Jumalan etsijöitä

by F. W. Farrar

MARCUS AURELIUS.

1 Luku.

KEISARIN KASVATUS.

Pakanakeisareista jaloimman elämä syyllä saattaa seurata jaloimman pakanaorjan elämäkertaa. Sitä puhtaampana ja kirkkaampana loistaa heidän kunniansa turmeltuneen ja säälittävän yhteiskunnan keskeltä. Epiktetos näytti, että fryygialainen orja kykenee elämään ylevimmän ihanteen elämää; Aurelius osoitti, että roomalainen keisari saattoi elää elämänsä syvimmässä nöyryydessä. Toinen — muukalainen, heikko, rujo, pimennon lapsia, kurjuudessa syntynyt, alennuksessa kasvanut, halveksittavan vapautetun orjan ylenkatsottu omaisuus, eläen mitä masentavimmissa, kehnoimmissa, surkuteltavimmissa olosuhteissa — osoitti, kuinka henkilö, joka näytti syntyneen hylkiöksi, saavuttaa jalon onnen ja kuolemattoman muiston; toinen — roomalainen, ylimys, voimakas, ihanteellisen kaunis, ylhäissukuinen, melkeinpä syntynyt purppuraa kantamaan, keisarien suosikki, aikansa suurin sotapäällikkö, suurin ajattelija, suurin hallitsija — näytti ikuisiksi ajoiksi, että on mahdollista olla hyveellinen ja lempeä ja hurskas ja murheissakin tyytyväinen, vaikka istuukin itsevaltiaan keisarin istuimella. Omituista, että näistä kahdesta keisari on orjaa hellempikin, yksinkertaisempi, ihailtavampi, nöyrempi ja liikuttavan alistuvainen. Hänessä stoalaisuus kadottaa kaiken ylvään itseluottamuksen, kaiken epäkäytännöllisen kohtuuttomuutensa, joka väistyy miehekkään alakuloisuuden tieltä, mikä samalla sekä hämmentää että viehättää mieltä. "Näyttää siltä", sanoo Martha, "että hänessä pakanamaailman filosofia käy vähemmän pöyhkeäksi, yhä suuremmassa määrässä lähenee kristinuskoa, josta se ei ollut tietävinään ja jota se halveksi, ja on valmis heittäytymään 'tuntemattoman Jumalan' syliin. Aureliuksen vakavissa Itsetutkisteluissa me havaitsemme puhtaan rauhan, lempeyden ja alistuvaisuuden Jumalan käskyihin, joka ennen häntä oli tuntematon ja jonka vain kristillisyyden hyve on voittanut. Ellei hän vielä olekaan päätynyt armeliaisuuteen siinä täydessä sanan merkityksessä, minkä kristinusko on antanut sille, niin on hänellä jo ainakin jotakin sen palsamista, eikä saata lukea hänen kirjaansa, ainokaista laatuaan pakanallisen filosofian historiassa, ajattelematta vakavamielistä Pascalia ja vienoa Fénélonia. Meidän täytyy pysähtyä tämän niin ylevän, niin puhtaan sielun eteen katselemaan vanhan ajan hyvettä sen lempeimmässä loistossa, näkemään, kuinka herkkään siveellisyyteen profaaniset opit olivat kehittyneet — kuinka ne ovat luopuneet korskeudestaan ja kuinka vaikuttavan sulon ne ovat löytäneet uudesta yksinkertaisuudestaan. Tehdäkseen asian vielä sattuvammaksi salli kaitselmus, joka stoalaisten mielestä ei tee mitään sattumalta, että näiden yksinkertaisten hyveitten esimerkki kohoaisi keskeltä kaikkea inhimillistä suuruutta — että ihmisrakkautta opettaisi verellä tahrattujen keisarien jälkeläinen ja sydämen nöyryyttä keisari."

Aurelius on aina voimakkaasti vetänyt puoleensa etevien miesten huomiota. "Jos hetkeksi huomiostanne syrjäytätte kristinuskon totuudet", sanoo kaunopuheinen ja syvämietteinen Montesquieu, "ja haette halki koko luomakunnan, ette löydä suurenmoisempaa aihetta kuin Antoninukset… Tunteehan salaista mielihyvää puhuessaan tästä keisarista; ei voi lukea hänen elämäkertaansa tuntematta vienoa mielenliikutusta. Sellaisen vaikutuksen tekee hän meihin, että ajattelemme itsestämme parempaa, koska ajattelemme parempaa ihmiskunnasta." "Ilahuttavampaa on", sanoo suuri historioitsija Niebuhr, "puhua Marcus Aureliuksesta kuin mistään muusta historian miehestä; sillä jos on mitään ylhäistä inhimillistä hyvettä, niin hänessä on. Hän oli varmaankin aikansa jaloin luonne, enkä tiedä ketään toista miestä, joka olisi ollut niin teeskentelemättömän hyvä, lempeä ja nöyrä ja samalla niin tunnollinen ja niin ankara itseänsä kohtaan. Hänestä on lukemattomia patsaita, sillä jokainen hänen aikansa roomalainen tahtoi omistaa hänen kuvansa, ja jos missä ilmenee hyve, niin Marcus Aureliuksen taivaallisissa piirteissä."

Marcus Aurelius oli syntynyt huhtikuun 26 päivänä v. 121. Oikeastaan olisi hänen nimityksensä Marcus Antoninus, mutta kun hänellä oli useita eri nimiä eri aikoina elämässään ja koska siihen aikaan ei mikään ollut yleisempää kuin nimen vaihto, niin tuskin maksaa vaivaa muuttaa nimeä, jolla hän on yleisimmin tunnettu. Hänen isänsä, Annius Verus, joka kuoli prætorina, oli kuuluisasta suvusta, joka väitti polveutuvansa Numasta, Rooman toisesta kuninkaasta. Hänen äitinsä Domitia Calvilla juonsi hänkin juurensa konsuleista ja kuninkaista. Kummankin luonne näyttää olleen heidän korkean asemansa mukainen. Isästään hän on saattanut tietää varsin vähän, sillä Annius kuoli Aureliuksen ollessa vielä lapsi; mutta Itsetutkisteluissaan hän kiitollisena muistelee vanhempiaan. Hän sanoo, että hän oli isoisältään oppinut (tai hänen olisi pitänyt oppia) hyviä tapoja ja mielensä hillitsemistä; isänsä maineesta ja muistosta vaatimattomuutta ja miehuutta; äidiltään hurskautta ja hyväntekeväisyyttä sekä ei ainoastaan pahojen tekojen, vaan vieläpä pahojen ajatustenkin karttamista; ja lisäksi elämäntavan yksinkertaisuutta, joka tykkänään erosi rikasten tottumuksista.

Aureliuksen lapsuus ja nuoruus sattui keisari Hadrianuksen hallitusaikaan. Ajat olivat paremmat kuin ne, joita olemme nähneet Cæsarein hallitessa. Neron itsemurhan ja Galban ja Othon lyhyen hallituskauden jälkeen Rooman valtakunta oli hetkisen hengittänyt vapaammin karkean, mutta hyvänsävyisen Vespasianuksen ja filosoofisesti hyveellisen Tituksen hallitessa. Mutta kun Domitianus seurasi veljeään Titusta, alkoi hallitus, joka tuskin oli vähemmän kauhea ja saastainen kuin Caiuksen tai Neron; mutta vähäistä ennen murhaansa tämä ruhtinas oli nähnyt unen, että kultainen kaula kasvoi esiin hänen omastaan, ja selitti unen sillä tapaa, että hänen jälkeensä tulisi parempi ruhtinassuku. Uni kävi toteen. Mitä vikoja lieneekään ollut Nervalla, Trajanuksella, Hadrianuksella, viisaita ja lempeämielisiä hallitsijoita he olivat; Antoninus Pius ja Marcus Aurelius taas olivat jaloimpia ja ylevimpiä hallitsijoita, mitä maailma koskaan on nähnyt.

Vaikka Hadrianus oli kykenevä, uupumaton ja kaiken kaikkiaan hyvä hallitsija, oli hänen luonteessaan arveluttavia vikoja. Kuitenkin koituu hänelle suureksi kunniaksi, että hän Aureliuksessa, tämän ollessa vasta kuusivuotias poikanen, älysi niitten erinomaisten avujen idut, jotka myöhemmin tuottivat valtakunnalle suurta siunausta ja olivat omansa ylentämään ihmiskunnan ajatustapaa. "Hadrianuksen huonot ja synnilliset tottumukset kaikkosivat pois", sanoo Niebuhr, "kun hän katseli tätä suloista, viatonta lasta. Laskien leikkiä pojan isän nimestä Verus hän kutsui tätä nimellä Verissimus, 'rehellisin' 'tosipuheisin'." Mielenkiintoista on havaita, että tämä luonteen piirre oli niin varhain kehittynyt henkilössä, jonka ajatus oli, että kaikkien ihmisten "pitäisi puhua sankarillisen rehellisesti niin kuin he ajattelevat". Pitkän hallituksensa lopulla sairauden ja rasitusten runtelemana lapseton Hadrianus oli lapsekseen ottanut Lucius Ceionius Commoduksen, miehen, jolla paitsi mieskohtaista kauneutta ei ollut paljonkaan suosittelevia ominaisuuksia. Kun tämä kuoli vuotta myöhemmin, kokosi Hadrianus senaattorit sairasvuoteensa ympäri ja siinä pojakseen otti sekä heille esitti tulevana keisarina Arrius Antoninuksen, paremmin tunnettu liikanimellä Pius, jonka hän sai edeltäjänsä muistoa kohtaan osoittamansa kiitollisuuden takia. Jos Aurelius olisi ollut vanhempi — hän oli silloin vain seitsentoistavuotias — olisi Hadrianus, kuten varmasti tiedetään, valinnut hänet eikä Antoninusta perillisekseen. Jälkimmäinen, joka silloin oli viisikymmentäkaksi-vuotias, oli valittukin perijäksi sillä nimenomaisella ehdolla, että hän vuorostaan adopteeraisi sekä Marcus Aureliuksen että Ceionius-vainajan pojan. Sitenpä Aurelius, joka lapsesta pitäen oli saanut suuria kunnianosoituksia, seitsentoista vuotiaana tiesi olevansa maailmanvallan tunnustettu perijä.

