sääliä ja hämmästystä ilmaisten: Mies poloinen, kuinka voisitkaan sinä ääneti kestää tuollaisen kolauksen?"

Miten törkeästi hän saattoi menetellä ja kuinka vähän hän herätti kunnioitusta, voimme nähdä seuraavasta kertomuksesta. Kun urhokas ylimys Plautius Lateranus, joka Pison salaliiton aikana joutui surman suuhun, kuten jo olemme puhuneet, oli niskaansa saanut tehottoman lyönnin tribuunin miekasta, ei Epafroditus tälläkään kaamealla hetkellä saattanut pidättää itseään ahdistamasta uhria kysymyksillään. Ainoaksi vastaukseksi kuoleva mies ylenkatseellisesti huomautti: "Jos tahtoisin sanoa jotakin, niin sanoisin (en sinunkaltaisellesi orjalle, vaan) herrallesi."

Tämänhenkisen miehen huostassa rampa fryygialaispoika tuskin on saattanut kokea suurtakaan suopeutta. Monen kirjailijan kertomana onkin tosiaan eräs seikka jäänyt jälkimaailman muistoon, ja se tuntuu ilmaisevan, että häntä kohdeltiin pöyristyttävän julmasti. Kerta sanotaan Epafrodituksen tyydyttäneen julmuuttansa tukkimalla orjansa jalkaa johonkin kidutusvehkeeseen. "Jos vielä jatkat tuota, niin sinä katkaiset sen", sanoi Epiktetos. Konna jatkoi työtänsä ja saikin jalan poikki. "Sanoinhan, että sinä sen katkaisisit", virkkoi Epiktetos rauhallisesti sanallakaan tai yhdellä huokauksellakaan ilmaisematta tuskaansa. Yhtä yleviä sankaritarinoita on olemassa sekä vanhoilta että uusilta ajoilta, mutta toivokaamme ihmiskunnan puolesta, että tämä kertomus on väärä, varsinkin kun toinen uskottava henkilö tietää, että Epiktetos tuli rammaksi vain jonkun taudin seurauksista. Vaan oli tämän asian laita miten tahansa, jotkut niistä, jotka ovat ensimmäisinä kirjoittaneet kristinuskoa vastaan — sellaiset kuin esim. lääkäri Celsus — ovat mielellään vedonneet tähän kertomukseen, koska siinä ilmenee mielen jalous, jota ei edes kristinusko voi voittaa; vastakohdaksi asetti Origenes Vapahtajamme sanattoman äänettömyyden ristillä, ja Gregorius Naziansilainen huomautti, että vaikka on jaloa kestää pahaa, jota ei voi välttää, niin vielä jalompaa on alistua siihen vapaaehtoisesti ja yhtä lujamielisesti. Mutta jos kohta Epafroditus ei olisikaan syypää Epiktetoksen jalan katkaisemiseen, niin selvää on, että poika parka eli olosuhteissa mitä masentavinta ja kurjinta laatua, olosuhteissa, jotka olisivat sortaneet tavallisen miehen sille alhaiselle ja eläimelliselle kannalle, joka näyttää tyydyttäneen Rooman orjien suurta enemmistöä. Moniaat kohdat, joissa hän puhuu siitä, kuinka tämäkin onneton luokka on oikeutettu saamaan huomaavaisuutta osaksensa, ilmaisevat todella helliä tunteita heitä kohtaan. "Parasta olisi", sanoo hän, "jos te, niin hyvin valmistellessanne juhlianne kuin niitä viettäessännekin, jakaisitte palvelijoillennekin jonkun verran runsaudestanne. Mutta jos jossakin tilaisuudessa olisi vaikea näin tehdä, niin muistakaa, että ne, jotka ovat väsyneet, palvelevat teitä, jotka ette ole väsyneet; teitä, jotka syötte ja juotte, ne, jotka eivät syö eikä juo; teitä, jotka keskustelette, ne, jotka ovat mykkiä; teitä, jotka liikutte mielenne mukaan, olennot, joita ahdistaa kiusallinen pakko. Ja näin tehden ette tahdokaan syttyä silmittömään vimmaan ettekä raivon puuskauksessa loukata ketään." Epäilemättä Epiktetos tässä kuvailee menettelyä, jota hän itse monesti on nähnyt ja jonka alennuksen hän itse oli kokenut. Mutta hän oli jo varhain saavuttanut sen sielun ylevyyden ja tullut totuudesta siihen käsitykseen, jonka nojalla hän osasi erottaa olemuksen varjosta, elämän realiteetit sen satunnaisuuksista ja siten kääntää varsinaiset vastoinkäymisensäkin uusiksi välikappaleiksi, millä kohota siveelliseen jalouteen. Tämän todisteeksi silmätkäämme hiukan, mikä on hänen oma mielipiteensä elämästänsä.

Heti Tutkielmiansa alussa hän tekee eron sen hyvän välillä, jota jumalat ovat, ja sen, jota jumalat eivät ole suoneet meille, ja hän on sitä mieltä (tässä suhteessa ollen sitä valoa vailla, jonka kristinoppi olisi voinut hänelle lainata), että kun jotkut siunaukset meiltä evätään, niin se ei tapahdu siksi, että jumalat eivät tahtoisi, vaan siksi, että he eivät voi suoda niitä meille. Ja sitten hän kuvittelee Jupiterin puhuttelevan häntä:

"Oi Epiktetos, jos mahdollista olisi ollut, niin olisin tehnyt sekä pienen ruumiisi että pienen omaisuutesi vapaaksi ja riippumattomaksi; mutta nyt, älä siitä erehdy, se ei olekaan sinun lainkaan, onhan vain hienosti sotkettua savea. Kun minä siis en voinut tehdä, kuten sanoin, niin annoin sinulle palasen itsestäni, nimittäin tämän pyrkimisen ja kieltäytymisen, toivomisen ja epäämisen kyvyn ja yleensä vallan toimia tässä näennäisyyksien maailmassa; ja jos viljelet tätä kykyä ja katsot varsinaisen omaisuutesi olevan siinä, niin ei sinua mikään koskaan estä ja ehkäise etkä sinä koskaan huokaile etkä keksi vikoja toisissa etkä ketään imartele. Näyttävätkö näin ollen sinusta nämä etuisuudet arvottomilta? Taivas varjelkoon! Tyydy sen vuoksi niihin ja kiitä jumalia."

Ja eräässä palasessa Katkelmiaan (VIII, IX):

"Vapaus ja orjuus ovat vain nimiä, toinen hyveen, toinen paheen: ja molemmat ne riippuvat tahdosta. Mutta ei kummallakaan niistä ole mitään tekemistä niitten asiain kanssa, joissa tahdolla ei ole mitään osaa. Sillä ei kenkään ole orja, jonka tahto on vapaa."

"Rikkaus on raskas ruumiin kahle, sielun pahe; sillä hänpä oli orja, jonka ruumis on vapaa, mutta sielu kahleissa, ja päinvastoin taas hän on vapaa, jonka ruumis on kahleissa, mutta jonka sielu on vapaa."

Kuka ei näissä kohdissa muista Paavalin ääntä, kun hän sanoo: "Joka orjana on kutsuttu Herrassa, on Herran vapaa; samoin vapaana kutsuttu on Kristuksen orja".[71]

Ja puhuessaan epämuodostuksestaan hän yhtä selvästi ilmaisee riippumattomuutensa. Epämuodostumahan koski vain ruumista, jota hän halveksi, ja siksi hän mielestään oli "eteerinen olento, joka hoippuu ruumiinsa taakan alla". Ihailtavassa luvussaan Tyytyväisyydestä hän hyvin pontevasti alleviivaa sitä lohdutuksen perusohjetta, joka on johdettu siitä tiedosta, että "maailmankaikkeus ei ole luotu yksilön tyydytystä varten". "Täytyykö raajani olla rampa?" olettaa hän jonkun vaikertelevan napisijan kysyvän. "Orja!" vastaa hän, "keksitkö sitten vaivaisen pienen raajan takia virheitä maailmankaikkeudessa? Etkö voi myöntää, että tuollaisen satunnaisuuden uhallakin vallitsevat yleiset lait? Etkö tahdo heittää luotasi moista ajatusta? Etkö tahdo iloisesti alistua siihen hänen takiansa, joka sen antoi? Ja tahdotko olla kiittämätön ja tyytymätön Zeyn lakeihin, mitkä hän sääti ja päätti yhdessä Kohtalotarten kanssa, jotka olivat läsnä ja kehräsivät elämäsi langan? Etkö tajua, mikä atoomi sinä olet kokonaisuuteen verrattuna? — se on mitä ruumiiseesi tulee, jota vastoin sinä henkeesi katsoen et ole alempi taikka huonompi jumaliakaan. Sillä hengen suuruutta ei arvostella ko'on tai painon mukaan, vaan niiden totuuksien mukaan, jotka se käsittää. Etkö niin ollen tahdo aarteeksesi kerätä sellaisia tavaroita, joissa olet jumalten kaltainen?" Ja tämänkaltaisten periaatteiden nojalla poloinen vainottu orja parka saattoi kohottaa äänensä totisesti ja kaunopuheisesti ylistämään sitä Jumalaa, jolle hän tunnusti olevansa kiitollisuuden velassa "olemisestaan, varjeluksestaan ja kaikista elämänsä hyvyyksistä".

Luonnonlahjojemme moninaisuutta esittäessään hän sanoo: "Ovatko nämä ainoat Kaitselmuksen lahjat meille? Ei toki. Mistä se puheen voima, joka kykenisi ansion mukaan tulkitsemaan kiitollisuuttamme niistä tai edes niitä kuvailemaan? Sillä jos me oikein kaiken käsittäisimme, mikä olisikaan ylin velvollisuutemme muu kuin julkinen ja yksityinen ylistyslaulu Jumalalle ja hänen nimensä siunaaminen ja hänen hyvientekojensa kiittäminen? Eikö meidän pitäisi maata kaivaessamme, kyntäessämme, syödessämme laulaa Jumalalle kiitoslaulua: 'Suuri on Jumala, sillä hän on antanut meille ne aseet, joilla voimme muokata maata; suuri on Jumala, sillä hän on lahjoittanut meille kädet, ruuan ja ravinnon, hän antaa meidän tuntumattomasti kasvaa, hän suo meille virkistävän unen'; näistä teoista tulisi meidän kustakin erikseen laulaa kiitoslauluja ja korottaa suuri, jumalainen hymni, sillä häneltä on meillä voima käsittää näiden lahjojen arvo ja kyky jatkuvasti niitä käyttää. Entä sitten? Koska enimmät teistä ovat soaistuja, eikö pitäisi löytyä joku, joka suorittaisi tämän velvollisuuden teidän sijastanne ja kaikkien puolesta laulaisi hymniä Jumalalle? Ja mitä muuta minä voinkaan tehdä, minä, joka olen vanha rampa mies, paitsi laulaa kiitosta Jumalalle? Niin, jos olisin ollut satakieli, olisin laulanut satakielen lauluja; tahi olisinko ollut joutsen, niin joutsenen lauluja; mutta koska olen järjellinen olento, niin on velvollisuuteni ylistää Jumalaa. Siinä minun tehtäväni, ja minä sen täytän; ja mikäli minun on sallittu, niin en minä milloinkaan tätä paikkaani heitä, ja sinuakin minä kehoitan samaan lauluun."

Nämä sanat alistumisesta ja uskosta Jumalaan sisältävät milteipä lyyrillistä kauneutta, ja ominaista Epiktetokselle juuri onkin, että hän tuolla tapaa ylistäen puhuu Jumalallisesta Kaitselmuksesta. On mielenkiintoista ajatella, että sorrettu pakanallinen filosoofi löysi saman lohdutuksen ja saavutti saman tyydytyksen kuin vainottu kristitty apostoli. "Söittepä siis tai joitte", sanoo Paavali, "tai teittepä mitä hyvänsä, tehkää kaikki Jumalan kunniaksi." (I Kor. X, 31.) "Ajattele Jumalaa", sanoo Epiktetos, "useammin kuin hengität. Viritä keskustelut Jumalasta joka päivä täsmällisemmin kuin nautit ruokasi."

Köyhyydestään hän taas lausuu seuraavasti (Katkelmia XIX): "Tutki itseäsi, tahdotko tulla rikkaaksi vaiko onnelliseksi; ja jos tahdot tulla rikkaaksi, niin tiedä, että se ei ole mikään siunaus, eikä se ole kaiken kaikkiaan sinun vallassasikaan; mutta jos tahdot olla onnellinen, niin tiedä, että se sekä on siunaus että on omassa vallassasi, koskapa rikkaus on vain myötäkäymisen hetkellinen laina, mutta onnen lahja riippuu tahdosta."

"Aivan kuten sinä, milloin näet kyykäärmeen tai skorpionin norsunluu- tai kultalippaassa, et niitä rakasta tai ihastele loistavan kehyksen takia, vaan inhoat niitä ja käännyt niistä pois, koska ne ovat tuhoeläimiä, niinpä samalla tavalla, kun näet paheen tilapäisen upeassa kehyksessä, älä hämmästy sitä ympäröivää loistoa, vaan halveksi sen omaa alhaista luonnetta."

"Rikkaus ei kuulu hyvien asiain joukkoon; ylellisyys on pahoja asioita, kohtuus hyviä. Sillä kohtuus kehoittaa meitä yksinkertaisuuteen ja opastaa meitä hankkimaan pysyväisiä etuja; mutta rikkaus viettelee ylellisyyteen ja vetää meidät pois kohtuudesta. Sen vuoksi on rikkaan vaikea olla kohtuullinen tahi kohtuullisen olla rikas."

Tämä viimeinen lauselma väkisinkin johtaa lukijan mieleen Vapahtajan omat sanat: "Lapset, kuinka vaikea onkaan niiden, jota luottavat tavaraansa, päästä Jumalan valtakuntaan."

Mutta tätä aihetta vanhan ajan filosoofit suosivat, ja Epiktetos jatkaa:

"Jos olisit syntynyt Persiassa, et olisi pyytänyt elää Kreikassa, vaan tahtonut jäädä sinne missä olit ja olla onnellinen; ja jos olet syntynyt köyhyydessä, miksi pyrit rikkaaksi etkä mieluummin pysy köyhänä ja elä onnellisena?"

"Samoin kuin parempi on, jos olet terve, vaikkapa maaten epämukavassa työntösängyssäkin, kuin jos sairas ruumiisi heittelehtii tilavassakin vuoteessa, samoin on parempi vähissäkin varoissa, mutta rauhassa voida iloita siitä, että kohtuulliset vaatimukset täyttyvät, kuin että tyytymättömyys vallitsee keskellä ylenpalttisuuttakin."

Tämänpä ajatuksen monet ovat julkilausuneet. "Makea uni", sanoo
Horatius, "ei kaihda maalaisen matalaa majaa, ei katveista rantamaa, ei
laaksoa, jossa puitten lehvät huojuvat länsituulessa"; ja suuri
Shakespeare kirjoittaa oivat sanansa:

Uni, armas uni!
Miks, luonnon imettäjä; mua kammot,
Kosk' enää silmiän' et umpeen paina
Ja aistejani unhotukseen kasta?
Miks ennen venyt savupirtissä,
Ja loikoin kurjall' olkivuotehella
Yökärpäsien surinahan uinut,
Kuin tuoksuvissa vallaskammioissa
Upean, uljaan koruteltan alla
Nukuttamana vienon sävelsoiton?