Onneksi me saatamme, parhaasta päästä hänen omien kirjoitustensa nojalla, jotenkuten kaavailla niitä vaikutuksia ja sitä kasvatusta, joka oli hänet muodostanut ennen tätä koroitusta.

Hänet kasvatettiin isoisänsä kodissa, miehen, joka oli kolmasti ollut konsulina. Hän onnittelee tästä itseään ja kiittää jumalia siitä, että häntä ei lähetetty mihinkään julkiseen kouluun, missä häneen olisi hyvinkin voinut tarttua sama hirvittävä turmelus, johon jo vuosia sitten Rooman nuoriso oli vajonnut. Hän tunnustaa olevansa kiitollisuuden velassa isoisälleen siitä, että tämä oli kustantanut hänelle hyvää opetusta kotona vakuutettuna siitä, että sellaisissa asioissa ei pidä säästää varoja. Hänen saamansa kasvatus ei ollut mitään varovaisen hemmoittelevaa, kaavamaista tai ahdasmielistä. Hän harrasti mielellään nyrkkeilyä, painia, kilpajuoksua; hän oli erinomainen palloleikeissä ja rakasti erikoisesti karjun vaarallista, mutta kiihoittavaa metsästystä. Nämä hänen terveelliset urheilunsa, hänen vakavat opintonsa, hänen, siveellinen kasvatuksensa, hänen julkiset virka-arvonsa ja -toimensa — kaikki oli omansa muodostamaan hänestä kaunista ja miehekästä luonnetta. Kuitenkin ansaitsee nimenomaan kolme kohtaa hänen kasvatuksessansa erikoista huomiotamme — tarkoitan sitä ahkeruutta, sitä kiitollisuutta ja sitä itsekuritusta, joita hyveitä häneen istutettiin ja joita hän myös tavoitti tulisen vakaumuksen koko palavalla innolla.

1. Sanan parhaassa merkityksessä Aurelius oli ahkera. Useammin kuin kerran hän Itsetutkisteluissaan koskettelee ajan arvaamattoman suurta arvoa ja palavaa pyrkimystänsä saada enemmän tilaisuutta henkisiin harrastuksiin. Hän antautui tavallisella horjumattomalla sitkeydellään kaikenlaisiin opiskeluihin; tosin hän ehdoin tahdoin syrjäytti retoriikan, mutta ponnella uurasti perehtyäksensä filosofiaan, aseharjoituksiin, hallitustoimiin ja tuohon melko vaikeaan roomalaiseen oikeusoppiin. Opettajaansa Rusticusta hän nimenomaan kiittelee eräästä avustansa, nim. huolellisen lukemisen taidosta, joka ei tyydy vain pintapuoliseen kirjan ymmärtämiseen. Niin todella uupumaton hän oli työskentelyssään ja elämäntavoiltaan niin ankaran kohtuullinen, että hänen terveytensä joutui tästä kärsimään.

2. Hänen lausuntonsa osoittavat, että hän muisteli kaikkia opettajiaan — mitättömintäkin — suurella kiitollisuudella. Hänestä jokainen heistä oli mies, jolta hän jotakin voi oppia ja jolta hän todella oli jotakin oppinut. Siitäpä johtui se kunnioittava arvonanto — arvonanto yhtä suuresti hänelle kuin heille kunniaksi — jota hän osoitti Frontolle, Rusticukselle, Julius Proculukselle ja muille, jotka hän jalossa ja tunnollisessa kiitollisuudessaan korotti valtion korkeimpiin arvoasemiin. Kiittääpä hän jumalia siitäkin, että "oli kiiruhtanut antamaan niille, jotka olivat hänet kasvattaneet, sen kunniasijan, jota he näyttivät toivovan, eikä mielinyt tyydyttää heitä pelkästään lupaamalla tekevänsä sen jonkun ajan kuluttua, koskapa he vielä muka olivat nuoria". Hän oli paljon ylempänä näitä miehiä, ei ainoastaan yhteiskunnallisesti, vaan siveellisessä ja älyllisessä suhteessa; ja kuitenkin hän ylhäisestä asemastaan ja arvostaan huolimatta mielellään seurusteli heidän kanssansa mitä ystävällisimmällä tavalla ja kohteli heitä heidän kuolemaansa asti nöyrästi ja kunnioittavasti, asetti heidän kuvansa kotijumalainsa joukkoon ja koristi heidän hautojaan seppeleillä ja uhreilla.

3. Vielä merkittävämmät ehkä olivat hänen itsekurituksensa ja itsekieltäymisensä. Minä toivon, että ne meidän päiviemme nuorukaiset, joista on alentavaa matkustaa kolmannessa luokassa, jotka pukeutuvat viimeisen muodin mukaan, pitävät ruusuja napinreiässä ja jäätelöön ja mansikkoihin kuluttavat summia, joilla köyhä mies tulisi toimeen kokonaisen vuoden, tahtoisivat ymmärtää, kuinka äärettömästi jalompaa oli tämän nuoren roomalaisen kieltäytyminen, hänen, joka, vaikka oli syntynyt keskellä loistoa ja ylellisyyttä, oppi heti alun pitäen kavahtamaan herkuttelun halpamaista nautintoa ja halveksimaan sitä miehettömyyttä, joka pyytää vain säästää omaa itseänsä. Hyvin varhain hän liittyi niiden tuttavuuteen, joitten mielestä ei ainoastaan ole velvollisuus, vaan mielihyväkin "ylenkatsoa huvituksia ja elää työteliästä elämää", ja oli oppinut "kestämään vaivoja, pyytämään vähän ja tekemään työtä omin käsin". Kymmenen vanhana hän tutustui Diognetukseen, joka ensimmäisenä perehdytti hänet stoalaiseen filosofiaan, ja kahdennellatoista ollessaan hän pukeutui stoalaisten pukuun. Tämä filosofia opetti häntä "tyytymään lautavuoteeseen ja taljaan ja muuhun, mitä tämä kreikkalainen oppi sisältää". Sanotaanpa että "taljan" hän oli vain äitinsä hartaista pyynnöistä suostunut ottamaan ja että tämä nuori filosoofi itse mieluummin olisi nukkunut pelkillä laudoilla tai maan päällä. Eikä hänen olemisessaan kuitenkaan ilmennyt mitään omahyväisyyttä tai kopeutta. Ystävilleen hän aina oli iloinen: ja hänen rauhallisia kasvonpiirteitänsä — joissa arvokkuus ja rikasaatteisuus muodostivat omituisen vastakohdan puhtaan ja siveän nuoruuden kukoistukselle ja kauneudelle — ei koskaan pahatuuli tai jurous varjostanut.

Marcus Aureliuksen holhoojat olivat hänen opettajikseen valinneet kaikki ajan kykenevimmät tiedemiehet. Ei koskaan ole millään ruhtinaalla ollut suurempaa määrää eteviä opettajia; ja kiitollisempaa, nöyrempää, nuhteettomampaa, tosi kuninkaallisempaa ja mainehikkaampaa oppilasta ei koskaan opettajilla ole ollut onni kutsua kasvatikseen. Vuosikausia sen jälkeen kun hänen kasvatuksensa oli päättynyt, sotaretkellään kvadeja vastaan, hän kirjoitti esityksen siitä, mistä oli heille kiitollisuuden velassa. Tämä esitys muodostaa hänen Itsetutkistelujensa ensimmäisen kirjan ja sitä kauttaaltaan värittää teeskentelemättömin yksinkertaisuus ja vaatimattomuus.

Marcus Aureliuksen Itsetutkistelut olivat itse asiassa hänen yksityinen päiväkirjansa; ne ovat ylevähenkistä itsepuhelua hänen oman sydämensä kanssa, totista omantunnon tutkistelua; ei ole lievintäkään merkkiä siitä, että ne olisi aiottu kenenkään silmälle paitsi hänen omalleen. Niissä hän toimi Augustinuksen periaatteen mukaisesti: "käy omantuntosi tuomioistuimen eteen ja asetu oman itsesi tuomittavaksi". Hänellä oli aina kerallansa

Hiljainen tuomioistuin itsessään,
Itse tuomarina ja valamiehinä,
Itse myöskin syytettynä.

Ja kirjoittaen keskellä sodan huolia ja häiriöitä, sodan, jota hän inhosi, hän käänsi silmänsä pois siitä moninaisesta reutomisesta, joka lakkaamatta repi ja raastoi hänen sieluansa, ja asettui rauhassa mietiskelemään kaikkia niitä suuria ominaisuuksia, joita oli tullut havainneeksi niissä, jotka olivat opettaneet ja ohjanneet häntä lapsuudessa ja valvoneet hänen elämäänsä monet pitkät vuodet.

Ja mitä hän oli oppinut — oppinut sydämestä ihailemaan ja (lisätkäämme) myös käytännössä toteuttamaan? Sen näyttää lyhyt selonteko hänen ensimmäisestä kirjastaan. Mitä hän oli perinyt lähimmiltä sukulaisiltaan, sen olemme jo nähneet; silmätkäämme, mitä muuta kiitollisuudenvelkaa hän tunsi.

"Kasvattajaltaan" — varmaa ei ole, kenelle opettajistaan hän antaa tämän nimityksen — hän oli oppinut välttämään sukukiistelyjä, työskentelemään sitkeästi ja sulkemaan korvansa panettelulta; Diognetukselta halveksimaan tyhjiä taikaluuloja ja harjoittamaan itsensäkieltämistä; Apolloniukselta horjumatonta kestävyyttä pyrinnöissä, kärsivällisyyttä vastoinkäymisessä ja suosionosoitusten vastaanottamista sillä tavalla, että ne eivät nöyryytä; Sextus Khaironeialaiselta (kuuluisan Plutarkoksen pojanpojalta) pitkämielisyyttä tietämätöntä kohtaan, teeskentelystä vapaata vakavuutta ja hyväsydämisyyttä; Aleksanterilta hellävaraisuutta toisten vikoja oikoessa; Severukselta "mielihalun tehdä hyvää ja kernaasti antaa toisille ja säilyttää hyvä toivo ja uskoa olevani ystäväin rakastama"; Maximukselta "lempeyttä ja arvokkuutta ja tehtävän suorittamista valituksitta"; platonikko Aleksanterilta, "ettei pidä puheissa tai kirjeissä yhä vakuuttaa: ei ole aikaa, sekä ettei pidä alinomaa puolustella tavallisten velvollisuuksien laiminlyömistä vetoamalla kiireellisiin tehtäviin".

Pariin henkilöön nähden tämä kiitollisuudenvelka on vieläkin kuvaavampaa ja merkittävämpää. Rusticukselta esim., oivalliselta ja pystyvältä mieheltä, jonka neuvoja hän oli vuosikausia tavannut etsiä, hän oli oppinut halveksimaan sofismia ja pöyhkeilyä, kirjoittamaan yksinkertaisesti, olemaan aulis sovintoon, olemaan huolellinen ja säntillinen, ja hänen kauttansa hän tutustui Epiktetoksen Tutkielmiin, mikä tuttavuus, arvaamaton hyvätyö hänelle, antoi värin hänen koko elämälleen. Ja ottoisältään, suurelta Antoninus Piukselta, hän oli perintöosanaan saanut vielä huomattavampia etuja. Hänessä hän näki esikuvallisen hallitsijan ja valtiomiehen, päätöksissään järkähtämättömän, itsensähillitsevän, vaatimattoman, velvollisuudentuntoisen ja tasamielisen; miehen, joka ylenkatsoi liehittelyä ja vihasi halpamaisuutta; joka kunnioitti viisaita ja ansiokkaat nosti arvoon; joka oli tunteeton joutaville pikku pyyteille, mutta väsymätön vakavassa työskentelyssä; lyhyesti, "jolla oli moitteeton, voittamaton sielu", joka, lailla Sokrateen, "kykeni kieltäytymään sellaisesta, mistä moni on liian heikko jaksaakseen kieltäytyä, ja taas nauttimaan paljosta, mistä monet eivät voi nauttia menemättä liiallisuuksiin". Hurskaus, mielen puhtaus, lempeys, tyhjän maineen ylenkatse, tunnonrauha, yksinkertaisuus, kärsivällisyys — kaikkia näitä hyveitä omasi keisari, kuten hän luettelee eräässä toisessa kuvauksessa (VI, 30), jonka hän päättää sanoihin: "Jäljittele kaikkea tätä, jotta sinulla olisi yhtä hyvä omatunto viime hetkesi tullen kuin hänellä oli."

Hän lopettaa nämä kiitollisuuden sanelemat muistelot lyhyeen esitykseen siitä, mistä oli velassa jumalille. Ja mistä hän kiittelee jumalia? Siitäkö että on rikas ja ylhäinen ja keisari? Ei suinkaan, ei sellaisista alhaisista ja epäiltävistä siunauksista kuin ne, vaan siitä johdatuksesta, jonka hän on saanut filosofian opiskelun kautta, ja siitä armosta, joka on estänyt häntä lankeamasta syntiin. Ja tässäpä hänen oikea vaatimattomuutensa todella ilmeneekin. Samaten kuin hurskaan Jumalan miehen Bradfordin oli tapana sanoa nähdessään pahantekijää vietävän mestauspaikalle: "Siinäpä kulkisi nyt ilman Jumalan armoa John Bradford", samaten sanoo Aurelius, ylistettyään jumalia kaikesta heidän hyvyydestänsä koko hänen perhettään ja omaisiaan kohtaan: "Edelleen minä kiitän jumalia siitä, että en ole eksynyt mihinkään loukkaukseen heitä vastaan, vaikka minussa oli taipumuksia, jotka tilaisuuden tullen olisivat saattaneet johtaa minut tekemään jotakin semmoista; mutta heidän suosiostaan ei sellaista asianhaarain tilannetta koskaan tullut, joka vei minut kiusaukseen. Vielä minä kiitän siitä, että he antoivat minulle opettajan ja isän, joka kitki minusta pois kaiken ylpeyden ja opetti, että oli mahdollista elää palatsissa ilman vartijoita tai kultakoristeisia pukuja tai tulisoihtuja tai kuvapatsaita ja muuta senkaltaista, ja sen sijaan opetti elämään jokseenkin niinkuin yksityinen mies olematta silti ajatuksilta halpamainen taikka tehtävissä leväperäinen; että minä paranin intohimoisen rakkauden hurmiosta, johon olin langennut; että vaikka äitini kohtalo oli nuorena kuolla, hän sai viettää viimeiset vuotensa minun kanssani; ettei koskaan ole voitu väittää, että kun tahdoin lähimmäistäni auttaa, minä en sillä olisi tarkoittanut totta; että minulla oli paljon hyviä opettajia lapsilleni: sillä kaikki nämä asiat vaativat jumalain ja onnen apua."

Marcus Aureliuksen Itsetutkisteluihin kannattaa meidän aikamme totisesti syventyä. Se itsensäkieltäminen joka niissä ilmenee, kirpeästi kurittaa aikamme yhä lisääntyvää ylellisyyttä; niiden ylevämielisyys muodostaa edullisen vastakohdan aikamme kyynillisyyden yhä kasvavan katkeruuden rinnalla; niiden tyytyväinen alistuminen Jumalan tahtoon nuhtelee meidän lakkaamatonta levottomuuttamme; ennen kaikkea niiden muuttumaton korkea henki saattaa häpeään tuon pikku syntien ja pienten heikkouksien runsauden, joka eräänlaisen rohtuman tavalla leviää kautta nykyajan sovinnaisen elämän. Mutta tällä alkuluvulla on myöskin arvoa nuorille. Se tarjoaa taulun, jota jos he voitaisiin saada tutkimaan, sekä heidän että meidän olisi parempi. Jos jo "siinä voimakkaassa valossa, joka valtaistuimelle lankeaa", Marcus Aureliuksen elämässä ei paljastu mitään siveellistä tahraa, niin sitäkin huomattavampaa on, että tämä roomalainen ruhtinas oli jo varhain vapaassa, ihanassa nuoruudessaan oppinut kiinnittämään huomionsa opettajiensa avuihin, heidän kärsivällisyyteensä ja mielenlujuuteensa, heidän hyväntahtoisuuteensa ja lempeyteensä, heidän nuhteettomuuteensa ja hyveihinsä. Keskellä pöyristyttävää yleistä siveellistä turmiota hän säilytti puhtaan omantunnon, tahrattoman ja suloisen kirkkaan sielun; hän kiitti Jumalaa sanoin, sekä ajatuksen että kielen puolesta kuulakkain ja täsmällisin, siitä, että turmelus ei ollut yllättänyt häntä nuoruuden keväimessä, että maaseudun rauhassa ja kodin helmassa filosofian opiskelu oli kirkastanut hänelle, kuinka sydämen puhtaus on nuoruuden pyhä panssari, kiitti siitä, että oli säilynyt muistettuna ja kunnioitettuna viimeisiin vuosiinsa saakka. "Varmaankin", sanoo Carlyle, "tulee kerta päivä, jolloin taaskin tunnetaan (ja tunnustetaan), mikä hyve puhdas ja kohtuullinen elämä on; kuinka jumalallinen on nuorten ihmiskasvojen punastuminen; kuinka korkea, puhdistava, tuiman vääjäämätön on jokaiselle luodulle näissä suhteissa asetettu velvollisuus. Vaan jos sellainen päivä ei koskaan tule, silloin ymmärrän, että paljon muutakaan ei koskaan tule. Jalomielisyys ja käsityksen syvyys ei tule koskaan; sydämen ja silmän sankarillinen puhtaus; jalo, hurskas rohkeus parantamaan meitä ja kiillon ja silauksen aikakauttamme, mitenkä ne koskaan voivat tulla? Nälkäisen eläimellisyyden häpeällinen kiiltosilaus, henkinen kyvyttömyys ja valheellisuus syöksee tietänsä eteen, kunnes horna sen nielee."