Alituiseen Epiktetos palaa tähän aiheeseen vapaudesta ja siitä, kuinka ihmisen vallassa on tehdä itsensä kokonaan riippumattomaksi kaikista häntä ympäröivistä olosuhteista. Silmiensä edessä ainainen mahdollisuus tulla karkoitetuksi ergastulumiin hänen käsityksensä mukaan vankila ei kuitenkaan ole muuta kuin tila, johon ihminen joutuu vain vasten tahtoaan; Sokrateelle esim. vankila ei ollut vankila, sillä hän oli siellä vapaaehtoisesti, eikä kenenkään ole pakko vasten tahtoansa olla vankilassa, jos hän on oppinut, että hänen alkeellisiin velvollisuuksiinsa kuuluu iloinen alistuminen välttämättömyyteen. Näinpä Epiktetos on viisitoistasataa vuotta ennemmin julistanut samaa kuolematonta totuutta, jonka Lovelace niin viehättävästi lausuu:

Ei kiviseinät vankilaa tee,
Ei rautaristikot häkkiä.
Mieli syytön, tyyni tunto,
Sille siinä rauhan maja.

Emme kernaasti voikaan ihmetellä, että hänen asemassaan tämäntapaiset ajatukset laajassa mitassa askarruttivat Epiktetoksen mieltä tai että hän oli opettanut itsensä mahdollisimman lujalla otteella käymään niihin käsiksi. Kerta kysyttynä, mikä ihminen on rikas, hän vastasi: "se joka riittää itselleen", mikä lausunto sisältää siemenessään sananlaskuraamatun niin pontevasti ilmaiseman totuuden: "Mitä jumalatoin pelkää, se hänelle tapahtuu, ja mitä vanhurskaat himoitsevat, sitä heille annetaan." (Sal. San. X, 24). Samoin hän kysymykseen: kuka on vapaa? vastaa: "hän joka hillitsee itseään", hyvin samaan äänilajiin kuin Salomo sanoessaan: "Kärsivällinen on parempi kuin väkevä; ja joka hillitsee mielensä, on parempi kuin se, joka kaupungin voittaa." (Sal. San. XVI, 32). Sokrates oli niitä esikuvia, joita Epiktetos aina piti silmiensä edessä, ja ihaillen hän kertookin hänestä seuraavan jutelman. Kun Arkelaos lähetti hänelle sanan ilmaisten haluavansa tehdä hänet rikkaaksi, pyysi Sokrates lähettiä ilmoittamaan herrallensa, että Ateenassa sai ostaa neljä jauhomittaa muutamalla kolikolla ja että lähteet kuohuivat vettä. "Jos sitten nykyiset varani ovat minulle muka riittämättömät, niin riitän minä ainakin niille, ja näinpä ne myöskin riittävät minulle. Etkö tiedä, että Polus esitti Oidipuksen kuninkaallista osaa yhtä kauniisti kuin vaeltavaa kerjäläistä Oidipusta Kolonoksella? Pitääkö sitten jalon miehen olla huonompi Polusta, niin ettei hän voi kunnolla esittää jokaista osaa, minkä jumalallinen kaitselmus on hänelle asettanut, ja eikö hänen pidä jäljitellä Odysseusta, joka ryysyissäkin oli yhtä huomattava kuin kähäräkarvaisessa purppuraviitassaan?" Yleensä puhuen on Epiktetoksen ajatus elämästä aina yksinkertainen ja aina johdonmukainen; tämä hänen näkökantansa antoi hänelle lohdutusta elämän huolissa ja siitä hän sai lujuuden pysyä hyveen miehenä. Tuo ajatuskanta voidaan koota seuraaviin kohtiin hänen kuuluisasta "Ojennusnuorastaan":[72]

"Muista olevasi sellaisen näytelmän esittäjä kuin johtaja tahtoo: joko lyhyen tai pitkän. Jos hän tahtoo sinun näyttelevän köyhää, tee se taitavasti, samoin jos rampaa, virkamiestä, yksityistä, sillä sinun asiasi on annetun osan suorittaminen hyvin; sen valitseminen on toisen asiana."

"Älköön sinua tuskauttako tällaiset mietteet: minä elän huomaamattomana, en ole missään mikään. Sillä jos se, että jotakuta ei huomata, on paha, ei toki toinen voi pahaan sinua saada, ei enempää kuin häpeäänkään. Tokkohan siis onkaan sinun tehtäväsi päästä hallitukseen, saada kutsuja kemuihin? Ei suinkaan! Kuinka se sitten olisi huomaamattomuutta sinua kohtaan? Ja etkö ole mikään missään sinä, jonka tulee jotakin olla vain niissä, jotka ovat sinun vallassasi, ja joissa saatatkin olla suurimman arvoinen?"

"Kunnia, arvo, luottamus", väittää hän toisessa kohdassa, "olkoot hyviä asioita tahi pahoja, ovat ainakin asioita, joista on maksettava oma hintansa. Kaalia kaupataan obolilla, ja jos tahdot kaalisi, niin täytyy sinun maksaa oboli; ja samoin, jos tahdot saada kutsun jonkun henkilön pitoihin, täytyy sinun maksaa se hinta, minkä hän vaatii, joko tämä hinta, jota hän vaatii, on kätteleminen tai palvelevaisuus. Eikö sinulla siis ole mitään tuon kekkerin sijasta? Onpa niinkin: sinun ei ole tarvinnut vastoin tahtoasi kiitellä ketään eikä kärsiä alentumista hänen ovillansa."

Muutamia näistä viime ajatuksista on niin kauniisti esittänyt amerikkalainen runoilija Lowell, että tahdon lopettaa tämän luvun hänen sanoillaan:

"Earth hath her price for what earth gives us;
The beggar is tax'd for a corner to die in;
The priest hath his fee who comes and shrives us;
We bargain for the graves we lie in:
At the devil's mart are all things sold,
Each ounce of dross costs its ounce of gold,
For a cap and bells our lives we pay.
Bubbles we earn with our whole soul's tasking,
Tis only God that is given away
Tis only heaven may be had for the asking."

Maalla on hintansa sen takia mitä se meille antaa,
Kerjäläistä verotetaan kolosta hänen kuolla,
Palkkansa on papilla, joka meitä ripittämään saapuu,
Me lainaamme hautaa varten, jossa makaamme:
Paholaisen markkinoilla kaikki asiat ovat kaupan,
Joka unssi likaa maksaa unssin kultaa,
Narrinkaavusta annamme elämämme.
Kuonaa hankimme sielumme koko ponnella,
Jumala yksin on unhottunut,
Taivas vain tulee, kun pyytää.

2 Luku.

EPIKTETOKSEN ELÄMÄ JÄ MIELIPITEET (jatkoa).

Ovatko nämä suuret ajatukset itsestään heränneet Epiktetoksessa — asuiko tässä orjassa synnynnäinen viisaus ja mielenylevyys, joka pystyi hänen omasta itsestään kehittämään tuollaisia näköaloja, emme osaa sanoa; ne eivät kumminkaan ilmaise yksistään hänen ajatusmaailmaansa, vaan kuuluvat itse asiassa suuren stoalaisen koulun siveysopetuksiin, joissa hänkin oli koulutuksensa saanut.

Lukijasta saattaa kuulostaa kummalta, että Epiktetoksen asemassa olevalla henkilöllä olisi ollut vakituinen opettaja perehdyttämään häntä stoan oppeihin. Että näin olisi ollut laita, näyttää ensi katsannolta epäjohdonmukaiselta siihen julmuuteen katsoen, jolla häntä kohdeltiin, mutta tosiseikka se on ja helppo selittää. Yleisen ylellisyyden ja komeuden aikoina — aikoina, jolloin jonkinlainen pinnallinen hienostus tavataan kaiken rikkauden keskellä — aina osoitetaan eräänlaista huomiota henkiselle etevyydelle ja henkisiä huvituksia harrastetaan yhtä hyvin kuin karkeampiluontoisiakin. Siksipä rikas roomalainen kernaasti piti kirjallisesti sivistyneitä ihmisiä orjiensa joukossa; kernaasti piti saatavillansa olentoja, jotka saattoivat hankkia hänelle kirjoista kaikkinaisia tietoja, mitä hän mieli, jotka saattoivat toimia hänen kirjurinaan, vieläpä oikoa ja täydentää hänen omia kirjallisia töitään. Tuollaisia oppineita orjia oli jokaisessa suuressa talossa, ja tavallisesti oli joillakuilla heistä nimityksenä "filosoofi", elleivät sitä erikoisesti ansainneetkaan. Nämä miehet — monet heistä kuvataan suorastaan pettureiksi, pöyhisteleviksi pedanteiksi tai tietämättömiksi teeskentelijöiksi — toimittivat jonkinlaista kotipapin virkaa isäntänsä talossa. He tyydyttivät tuota yleisesti käypää mieltymystä viisauteen ja auttoivat kuluttamaan verrattain viattomalla tavalla ne tunnit, jotka heidän isäntänsä muuten olisi tullut viettäneeksi jouten tahi nukkuen. Kun siis Epafroditus halusi pitää filosoofista orjaa, ei hän sillä niittänyt sen enemmän kunniaa kuin meidän päivinämme kirjallista sivistystä vailla oleva miljoonamies, jolla on kalliita taideteoksia vierashuoneessaan ja arvokkaita kirjoja hyvin varustetussa kirjastossaan.

Koska siis Epiktetoksen on täytynyt olla varsin kelpaamaton kaikkinaisiin ruumiillisiin toimiskeluihin ja koska hänen syvämietteisyytensä ja älykkäisyytensä ei saattanut olla herättämättä huomiota, päätti hänen isäntänsä käyttää häntä hyväkseen ainoalla mahdollisella tavalla ja lähetti hänet Caius Musonius Rufuksen tykö saamaan opetusta stoalaisessa filosofiassa.

Musonius oli roomalaisen ritarin poika. Hänen oppineisuutensa ja kaunopuheisuutensa yhtä paljon kuin hänen harras syventymisensä stoan totuuksiin olivat niin suuresti kiihottaneet Neron epäluuloja, että hän karkoitti Musoniuksen Skyros-saaren alastomille kallioille muka sillä perusteella, että hänen oli todistettu sekaantuneen Pison salaliittoon. Hän palasi Roomaan Neron murhan jälkeen ja eli suuresti kunnioitettuna ja arvossapidettynä, niin että hänen sallittiin jäädä kaupunkiin, kun keisari Vespasianus karkoitti sieltä kaikki muut merkittävät filosoofit. Musoniuksen teoksia ei ole säilynyt meille, mutta muutamat tiedot, joita hänen suuri oppilaansa on maininnut hänestä Tutkielmissaan, näyttävät meille, mitä laatua miehiä hän oli. Seuraavat jutelmat osoittanevat, että hän oli täsmällisintä filosoofimallia. Puhuessaan logiikan arvosta ja pitäen sitä hyvänä keinona ajatuksen juoksun harjoituksessa antaa Epiktetos tehdä sen vastaväitteen, että pelkkä erehdys ajatuksenjuoksussa ei toki lopultakaan lie niin vakava virhe. Hän huomauttaa, että se on virhe ja että se riittää. "Minäkin", sanoo hän, "kerta tein saman huomautuksen Rufukselle, kun hän ankarasti soimasi minua siitä, etten älynnyt tehneeni väärää johtopäätelmää. 'Kuinka! sanoin minä, olenko sytyttänyt Kapitolin tuleen, ettäs niin soimaat minua?' 'Orja!' vastasi hän; 'mitä Kapitolilla on tämän kanssa tekemistä? Eikö ole muka olemassa muuta virhettä kuin Kapitolin tuleen sytyttäminen? Jo vain; jos antaa omain mielikuvainsa haihatella valtoimenaan, umpimähkään, miten vain; jollei pidä kiinni todisteesta tai päätelmästä, tahi, lyhyesti, ei punnitse, mitä milloinkin kysytään tahi vastataan — eikö tuollainen ole mukamas mikään virhe?'"

Toisinaan hän saattoi panna oppilaansa stoalaisen lujamielisyyden kovalle koetukselle viittaamalla siihen, kuinka hänen isäntänsä voi koska tahansa mitä halpamaisimmin rääkätä ja kiduttaa häntä; ja kun Epiktetos vastasi, että sellaistahan kohtelua toki oli kestetty ja sen vuoksi myös voitiin kestää, hänen oli tapa hyväksyen sanoa, että jokaisen ihmisen kohtalo oli hänen omissa käsissään, että hän ei kaivannut keneltäkään yhtään mitään, että, koska hän itsessään omasi sielun jaloutta ja ylevyyttä, kartanoitten tai rahain tai virkain vastaanottaminen oli hänelle halveksittava ajatus. "Mutta", jatkoi hän, "jos mies on pelkuri tai halpamielinen, pitäisi sellaisesta ihmisestä puhua kuin hengettömästä kappaleesta ja sanoa: 'Säästä meitä moisesta lihamöhkäleestä'. Sillä todella on sellainen ihminen pelkkä kuollut kappale eikä mitään muuta; sillä jos hän olisi jotakin muuta, niin hän olisi huomannut, että kukaan ei koskaan voi tulla kokemaan mitään todellista onnettomuutta toisen kautta." En tiedä, onko Ruskin tutkinut Epiktetosta, mutta hän on pontevasti ilmaissut muun muassa saman totuuden. "Ystäväni, muistatteko sitä vanhaa skyyttalaisten tapaa, kun talon päämies kuoli? Kuinka hänet puetettiin parhaisiin vaatteisiinsa ja asetettiin vaunuihinsa ja kuljetettiin ystäväinsä kotiin; ja kuinka jokainen heistä sijoitti hänet pöytänsä päähän ja kaikki söivät juhla-aterian hänen läsnäollessaan? Olettakaa, että teille suorin sanoin tarjottaisiin, niinkuin tosiaan tylyt olosuhteet tarjoavat, moista skyyttalaisten kunniaa, ja itse vielä kumminkin katsoisitte elävänne… Ottaisitteko sellaisen kuolonenkelin suusanallisen kutsun vastaan? Luuletteko, että halvinkaan meistä sen tekisi? Ja kuitenkin me itse asiassa ja teossa ajamme sellaista tilaisuutta takaa, jokainen meistä, tavallaan; monikin meistä tavoittaa sitä ja tekee sen lopen tympäisevästi."

Tapa, millä Musonius kohteli niitä, jotka pyrkivät hänen oppilaikseen, muistuttaa paljon Sokrateen menetelmästä. "Velttojen nuorukaisten kasvattaminen", sanoo Epiktetos, "ei ole mikään helppo työ, melkeinpä kuin jos rupeaisit koukulla viemään heraa suuhusi. Sitä vastoin jos yrität masentaa niitä, joiden luonne on aitoa laatua, niin sitä kiihkeämmin he haluavat oppia. Senpä vuoksi Rufus monesti peloitteli oppilaitaan näin erottaakseen aidon luonteen tavallisesta, hänen oli näet tapana sanoa, että juuri samalla lailla kuin kivi, ilmaan heitettynäkin, putoaa maahan omasta painostaan, samalla lailla myöskin jalo luonne pyrkii sitä tarmokkaammin omaan luonnolliseen suuntaansa, mitä kovempaa vastustusta se kohtaa". Kuten Emerson sanoo:

Reippaalla sävelellä lemmessä laita
Reippaita sanomia,
Jumalan armon, mi kantaa taitaa,
Rintoja rauhoitella,
Niin läsnä on suuruus tomumajaamme,
Niin läsnä on Jumala meitä,
Kun Velvollisuus kuiskaa: 'On pakko,'
Niin Nuoruus vastaa; 'Minä voin.'

Vielä muuan piirre Musoniuksen luonteesta näyttää meille, kuinka syvästi Epiktetos häntä kunnioitti ja kuinka paljon hyvää häneltä omaksui. Tutkielmassaan Kerskailusta Epiktetos sanoo, että Rufuksella oli tapana huomauttaa oppilailleen: "Jos mielestänne on syytä kiittää minua, niin en ole saattanut antaa teille mitään hyvää." "Hän tapasi puhua meille sillä muotoa, että jokainen meistä siinä istuessamme luuli jonkun käyneen kertomassa opettajalle erikoisesti hänestä, niin täydellisesti oli Rufus osannut käsittää jokaisen luonteen, niin elävästi hän kaavaili meille kunkin yksilölliset viat."

Sellainen oli mies, jonka ohjaamana Epiktetos varttui mieheksi, ja hänen saamansa opetus oli ilmeisesti viisasta ja ylevää, jos kohta hieman kalseata ja jäyhää. Se muodostikin käänteen orjan elämässä; se loi uudestaan koko hänen luonteensa; se oli hänelle siunausten lähde niin äärettömän arvokasten, että sopii kysyä, eivätkö ne täysin korvanneet kaikkia köyhyyden, orjuuden ja ylenkatseen vaivoja. Hän olisi luultavastikin myöntänyt, että parempi oli hänen osansa orjaksi myytynäkin kuin jos hän olisi saanut kasvaa syntymäkaupungissaan Hierapoliissa vapaana, mutta huomaamattomuudessa ja tietämättömyydessä. Siispä on Epiktetos saattanut omassa persoonassaan huomata — ja huomasikin — todistuksen jumalallisen kaitselmuksen olemassaolosta, uuden vahvistuksen Jumalan hyvyydestä ja armosta kaikkia ihmisiä kohtaan, uuden ja voimakkaan vakuutuksen siitä, että vaikka osamme maan päällä eivät olekaan yhtäläiset, niissä kuitenkin ilmenee oikeuden ja viisauden periaate ja että joka ihminen kaiken kaikkiaan voi saavuttaa juuri sen, mikä on hänelle parhaaksi ja mitä hän totisimmin ja sydämensä pohjasta halajaa. Epiktetos huomauttaa meille yhä uudestaan, että voimme voittaa monet, jollei kaikkia, niistä eduista, joita maailmalla on tarjona, jos vain olemme valmiit maksamaan niistä sen hinnan, mistä ne ovat saatavissa. Mutta jos tämä hinta on likainen ja alentava ja jos halveksimme itseämme, milloin olemme kiusauksissa sen maksamaan, niin ei meidän pidä heittää kaipaavaa katsettakaan sellaisten asiain puoleen, joita voi saavuttaa vain hinnasta, minkä me tarkkaan harkittuamme kieltäydymme antamasta. Jokainen hyvä ja kunnon mies voi voittaa, jollei onnellisuutta, niin toki jotakin, joka on onnellisuutta korkeampi. Älköön kenkään katsoko tätä pelkäksi kauniiksi sanaksi, sillä siihen sisältyy mitä selvin ja varmin totuus. On olemassa seikkoja, joita joka ihminen haluaa ja joita kaikki ilomielin ottaisivat vastaan, jos voisivat tehdä sen laillisella ja luvallisella tavalla. Nämä asiat ovat terveys, rikkaus, lepo, mukavuus, valta, arvo, kunnia, vastusten ja murheitten puute; ja kuitenkin, jos toiselle puolelle pitäisi asettaa kaikki nämä siunaukset ja toiselle puolelle köyhyys ja sairaus ja vaiva ja levottomuus ja ylenkatse — niin, jos tälle puolelle vielä pitäisi asettaa totuus ja oikeus ja tunne, että miten raskaiksi pilvet mahtavatkaan kerääntyä elämässämme, Jumalan valo sittenkin säteilee niiden läpitse, niin maailman jaloimmat miehet valitsisivat, niinkuin he aina valikoimatta ovat valinneetkin, jälkimmäisen kohtalon. Ei siksi että he rakastaisivat puutetta, vaan siksi että pitävät puutetta vääryyttä parempana; ei siksi että he rakastavat vainoa, vaan että pitävät vainoa halpamaisuutta parempana; ei siksi että he olisivat mieltyneet vastustukseen, vaan että mieluummin suostuvat vastustukseen kuin kehnoon myöntyväisyyteen; ei siksi että he eivät säikkyisi tuskaa, vaan etteivät rikoksen tietä tahdo väistää tuskaa. Rikas mies purppurassaan ja itsekkäisyydessään on heistä vähemmän kadehdittava kuin ryysyinen, mutta syytön Lasarus; he mieluummin antaisivat kytkeä itsensä kahleisiin Johanneksen kanssa kuin vetelehtiä Herodeksen keralla hänen kemuissansa; mieluummin he Paavalin rinnalla taistelisivat petoja vastaan areenalla kuin Neron kanssa istuen valtaistuimella nauttisivat saastaisesta ylellisyydestä. Se ei ole onnellisuutta, vaan se on jotakin korkeampaa kuin onnellisuus; se on levollisuutta, luottamusta, tyytyväisyyttä, rauhaa; maailma ei voi sitä ymmärtää eikä sitä antaa eikä sitä ottaa — se on jotakin kuvaamatonta — se on Jumalan lahja.

"Se harhapäätelmä", että vain yllätykseksensä tapaa siveellistä huonoutta onnellisissa olosuhteissa ja oikeamielisyyttä hädässä ja viheliäisyydessä, "saattaa vain johtua siitä", lausuu Froude sanoin, jotka olisivat ihastuttaneet Epiktetosta ja jotka ilmaisisivat hänen filosofiansa sisäisintä henkeä, "että ihmisillä muka on olemassa oikeus tulla onnellisiksi… Ei meidän tule tavoittaa onnellisuutta. Meidän asiamme on pysyä uskollisina parhaalle, mitä tunnemme, etsiä sitä ja tehdä sitä; ja jos sanalla 'hyve on oma palkkansa' tarkoitetaan, että kunnon mies vain pyytää pysyä hyvänä eikä tavoita mitään muuta, niin silloin se on tosi ja jalo sana… Tehkäämme sitä, mikä on oikein, ja jos silloin onnellisuus tulee tahi onnettomuus, niin ei se ole niin ylen tärkeätä. Jos tulee onni, niin elämä käy mieluisaksi; jos se ei tule, niin käy elämä katkeraksi — katkeraksi, ei mieluisaksi, mutta sittenkin siedettäväksi… Sielumme onni riippuu yksistään siitä, mitä me olemme; eikä luonteen jalous ole muuta kuin järkähtämätöntä rakkautta hyvään ja järkähtämätöntä pahan ylenkatsomista… Ainoastaan niille, jotka tohtivat sanoa: 'Me voimme tehdä oikein ilman itsekästä nautintoa, se on ilman sitä, mitä pyydämme tai toivomme', tämä ei ole mikään salaisuus. Ihminen saa, mitä toivoo, ja löytää, mitä on todella parasta hänelle, aivan täsmällisesti sen mukaan, kuinka rehellisesti hän sitä etsii. Onnellisuus saattaa kaikota pois, huvitukset laimeta tai lakata viehättämästä, rikkaus haihtua, ystävät pettää tai osoittaa nurjamielisyyttä: mutia Jumalan palvelemisen voima ei milloinkaan petä ja hänen rakkauttansa ei konsanaan hylätä."

3 Luku.

EPIKTETOKSEN ELÄMÄ JA MIELIPITEET (jatkoa).

Epiktetoksen elämästä, mikäli se eroaisi hänen mielipiteistään, on valitettavan vähän lisää kerrottavana. Elämä, jota vietti

Rampa orja tuo, Nikopoliissa opettaen
Arrianusta, kun Vespasianuksen poika
Hänet Roomasta karkoitti ikihäpeäkseen,

ei ole suinkaan tapahtumista rikas, ja sen liikkuma-ala oli hyvin rajoitettu. Suurilla miehillä on, kuten on huomautettu, monasti lyhyimmät elämäkerrat, heidän todellinen elämänsä on heidän kirjoissaan. Jossakussa elämänsä vaiheessa, emme tiedä, miten tai milloin, Epiktetos sai herraltansa vapauden, ja maailma piti häntä sen jälkeen vapaana miehenä. Luultavasti tuo seikka tuotti vain vähän muutosta hänen elämäänsä, jos ensinkään. Jos se pelasti hänet raakamaisesta kohtelusta, jos se soi hänelle enemmän lomahetkiä, niin ei se varmaankaan vähimmässäkään määrässä lieventänyt hänen elämänsä ankaruutta, lieneepä päinvastoin aiheuttanut sen, että elämän välttämättömäin tarpeitten hankkiminen muodostui vaikeammaksi. Hän oli kuitenkin viimeinen kiinnittämään vähintäkään merkitystä niihin ulkonaisiin olosuhteisiin, joissa eli; hänestä ne aina kuuluivat sellaisten seikkain joukkoon, jotka olivat hänen oman vaikutuspiirinsä ulkopuolella ja sen vuoksi olivat asioita, joitten kanssa hän ei ollut missään tekemisissä. Raskaimpinakin päivinänsä hän piti itseänsä, taivaan armosta, vapaampana — vapaana paljon todellisemmassa ja korkeammassa merkityksessä — kuin tuhannet sellaiset, joilla ei ollut velvollisuuksia ketään isäntää kohtaan. Oliko hän saanut kerätyksi vähäisen rahaerän vai täyttivätkö ne, jotka rakastivat ja kunnioittivat häntä, myöskin hänen tarpeensa, sitä emme tiedä. Hän oli niitä miehiä, jotka tyytyvät elämän vähimpiin mukavuuksiin, ja saatamme olla varmat siitä, että hän olisi kieltäytynyt rupeamasta kiitollisuuden velkaan kenellekään mistään enemmästä.

Uskottavasti hän ei koskaan mennyt naimisiin. Se saattaa johtua siitä lievästä välinpitämättömyydestä naissukua kohtaan, jonka jälkiä siellä täällä tapaamme hänen kirjoituksissaan. Eräässä paikassa hän valittaa, että naiset eivät näytä ajattelevan mitään muuta kuin ihailua ja naimisiin pääsyä; ja eräässä toisessa hän huomauttaa, melkeinpä ivallisesti, että Rooman naiset pitivät Platon Tasavallasta sen takia, että hän salli sangen suurta vapautta aviollisissa suhteissa. Saatamme näistä lausunnoista vain päätellä, että hän oli tullut varsin epäedullisiin kokemuksiin niiden naisten kautta, joiden kanssa oli ollut tekemisissä. Rooman naiset tällä ajalla eivät kyllä olleetkaan mitään esikuvallisia luonteita; eikä ole todenmukaista, että hän olisi kohdannut oikein jaloja naisluonteita Epafrodituksen orjain tai talon muitten naisten parissa, ja tuskinpa hän koskaan on tuntenut sisaren rakkautta tai äidin huolenpitoa. Hän ei kumminkaan mennyt niin pitkälle, että olisi tuominnut avioliiton kerrassaan; päinvastoin hän moittii niitä filosoofeja, jotka sen tekivät. Mutta yhtä ilmeistä on, että hänestä naimattomuus on täydellisyyden tavoittelua, ja tosiaan on hänen mielipiteillään tässä asiassa niin läheinen ja huomattava yhtäläisyys Paavalin kanssa, että lukijoita varmaankin huvittaa nähdä ne rinnan.

1 Korinttilaiskirjeen VII:ssä luvussa Paavali, puhuttuaan siitä, kuinka naimattomuus on ylevä asema, yhtä kaikki esittää avioliiton pyhäksi ja kunnioitettavaksi säädyksi. Kaikkien ei ole sallittu, sanoo hän, olla niinkuin hän, ja senvuoksi on avioliittoa pidettävä pyhänä ja purkamattomana siteenä. Tahtomatta kuitenkaan väittää, että hänellä on mitään jumalallista valtuutta siihen mitä puhuu, hän pitää naimattomuutta hyvänä asiana "tulemassa olevan ahdingon tähden" ja ennustaa niille, jotka solmivat avioliiton, että he "joutuvat kärsimään ruumiillista vaivaa". Sillä avioliitto sisältää suoranaisen maallisten huolten moninaistumisen: "Naimaton mies huolehtii sitä, mikä on Herran omaa, kuinka olisi Herralle mieliksi; mutta nainut huolehtii maailmallisia, kuinka olisi vaimolleen mieliksi… Tämän sanon teidän omaksi hyödyksenne, en pannakseni kytkyttä kaulaanne, vaan sitä varten, että eläisitte säädyllisesti ja häiriytymättä pysyisitte Herrassa."

Selvää siis on, että Paavalista naimattomuus on "consilium perfectionis", "täydellisyyden tavoittelua", ja Epiktetos käyttää siitä puhuen melkeinpä kirjaimellisesti samaa kieltä. Avioliitto oli hänen nähdäksensä täysin sallittava, mutta paljon parempi oli kyynikon (se on jokaisen, joka perinjuurin noudatti filosoofisia velvoituksiaan) pysyä yksin. "Koska kerran asiaintila on sellainen kuin on, ikäänkuin eläisimme taistelupäivän aattona, eikö kyynikon tule pysyä aivan häiriytymättä (kreikkalainen sana on ihan sama kuin Paavalin käyttämä) palvellakseen Jumalaa? eikö hänen pitäisi osata liikkua ihmisten kesken vapaana häiritsevistä yksityisistä asianhaaroista ja kotoisista velvollisuuksista, sillä jos hän nämä velvollisuutensa laiminlyö, ei hän voi säilyttää viisaan ja hyvän miehen mainetta, ja jos hän toisekseen niitä noudattaa, joutuu hän pois tehtävästään, nim. olla jumalten sanansaattaja ja vartija ja airut." Epiktetos jatkaa huomauttaen, että jos hän on nainut, hän ei enää saata pitää silmällä niiden henkisiä tarpeita, joiden kanssa hän joutuu kosketuksiin, eikä enää säilyttää sitä tarkkaa riippumattomuutta kaikesta loistosta ja mukavuudesta, joka on ominaista todelliselle filosoofille. Hänellä täytyy esim. olla kylpyhuone lastansa varten, varusteita vaimon sairauksien varalle, vaatteita pienokaisilleen ja rahaa, millä ostaa koululaukkuja ja kyniä ja kehtoja ja kuppeja, ja siitä siunautuu lisäksi kaikenkarvaisia tarvetavaroita ja jos jonkinlaisia arvottomia puuhia, joita Epiktetos pitkälti luettelee ja tuntuu olevan kaikesta tuosta melkeinpä koomillisen kiusaantunut. Totta on — hän myöntää — että Krates, muuan kuuluisa kyynikko, oli naimisissa, mutta niin itsensäkieltävän naisen kanssa kuin hän itsekin, naisen, joka oli luopunut rikkaudesta ja ystävistä jakaakseen elämän ankaruuden ja köyhyyden hänen kanssansa. Ja ellei hän otakaan väittääksensä, että tässä asiassa Krates joka tapauksessa teki erehdyksen, niin koettaa hän teroittaa mieleen sitä, että olosuhteet tässä olivat aivan liian poikkeukselliset, jotta ne voisi myöntää miksikään seurattavaksi esimerkiksi.

"Mutta", kysyy vastaväittäjä, "kuinka maailma sitten tulee toimeen?" Tämä kysymys näyttää kerrassaan hämmentävän Epiktetoksen vanhanpojan tasapainon; se saa hänet käyttämään kiivainta ja voimakkainta ylenkatseen kieltä; ja ainoastaan tätä asiaa pohtiessaan hän näyttää kadottavan sen "jalouden ja sulon", joka yleensä on hänen lausunnoilleen ominaista. Huolimatta täydellisestä itsensähillitsemisestä hän ilmeisesti oli kiihkeähenkinen mies, jolla luonnostaan oli taipumus ilmaista tunteensa jyrkällä tavalla. "Taivas varjelkoon meitä", huudahtaa hän vastaukseksi, "ovatko ne suurempia ihmiskunnan hyväntekijöitä, jotka laittavat maailmaan pari kolme suurikulkkuista kakaraa,[73] kuin ne, jotka parhaansa mukaan pitävät silmällä koko ihmiskunnan elämää ja tapoja ja taipumuksia? Olivatko ne teebalaiset, joilla oli suuret perheet, hyödyllisemmät maalleen kuin lapseton Epaminondas, tahi oliko Homeros vähemmän hyödyllinen ihmiskunnalle kuin Priamos viisinekymmenine kelvottomine poikineen?… Niin, todellinen kyynikko on kaikkien ihmisten isä; kaikki miehet ovat hänen poikiaan ja kaikki naiset hänen tyttäriään; yhdysside, rakkaudenside liittää hänet heihin kaikkiin." (Tutkielmia III, 22.)