2 Luku.

MARCUS AURELIUKSEN ELÄMÄ JA AJATUKSET.

Hadrianuksen kuollessa v. 138 seurasi häntä valtaistuimella Antoninus Pius ja keisari-vainajan toivomusten mukaisesti pojikseen otti ja tunnusti Marcus Aureliuksen ja Lucius Commoduksen. Marcus oli viidentoista vanhana kihlattu Lucius Commoduksen sisarelle, mutta uusi keisari rikkoi tämän liiton ja kihlasi hänelle sen sijaan tyttärensä Faustinan. Avioliittoa ei kuitenkaan juhlallisesti solmittu ennenkuin seitsemän vuotta myöhemmin, v. 146.

Antoninus Piuksen pitkä hallitus on noita onnellisia ajanjaksoja, joilla ei ole mitään historiaa. Melkein rikkumaton rauha vallitsi niin kotona kuin ulkona, vierasten kansain kanssa. Veroja huojennettiin, kovanonnen kolhimia autettiin, ilmiantajat masennettiin; harvoin mitään takavarikoitiin, ja salaliitot ja mestaukset olivat miltei tuntemattomat. Kautta koko laajan valtakunnan kansa rakasti ja kunnioitti keisariansa, eikä keisari muuhun pyrkinyt kuin rakentamaan kansansa onnea. Hänkin oli, samoin kuin Aurelius, oppinut, että mikä oli hyvä mehiläisille, oli hyvä myös pesälle. Hänen uurastuksensa tarkoitusperä oli: sivilihallintomies rauhallisessa, yhdenmukaisessa tasavallassa; sota oli hänelle kauhistus, mitään arvoa hän ei pannut imperator-nimelle eikä koskaan suostunut ottamaan vastaan triumfia.

Tämän viisaan ja etevän ruhtinaan kanssa, joka oli yhtä rakastettava yksityiselannossaan kuin ihailtava valtiollisten velvollisuuksiensa täyttämisessä, Marcus Aurelius vietti seuraavat kolmekolmatta vuotta elämästään. Niin läheinen oli heidän suhteensa, niin täydellisesti katsoivat he olevansa isä ja poika, että Aurelius koko tänä aikana ainoastaan kahdesti nukkui yönsä muualla kuin Antoninuksen katon alla. Ei ollut kateellisuuden varjoakaan heidän välillään; kumpikin oli toisensa ystävä ja neuvoja, ja kaukana siitä, että keisari olisi perijäkseen määrättyä Aureliusta kohdellut epäluuloisesti, hän päinvastoin antoi hänelle nimityksen "Cæsar" ja mitä Rooman valtakunnalla oli kunnia-arvoja tarjottavana. Suotta pahat kielet kuiskeillaan koettivat horjuttaa tätä molemminpuolista keskinäistä luottamusta. Kerta Antoninus näki Aureliuksen äidin vakavan hartaasti rukoilevan Apollon patsaan edessä. "Mitä luulet hänen niin innokkaasti rukoilevan?" kysyi eräs kurja juonenpunoja nimeltä Valerius Omulus. "Sitä että sinä kuolisit ja hänen poikansa perisi hallituksen." Huonompiluontoisen ruhtinaan olisi tämä kehno vihjaus saattanut yllyttää suuttumukseen ja väkivaltaan, mutta ylenkatseellisesti Antoninus jätti sen omaan arvoonsa.

Antoninuksen paras ilo oli nauttia rauhasta huvilassaan maalla. Toisin kuin Hadrianus, joka teki pitkiä kiertomatkoja laajassa valtakunnassaan, Antoninus eli yksiksensä joko Roomassa tai kauniissa huvilassaan Loriumissa, pienessä merikaupungissa parin peninkulman päässä Roomasta. Tässä huvilassa hän oli syntynyt ja siellä hän kuoli, lapsuutensa muistojen keskellä. Täällä oli hänen todellinen kotinsa ja täällä hän tunsi erikoista nautintoa saadessaan heittää pois keisarillisen arvonsa komeuden ja taakan. "Hän ei kylpenyt mihin aikaan tahansa", sanoo Marcus; "talojen rakentaminen ei ollut hänen intohimojaan, ei hän välittänyt siitä mitä söi, ei pannut huomiota vaatteittensa kuosiin ja väriin, eikä orjien kauneus merkinnyt hänelle mitään." Hänen käyttämänsä puku oli tuon saman pienen kotipaikkakunnan räätälin tekemä. Hän ei suinkaan vastustanut ottopoikansa mieltymystä filosofiaan, vaan päinvastoin edisti sitä ja kutsui Apolloniuksen Khalkiista opettamaan hänelle stoalaisuuden totuuksia. Eräässä kirjelmässään Frontolle Marcus kuvailee heidän yksinkertaisia maalaistoimiskelujaan ja -huvituksiaan. Lomahetkinään ruhtinaat siellä metsästivät ja kalastivat ja harjoittivat nyrkkeilyä ja painia, ottivatpa osaa viininkorjuunkin kotoisiin juhliin. "Päivälliseksi olen syönyt pienen leivänkannikan", kirjoittaa hän… "Olimme aikalailla hikisiä, huusimme ja melusimme ja lopuksi ripustimme muutamia terttujen tähteitä ristikkoportille… Kotiin tultuani minä vähän lueskelin, mutta eipä siitä lähtenyt paljonkaan hyötyä. Sitten keskustelin pitkään äitini kanssa, joka lepäsi vuoteellaan." Kukapa osaa sanoa, kuinka paljon Aurelius ja kuinka paljon koko maailma onkaan voittanut senkaltaisista keskusteluista kuin tämä, äidin kanssa, jolta hän oli oppinut vihaamaan pahan ajatustakin? Eipä liioin kenkään ylenkatsone sitä sydämen yksinkertaisuutta, joka liitti hänet maalaistenkin pariin ja sai hänet esim. ottamaan osaa viininkorjuuseen, paitsi jos hän on niin vailla aistia ja niin hapan, että kehtaa pilkata Scipiota ja Læliusta siitä, että he keräilivät raakkuja merenrannalla, tai Henrik IV:ttä, joka oli nelinkontin hevosilla pikku poikastensa kanssa. Tuo vapautumisen kyky, tuo väärentämätön rattoisuus, joka sopivan hetken tullen osaa heittäytyä nauttimaan teeskentelemättömistä huvituksista, ei ole ollut niinkään harvinainen jaloimmissa ja puhtaimmissa mielissä.

Vuosikausiin ei mikään merkittävämpi vastoinkäyminen rikkonut Aureliuksen elämän tasaista juoksua. Rauha, onni, menestys ja rakkaus ympäröivät häntä, ja hän näki ottoisän ikävuosien karttumistaan karttuvan, mutta ei sitä kadehtinut. Mutta vuonna 161, Marcuksen ollessa nelikymmenvuotias, Antoninus Pius, joka oli saavuttanut viidenkahdeksatta vuoden iän, sairastui Loriumissa kuumeeseen. Tuntien loppunsa olevan lähellä hän kutsui ystävänsä ja Rooman huomatuimmat miehet vuoteensa ääreen, ja siellä hän (sanaa virkkamatta toisesta ottopojastaan, joka on yleisesti tunnettu Lucius Veruksen nimellä) juhlallisesti julisti heille Marcuksen seuraajakseen; ja sitten, antaen vartijain päällikölle tunnussanaksi "mielenrauha", hän, ikäänkuin hänen maallinen tehtävänsä olisi suoritettu, käski siirtää Marcuksen sänkykamariin pienen Fortunan, Onnettaren, kultaisen patsaan, jota oli pidetty keisarin yksityishuoneessa yleisen onnen ennusmerkkinä.

Uuden keisarin kaikkein ensimmäinen hallitustoimenpide osoitti loistavaa jalomielisyyttä, kun hän näet myönsi ottoveljelleen Lucius Verukselle mitä täydellisimmän osallisuuden keisarillisesta kunniasta, tribuunin ja konsulin vallasta sekä Cæsarin ja Augustuksen arvonimestä. Lucius Veruksen ottaminen jakamaan keisarivaltaa johtui kokonaan Marcuksen synnynnäisestä vaatimattomuudesta. Koska hän oli harras lukumies ja vähemmän välitti sotilaallisista harjoituksista, jotka olivat Veruksen vahva puoli, arveli hän, että kasvattiveli olisi parempi ja hyödyllisempi sotapäällikkö kuin hän itse ja että hän voisi parhaiten palvella valtiota pidättämällä itselleen sivilihallinnon ja uskomalla veljelleen sotilasjohdon. Mutta niin pian kuin Verus pääsi pois Marcuksen välittömästä vaikutuksesta ja hänen jalostavasta seurastaan, hän heitti luotaan kaiken häveliäisyyden ja osoittihe heikoksi ja arvottomaksi henkilöksi, yhtä kykenemättömäksi sotaan kuin rauhankaan jalompiin tehtäviin; muuhun hän ei pystynyt kuin ylöttömästi mässäilemään ja häpeällisesti noudattamaan kaikkia mielitekojaan. Vain kaksi seikkaa on mainittava hänen edukseen: toinen, että vaikka olikin turmeltunut, hän oli aivan vapaa julmuudesta; ja toinen, että hänellä oli kyllin ymmärrystä kokonaan alistua veljensä määräyksiin ja kohdella häntä sillä kiitollisuudella ja kunnioituksella, mikä hänelle kuului.