Epiktetoksen koko luonne riittävän selvästi takaa meille, että hän teki vain mitä katsoi kaikkein parhaaksi ja ylevimmäksi; ja tämäntapaiset kohdat, se äärimmäinen jyrkkyys, jota minun on ollut pakko lieventää, mielestäni puhuvat sen traditsionin puolesta, joka väittää hänen olleen naimaton.

Kerrotaan, että hän eli majassa mitä yksinkertaisimmassa ja vaatimattomimmassa; ei siinä ollut eikä se tarvinnut säppiä minkäänlaista, sillä sisällä ei ollut muita varusteita kuin lamppu ja kehno olkivuode, jolla hän nukkui. Tästä lampusta kerrottiin entisaikaan tarina, johon hän itse viittaa. Hänelle harvinaisena ylellisyystavarana oli Epiktetos hankkinut pienen rautalampun, joka paloi hänen kotijumaltensa edessä. Se oli hänen ainoa omaisuutensa, ja sen vei varas. "Kylläpä hän koreasti pettyy toistamiseen tullessaan", huomautti levollisesti Epiktetos, "sillä tapaapahan hän savilampun vain seuraavalla kerralla." Hänen kuoltuansa tuon savilampun osti 3.000 drakmalla joku aito sankarten palvoja. "Ostaja toivoi", sanoo satiirinen Lukianos, "että jos hän illalla luki filosofiaa tämän lampun valossa, hän käden käänteessä saisi unissa sen ihmeellisen vanhan miehen viisauden, joka kerta oli sen omistanut."

Mutta hänen suuresta köyhyydestään huolimatta ei pidä olettaa, että Epiktetoksen elämässä olisi ollut jotakin kiihkoilevaa tai pöyhisteleväistä. Päinvastoin, hänen kirjoituksensa ovat täynnä ohjeita siitä, mitenkä filosoofin tulee viettää luonnonomaista elämää. Hän ennustelee oppilailleen, että he saavat kokea paljon naurua ja ivaa. Eivät ainoastaan Rooman katupojat tuntuneet katsovan filosoofia mainioksi pilan esineeksi ja pitävän hänen liikkeittensä matkimista ja hänen partansa nykimistä erinomaisen hauskana leikkinä, vaan vieläpä paljon arvokkaammatkin ihmiset ampuivat häntä pilkkanuolillaan. "Jos", sanoo Epiktetos, "tahdot tietää, millä silmällä roomalaiset katsovat filosoofeja, niin kuuntele. Mælius, jolla oli paras filosoofinen maine heidän parissaan, kerta minun ollessani läsnä sattui raivostumaan väkeensä ja huudahti, ikäänkuin olisi kokenut sietämättömän vääryyden: 'En voi kestää sitä; te tapatte minut; mitä, olenko minä mielestänne niinkuin tuo?' minuun viitaten", ilmeisesti ikäänkuin Epiktetos olisi ollut pelkkä vaivainen mato. Ja toisekseen hän sanoo Ojennusnuorassaan: "Jos rakastat viisautta, varustaudu tuotapikaa siihen, että monet sinua nauravat ja ilkkuvat ja sanovat, että äkkiäpä meille tuli tietoviisas, sekä kysyvät: mistä meille tämä ylväs silmänimanne? Mutta älä sinä ylvästele, vaan pidä mikä mielestäsi näyttää parhaalta ikäänkuin Jumalan järjestämänä siihen asemaan." Ja pienessä tutkielmassaan Ihailun pyyteestä hän varoittaa filosoofia "käymästä juuri kuin korennon niellyt" tahi hävittämästä kiitosta noilta suurilta joukoilta, joiden hän katsoo vaipuneen erehdyksiinsä. Sillä kaikkea rehentelyä ja vaateliaisuutta ja teeskentelyä ja farisealaisuutta ja kerskailua ja pelkkää hedelmätöntä kirjanoppineisuutta hän näyttää todella ja syvästi halveksineen. Sen sijaan hän mielellään kehoittaa elämään yksinkertaisesti, käyttäytymään kohteliaasti ja haastelemaan maltillisesti. Virkistävää myöskin on saada tietää, että hän, jäyhällä ja miehekkäällä terveellä järjellä, kerrassaan tuomitsi tuon ulkonaisen esiintymisen eläimellisen karkeuden ja vastenmielisen, harhahenkisen huolimattomuuden, joka oli ominaista monellekin kyynillisen koulukunnan johtomiehelle. Hän vaatii nimenomaan, että kyynikon tulee olla tahdikas ja miellyttävä mies; ja melkeinpä tuntuu hänen sanoissaan suuttumuksen väreet, kun hän velvoittaa erästä oppilasta huolellisesti pitämään itsensä siistinä. Tässä suhteessa ystävämme erakot eivät olisi täydelleen tyydyttäneet häntä, vaikka hän mahdollisesti olisi antanut anteeksi heille sen syyn nojalla, että he asuivat autioissa erämaissa, koskapa hän neuvoo niitä, jotka laiminlyövät ruumiinsa velvollisuudenmukaisen hoidon, elämään "joko erämaassa tahi yksinäisyydessä".

Elämänsä loppupuolella Epiktetos lisäsi talouttaan ottamalla palvelijattareksi vanhan vaimon. Syy, miksi hän tämän teki, ilmaisee milteipä kristillistä luonteen lempeyttä. Seuraten pakanamaailmassa vallitsevaa sydämetöntä lasten tappamistapaa muuan henkilö, jonka Epiktetos tunsi, jätti vastasyntyneen poikansa heitteelle, surman omaksi. Säälistä ja pelastaakseen sen hengen Epiktetos otti lapsen luokseen, ja sen tarpeita tyydyttämään oli nyt naisen apu välttämätön. Tuollainen hellyys ja itsensäkieltäminen olivat sitäkin ihailtavammat, kun stoalaisten oppi piti sääliä, samoinkuin kaikkia muita syviä tunteita, pikemmin paheena kuin hyveenä. Tässä suhteessa kumminkin sekä Seneca että Epiktetos ja vieläkin suuremmassa määrässä Marcus Aurelius olivat kunniakkaasti uskottomia sille tylylle koululle, johon tunnustivat kuuluvansa. Mielihyvin me näemme, että muuan Epiktetoksen tutkielmista oli nimeltään Lempeys ja pitkämielisyys syntisiä kohtaan; ja muutenkin hän lakkaamatta kehoittaa pitkämielisyyteen toisia tuomittaessa. Eräässä Katkelmassaan hän kertoo seuraavan tarinan: Muuan henkilö tapasi kerran haaksirikkoutuneen ja melkein kuoleman kielissä makaavan merirosvon; hänen tuli miestä sääli, hän vei hänet kotiinsa, antoi hänelle vaatteet ja varusti hänet kaikilla elämän tarpeilla. Joku moitti häntä siitä, että hän teki hyvää rosvolle, mutta hän vastasi: "en ole kunnioittanut tätä miestä, vaan ihmisyyttä hänessä".

Vain yksi tapaus tämän lisäksi tunnetaan Epiktetoksen elämästä. Vespasianuksen nuorempi poika Domitianus seurasi paljon jalompaa veljeänsä keisari Titusta; ja hänen hallituskautensa aikana annettiin määräys, joka karkoitti kaikki filosoofit Italiasta. Eikä Epiktetos säästynyt tältä väärältä ja mielettömältä toimenpiteeltä. Että hän kantoi sen tyynesti, sen voi päättää siitä hyväksymisestä, millä hän kertoo jutun Agrippinuksesta, joka jatkoi tavallista toimiskeluaan sillä aikaa kun hänen asiansa oli senaatissa esillä, ja kun hän palatessaan kylvystä sai tietää, että hänet oli tuomittu, hän levollisesti kysyi: "Kuolemaanko vai maanpakoon?" "Maanpakoon", sanoi lähetti. "Onko omaisuuteni takavarikoitu?" "Ei." "Hyvä, lähdetäänpä siis tästä Ariciaan" (noin kolmen peninkulman päähän Roomasta) "ja syödään puolinen siellä."

Roomassa oli muuan filosoofien lahko, joitten ulkonainen tunnus ja ainoa erikoisuuden merkki oli heidän pitkä partansa; ja kun Domitianuksen käsky julistettiin, nämä herrat tyytyivät ajamaan partansa. Tähän Epiktetos viittaa toisessa Tutkielmassaan: "Tule, Epiktetos, ajahan partasi", kuvittelee hän jonkun sanovan hänelle. "Koska olen filosoofi, en tahdo", vastaa hän. "Sittenpä vienkin pääsi." "Vie kaikin mokomin, jos siitä lähtee sinulle jotakin hyvää."

Hän meni Nikopoliin, erääseen Epiruksen kaupunkiin, jonka Augustus oli perustanut Actiumin luona saamansa voiton muistoksi. Epätietoista on, kävikö hän enää koskaan Roomassa, mutta sittenkin luultavasti kyllä, sillä me tiedämme, että hän oli monen etevän filosoofin ja valtiomiehen ystäviä, vieläpä että itse keisari Hadrianus kunnioitti ja piti häntä arvossa. Hänen sanotaan eläneen varsin vanhaksi, ympärillänsä uskollisia ja hartaita oppilaita, ja kuolleen yhtä jalon yksinkertaisesti kuin oli elänytkin. Hänen kuolinvuotensa on yhtä vähän tunnettu kuin syntymänsäkin. Jälellä ei nyt muuta ole kuin niitten ajatusten esittäminen, jotka, niin köyhä kuin hän olikin ja ylenkatsottu ja orja, kuitenkin tekivät hänet "kuolemattomille kalliiksi".

4 Luku.

EPIKTETOKSEN OJENNUSNUORA JA KATKELMAT.

Melkein varmaa on, että Epiktetos ei koskaan panettanut kirjallisesti muistiin opinkappaleitaan. Suuren esikuvansa Sokrateen lailla hän tyytyi suulliseen opetukseen, ja pääosan siitä, mikä on säilynyt meille hänen nimellään, muodostavat Tutkielmat, jotka meille hänen oppilaansa Arrianos on jäljentänyt. Arrianoksen kunnianhimo oli "olla Epiktetokselle sitä, mitä Xenofon oli Sokrateelle", se on jättää jälkimaailmalle jalo ja luotettava kuva mestarinsa elämästä ja opista. Tässä mielessä hän kirjoitti neljä kirjaa Epiktetoksesta — elämäkerran, joka nyt kovaksi onneksi on kadonnut; kokoelman keskusteluja eli "pöytäpuheita", joka niinikään on kadonnut; ja kaksi meille säilynyttä kirjaa nim. Tutkielmia ja Ojennusnuora. Näistä kahdesta verrattomasta kirjasta ja monestakin erillisestä katkelmasta me saatamme päätellä, mikä oli stoalaisuuden käytännöllinen siveysoppi, hurskaan ja vilpittömän orjan esittämänä.

Ojennusnuora on jonkinlainen Epiktetoksen eetillisten periaatteiden lyhyt luonnos. Samat periaatteet, seikkaperäisemmin vain ja monilla esimerkeillä varustettuina esitetään myös Tutkielmissa. Molemmat kirjat olivat niin suosittuja, että Arrianos vasta niitten kautta tuli yleisesti tunnetuksi ja viimein erittäin kunnioitetuksi ja arvossapidetyksi. Ojennusnuora muodostui vanhalle ajalle siksi, mitä Tuomas Kempiläisen Imitatio Christi (Kristuksen seuraamisesta) oli myöhemmille ajoille ja mitä Woodheadin Whole Duty of Man (Ihmisen koko velvollisuus) tai Wilberforcen Practical View of Christianity (Kristinuskon käytännöllinen tarkoitus) on ollut laajoille piireille aikamme Englannissa. Se oli selvä, suppea ja käytännöllinen yleisten jokapäiväisten velvollisuuksien ja niitä kannattavien periaatteiden esitys. Lausuttuina tuiki yksinkertaisella ja koristelemattomalla tavalla sen kansanomaisuus kokonaan johtui siinä ilmaistujen ajatusten siveellisestä korkeudesta. Epiktetos ei koskaan tavoitellut tyylillistä kauneutta; hänen ainoa tarkoitusperänsä oli kuulijainsa sytyttäminen hyveeseen, ja Arrianos kertoo, että hän tässä pyrkimyksessään saavutti syvän vaikutuksen esiintymisellään ja äänellään. Mielenkiintoista on tietää, että Ojennusnuora levisi laajalle niin hyvin kristittyjen kuin pakanainkin keskuuteen ja että siitä vielä niin myöhään kuin viidennellä vuosisadalla laadittiin mukaelmia kristittyjen tarpeiksi. Ei koskaan olekaan luotu mitään niin yksinkertaisen kaunista systemaatista siveysopin esitystä, ja vielä tänäpäivänä paraskin kristitty saattaa tutkia sitä, ei yksistään mielenkiinnolla, vaan todelliseksi hyödykseen. Se on kuin Sibyllan ääni, joka, tulkiten asioita yksinkertaisesti ja koristelemattomasti, Jumalan armosta kaikuu kautta lukemattomien vuosien. Lähdemme nyt luomaan lyhyen silmäyksen sen sisällykseen. Epiktetos aluksi asettaa perusohjeeksi laajakäsitteisen väittämän, että muutamia seikkoja on meidän vallassamme ja riippuu itsestämme, toiset taas ovat valtamme ulkopuolella ja täydelleen meistä riippumattomat. Ne asiat, jotka ovat meidän vallassamme, ovat mielipiteemme, harrastuksemme, halumme, inhomme — sanalla sanoen oma toimintamme. Ne asiat taas, jotka eivät ole vallassamme, ovat ruumiimme, omaisuus, maine, sääty ja kaikki, mikä on toimintamme piirin ulkopuolella. Koko huomiomme on kohdistettava edelliseen asiain luokkaan. Niitten piirissä me saatamme tulla jaloiksi, huolettomiksi ja vapaiksi; toisessa luokassa sitä vastoin meidän täytyy jäädä riippuvaisiksi, pettyneiksi, napiseviksi, onnettomiksi. Menestyksellä emme saata tavoitella molempia luokkia; ne ovat sodassa keskenään; emme voi palvella Jumalaa ja mammonaa.

Jos me nyt oikealta näkökannalta katselemme kaikkia näitä asioita, jotka eivät missään muodossa riipu meistä itsestämme, niin huomaamme ne pelkiksi utukuviksi — varjoiksi, jotka on erotettava todellisesta olevaisesta. Meidän ei tule pitää niitä esineinä, jotka ansaitsevat vastenmielisyyttä tai tavoittelua. Syntiä ja julmuutta ja vilppiä me saatamme vihata, koska voimme niitä välttää, jos tahdomme; mutta sairautta ja köyhyyttä ja kuolemaa meidän tulee pitää asioina, jotka eivät ansaitse välttämistä meidän taholtamme, koska ne ovat kokonaan meidän valtapiirimme ulkopuolella.

Siispä onkin välttämättömän sietäminen ja pahan välttäminen Epiktetoksen filosofian perussävel. Se on koottu kolmeen sanaan: Aneku kai apeku. Sustine el abstine. "Kärsi ja kieltäy." — Kärsi mitä Jumala sinulle säätää, kieltäy kaikesta, minkä hän kieltää. Ojennusnuoran alkupuoli sisältää käytännöllisiä neuvoja, jotka pyytävät kasvattaa ihmistä kärsimään jalolla tavalla. Esimerkiksi: "Kaikesta, mikä ilahuttaa mieltäsi tai tuottaa hyötyä tai mitä rakastetaan, muista lausua, minkälaatuista se todella on. Jos se on omaisuuttasi, niin muista että se voi kadota. Jos se on vaimosi tai lapsesi, muista että he voivat kuolla."

"Kuolema", sanoo eräs hautakirjoitus Chesterin katedraalissa:

"Kuolema, tuo muistuttaja suuri, monesti todistaa:
Tomua hellii hän, ken ihmistä rakastaa."

"Älä toivo mitään liian kiihkeästi. Jos menet kylpemään ja sinua kiusaa siellä ihmisten tungeskelu, ilveily, varasteleminenkin, niin älä menetä malttiasi; muista, että tärkeämpää kuin kylpy on oman luonnollisen mielentilasi säilyttäminen. Ja samoin kaikissa huolissa; ihmisiä ei tee levottomaksi niin paljon itse asiat kuin heidän ajatuksensa asioista.

"Jollet voi saada tapahtumia toiveittesi mukaan, niin laita, että tahtosi tulee sopusointuun tapahtumain kanssa.[74] Jos menetät elämän parhaat lahjat, niin älä katso niitä menetetyiksi, vaan sano, että ne on toimitettu takaisin sille, joka ne antoi. Kaikkia koettelemuksia vastaan on sinulla apu omassa sydämessäsi — pidättyväisyys varustuksena intohimoja vastaan, kärsivällisyys loukkauksia, lujuus vaivaa vastaan. Aloita pikkuasioista: jos sinulta varastetaan, niin muista, että mielenrauhasi on arvokkaampi ja painavampi kuin se asia, joka sinulta varastettiin. Seuraa luonnon opastusta, se on tärkeätä; älä kaipaa mitään, älä halua mitään, joka saattaa häiritä tätä päämäärää. Käyttäydy niinkuin pidoissa — ota kiitollisena ja kohtuullisesti, mitä eteesi asetetaan, äläkä pyydä enempää; korkeampi ja jumalallisempi kanta on olla valmis ja kyetä kieltäytymään siitäkin, joka annetaan sinulle tai jonka helposti voisit saada. Sääli toisia, ainakin ulkonaisesti, kun suru ja vastoinkäyminen heitä kohtaa; mutta ajattele omassa sydämessäsi, että miehevälle ja viisaalle ja rehelliselle miehelle ei itse asiassa ole mitään sellaista kuin vastoinkäyminen; se on vain ruma näky; korpin koikkuminen ei voi ennustaa mitään onnettomuutta sellaiselle miehelle, hän on sen vallan yläpuolella.

"Me emme valitse osaamme elämässä eikä meillä ole mitään tekemistä sellaisten osain kanssa; meidän velvollisuutemme vain on ne taitavasti esittää. Orja saattaa olla yhtä vapaa kuin konsuli; ja vapaus on suurin siunaus; sen rinnalla kaikki muu on vähäpätöistä ja vailla merkitystä; sen kun omistan, ei minulta mitään puutu, ilman sitä eivät muut ole mahdollisia. Ei kukaan voi loukata sinua, jos et katso hänen sanojaan tai tekojaan loukkauksiksi.[75] Olkoon kuoleman suuri totuus joka päivä silmiesi edessä, ja kaikki asiat kutistuvat todellisiin suhteisiinsa. Kuten merimatkalla, kun laiva pysähtyy satamaan ja sinä lähdet hakemaan vettä, sopii kyllä poimia näkinkenkä tai kukkanen, mutta sinun tulee pitää mielessäsi laiva ja lakkaamatta tarkata, kutsuuko laivanpäällikkö lähtöön, ja sitten sinun tulee jättää kaikki muu, ettei sinua sidottuna noudettaisi laivaan niinkuin elukoita kuljetetaan. Samalla tavalla on elämässä; jos sinulle näkinkengän ja kukkasen sijasta annetaan vaimo ja lapsi, ei mikään sitä estä; mutta jos päällikkö kutsuu, juokse laivaan, jätä ne kaikki äläkä katso taaksesi, ja jos olet vanha, älä poistu pitkälle laivasta, ettet jäisi kun hän kutsuu." Vertaus on merkityksellinen ja kenties seuraavat Sir Walter Scottin sanat, nimettöminä asetetut erään hänen Waverley-romaaninsa luvun alkuun, auttavat valaisemaan sitä:

Kuolema meidät kaappaa karkelosta, sieppaa
Kuin hoitajatar juonikkaan lapsen, sieppaa
Kaikista turhista puuhista — sen töykeä kutsu
Repäisee rikki lemmekkäät siteemme kaikki.
Hyvä vain, jos niistä vastata voit siinä maassa
Missä kaiken puntarina on totuuden vaaka.

"Säilytä oikeat suhteet toisiin ihmisiin; älköön heidän kelvoton menettelynsä vaikuttako sinun velvollisuuksiisi. Onko isäsi tehnyt väärin, onko veljesi ollut kohtuuton? Sittenkin hän on isäsi, hän on veljesi; ja sinun tulee ajatella suhdettasi häneen, olkoon hän sen arvoinen tahi ei.

"Velvollisuutesi jumalia kohtaan on, että muodostat heistä oikeat käsitteet. Usko että he tekevät kaikki asiat hyvin, ja silloin sinun ei tarvitse koskaan nurista tai valittaa.

"Käytännölliseksi osviitaksi", sanoo Epiktetos, "määrää itsellesi joku ihanne ja menettele sitten sen mukaan. Ole enimmiten vaiti tahi, jos puhut, niin älä haasta arkisista ja mitättömistä asioista, kuten koirista, hevosista, kilpa-ajoista tai nyrkkitaisteluista. Vältä mieletöntä ja yletöntä naurua, alhaisia huvituksia, epäsiveyttä, komeilua, näytäntöjä, luentotilaisuuksia ja kaikkia itseviisaita huomautuksia. Ota esikuvaksesi suuret ja hyvät miehet. Älä anna pelkän ulkonäön sokaista itseäsi. Tee mikä on oikein kokonaan katsomatta siihen, mitä ihmiset mahtavat sanoa tai ajatella. Muista että ruumiisi on vallan vähäpätöinen seikka ja tarvitsee perin vähän; aivan samoin kuin jalka tarvitsee kengän eikä mitään huikaisevaa kultasaumaista, purppuraista tai kivihelmikoristeista. Kehnouden merkki on kuluttaa kaikki aikansa ruumiinsa asioitten huolehtimiseen tai ruumiillisiin harjoituksiin. Älä ole kärkäs arvostelemaan toisia äläkä pane pahaksesi heidän arvosteluaan sinusta. Jokaisessa asiassa", sanoo hän, ja tämä on hänen kuvaavimpia lausuntojaan, "on kaksi kantaa: toinen, joka on siedettävä, toinen, joka ei ole. Esim. jos veljesi tekee sinulle väärin, älä ota asiaa siltä kannalta, että hän tekee väärin, sillä tämä on hänen kantansa, sietämätön, vaan mieluummin siltä kannalta, että hän on veljesi, kasvinkumppalisi; silloin omaksut asiasta sen näkökohdan, miltä se on siedettävä."

Kaikki nämä ohjeet sopivat yleiseen käytettäviksi, mutta Epiktetos lisää näihin toisia, jotka koskevat filosoofin oikeata käyttäytymistä, se on henkilön, jonka omaksuma ihanne on korkeampi kuin suuren joukon. Ennen kaikkea hän velvoittaa häntä välttämään tuomitsemista ja kerskailua. "Ravitse itseäsi omilla periaatteillasi, vaan älä levittele niitä esille näyttääksesi, paljonko olet nauttinut. Harjoita itsesikieltämistä, mutta älä sillä rehentele. Ole itsenäinen ja kohtuullinen; älä katso toisten mielipiteeseen tahi arvosteluun, mutta ole varuillasi itsesi, ikäänkuin vaarallisimman vihollisesi, suhteen. Älä pöyhkeile filosoofisilla tiedoillasi, jotka ovat itsessään arvottomia, vaan ylpeile vakavan jalosta toiminnastasi. Älä koskaan hellitä pyrkimyksissäsi, vaan kurkota kohti täydellisyyttä. Olkoon rikkomattomana lakinasi se, mikä näyttää parhaalta ja oikealta; ja jos sinulle tapahtuu jotakin vaivalloista tai mieluista, kunniakasta tai kunniatonta, muista, että nyt on taistelu, nyt jo on Olympian kilpaleikki eikä sitä enää sovi siirtää tuonnemmaksi, ja että yhdestä päivästä ja yhdestä seikasta riippuu edistymisesi elämä ja kuolema. Sillä tavalla Sokrates kohosi korkealle, että hän kaikissa kohtaloissaan seurasi järkeä. Sinäkin siis, vaikka et suinkaan vielä ole Sokrates, olet velvollinen elämään niinkuin se, joka tahtoo olla Sokrates." Nämät ovat jaloja sanoja, mutta sille, joka niitä lukee, ei tarvitse muistuttaa noita pyhiä ja paljon syvällisempiä sanoja: "Olkaa täydelliset, niinkuin teidän Isänne, joka on taivaassa, on täydellinen." "Katso nyt on sovelias aika; katso nyt on autuuden päivä."

Tähän lyhyeen piirrelmään olemme sisällyttäneet kaikki Ojennusnuoran tärkeimmät ajatukset. Se päättyy näihin sanoihin: "Joka tilaisuudessa tulee olla mielessä nämä ohjeet:

"Mua johda, jumaluus ja sallimus, kuin vain te määrännettekin: halusta seuraan — jos en tahdokaan, mun pahan, kurjan seurattava on!" (Kleanthes.)

"Säveesti kohtaloon ken alistuu, hän viisas on ja tuntee taivaan lait". (Euripides.)

Ja kolmanneksi:

"Oi, Krito, jos jumalat hyväksi näkevät, tapahtukoon niin. Anytos ja Melitos, syyttäjäni, saattavat minut tosin tappaa, mutta eivät voi minua vahingoittaa." (Sokrates.)

Tähän viimeksi esitettyyn, Platon Apologian lopussa mainittuun elämän käsitykseen Epiktetos palaa toisaalla: "Mihin apulähteisiin meidän on", kysyy hän, "turvautuminen suuren vaaran hetkellä? Mihinpä muuhun kuin siihen, että johdamme muistoomme, mikä on tai mikä ei ole meidän vallassamme, siihen, mikä meille on ja mikä meille ei ole mahdollista? Minun täytyy kuolla. Olkoon niin; mutta täytyykö minun kuolla huokaillen? Minut heitetään kahleisiin; mutta pakkoko minun on sitä vaikerrella? Minut karkoitetaan maanpakoon; hyvä, kuka estää minua lähtemästä sinne naurussa suin ja iloisin ja levollisin mielin?

"Kavalla salaisuus.

"Sitäpä en tahdo, sillä se on omassa vallassani.

"Sittenpä minä panen sinut kahleisiin.

"Hyvä herra, mistä puhuttekaan? Panna minut kahleisiin. Ei, ei, saatatte kahlehtia raajani, mutta ei edes Zeus itse pysty vallitsemaan minun tahtoani.

"Minäpä heitän sinut vankilaan.

"Pienen ruumis-riepuni; niin, epäilemättä.

"Minä lyön pääsi poikki.

"Enkö ole teille sanonut, että pääni on ainoa, jota ei voi lyödä poikki?

"Senkaltaisia asioita filosoofien pitäisi ajatella ja joka päivä niistä kirjoittaa ja niissä harjoittaa itseään."

Monessa muussa kohdassa Epiktetos osoittaa, että ihmisen vapaa tahto on hänen jaloin etuoikeutensa ja että meidän ei pidä "myydä sitä rihkamasta", eli kuten raamattu vielä jyrkemmin ilmaisee, "myydä itseämme tyhjästä". Hän kertoo esim., kuinka keisari Vespasianus täydellisesti erehtyi koettaessaan saada Helvidius Priscusta jäämään pois senaatista. "Koska minä olen senaattori", sanoi Helvidius, "niin minun täytyy mennä." "Ole sitten edes vaiti siellä." "Älä tee minulle kysymyksiä, niin minä olen vaiti." "Mutta minun täytyy kysyä mielipidettäsi." "Ja minun täytyy sanoa, mikä on oikein." "Mutta minä annan tappaa sinut." "Enkö koskaan ole sanonut, että olen kuolematon? Tee sinä tehtäväsi, minä teen omani. Sinun asiasi on tappaa minut, minun kuolla vapisematta; sinun tehtäväsi on ajaa minut maanpakoon, minun lähteä sinne valittamatta."

Näemme näistä huomattavista otteista, että viisain pakanoista oli, Jumalan armosta, tullut siihen käsitykseen, että elämä oli jumalallisen kaitselmuksen alainen. Vaan kuinka hämärä kuitenkin olikaan heidän aavistuksensa tästä totuudesta, kuinka epävarma heidän otteensa, verrattuna siihen, minkä halvinkin kristitty voi saavuttaa! Eivät he koskaan ratkaisevalla tavalla käyneet käsiksi kuolemattomuusoppiin. Eivät he koskaan päässeet irti kummittelevasta pelosta, että kukaties he sittenkään eivät olisi mitään muuta sen parempaa kuin mitättömiä laiminlyötyjä atoomeja, joita näkymätön, persoonaton, salaperäinen voima nakkelee maailmanpyörteessä sinne ja tänne ja joitten tämän jälkeen on määrä "tulla suljetuiksi rautavuorten keskelle" tai

"tuulten tuivertamina, väkipuuskain viskomina lentää halki maailman, avaruudessa vaappuvan."

Heidän uskonsa persoonalliseen jumalaan sekaantui heidän uskoonsa luontoon, joka, erään nykyaikaisen skeptikon kielellä puhuen, "toimii peloittavan samankaltaisesti: tylynä kuin kohtalo, itsevaltiaana kuin tyranni, armottomana kuin kuolema; liian summattomana ylistettäväksi, vääjäämättömänä lepytettäväksi, sillä ei ole korvaa rukoukselle, ei sydäntä hädälle, ei käsivartta auttamaan". Kuinka erilainen onkaan kristityn toivon suloinen ja leppeä varmuus, hänelle kun Kristus on tuonut elämän ja kuolemattomuuden valon! Sillä "onni" ei ole ainoastaan "harkinnan tytär", kuten sitä kutsuu vanha kreikkalainen lyyrillinen runoilija, vaan myöskin rakkauden tytär. Kuinka erilaatuinen onkaan Davidin rukous, hänen pahimman tuskansa ja häpeänsäkin hetkellä: "Hyvä henkesi johtakoon minua tasaista maata." Johdatus ja rakastavan käden johdatus oli — niinkuin hän tänä synkkänäkin aikana havaitsi — hänen elämänsä varsinainen laki; ja kärsimyksen puhdistamana hänen sielussansa asui vain yksi toivomus — se toivomus, että häntä ohjattaisiin, ei menestykseen, ei kadotetun kunnian jälleensaavuttamiseen, ei edes menetetyn viattomuuden takaisin voittamiseen, vaan ainoastaan — jos kohta koviakin polkuja — vanhurskauden maahan. Ja koska hän tiesi, että Jumala johtaisi hänet sinne, ei hänellä ollut mitään toivomusta, ei mitään huolta sitä paitsi.