Marcuksella oli Faustinan kanssa iso perhe, ja hänen ensimmäisenä hallitusvuotenaan Faustina synnytti hänelle kaksoiset, joista henkiin jäänyt oli sittemmin kunnoton ja halveksittu keisari Commodus. Ikäänkuin sellaisen lapsen syntymä olisi itsessään ollut turmion enne, puhkesi heti onnettomuuksien myrsky kauan rauhaa nauttineessa valtakunnassa. Tiberin tulva hävitti taloja ja katuja isossa osassa Roomaa, vei mennessään joukottain karjaa, tuhosi viljasadon, paljasti pellot ja synnytti suuren ahdinkotilan, joka päätyi laajalle levinneeseen nälänhätään. Maanjäristykset, kaupunkien palot ja tuhohyönteisten summattomat parvet järkyttivät ihmisten mieliä. Näihin vitsauksiin, joita keisari koetti parhaansa mukaan lieventää, liittyivät sodan kauhut ja aseiden kalske. Parttilaiset, kuninkaansa Vologeseksen johdolla, voittivat ja melkein tyystin tekivät lopun yhdestä roomalaisesta armeijasta sekä rankaisematta hävittivät Rooman maakuntaa Syyriassa. Markomannien villit laumat hyökkäsivät Germaniaan sitä miekalla ja tulella hävittäen; ja Britanniasta ei muita uutisia kuulunut kuin kapinoista ja meteleistä. Sellaiset hämmingin ja sekasorron tapahtumat varjostivat Marcus Aureliuksen hallituskautta aina sen alusta hamaan sen loppuun saakka.

Koska parttilaisten sota oli kaikista näistä kolmesta vaarallisin, lähetettiin Verus tukahuttamaan sitä, ja vain hänen sotapäälliköittensä taitavuus — etevin niistä oli Avidius Cassius — pelasti hänet tuottamasta valtakunnalle korvaamatonta tappiota. Nämä kenraalit osasivat toki ylläpitää Rooman nimen mainetta, ja Verus palasi viettääkseen triumfin, mutta toi tullessaan idästä hirvittävän ruton, joka raivosi kautta koko valtakunnan ja johon Verus itse, uuden vereksen sodan puhjetessa, sortui Aquilejassa.

Vaikka hän oli arvoton mies, niin Marcus, joka hänen eläessään niin monesti oli antanut anteeksi ja peitellyt hänen vikojaan, kuitenkin toimitti hänelle mitä juhlallisimmat hautajaismenot ja kätki hänen tuhkansa Hadrianuksen hautaan. Eikä kumminkaan puuttunut niitä, jotka syyttivät häntä veljenmurhasta väittäen hänen jouduttaneen Veruksen kuolemaa!

Olen vain yhdestä syystä viitannut tämäntapaisiin ilkeisiin ja halveksittaviin parjauksiin, siitä nimittäin, että — koska tuollaiset kuiskeet epäilemättä saapuivat hänenkin korviinsa — ne osaltaan auttavat selittämään sen syvän, sanomattoman murhemielen, joka kauttaaltaan huokuu Itsetutkistelujen pienestä kultaisesta kirjasesta. Niissä tapaamme esimerkiksi seuraavan irrallisen katkelman:

"Musta luonne, oikullinen luonne, uppiniskainen luonne, eläimellinen, lapsekas, aistillinen, typerä, teeskentelijä, törkeä, vilpillinen, tyranni."

Emme tiedä, ketä hän ajatteli — ehkä Neroa, ehkä Caligulaa — mutta epäilemättä myöskin ihmisiä, jotka oli nähnyt ja tuntenut ja joiden olemassaolo katkeroitti hänen sieluaan. Sama synkkä mieli henkii myös seuraavasta kohdasta:

"Väleen, ylen väleen, olet sinä tomu ja tuhka tai luuranko tahi pelkkä nimi tai et edes nimikään; ja nimihän on vain ääni, kaiku. Ja ne asiat, joille elämässä annetaan suuri arvo, ovat tyhjiä, lahoja, mitättömiä, ovat kuin toisiaan purevat pienet koirat ja keskenään kiistelevät, nauravat ja taas itkevät lapsoset. Mutta uskollisuus ja vaatimattomuus ja oikeus ja totuus ovat paenneet avarasta maailmasta ylös Olympoon." (V, 33)

"Ihmisen onnellisin osa olisi erota maailmasta tarvitsematta kokea valhetta ja teeskentelyä ja koreilua ja kopeutta. Yhtä kaikki, kun vetää viimeisen hengenvetonsa saatuaan kyllänsä noista asioista, silloin tekee lähinnä parhaan matkansa, niinkuin sanotaan." (IX, 2.)

"Kyllästyttää jo tämä kurja elämä ja napina ja narrimaiset turhanpäiväisyydet. Miksi olet siis niin levoton? Mitä uutta siinä on? Mikä mieltäsi järkyttää?… Ole siis edes jumalille vihdoin viimein vilpittömämpi ja parempi." (IX, 37.) Ajatus muistuttaa sitä, mikä vallitsee Davidin katumusvirsissä — että meidän tulee paeta ihmisiä, heidän häijyyttään ja halpamaisuuttaan ja saada rauha sielullemme Jumalassa. Ihmisiin ei David pane toivoansa; ei hän heiltä muuta odota kuin pilkkaa, petosta ja vääryyttä — katkeruutta vihamiehiltä, kolkkoa välinpitämättömyyttä ystäviltänsä. Eikä tämä häntä suuresti huoletakaan, niin kauan kuin Jumalan kasvot eivät kokonaan häneltä peity. "Ei ole minulla mitään turvapaikkaa, ei kukaan välitä sielustani. Minä huudan sinua, Herra; minä sanon: Sinä olet turvani, osani elävien maassa".[78] "Älä heitä minua kasvojesi edestä pois, äläkä ota minulta pyhää henkeäsi".[79]

Mutta mitkä syyt hänellä lieneekään ollut näin toisin ajoin heittäytyä toivottomaksi yrittäessään jalostaa ympäristöänsä, oli hän kuitenkin totuttanut ylevän henkensä herkeämättä elämään aivan toisissa tunteissa. Olivatko ihmiset halveksittavia? Sitä suuremmalla syyllä hänen tuli itsensä olla jalo. Olivatko ihmiset halpamaisia ja pahanilkisiä ja kiihkomielisiä ja vääryydentekijöitä? Samassa suhteessa he olivat sitä enemmän säälin ja lempeyden tarpeessa ja samassa suhteessa hän oli velkapää kaiken kykynsä mukaan osoittautumaan suureksi ja anteeksiantavaksi ja tyynimieliseksi ja totuudentekijäksi. Siten Marcus kääntää katkerimmatkin kokemuksensa kullaksi, ja kaukana siitä että itse olisi katkeroitunut tahi synkistynyt ihmisten ilkeydestä, joka raateli hänen herkkämielistä henkeänsä, hän tästä vain rakensi uusia inhimillisyyden ja rakkauden opetuksia. Hän sanoo esim.: "Ala päiväsi sanomalla itsellesi: minä tapaan urkkijan, kiittämättömän, ylimielisen, kavalan, kateellisen, vastahankaisen. Mutta sellaisia he ovat vain tietämättömyyttänsä siitä, mikä on hyvä ja paha. Mutta minä, joka olen tullut huomaamaan, että luonteeltaan hyvä on kaunista ja että paha on rumaa ja että sen luonne, joka tekee väärin, on oman luonteeni heimolainen… ja että se on yhtä suuressa mitassa osallinen jumaluudesta, minulle ei kukaan heistä saata tehdä vääryyttä, sillä ei yksikään voi tartuttaa minuun sitä mikä on rumaa enkä minä saata suuttua sukulaiseen enkä häntä vihata. Sillä meidät on luotu yhteistoimintaa varten, niinkuin jalat, kädet, silmälaudat, niinkuin ylä- ja alahammasten rivit. Luonnonvastaista niin ollen on, jos toimii toistansa vastaan; ja jos kiukustuu ja kääntää toiselle selkänsä, niin silloinhan toimii toistansa vastaan." (11, 1.) Muuan toinen hänen ohjeitansa, erittäin viisas neuvo, sanoi, että tulee kiinnittää ajatuksensa niin paljon kuin mahdollista toisten avuihin mieluummin kuin heidän vikoihinsa. "Jos haluat tuottaa itsellesi iloa, niin ajattele niitten hyviä puolia, joitten kanssa elät — yhden työteliäisyyttä, toisen vaatimattomuutta, kolmannen anteliaisuutta, ja vielä jotakin neljännen muuta hyvää avua." Mikä läksytys sille halveksittavalle kyynillisyydelle, jota meidän joka päivä on kiusaus näytellä. "Kuolematon olento tulee eteemme", sanoo Robertson, "kokonainen iankaikkisuus mielessään ja sielussaan, ja me käymme luokittelemaan hänet, merkitsemme hänet lipulla niinkuin merkitsisimme lasipöntön sanoen: tässä on riisiä, tässä hyytelöä, tässä hiusvoidetta; ja sitten luulemme, että olemme säästyneet kannen avaamisesta. Kuinka toisin kohtelikaan Vapahtaja niitä, jotka tulivat hänen luoksensa!… ja Hänen kosketuksestaan laikahtikin heistä jokaisesta oma valonkipinänsä."

Tässä vielä moniaita erikoisen ytimekkäitä, sisältörikkaita ja kauniita neuvoja:

"Ihmiset ovat olemassa toistensa takia. Opeta heitä tahi ole kärsivällinen heidän kanssansa." (VIII, 59)

"Paras kostamisen keino on, ettei tule väärintekijän kaltaiseksi."

"Jos joku on tehnyt vääryyttä, on vahinko hänen omansa. Mutta ehkäpä hän ei olekaan tehnyt väärin." (IX, 38.)

Huomattavimmat ovat kuitenkin ne yhdeksän perusohjetta, jotka hän laati harkittaviksensa, milloin joku oli häntä loukannut, nimittäin:

1. Ihmiset ovat luodut toisiansa varten; alempi ylempää ja molemmat toisiansa varten.

2. On vastustamattomia vaikutuksia, jotka painavat merkkinsä ihmisiin ja muodostavat heidän mielipiteitään ja heidän tekojaan.

3. Synti on pääasiassa hairahdusta ja tietämättömyyttä — tahdotonta orjuutta.

4. Me olemme itse heikkoja emmekä suinkaan tahrattomia; ja jos emme lankea erehdyksiin, niin johtuu se monesti enemmän pelkuruudesta ja oman maineen huolenpidosta kuin siitä, ettemme tuntisi halua sitä tekemään.

5. Tuomiomme me langetamme liian nopeaan ja harkitsematta. "Ja ihmisen täytyy oppia aika paljon, ennenkuin hän pystyy oikein arvostelemaan toisen ihmisen tekoja."

6. "Milloin olet suuresti kiusattu tai suruissasi, niin muista, että ihmisen elämä on vain hetkinen ja että me kaikki ennen pitkää olemme vainajia."

7. Ei mikään toisen ihmisen epäoikea teko voi tuottaa häpeää meille eivätkä ihmisten työt kuohuta mieltämme, vaan omat ajatuksemme niistä.

8. Oma vihamme vahingoittaa meitä enemmän kuin itse teot.

9. Hyväntahtoisuus on voittamaton, ellei se ole teeskenteliäs hymy tai pelkkää näyttelyä. "Sillä mitä tekee väkivaltaisinkaan mies sinulle, jos jatkuvasti osoitat hänelle hyväntahtoisuutta? Säveästi ja levollisesti oikaise häntä, varoita häntä, jos hän koettaa tehdä sinulle pahaa, sanoen: 'Ei niin, lapseni; me olemme luonnosta määrätyt johonkin aivan toiseen; minulle ei varmaankaan tapahdu mitään vääryyttä, mutta sinä teet vääryyttä itsellesi, lapseni.' Ja näytä hänelle lempeällä ja tahdikkaalla tavalla ja yleisiin näkökohtiin vedoten, että asia niin on ja etteivät mehiläisetkään eivätkä muut parvissa elävät eläimet menettele niinkuin hän. Ja tämä sinun tulee tehdä suoralla, ystävällisellä tavalla, ei moittien, ilman vihaa ja jos mahdollista kahden kesken." (XI, 18.)

"Ei niin, lapseni; sinä teet vääryyttä itsellesi, lapseni." Voiko vanha-aika näyttää mitään tätä hellävaraisempaa tai mitään, mikä olisi lähempänä kristinuskon henkeä kuin nämä yhdeksän elämän ohjetta? Ne olivat sen miehen arvon mukaiset, joka, toisin kuin stoalaiset yleensä, katsoi lempeyden hyveeksi ja katsoi sen todistavan sekä todellista filosofiaa että todellista miehevyyttä. Niissä paljastuu alakuloisuuden ja hyväntahtoisuuden sekainen mieliala, jolle on vaikea keksiä vertauskohtaa. Ne osoittavat, kuinka täydellisesti Marcus oli itsessään masentanut kaiken pikkumaisen nurjuuden ja kuinka vakavasti hän pyrki täyttämään omia käskyjään, että ajatukset tulee aina pitää niin leppeinä ja kirkkaina, että "jos joku äkkiä kysyisi: 'mitä sinä nyt mietit?' sinä täysin avomielisesti voisit välittömästi vastata: 'sitä tai sitä'." Lyhyesti, korkeimman kiitoksen niistä sanoaksemme: ne olisivat ihastuttaneet sitä suurta kristittyä apostolia, joka kirjoitti:

"Nuhdelkaa kurittomia, rohkaiskaa alakuloisia, holhotkaa heikkoja, olkaa pitkämielisiä kaikkia kohtaan. Katsokaa, ettei kukaan kosta kenellekään pahaa pahalla, vaan pyrkikää aina tekemään hyvää toisianne kohtaan ja kaikkia kohtaan." (1 Tess. V, 14-15.)

"Älkää kuitenkaan pitäkö häntä vihollisena, vaan neuvokaa niinkuin veljeä." (2 Tess. III, 15.)

"Kärsikää toinen toistanne ja antakaa toisillenne anteeksi, jos kenellä on moitetta toista vastaan." (Kol. III, 13.) Niin, eivätkö ne myöskin ole täydessä sopusoinnussa hänen henkensä kanssa, joka sanoi:

"Jos veljesi rikkoo sinua vastaan, niin mene ja nuhtele häntä kahden kesken; jos hän sinua kuulee, niin olet voittanut veljesi."

Marcus Aureliuksen niinkuin niin monen muun elämässä me saatamme keksiä hyvityksen suuren lain. Ylhäisessä asemassaan hän viimeisten elinvuosiensa aikana joutui monen vilpillisen ja teeskentelevän ja alhaisen ihmisen seuraan; mutta hänen nuoruutensa oli kulunut onnellisemmissa olosuhteissa, ja se pelasti hänet vaipumasta sellaisten ihmisten alakuloisuuteen, joille ei kukaan, oli mies tai nainen, voi olla mieliksi. Nuorempana hän onneksi oli nähnyt kauniimpia puolia ihmiskunnasta, ja näiden puhtaampien ja onnellisempien päiväin muistelo oli hänelle kuin pelastuksen puu keskellä hänen hallituskautensa katkeria ja kuohuttavia myrskyjä.

3 Luku.

MARCUS AURELIUKSEN ELÄMÄ JA MIELIPITEET (jatkoa).

Marcus oli nyt Rooman maailman kiistämätön valtias. Hänen hallussaan oli korkein ja loistavin asema, mihin ihmissuuruus saattoi kohota.

Mutta tämä keisarikunnia ei sytyttänyt mitään ylpeyden tahi itsetyytyväisyyden kuohua hänen leppeässä ja nöyrähenkisessä luonteessaan. Hän katsoi itse asiassa olevansa kaikkien palvelija. Hänen velvollisuutensa oli omassa persoonassaan kohdata kaikkia vaaroja, kuten härkä tai jäärä tekee laumaansa varjellakseen, asettua etunenään kaikissa sodan vaivoissa ja kaivautua syvimmälle kaikkinaiseen rauhan raadantaan. Väenlaskun toimeenpano, riitajuttujen ratkaiseminen, kansan siveellisyyden kohottaminen, veriheimolaisten avioliittojen ehkäiseminen, alaikäisten holhoaminen, valtion menojen supistaminen, gladiaattorileikkien ja näytäntöjen vähentäminen, teitten kunnossapidon valvonta, senaattorien etuoikeuksien palauttaminen, todella arvokasten virkamiesten valitseminen, vieläpä katuliikenteenkin järjesteleminen — nämä ja lukemattomat muut tehtävät niin täydelleen anastivat hänen aikansa, että hänen täytyi monestikin, horjuvasta terveydestään huolimatta, uupumatta työskennellä aamuvaraisesta myöhään yöhön saakka. Useasti täytyi hänen asemansa takia olla läsnä kilpaleikeissä ja teatterinäytännöissä, mutta näissä tilaisuuksissa hän usein vietti aikansa lukemalla tai luetuttamalla itselleen tai tekemällä muistiinpanoja. Hän oli yksi niitä, joiden mielestä ei mitään saa tehdä kiireesti ja että harvat rikokset ovat pahempia kuin ajan tuhlaaminen. Sellaisia mielipiteitä ja sellaisia tottumuksia meidän on kiittäminen hänen teoksistaan. Hänen Itsetutkistelunsa kirjoitettiin keskellä raastavia huolia, suuressa itsensäkieltämisessä, kvaadeja ja markomanneja vastaan käytyjen sotien aikana, ja on hän kirjoittanut muitakin teoksia, jotka kovaksi onneksi ovat kadonneet. Harvojapa menetyksiä, mitä tulee vanhan ajan kadonneisiin kirja-aarteisiin, me kipeämmin valitamme kuin tämän keisareista viisaimman ja pakanoista hurskaimman omatekoista kadonnutta elämäkertaa.