Päätämme tämän luvun kääntämällä moniaita Epiktetoksen katkelmia, joita toiset kirjailijat ovat tallettaneet meille. Näiden katkelmain viisaus ja kauneus varmaankin kiinnittää lukijan mieltä, sillä Epiktetos oli niitä harvoja, "joiden ajatusten tomussakin piili kultaa".

"Maailman hyörinään kietoutunut elämä on kuin talvinen virta, sillä se on väkevä ja täynnä muraa ja vaikeakulkuinen ja tyrannillinen ja kuohahtava ja äkkiloppuinen."

"Sielu, joka viipyy hyveen vaiheilla, on kuin ikuinen kevät, sillä se on puhdas ja kirkas ja virvoittava ja puoleensavetävä ja avulias ja rikas ja viaton eikä mieti kenellekään vahinkoa."

"Jos tahdot tulla hyväksi, niin usko ensin olevasi paha." Vertaa Matt. IX, 12: "Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat". Joh. IX, 41: "Nyt te sanotte: Me näemme; sentähden syntinne jää olemaan". 1 Joh. I, 8: "Jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me eksytämme itsemme, ja totuus ei ole meissä."

"Alhaista on ihmisen, joka juomansa maustaa mehiläisten antimilla, paheella kitkeröittää sielunsa, joka on Jumalan lahja."

"Ei mikään ole halpamaisempaa kuin huvitusten halu, rahanhimo ja julkeus: ei mikään jalompaa kuin ylevämielisyys ja säveys ja ihmisrakkaus ja hyvät työt."

"Viiniköynnöksessä on kolme terttua: ensimmäinen mielihyvän, toinen humalan, kolmas röyhkeyden."

"Hän on juomari, joka juo enemmän kuin kolme lasia; ellei hän olekaan humalassa, niin hän on kuitenkin mennyt yli kohtuuden."

Runoilija George Herbert on asettanut saman rajan:

"Sä kohtelias tahdotko olla? Muista:
Kolmas malja vain tai paikalta poistu,
Sillä ennen kaikkea viini
Lamaan lyö Jumalan leiman."

"Samoin kuin sataman majakkatulet, jotka muutaman risun avulla synnyttävät suuren lieskan ja antavat riittävän avun merellä kulkeville aluksille, samoin myös kirkassieluinen ja vähään tyytyväinen mies isossa kaupungissa aikaansaa suurta siunausta kaupunkilaisten parissa."

Yhtä kaunis on eräs Epiktetoksen vielä yleisemmin käyttämä vertaus.
"Mitä hyvää", kysyi joku, "Helvidius Priscus teki vastustaessaan
Vespasianusta, hän kun oli aivan yksin?" "Mitä hyvää", vastasi
Epiktetos, "purppura tekee kankaalle? Se on loistava itsessään ja
loistava myöskin antamansa esimerkin kautta."

"Samaten kuin aurinko ei odota rukouksia ja manauksia noustakseen, vaan kaikkien tervehtimänä heti puhkeaa paistamaan, siten älä sinäkään odota suosionosoituksia ja hyvähuutoja ja kiitospuheita tehdäksesi hyvää, vaan ole hyväntekijä omasta ehdostasi ja niin sinua rakastetaan kuin aurinkoa."

"Kun Thalekselta kerta kysyttiin, mikä oli yleisin omaisuuden laji, hän vastasi: 'toivo, sillä sekin, jolla ei ole mitään muuta, pitää kiinni toivosta'."

"Johtakaa, johtakaa minua eteenpäin, toivoni", sanoo Macdonald; "minä tiedän, että te olette totiset ettekä turhat. Te häviätte silmistäni päivä toisensa jälkeen, mutta nousette uusin muodoin. Minä tahdon seurata teidän pyhää vilppiänne; seurata, kunnes olette vieneet minut Isäni jalkain juureen taivaassa, jossa minä löydän teidät kaikki jälleen kootuin siivin välkehtien siinä safiirin hämyssä, missä seisoo Hänen valtaistuimensa, meidän kotimme."

"Mitä ei pidä tehdä — älä ajattelekaan sen tekemistä." Vertaa runosäettä

"Varo tarkkaan ajatuksiasi, ne kuullaan taivaassa."

Kun Epiktetokselta kysyttiin, mitenkä voisi vihamiestä vahingoittaa, vastasi hän: "pakottamalla hänet toimimaan niin jalosti kuin mahdollista". Vertaa Room. XII, 20: "Jos vihollisellasi on nälkä, ruoki häntä, jos hänellä on jano, juota häntä, sillä näin tehden sinä kokoat tulisia hiiliä hänen päänsä päälle."

"Jos aina muistat, että mitä tehnetkin ruumiin tai sielun puolesta, Jumala on todistajana, niin et erehdy et rukouksissasi etkä toimissasi; ja Jumala asuu luonasi." Vertaa Ilm. III, 20: "Katso, minä seison oven takana ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen luoksensa sisälle ja aterioin hänen kanssaan, ja hän minun kanssani."

Eräässä tutkielmassa, jonka hän kirjoitti todistaakseen, että Jumala valvoo ihmisten tekoja, Epiktetos on kunkin meidän rinnallemme asettanut oman vartijahenkemme — hengen, joka ei nuku ja jota ei voi pettää — ja jättänyt meidät sen suojeltaviksi. "Ja mille paremmalle tai huolekkaammalle vartijalle hän olisi voinut uskoa meidät? Kun siis olet sulkenut ovesi ja sammuttanut tulen, muista, ettet koskaan sano olevasi yksin. Sillä sinä et ole yksin; Jumala on läsnä ja hänen varjeleva henkensä; ja mitäpä he tarvitsevat valoa nähdäkseen, mitä sinä teet?" Tämä kohta on ajatukseltaan melkein yllättävän yhtäläinen kuin Syrakin kirjan sanat: "Mies, joka aviokäskynsä rikkoo, ja ajattelee itsellänsä: kuka minun näkee? Pimeys on minun ympärilläni ja seinät verhottavat minun, niin ettei kenkään näe minua: Ketä minun pitäis karttaman? se Korkein ei tottele minun syntiäni. Tämä välttää ainoasti ihmisten silmät, ja ei muista Herran silmää paljoa kirkkaammaksi aurinkoa. Joka näkee kaikki, mitä ihmiset tekevät, ja katsoo salaisiinkin loukkaisihin. Hän tietää kaikki kappaleet, ennenkuin ne luoduiksi tulevat, niinkuin sittenkin, koska ne luodut ovat. Se mies pitää julkisesti kaupungissa rangaistaman. Ja pitää otettaman kiinni, koska hän vähimmän eteensä katsoo." (Syrakin kirja XXIII, 25-31.)

"Kun olimme lapsia, uskoivat vanhempamme meidät kasvattajan huostaan, joka aina valvoi, että meille ei tapahtuisi mitään vahinkoa; mutta kun kasvoimme miehiksi, jättää Jumala meidät omantunnon varjeltaviksi. Siksi meidän ei millään muotoa pidä ylenkatsoa tätä valvontaa, koska siten olisimme Jumalan mieltä vastaan ja omantuntomme vihamiehiä."

Niin kauniita ja merkittäviä kuin nämä katkelmat ovatkin, ei meillä ole tilaa enemmälle, ja meidän täytyy lopettaa vertaamalla viimeksisanottua George Herbertin kuuluisiin sanoihin:

Herra! Kuinka huolekkaasti oletkaan meidät vyöttänyt!
Vanhemmat ensin totuttavat meitä. Sitten koulumestarit rakentavat
meidät lakien mukaan. He lähettävät meidät sidottuina
Järjen normeihin. Pyhiä lähettejä;
Papit ja pyhäpäivät, synnin kintereillä murhe;
Surut luokitellut; tuskia kaiken kokoisia;
Hienoja verkkoja ja sotajuonia, millä siepata meidät vangiksi!
Avatut raamatut; miljooneja yllätyksiä;
Siunauksia etukäteen; kiitollisuuden siteitä;
Kunnian sävel korvissa soiden:
Häpeä ulkona; sisällä omatuntomme;
Enkeleitä ja armoa; ikuista toivoa ja pelkoa!
Vaan kaikki nämä rajat varusteinensa
Ne kokenut helmasynti puhaltaa peräti pois.

5 Luku.

EPIKTETOKSEN TUTKIELMAT.

Epiktetoksen Tutkielmat, sellaisina kuin Arrianos ne alkuisin julkaisi, käsittivät kahdeksan kirjaa, mutta vain neljä on säilynyt. Monessa suhteessa ne ovat hänen mielipiteittensä arvokkain ilmaisu. Ojennasnuoran tylyssä suppeudessa, "käskevässä lyhyydessä" on jotakin lievästi vieroittavaa. "Ojennusnuorassa", sanoo Martha,[76] "stoalaisuus julistaa lakejansa milteipä epäinhimillisen tunteettomasti; se velvoittaa kaikki sydämen pyyteet, kunnianarvoisimmatkin, vaikenemaan; se kerskuu sillä, että käy niitä vastaan sotaa elämästä ja kuolemasta ja näyttää haluavan suistaa ihmisen oikeutetuimmatkin ja jaloimmatkin tunteet. Lukiessaan näitä jäyhiä säädöksiä melkeinpä uskoisi, että tämä siveyselämän lainlaatija on mies vailla sydäntä, ja jollei meitä viehättäisi kielen omaperäinen suorasukaisuus, niin ei tämä kivikova tyyli tuntuisi olevan muuta kuin haavemaisen systeemin sovinnaisia säädöksiä tahi pyrintöjä mahdottomaan täydellisyyteen." Tutkielmat ovat paremmin selittävää ja perustelevaa laatua, seikkaperäisempiä, inhimillisempiä. Niitä lukiessaan tuntee seisovansa vastakkain inhimillisen olennon kanssa, ei ihanteellisen viisaan miehen marmoripatsaan kanssa. Tyyli on, totta kyllä, yksinkertainen, mutta sen "atleettimainen alastomuus" sopii hyvin tähän taistelevaan siveysoppiin; sen pittoreski ja naulanpäähän osuva laatu, sen voimakkaat vertaukset, sen kansanomaiset käänteet, sovinnaisen sirouden täydellinen puute, luo sille jonkunlaisen "plebeijisen omaperäisyyden"; se viehättää melkeinpä kuin autobiografia. Terävällä logiikalla ja vääjäämättömällä vakaumuksella "hän painiskelee intohimojen kanssa, kyselee niiltä, panee ne vastaamaan ja hämmentää ne muutamin sanoin, jotka monesti ovat ihastuttavia. Tämä Sokrates vailla suloa ei huvita meitä sillä, että kaataisi vastustajansa kietovan väittelyn verkkoihin, vaan tarttuu häneen kovakouraisesti ja useasti parilla iskulla tekee hänestä lopun. Se on kuin Fokionin kaunopuheisuutta, jota Demosthenes vertaa herkeämättä nousevaan ja laskevaan kirveeseen."

Senecan tavoin Epiktetoskin on saarnamies, siveyssaarnaaja, joka tosin ei ole yhtä nerokas, yhtä kaunopuheinen, yhtä laajan sivistyksen saanut, mutta paljon miehekkäämpi, selkeämpi, johdonmukaisempi ja ainettansa paremmin hallitseva. Hänen oppinsa ja hänen elämänsä olivat harvinaisessa määrässä sopusoinnussa, ja hänen mielipiteensä tekivät tuollaisen lyhyen esitystavan mahdolliseksi, sillä niitä ei heikonna mikään tekijän horjuvaisuus valon ja varjon välillä. Tutkielmat eroavat Ojennusnuorasta ainoastaan esitystavan, lukuisain kaskujen, alleviivattujen kuvien ja elävän keskustelumuodon puolesta. Pascalin huomautus, että Epiktetos tunsi ihmissydämen lujuuden, vaan ei tuntenut sen heikkoutta, soveltuu kyllä Ojennusnuoraan, mutta on tuskin puolustettavissa, jos tuomitsemme häntä eräiden vastausten mukaan, joita hän antoi niille, jotka tulivat häneltä etsimään lohdutusta tai neuvoa.

Tutkielmat eivät ole systemaatiset luonteeltaan, ja vaikka ne olisivatkin, niin ehkäisisi neljän viime kirjan katoaminen meitä rakentamasta tätä systeemiä sillä lailla, että sille mitenkään voisi vaatia täydellisyyttä. Ojennusnuoran lyhyestä esityksestä lukija jo lie päässyt käsittämään Epiktetoksen tärkeimmät periaatteet ja ajatukset; filosoofisten koulujen fysiikkaan ja metafysiikkaan hän ei puuttunut lainkaan; hänen päämääränsä oli siveyden saarnaaminen, ihmisten elämän jalostaminen ja heidän sydämensä liikuttaminen. Hän ei lainaillut toisilta, ei liioin keksinyt mitään uutta, mutta hän antoi stoalaisuudelle käytännöllisen todellisuussuunnan. Meidän on nyt vain valitseminen hänen Tutkielmistaan muutamia häntä enimmän kuvaavia mielipiteitä ja esittäminen, miten hän teroitti niitä kuulijainsa huomioon.

Stoalaisuuden erikoisia omalaatuisuuksia oli ehdottoman riippumattomuuden eli itseriippuvaisuuden tavoittelu. Kun nyt ihmisten heikkous ja orjasielu enimmäksensä on seurausta siitä, että he havittelevat ylellisyyttä, täytyy tosi miehen ehdottomasti päästä irti kaikesta tämäntapaisesta halusta. Hänen täytyy lisätä rikkauttansa supistamalla toivomuksia; hänen täytyy ylenkatsoa kaikkea sitä ylellisyyttä, jota ihmiset kaipaavat, ja hänen täytyy melkoisesti vähentää muka välttämättömien tarpeittensa määrää. Olemme jo nähneet muutamia niistä todisteluista, jotka viittaavat tähän suuntaan; lisätkäämme niihin nyt joitakin Tutkielmien kolmannesta kirjasta.

Joku suuri puhuja, joka oli lähdössä Roomaan erästä oikeusjuttua varten, oli tullut tapaamaan Epiktetosta. Filosoofi otti hänet hyvin kylmästi vastaan, koska ei uskonut hänen tulleen tosi mielessä. "Minulta et saa enempää", sanoi hän, "kuin mitä saisit joltakin rajasuutarilta tai vihannesmyyjältä, sillä olet tullut vain, koska sattui niin sopimaan, ja sinä tahdot vain arvostella esitystapaani etkä todellisuudessa halua oppia periaatteita." "Hyvä", vastasi puhuja, "mutta jos minä harrastaisin sentapaisia asioita, niin olisinhan vain sinunlaisesi köyhä poloinen, vailla pöytäkalustoa tai ajoneuvoja tai maatilaa." "Minä en kaipaa moisia tavaroita", vastasi Epiktetos; "ja sitäpaitsi olet sinä loppujen lopuksi sittenkin minua köyhempi." "Mitenkä niin?" "Sinulla ei ole vakavuutta, ei sopusointua luonnon kanssa, et ole vapaa huolista. Oli mulla suojelija tai ei, mitä se minua liikuttaa? Sinua kyllä. Minä olen sinua rikkaampi. Minä en huoli siitä, mitä keisari ajattelee minusta. Minä en ketään mairittele. Siinä minun omaisuuteni sinun hopeisten ja kultaisten pöytäkalustojesi asemesta. Sinulla on hopeiset astiat, mutta saviset mielipiteet, periaatteet ja toivomukset. Minun sieluni on minulle kuningaskunta, ja se antaa minulle yltäkyllin ja mieluista toimintaa sinun levottoman tyhjäntoimituksesi sijasta. Kaikki sinun tavarasi näyttää sinun silmissäsi vähältä, minun näyttää suurelta omissa silmissäni. Sinun halusi on tyydyttämätön, minun on tyydytetty." Vertaus, johon hän päättää keskustelun, on todella merkillinen. Kerta oli minulla tilaisuus kuulla, kun Sir William Hooker selitti kuningatar Adelaide-vainajalle Kew-museon esineitä. Niitten joukossa oli kokos-pähkinä, jonka kyljessä oli reikä, ja Sir William selitti kuningattarelle, että kun alkuasukkaat eräässä osassa Intiaa haluavat pyydystää apinoita, he tekevät reikiä kokospähkinään ja täyttävät ne sokerilla. Apinat pistävät kätensä reiästä sisään ja kaappaavat sen täyteen sokeria; mutta kun he nyt aikovat vetää näin kasvaneen nyrkin takaisin ulos, onkin aukko liian pieni; apinat taas eivät älyä päästää saalistaan, ja niin ne saadaan kiinni. Aivan samanlaista kuvaa, kuin tämän pienen anekdootin, käyttää Epiktetos jatkossa: "Kun pikkupojat pistävät kätensä ahdaskaulaiseen kiviruukkuun, joka on täynnä viikunoita ja manteleita, eivät he saakaan vedetyksi täysiä käsiään jälleen ulos ja rupeavat silloin itkemään. Päästä joitakuita viikunoita ja manteleita putoamaan, ja saat kätesi irti. Niin sinäkin, luovu haluistasi. Älä tavoita niin paljoa, ja sinä saat mitä haluat." "Onnellinen hän, joka ei toivo mitään, sillä hän ei pety."