Asemansa ulkonaiseen loistoon nähden — noihin upeihin ja uljaihin "valjaisiin" niin sanoaksemme, jotka herättävät ihmisten ihailua ja kateutta — ei kukaan saattanut osoittautua välinpitämättömämmäksi kuin hän. Hän käsitti kuitenkin välttämätöntä olevan ylläpitää korkean asemansa arvoa. "Joka hetki", sanoo hän, "ajattele kiinteästi, että sinun roomalaisena ja miehenä tulee tehdä tehtäväsi täysin ja koristelemattoman arvokkaasti, ja mielenkiinnolla ja vapaasti ja oikeudenmukaisesti" (II, 5). Toisessa paikassa hän sanoo: "Anna sinussa asustavan jumaluuden olla olemuksesi vartija; olet mies ja varttuneessa iässä, valtion asiain hoitaja, roomalainen ja hallitsija, joka on asettunut paikalleen lailla miehen, joka odottaa merkkiä, mikä kutsuu häntä elämästä pois." (III, 5). Mutta hänestä ei ollut tarpeellista ottaa vastaan niitä tympäiseviä kunnianosoituksia ja sitä alentavaa jumaloimista, jotka olivat monelle hänen edeltäjälleen niin mieluisia. Hän kielsi sen mahtailevan herjaamisen, joka sisältyy temppelien ja alttarien pyhittämiseen keisarille, sanoen että jokaiselle todelliselle hallitsijalle maailma oli temppeli ja kaikki kunnon ihmiset pappeja. Hän epäsi, mikäli mahdollista, kaikki kultaiset patsaat ja osanoton triumfikulkueisiin. Kaikkea komeutta ja loistoa, jota hän julkisten tehtäväinsä takia ei saanut vältetyksi, hän piti tyhjänä varjona vain. Marcus Aurelius tunsi, yhtä syvästi kuin Shakespeare näyttää tunteneen kaiken maallisen epäoleelliseksi, haihtuvaksi, katoavaksi; hän olisi omaksunut ajatuksen, että

Ainetta on ihminen mointa,
Mille unet kudotaan,
Ja elo lyhyt se unest' esiin sukeltaa
ja uni sen myös sulkee.

"Kun eteemme kannetaan ruokia", sanoo hän, "niin tuntuu meistä, että tuo on kalan kuollut ruumis, tuo taas linnun tai porsaan hengetön ruumis; ja edelleen, että tuo Falernon viini ei ole muuta kuin rahtunen rypälemehua ja tuo purppuravaate jonkun lampaan villaa, jota on värjätty kuolleen raakun verellä; niin meistä siis tuntuu ja täten olemmekin tavanneet itse esineet ja tulleet ne läpikotaisin tuntemaan ja siten näemme mitä laatua ne ovat. Juuripa samalla muotoa… milloin erikoiset asiat näyttävät meistä ansaitsevan tunnustustamme mitä suurimmassa määrässä, meidän tulisi ne paljastaa ja katsoa, kuinka arvottomia ne ovat; meidän pitäisi riisua niiltä koko se sanakoreus, jolla ne on arvoonsa nostettu" (VI, 13).

"Mille kannattaa panna arvoa? Sillekö että otetaan kättentaputuksilla vastaan? Ei suinkaan. Ei ole liioin pantava arvoa kielelle, joka kalkuttaa kiitosta, sillä joukkojen ylistys on kielen pieksäntää." (VI, 16.)

"Aasia ja Euroopa ovat vain kolkkia maailmankaikkeudessa; meri kokonaisuudessaan ei muuta kuin pisara; Athos pieni kivensiru; koko nykyinen aika piste iäisyydessä. Kaikki kappaleet ovat pientä, muuttuvaa, katoavaa." (VI, 36).

Marcuksesta samoin kuin Shakespearesta näyttää tuntuneen että

On mailma näyttämö, ja pelkkä näyttelijä niin mies kuin nainenkin,

sillä hän kirjoittaa nämä merkilliset sanat:

"Turhaa näyttelyä, esiintymistä estraadilla, lammaskatraita, karjalaumoja, keihäsharjoituksia, koiranpenikoille viskattu luu, leivänpalanen kalalammikossa, muurahaisen aherrusta, säikähtynyt hiiri-parka, joka tarakkaansa kantaen puikahtaa pakoon, rihmasta temmottava leikkinukke — kas tuota elämä muistuttaa. Velvollisuutesi siis on tämäntapaisten kappalten keskellä osoittaa hyvänsävyisyyttä eikä näyttää korskeita ilmeitä; kuitenkin tulee meidän ymmärtää, että jokainen ihminen on juuri sen arvoinen kuin ne asiat, joihin hän kiintyy."

Itse asiassa oli hovi Marcukselle taakka; hän sanookin, että filosofia oli hänen äitinsä, keisarikunta vain äitipuoli; ainoastaan se että hän toisesta saattoi saada lepoa, teki toisen rasitukset hänelle siedettäviksi. Niin keisari kuin olikin, kiitti hän jumalia siitä, että he olivat sallineet hänen tajuta Thrasean, Helvidiuksen, Caton, Brutuksen sielunelämän. Ennen kaikkea hän näyttää kammonneen sitä mahdollisuutta, että hänestä koskaan saattaisi tulla jonkun edeltäjänsä kaltainen. Hän kirjoittaa:

"Katso ettei sinusta tehdä Cæsaria;[80] katso että sinua ei värjätä sillä värillä. Pysy siis vaatimattomana, hyvänä, puhtaana, vakavana, teeskentelystä vapaana, oikeuden ystävänä, jumalten palvojana, ystävällisenä, uskollisena, uupumattomana kaikissa säädyllisissä toimissa. Kunnioita jumalia ja auta ihmisiä. Lyhyt on elämä. Vain yksi ainoa hedelmä on tällä maallisella elämällä: hurskas mielenlaatu ja yhteiskuntaa hyödyttävät teot." (IV, 19).

Samaan tulokseen on tullut toinen murheitten raastama, mutta vähemmän ihailtava kuningas: "Kuulkaamme siis kaiken opin päätöstä: pelkää Jumalata, ja pidä hänen käskynsä; sillä sitä tulee kaikkein ihmisten tehdä." (Salom. Saarn. 12, 13.) Mutta meidän on aika jatkaa laihahkoa kuvausta Marcuksen elämästä, mikäli Dio Cassiuksen[81] ja Capitolinuksen köykäiset ja lörpöttelevät kyhäykset sekä hajanaiset viittaukset muista kirjailijoista sallivat meidän sitä tehdä.

Raskain sydämin hän lienee vielä kerta lähtenyt Germaniaan kukistamaan kvaadein ja markomannein vaarallista kapinaa. Voidakseen täyttää armeijassaan ruton vaikutuksesta syntyneet aukot hänen täytyi ottaa riveihin orjia; ja rahaa saadakseen hänen oli pakko myydä palatsin koristuksia, vieläpä moniaita keisarinnan jalokivistäkin. Juuri ennen lähtöä kohtasi häntä syvä suru, kun hänen pieni poikansa kuoli, Commoduksen kaksoisveli, jonka kauniit kasvonpiirteet ovat vieläkin säilyneet erinäisissä rahoissa. Sodan alkuaikana hän oli kerta tutkimassa kahlaamon syvyyttä, kun vihollinen äkkiä hyökkäsi hänen kimppuunsa, ja hän pelastui heidän heittokeihäiltään vain siten, että sotilaat ehättivät suojaamaan häntä kilvillään. Talvisen Tonavan jäällä kävi sitten kiivas ottelu. Mutta kuuluisin sotatapaus oli hänen v. 174 kvaadeista saamansa suuri voitto, joka kristittyjen mielestä oli niin sanottu "ukkoslegionan ihme".

Kaikista eriskummallisista lisäkkeistä puhdistettuna tapahtuma — sen todenperäisyydestä puhuvat erinäiset muistorahat ja Antoninuksen pylväässä oleva kohokuva — näyttää olleen seuraavaa laatua. Marcus Aurelius ja hänen armeijansa oli teljetty vuorensolaan, jonne he liian varomattomasti olivat seuranneet vihollisen muka peräytyviä joutsimiehiä. Tässä solassa he vihollisten kaikkialla saartamina, paahtavan helteen ja polttavan janon näännyttäminä, eivät voineet taistella eikä sieltä paetakaan, ja heittivätkin kaiken toivon, puhkesivat parkuun ja valitukseen ja vaipuivat täydelliseen toivottomuuteen, josta eivät edes Marcuksen uupumattomat ponnistukset voineet heitä kohottaa. Vaaran ja hädän uhkaavimmalla hetkellä rupesi pilviä kerääntymään taivaalle ja sadetta ryöppynä lankesi maahan, niin että sotilaat saivat koota vettä kilpiinsä ja kypäreihinsä sammuttaakseen oman ja ratsujensa janon. Heidän juuri tätä tehdessä vihollinen kävi kimppuun, mutta sade oli rakeitten sekaista ja vimmatun raivokkaasti pieksi hyökkääjiä kasvoihin. Myrskyyn liittyi jyrinä ja salamat, jotka näkyvät tuottaneen vahinkoa viholliselle ja herättäneen heissä suurta kauhua, mutta roomalaisten puolella ei sattunut mitään vauriota. Roomalaiset luonnollisesti pitivät tapahtumaa jumalten varjeluksena ja saivat loistavan voiton, joka tuli ratkaisevaksi tässä vaarallisessa ja tärkeässä sodassa.