Toisekseen Epiktetos alituiseen kehoittaa pyrkimään korkealle; meidän ei pidä olla tavallisia lankoja elämän kankaassa, vaan paarre senaattorin toogassa, leveä purppurareunus, joka antaa loistoa ja kauneutta koko vaatteukselle. Mutta miten tietää, että meillä on voimia ja kykyjä tähän korkeaan tehtävään? Kuinka härkä leijonan lähetessä tietää, että sen asia on asettua puolustamaan koko laumaa? Jos meillä on suuret kyvyt, me kyllä pian olemme niistä tietoiset, ja jos meillä ei niitä ole, tulee meidän niitä vähitellen hankkia. Ei mitään suurta ole tehty tuota pikaa — viiniköynnöksen täytyy kukkia ja kantaa hedelmä ja hedelmän kypsyä, ennenkuin saamme rypäleen purppuraiset, tertut — "ensin oras, sitten tähkä, ja sen perästä kypsynyt vilja tähkässä".

Mutta mistä meidän on johtaminen tämä velvollisuuden ja mahdollisen suuruuden ylevä tajunta? No, jos keisari olisi ottanut sinut pojakseen, etkö ylväin katsein ilmaisisi olevasi tietoinen ylennyksestäsi? Miksi et ole ylpeä siitä, että olet Jumalan poika? Onhan sinulla tosin ruumis, jonka takia monet ihmiset vaipuvat aivan läheiseen sukulaisuuteen raatelevain sutten, villien leijonain ja viekasten kettujen kanssa turmellen sen mikä on järkevätä itsessään, ja niin heistä tulee syöläitä nautoja taikka vahingollisia tuhoeläimiä. Mutta toiselta puolen, "jos", sanoo Epiktetos, "ihmisessä on todella muodostunut vakaumus siitä, että me olemme kaikki jollakin muotoa syntyneet Jumalasta ja että Jumala on kaikkien jumalain ja ihmisten isä, niin arvelen, että me emme koskaan ajattele alhaisesti tai matalasti itsestämme". Tuskinpa on suuri Milton jalommalla tavalla ilmaissut tätä totuutta sanoessaan, että "se joka pitää itseään kunniassa ja velvollisuuden mukaisessa arvossa, hän sekä sen takia että on Jumalan kuva että myös lunastuksensa hinnan vuoksi, jonka hän uskoo olevan selvästi merkittynä otsalleen, katsoo pystyvänsä jaloimpiinkin ja hurskaimpiin tekoihin ja olevansa liian arvokas moisessa alhaisuudessa ja saastaisuudessa, kuin synti on, häpäisemään ja tahraamaan itseänsä, koska hän on niin kalliisti lunastettu ja korotettu uuteen ystävyyteen ja lapsensuhteeseen Jumalan kanssa".

"Ja mitenkä me voimme tietää, että olemme edistyneet? Me saatamme tietää sen, jos oma tahtomme on altis elämään sopusoinnussa luonnon kanssa; jos tulemme jaloiksi, vapaiksi, uskollisiksi, nöyriksi; jos emme mitään halaja, emme liioin mitään kaihda, joka on oman voimamme ulkopuolella, ja näin vapaudumme kaikista maallisista harrastuksista; jos elämämme on muuttumattomain ja jalojen lakien varman johdon alainen.

"Mutta emmekö kohtaa vastuksia elämässä? Kyllä, epäilemättä; vaan eikö mitään sellaista ole Olympiassa? Eikö sinua siellä kuumuus polta, eikö siellä tilasta taistella, eikö sinua sateenkuurokin kastele, milloin sataa? Eikö siellä ole ihan liiankin runsaasti huutoa ja kirkunaa ja muuta meteliä? Ja sittenkin oletan, että siedät kaikkea tätä, jos korvaukseksi rinnan asetat näytelmän suurenmoisuuden? Ja entäs vielä: etkö ole saanut voimia kantaaksesi mitä hyvänsä sattuneekin? Etkö ole saanut ylevämielisyyttä, rohkeutta, lujuutta? Ja jos kerta minä olen ylevämielinen, välittäisinkö minä niin ollen mistään, mikä sattua voipi? Mikä saattaisi häiritä tai säikähdyttää minua tahi näyttää tuskalliselta? Eikö minun pidä käyttää kykyäni niitä tarkoitusperiä varten, joihin se on minulle lahjoitettu, vai pitääkö minun surra ja valittaa kaikissa elämän kohtaloissa? Päinvastoin, nämä vastukset ja vaikeudet ovat kiivaita vihamiehiä, jotka on yllytetty meitä vastaan, ja me saatamme ne voittaa, jos tahdomme, elämän olympialaisessa kisassa.

"Mutta jos elämä taakkoinensa käy aivan sietämättömäksi, emmekö saa mennä takaisin Jumalan tykö, josta olemme tulleet? Eikö meidän tule näyttää varkaille ja rosvoille ja tyranneille, jotka vaativat vallitaksensa meitä ruumiimme ja tavaramme kautta, että heillä ei mitään valtaa ole? Sanalla sanoen, eikö meidän pidä tehdä itsemurha?" Tiedämme, mitä Shakespeare sanoo tästä asiasta:

"Ken kärsis ajan ilkkua ja vitsaa,
Hylätyn lemmen tuskaa, korskan pilkkaa,
Vääryyttä sortajan, lain väännellystä,
Virastoit' ylpeitä ja potkuja,
Joit' ansiokkaat epatoilta saavat,
Jos puukon tutkaimella suoran tehdä
Vois elämästään? Ken nuo haitat kärsis
Ja hikois, voihkis elon kuorman alla,
Jos pelko, mitä tulee kuolon maassa, —
Tuoss' salatussa, jost' ei matkamiesi
Palaja ykskään, — niin ei huumais mieltä,
Ett' ennen kärsimme nää tietyt vaivat,
Kuin uusiin riennämme, joit' emme tunne?"

(Hamlet, III, 1, — P. Cajanderin suom.)

Mutta Epiktetoksella ei ollut mitään ainehistoa sellaista vastausta varten. En muista ainoatakaan kohtaa, jossa hän viittaa kuolemattomuuteen tahi tulevaan elämään ja sen vuoksi on luultavaa, että hän joko ei ensinkään uskonut siihen tahi sivuutti sen sellaisena seikkana, joka ei ole meidän omassa vallassamme. Kuitenkaan ei hänen vastauksensa sisällä tuota itsemurhan ylistelyä, joka tavataan kauttaaltaan Senecan näytelmistä ja joka oli stoalaisuuden yleisimpiä lempiväitteitä. "Ystäväni", sanoo hän, "odottakaa Jumalan hetkeä, hetkeä, jolloin hän antaa teille merkin ja vapauttaa teidät tästä palveluksesta; sitten te saatatte vapauttaa itsenne mennäksenne hänen luoksensa. Mutta nykyisellänsä hillitkää itsenne, pitäkää paikkanne, jonka hän nyt on teille määrännyt. Sillä lopultakin on oleskelunne aika täällä lyhyt ja helppo niille, joitten mielipide on tätä laatua; sillä mitä tyrannia tai varasta tai tuomioistuinta saattavatkaan pelätä ne, jotka niin tyystin väheksyvät ruumista ja mitä siihen kuuluu? Jääkää siis älkääkä lähtekö ilman pätevää syytä."

Näyttää siltä että Epiktetos sallii itsemurhan sitä kumminkaan kehumatta, sillä eräässä kohdassa (II, 1) hän sanoo: "Mitä on tuska? Pelkkä ruma naamio; vaihda se, niin näet, että asia on siten. Pahasti pidellään täällä meidän ruumis-riepuamme, mutta sitten taas hellävaroen. Ellei sinun sovi asioitasi kantaa, niin ovi on avoin; jos sopii, niin kestä. Oikein on, että ovi kaikissa olosuhteissa on avoin, sillä siten ihmiset pääsevät kaikesta vaivasta."

Tämä kärsimisen voima on pääsävel stoalaisten elämänopissa, ja alituiseen teroitetaan mieleen sen saavuttamisen tapaa, nimittäin että kaikkia ulkonaisia sattumuksia on ylenkatsottava. Olen jo kertonut jutelman Agrippinuksesta, jossa Epiktetos ihaillen näyttää, ettei suurinkaan onnettomuus saattanut pusertaa totisesta stoalaisesta suuttumuksen tai murheen sanaakaan.

Kaikki välttämättömyys tulee siis stoalaisen näkökannan mukaan Jumalalta, ja meidän velvollisuutemme on olla nurkumatta sitä vastaan. Mutta kun tämä on johtava periaate mitä meihin itseemme tulee, kuinka meidän tulee kohdella toisia? Tässäkin velvollisuutemme kasvavat suorastaan suhteestamme Jumalaan. Tämähän suhde se juuri herättää meissä kunnioitusta itseämme kohtaan, senpä myöskin pitäisi velvoittaa meitä kunnioittamaan muitakin. "Orja, etkö mieli sietää omaa veljeäsi, jonka isä on sama Jumala kuin sinunkin? Mutta hän on kunnoton, ehkä — varas ja murhamies. Olkoon niin, sittenpä hän tarvitsee sitäkin enemmän sääliä. Ethän tahdo juurittaa pois sokeita ja kuuroja heidän onnettomuutensa takia, vaan säälit heitä; kuinka paljon säälittävämpiä ovatkaan kunnottomat ihmiset? Älä kiroa heitä. Oletko itse niin perin viisas?"

Epiktetoksen määräykset eivät liioin kaikki ole abstraktisia periaatteita; useasti hän pysähtyy antamaan täsmällisiä käyttäytymisen ohjeita. Voiko esim. tavata viisaampaa kuin mitä hän puhuu tavoista (II, 18) ja siitä, kuinka parhaiten voi saavuttaa hyviä tottumuksia ja kukistaa huonoja? Hän huomauttaa, että me olemme tottumusten orjia; että jokainen yksityinen teko on tosiasia jokapäiväisessä elämässämme niinkuin hiekkajyvänen aavikon hietameressä, että joka kerta, kun olemme vihassa tai paha meissä paisuu, me lisäämme puita tuleen, kylvämme taudin myrkyllisiä siemeniä. Kuume voi tulla parannetuksi, mutta terveys siitä sittenkin heikontuu; ja samaten on myös sielun tautien laita. Nekin jättävät merkit jälkeensä.

Otetaan esimerkiksi viha. "Sinähän et tahdo olla intohimoinen? Älä siis vaali sitä tapaa itsessäsi äläkä anna sille mitään yllykettä. Pysy alussa levollisena ja sitten luettele ne päivät, jolloin et ole ollut vihassa. Minun oli tapa suututella joka päivä, sitten vain joka toinen, sitten joka kolmas, sitten joka neljäs. Mutta jos kuluneeksi tulisi kolmekymmentä päivää ilman lankeemusta, niin uhraa Jumalalle kiitosuhri. Sillä tavat ensin irtaantuvat, vasta sitten kerrassaan saadaan juuritetuiksi pois. 'Minä en sortunut vihastukseen tänään, en liioin seuraavanakaan päivänä, enkä siten edelleen kahteen tai kolmeen kuukauteen, vaan hillitsin itseäni kaikissa kiusauksissa.' Ole varma, että jos näin voit sanoa, olet oikealla tolalla."

Mutta mitenkä kaikki tämä on tehtävä? Siinä se suuri kysymys, ja Epiktetos on aivan valmis antamaan parhaan vastauksen minkä taitaa. Olemme jo maininneet erään kohdan, jossa hän (toisin kuin pakanallisten moralistien enemmistö) osoittaa, että hän oli täydellisesti käsittänyt, kuinka siveellisyyden kannalta tärkeätä on vallita huonoja ajatuksiaankin. Samaa oppia edelleen valaisee muuan toinen tarina Agrippinuksesta. Neron oli ruma tapa velvoittaa roomalaisia ylimyksiä esiintymään näyttämöllä tai gladiaattorileikeissä siinä mielessä, että hän siten voisi näyttää heidänkin muka hyväksyneen hänen halveksittavat temppuilunsa. Erään kerran Florus, joka oli kahden vaiheilla, totellako käskyä vai ei, kysyi asiassa neuvoa Agrippinukselta. "Mene kaikin mokomin", vastasi Agrippinus. "Mutta miksi sinä et sitten mene?" kysyi Florus. "Koska", vastasi Agrippinus, "minä en tuumiskele sitä." Tähän vastaukseen sisältyi ajatus, että empiminen oli alistumista, tuumiskelu samaa kuin tuho; meidän täytyy aina toimia periaatteiden nojalla, emme saa koskaan pysähtyä tekemään laskelmia seurauksista. "Mutta jos minä en mene", huomautti Florus, "niin menetän pääni." "No menepä siis; mutta minä en mene." "Miksi sinä et mene?" "Siksi että minä en tahdo olla palanen elämän tavanomaista kangasta; minä tahdon olla siihen ommeltu purppura."

Ja jos vaadimme kuullaksemme pätevää motiivia näin ylevää pyrintöä varten, niin Epiktetos sen kyllä antaa. "Yritä voittaa oman sisäisen äänesi hyväksyminen", sanoo hän, "tahdo näyttää kauniilta Jumalalle. Pyydä olla puhdas oman puhtaan itsesi kanssa ja Jumalan kanssa. Ja milloin joku paha mieliteko valtaa sinut, 'mene silloin, sanoo Platon, sovitusjuhlille, mene rukoilijana jumalten temppeleihin, niitten luo, jotka kääntävät pois pahan'. Mutta saattaahan riittää sekin, jos nouset ylös ja lähdet jalojen ja hyvien ihmisten pariin, elämään heidän esikuvansa mukaan, oli sinulla tällaisia ystäviä elävien tai kuolleitten joukossa. Mene Sokrateen luo ja tarkkaa sitä ehdotonta herruutta, jolla hän vallitsee kiusaukset ja intohimot; muista, kuinka kunniakas oli hänen tietoinen voittonsa itsestään. Mikä olympialainen triumfi! Kuinka se asettaakaan hänet lähelle itseänsä Herkulesta! Sen vuoksi on, kautt' taivaan, oikeus ja kohtuus tervehtiä häntä: 'terve, ihmeteltävä voiton sankari, joka olet voittanut, voittanut muita kuin kurjia nyrkkeilijöitä ja voimailijoita, tahi miekkailijoita ja heidän kaltaisiaan'. Ja jos näin totut kurittamaan itseäsi, saat nähdä, minkälaiset sinulle kehittyy hartiat, mitkä hermot, mitkä lihakset, pelkän jaarittelun ja muun tyhjän asemesta. Se mies on oikea voimailija, joka harjoittaa itseänsä taisteluun sentapaisten vastustajain kanssa. Ankara on ottelu, jumalallinen itse työ; kuninkuus, vapaus, lepo, rauha siinä on kysymyksessä. Ajattele Jumalaa; kutsu häntä, auttajaasi ja esitaistelijaasi, turvaksesi, niinkuin merimiehet myrskyn käsissä kutsuvat isoja kaksoisia. Ja todella, mikä myrsky onkaan tuimempi sitä, jonka nostattavat mahtavat harhakuvat heittäen järjen tolaltaan. Mitä muuta kuin harhakuva on myrsky itsekään? Sillä poistahan tuo kuoleman pelko, ja nostata sitten niin paljon jyrinää ja salamoita kuin tahdot, ja saat tuntea; kuinka suuri rauha ja levollisuus vallitseekaan siinä ihmisessä, jonka sielun hallitsevana voimana on järki? Mutta jos sinä joskus joutuisit alakynteen ja sanoisit, että sinä ensi kerralla aiot voittaa, ja sitten samoin kerta toisensa perästä, niin tiedä, että sellainen tila on huono ja heikko, niin että sinä lopuksi et edes tiedä tekeväsi väärin, vaan alatpa keksiä puolustelujakin synnillesi; ja siten tulet vahvistaneeksi todeksi Hesioduksen sanan: 'Tuho vaanii miestä, joka tehtävänsä tuonnemmaksi lykkää'." Niin on laita. Näin varhain oli pakanallinen siveysoppinut tullut tajuamaan sen syvällisen tosiseikan, että "vain tämä kerta" päätyy myönnytykseen "eihän siinä ole mitään pahaa". Hyvinpä laulaa Coventry Patmore:

Miten helppo on pysyä synnistä irti;
Miten työlästä voittaa vapaus taas;
Sillä peloittava totuus on, että ihminen
Unohtaa taivaan, kotinsa entisen.

Toisessa paikassa Epiktetos varoittaa meitä kumminkin liian väleen menettämästä rohkeuttamme pyrkiessämme hyvää kohti; ja ennen kaikkea varoittaa koskaan lankeamasta epätoivoon.

"Kun painimestarin koulussa nuorukainen kaatuu, käsketään hänen nousta jälleen ylös ja käydä otteluun päivä toisensa jälkeen, kunnes hänellä on riittävät voimat; samoin täytyy meidänkin tehdä eikä olla niiden vaivaisten painijain kaltaisia, jotka yhden epäonnistumisen jälkeen antavat pyyhkäistä itsensä pois kuin pyörteen nieleminä. Sinun pitää vain tahtoa", sanoo hän, "ja se on tehty; mutta jos hellität, niin joudut perikatoon; sillä häviö ja voitto tulevat kumpikin sisältäpäin. — Ja mitä sinä tällä kaikella voitat? Sinä saavutat vaatimattomuutta röyhkeyden sijasta, puhtautta likaisuuden, kohtuutta päihtymyksen asemesta. Jos luulet olevan vielä parempia päämääriä kuin nämä, niin jatka kaikin mokomin syntiäsi, sillä ei mikään hyvä pysty sinua pelastamaan."

Mutta erikoisen ankarasti Epiktetos varoittaa meitä ajatuksesta, että näiden periaatteiden julistaminen ja niistä puhuminen on yksi asia — mutta aivan toista niiden mukaan toimiminen. Hän piiraisee humoristisen kuvan epäjohdonmukaisesta nimifilosoofista, joka kaunopuheisesti selvitteli, että mikään ei ole hyvää, paitsi mikäli se kuuluu hyveeseen, ja pahaa taas vain se, mikä on pahetta, sekä että kaikki muu on yhdentekevää. Läksipä hän sitten merelle. Nousee myrsky, mastot natisevat ja filosoofi huutamaan. Lähellä seisoo nenäkäs henkilö, joka ällistyneenä kysäisee: "Pahettako se haaksirikko onkin? Jollei, niin eihän se voi olla mitään pahaa." Kysymys siinä määrässä suututti filosoofia, että hän oli vähällä iskeä nuijalla haastajaa päähän. Mutta Epiktetos armotta ilmaisee hänelle, että mies ei konsanaan ollut filosoofi muuten kuin nimeksi; että kun hän istui koulussansa pöyhistyneenä kunnianosoituksista ja liehakoimisesta, peittyi hänen synnynnäinen pelkuruutensa ja omahyväisyytensä vain lainattuihin höyheniin ja että hän oli vääryydellä anastanut itselleen stoalaisen nimen.

"Miksi", kysyy hän toisessa kohdassa, "miksi kutsut itseäsi stoalaiseksi? Miksi petät joukkoja? Miksi näyttelet juutalaista, vaikka olet kreikkalainen? Etkö tiedä, millä perusteilla ihmistä sanotaan juutalaiseksi tai syyrialaiseksi tai egyptiläiseksi? Kun näemme jonkun joutavan tuuliviirin, on meidän tapana sanoa: 'Tuo ei ole mikään juutalainen, hän vain sellaista näyttelee'; mutta kun mies kokonaan rupeaa proselyytiksi ja täydelleen omaksuu juutalaisten opit, silloin hän sekä on todellisuudessa juutalainen että siksi kutsutaan. Näin on myös meidän filosoofien; jos väärällä värillä itsemme sivelemme, olemme juutalaisia nimeltä, mutta todellisuudessa jotakin muuta… Me kutsumme itseämme filosoofeiksi, kun emme osaa esittää muiden ihmisten osaa, aivan kuin mies koettaisi nostaa Ajaxin kiveä, vaikka ei jaksa kohottaa kymmentä naulaa." Kohta on mielenkiintoinen ei ainoastaan sinänsä, vaan senkin takia, että se omituisella tavalla sekä kielen että ajatuksen puolesta muistuttaa Paavalia: "Ei se ole Juutalainen, joka vain ulkonaisesti on Juutalainen, eikä ympärileikkaus se, joka ulkonaisesti lihassa tapahtuu; vaan se on Juutalainen, joka sisällisesti on Juutalainen, ja oikea ympärileikkaus on sydämen ympärileikkaus Herrassa eikä kirjaimen mukaan; ja sellainen saa kiitoksensa, ei ihmisiltä, vaan Jumalalta." (Room. II, 28-29.)

Paras tie tulla tosi-filosoofiksi ei suinkaan ole pelkästään se, että lukee kirjoja ja perehtyy opinkappaleisiin, vaan että järkähtämättömästi ahkeroi toimiaksensa ja pysyäksensä omissa alkuperäisissä periaatteissaan; tähän voi vielä lisätä johdonmukaisuuden ja itsetarkkaamisen. "Nämä periaatteet", sanoo Epiktetos, "luovat ystävyyttä kodissa, yksimielisyyttä kaupungissa, rauhaa kansojen kesken; ne tekevät ihmisen kelvolliseksi Jumalalle ja miehuulliseksi kaikissa olosuhteissa, ikäänkuin hän olisikin tekemisissä hänelle vierasten ja arvottomain kappalten kanssa. Nyt me kyllä pystymme kirjoittamaan näistä asioista ja puhumaan niistä ja luettua niitä kiittelemäänkin, mutta emme likimainkaan niitä noudata. Siitäpä johtuu, että myöskin meihin soveltuu lakedaimonilaisiin kohdistettu moite, joiden sanottiin olevan 'leijonia kotona, mutta kettuja Efesossa'; koulussa me olemme leijonia, mutta ulkopuolella kettuja."

Nämä kohdat sisältävät, luulen ma, omaperäisimmät, tärkeimmät ja kuvaavimmat mielipiteet, mitkä tavataan Tutkielmissa. Eheimmin ne ovat selvitetyt pitkässä ja tärkeässä luvussa kyynillisestä filosofiasta. Oikea kyynikko — ei sellainen, joka siksi pyrki raaoilla tavoilla ja pöyhistellen hupsussa yltiöpäisyydessä, vaan elämänsä ja periaatteittensa kautta — oli ilmeisesti Epiktetoksen silmissä parhaita ihmisiä maan päällä. Ihanteensa hän haahmoittelee eräälle oppilaalleen, joka oli tiedustanut häneltä tätä asiaa.

Aluksi hän lausuu, että oikea kyynikko on niin jalohenkinen olento, että se, joka sen alan itsellensä valitsee, mutta ei omaa tarpeellisia ominaisuuksia, sytyttää vastaansa taivaan vihat. Hän on kuin törkeäsuinen Tersites,[77] joka itselleen vaatii Agamemnonin ylhäistä asemaa. "Jos luulet", puhuu hän tälle nuorelle oppilaalle, "voivasi tulla kyynikoksi pelkästään pukeutumalla vanhaan vaippaan ja nukkumalla kovalla vuoteella ja kantamalla kerjurin pussia ja keppiä, anelemalla armopalasia ja herjaamalla jokaista, jonka näet hempeästi vaatetettuna tai purppuraan puettuna, niin et tiedä, mistä on kysymys — mene silloin tiehesi; mutta jos tiedät, mitä oikea kyynikko tosiasiassa on, ja luulet kykeneväsi siksi, niin punnitse, mihin suureen tehtävään olet antautumassa.

"Mitä ensinnäkin itseesi tulee: Sinun täytyy ehdottomasti heittäytyä Jumalan tahdon varaan. Sinun täytyy voittaa kaikki intohimot, kuolettaa kaikki pyyteet. Sinun elämäsi täytyy olla kuin avattu kirja Jumalan ja ihmisten edessä. Toiset kätkevät työnsä taloilla ja ovilla ja pimeydellä ja vartijoilla; sinun talosi, ovesi, pimeytesi olkoon pyhän hävyn tunto. Sinä et saa salata mitään; sinulla ei saa olla mitään kätkettävänä. Sinun täytyy olla tunnettu Jumalan lähettinä ja sanansaattajana ihmisten keskuudessa. Sinun täytyy opettaa ihmisille, että onni ei ole siellä, mistä he sitä sokeudessaan ja viheliäisyydessään etsivät. Ei se ole voimassa, sillä Myro ja Ofellius eivät olleet onnellisia; ei rikkaudessa, sillä Kroisos ei ollut onnellinen; ei vallassa, sillä konsulit eivät ole onnellisia; eikä kaikessa tässä yhteensä, sillä Nero ja Sardanapalus ja Agamemnon huokasivat ja itkivät ja raastivat hiuksiaan ja olivat olosuhteitten orjia ja ulkokuori heitä petti. Onni on sinussa itsessäsi; todellisessa vapaudessa, tyytyväisyydessä ja rauhassa, siinä, että voitat tai kukistat jokaisen epäjalon pelon, täydellisesti hallitset itseäsi; ja onnea on silloin 'elämän tasainen juoksu' keskellä köyhyyttä, maanpakoa, sairautta, vieläpä itsensä kuoleman varjon laaksossakin. Voitko käydä tähän olympialaiseen kiistaan? Ovatko jäntereesi ja lihaksesi kyllin lujat? Voitko katsoa silmiin sitä tosiseikkaa, että ne, jotka joutuvat tappiolle, myöskin saavat kärsiä pilkkaa ja kuritusta?

"Ainoastaan Jumalan avulla sinä voit näin pitkälle päästä. Ainoastaan hänen avullansa voit antaa ruoskia itseäsi kuin aasi ja kuitenkin rakastaa niitä, jotka sinua ruoskivat, säilyttäen horjumattoman mielentyyneyden olosuhteissa, jotka toisissa ihmisissä herättäisivät levottomuutta ja surua ja pettymystä ja epätoivoa.

"Kyynikon täytyy oppia olemaan ilman ystäviä, sillä missä hän saattaisikaan tavata arvoisensa ystävän tahi kuninkaan, joka ansaitsisi kantaa hänen moraalista valtikkaansa. Todella ylevän ihmisen ystävän tulee olla yhtä jalo kuin hän itse, ja sellaista ystävää ei oikea kyynikko voi toivoa löytävänsä. Ei hänen liioin pidä naida; avioliitto on oikea ja kunniallinen teko toisille ihmisille, mutta sen aiheuttamat kiusat, kulut, häiriöt tekisivät mahdottomaksi elämän, joka on pyhitetty taivaan palvelukseen.

"Eikä hänen myöskään tule puuttua yhteiskunnan asioihin; hänen yhteiskuntansa ei ole Ateena eikä Korintto, vaan ihmiskunta.

"Hänen tulee olla voimakas, kestävä ja terve ja vähävaraisuudestaan huolimatta aina puhdas ja miellyttävä. Tahti ja ymmärrys ja nopsaälyinen kärkevyys puheissa ovat hänelle välttämättömät. Hänen omantuntonsa tulee olla kirkas kuin aurinko. Puhdas olkoon hänen unensa, puhtaampana vieläkin hän nouskoon. Vääryyttä ja solvausta kohtaan hänen tulee olla yhtä tunteeton kuin kivi, ja hänen täytyy jalkoihinsa tallata kaikki pelot ja toivomukset. Sellainen tulee kyynikon olla. Ennenkuin siksi aiot ruveta, punnitse tarkoin ja katso, kykenetkö Jumalan avulla viemään tehtäväsi onnelliseen loppuun."

Olen lyhykäisesti esitellyt tämän ylevämielisen luvun opetuksia, mutta täydelleen voidakseen nauttia sen moraalista ja kaunopuheisuudesta, täytyisi lukijan tutustua siihen kokonaisuudessaan ja panna merkille sen voimakkaan kiivas henki, sen ylevä into, sen elävät kysymykset, "joissa", kuten Martha sanoo, "ikäänkuin tuntuu hyveen ja vanhurskauden vimma ja joissa suuri sydän yltäkylläisyydessään ryöppynä purkaa esille pyhiä ajatuksia".

Epiktetos ei ollut kristitty. Hän on vain kerran teoksissaan viitannut kristittyihin ja tehnyt sen käyttäen heistä tuota herjaavaa nimitystä "galilealaiset", joille ominaista oli eräänlainen tunteettomuus tuskissa ja välinpitämättömyys maailmallisia harrastuksia kohtaan, minkä Epiktetos väärin ja halventaen katsoo olevan "pelkästään tottumusta". Kovaksi onneksi ei näiden pakanallisten filosoofien ollut sallittu päästä oikein käsittämään, mitä kristinusko todellisuudessa oli. Tietämättömyydessään he luulivat sen yrittävän omaksua filosofian tulokset, läpikäymättä sitä varten tarpeellista filosoofista kouluutusta. He suhtautuivat siihen epäluuloisesti ja kohtelivat sitä väärin. Ja kuitenkin he olisivat kristinuskossa, ja yksin kristinuskossa, löytäneet ihanteen, joka olisi voittanut heidän korkeimmatkin käsityksensä. Eikä se ollut pelkkä saavuttamaton ihanne; se oli ihanne, jonka korkein oli pyhittänyt ja siten tehnyt mahdolliseksi saavuttaa ja jonka avulla ihmisten kävi mahdolliseksi kantaa elämän vaikeudet lujuudella, levollisuudella, vieläpä sisällisellä ilollakin; se jalosti heidän kykyjänsä jännittämättä niitä liiaksi; sen avulla he saattoivat vähäksyä ajallisten koettelemusten taakkaa, ei turhaan koettamalla kieltää niiden katkeruutta tai itseltään salata niiden painoa, vaan siinä korkeassa tietoisuudessa, että ne ovat lyhyt ja välttämätön johdatus "paljon runsaampaan ja iankaikkiseen kunniaan".