Kristityistä tapahtuma ei ollut mikään pelkkä kaitselmuksen varjelu, vaan suorastaan ihmetyö, ja he katsoivat sen johtuneen siinä legionassa palvelleitten veljiensä rukouksista, ja tämän seikan nojalla legiona sai nimekseen "ukkoslegiona", legio fulminata. Tiettyä kuitenkin on, että tämä nimi aina Augustuksen ajoista asti oli ollut eräällä legionalla, jonka kilpiin oli merkiksi kuvattu leimahtava salama; ja pakanat itse uskoivat saaneensa avun mitkä hurskaan keisarin rukousten, mitkä Arnufis-nimisen egyptiläisen taikurin loitsujen kautta.

Eräs kirkkoisistä, tulinen ja kaunopuheinen Tertullianus, on sitä mieltä, että tämä pelastus käänsi keisarin mielen suosiolliseksi kristityille ja viittaa hänen kirjeeseensä senaatille, jossa kirjeessä Aurelius tunnustaa saaneensa kristityiltä rukoilijoilta tehokasta apua ja kielsi ketään tästä pitäen häiritsemästä tämän uuden uskonnon tunnustajia, jotteivät he käyttäisi häntä vastaan sitä rukouksen asetta, joka oli ollut niin voimakas hänen hyväkseen. Tämä kirje tavataan Justinus marttyyrin Apologian lopulla, ja vieläpä siinä lisätään, että kristittyjä ei saa loukata eikä vainota, jopa että jokainen, joka heidät ilmiantoi, oli elävänä poltettava! Tästä näemme heti, että tämä kirje on noita julkeita ja ilmeisiä, läpikuultavan selviä petoksia, joita viiden ensimmäisen vuosisadan kirjallisuus valitettavasti on liiankin täynnä. Mikä oli Marcuksen todellinen suhde kristittyihin, sitä saamme tarkastaa myöhemmin.

Keisarin lempeälle sydämelle sota, voitollinenkin, oli erittäin vastenmielinen; ja sittenkin täytyi hänen viettää melkoinen osa elämästään tällaisissa tuskallisissa ja hedelmättömissä toimissa. Mitä hän ajatteli sodasta ja sen menestyksistä, se on elävästi ilmaistu seuraavassa huomautuksessa:

"Hämähäkki on ylpeä siepattuaan kärpäsen, joku toinen saalistettuaan jäniksen, toinen pyydystettyään kalan, toinen kaadettuaan karjun tai karhun, ja toinen voitettuaan sarmaatit. Eivätkö he ole rosvoja kaikki tyynni, jos tutkit heidän menettelynsä vaikuttimia?" Tässä hän tuomitsee omat tahdottomat tekonsa. Sittenkin soi hänen onneton kohtalonsa, että ennenkuin hän vielä oli selvinnyt tämänkään sodan päivistä, uusi ja paljon raastavampi ja peljättävämpi sälytettiin hänen käydä.

Kapina, jonka tekijä oli Avidius Cassius, sotapäällikkö vanhaa, jäykkää roomalaistyyppiä, jota Marcus huolimatta moniaista pahaenteisistä varoituksista sekä rakasti että uskoi. Sellaisen miehen osoittama kiittämättömyys herätti keisarissa mitä syvintä mielihaikeaa, joskin se yleinen rakkaus, jonka hänen oivallinen hallituksensa oli synnyttänyt, pelasti hänet niistä vaarallisista seurauksista, joita hankkeesta olisi saattanut johtua.

Kapinallisen kenraalin omat sotilaat luopuivat hänestä; eikä hän ollut kuin nimellisesti ollut keisarina kolme kuukautta ja kuusi päivää, kun omat upseerit murhasivat hänet. Hänen päänsä lähetettiin Marcukselle, joka otti sen surulla vastaan eikä murhaajia rohkaissut vähimmälläkään tavalla. Menestyksen ilo hälveni suruun siitä, että hänen vihamiehensä ei ollut elänyt, jotta hänen olisi ollut sallittu osoittaa hänelle totista anteeksiantoa. Hän pyysi senaattia armahtamaan Cassiuksen koko perhettä ja suostumaan siihen, että tämä yksi ainoa elämä jäisi kansalaissodan sovitusuhriksi. Senaattorit ottivat vastaan tämän lempeyden todisteen sillä innostuksella, minkä se ansaitsi, ja senaatin istuntosali kaikui siunauksista ja suosionhuudoista.

Ei koskaan ole vaarallista salaliittoa vaimennettu lempeämmin ja rauhallisemmin ja tehokkaammin. Marcus matkusti kaikissa maakunnissa, jotka olivat asettuneet Avidius Cassiuksen puolelle, ja kohteli niitä mitä täydellisimmällä ja maltillisimmalla sovinnollisuudella. Hänen saavuttuansa Syyriaan tuotiin hänelle Cassiuksen kirjeenvaihto, mutta loistavalla jalomielisyydellä, josta historia ei tiedä montakaan esimerkkiä, hän sitä lainkaan lukematta heitti sen liekkeihin.

Tämän rauhoitusretken aikana hän menetti vaimonsa Faustinan, joka äkkiä kuoli eräässä Taurusvuoren laaksossa. Historia, elikkä oikeammin se tarinakokoelma, joka usein käy tämän ajan historiasta, on leimannut Faustinan luonteen mitä likaisimmaksi ja kunniattomimmaksi, onpa se syyttänyt hänen puolisoaan Aureliustakin siitä, että hän liian anteeksiantavana oli sukoillut hänen rikkomuksiaan. Mitä Faustinaan tulee, ei meillä ole paljonkaan sanomista, vaikka on pätevät syyt uskoa, että monet hänen häpeällisestä elämästään kerrotut jutut ovat liioiteltuja, elleivät kerrassaan vääriä. Varmaa on että enimmät moitteet häntä ja hänen muistoansa vastaan pohjistuvat Dio Cassiuksen pahanilkisiin tarinoihin, hänen, joka erikoisesti rakasti kaikkinaisia häpeäjuttuja, omansa halventamaan ihmiskuntaa. Se erikoinen häntä vastaan tehty syyte, että hän muka olisi houkutellut Avidius Cassiuksen rikkomaan uskollisuuden ja kuuliaisuuden lupauksensa, on tykkänään riittävää pohjaa vailla, jos kohta ei täydellisesti ristiriidassa sen kanssa, mitä hänen omat säilyneet kirjeensä puhuvat. Ja lopuksi: Marcus ei ainoastaan hellästi rakastanut häntä, yhdentoista lapsensa äitiä, vaan nimenomaan Itsetutkisteluissaan kiittää jumalia siitä, että he ovat hänelle suoneet "sellaisen vaimon, niin kuuliaisen, niin hellän ja niin vaatimattoman". Epäilemättä Faustina ei ollut miehensä arvoinen; mutta varmasti on jalolle luonteelle kunniaksi eikä häpeäksi, jos luotaan torjuu mustasukkaisuuden ja epäluulot ja luottaa toisiin lujemmin kuin he ansaitsevatkaan.

Niin moitteeton oli Marcus Aurelius tavoiltaan, ettei aikalaisten ilkeys eikä jälkimaailman häpäisemisen halu ole onnistunut keksimään mitään tahrapilkkua hänen harvinaisen puhtaassa elämässään ja periaatteissaan. Mutta halpamaisuus ei tahdo menettää uhrejaan. Se kaiken etevyyden viha, joka pani Caligulan kykynsä mukaan halventamaan suurten miesten muistoa, raivoaa, vaikka vähemmän julkisena, monenkin ihmisen mielessä. Heitä ilahuttaa ihmiselämän polkeminen tuollaiseksi karuksi, ilottomaksi kankaaksi, "jossa jokainen myyränmätäs on vuori ja jokainen ohdake puu". Suuret miehet ovat heidän silmissään yhtä pienet kuin heidän sanotaan olevan omien kamaripalvelijainsa silmissä, ja ylen monet heistä, jos huomaavat:

Likaa tai virhettä kuuluisassa nimessä eivät sure että heidän suurimpansa ovat niin pienet paisuttavat itsensä mielettömässä ihastuksessa ja arvostavat koko luontoa savijaloiltansa tahtomatta nostaa silmänsä ja nähdä, kuinka sen kultaista päätä kruunaa hengen tuli, muita maailmoja tavoitellen.

Tästäpä syystä, luulisin, ovat jotkut, kun eivät ole onnistuneet riistämään Marcus Aureliusta alas hänen korkealta siveelliseltä tasoltaan, koettaneet hyökätä hänen maineensa kimppuun Faustinan oletetun turmeluksen ja Commoduksen tosiasiallisen viheliäisyyden takia. Faustinasta olen jo puhunut. Commodukseen katsoen luullakseni riittää Salomon kanssa kysyä: "Kuka tietää, tuleeko pojasta viisas mies vaiko hullu." Commodus oli isän kuollessa vain yhdeksäntoista vuotias; ensimmäisinä kolmena vuotena hän hallitsi kunnioitusta ja tunnustusta ansaitsevalla tavalla. Marcus Aurelius ei ollut jättänyt mitään keinoa koettamatta antaakseen hänelle hyvän kasvatuksen aikansa parasten opettajain ja viisaimpain miesten avulla; ja Herodianus nimenomaan sanoo hänen eläneen siveellistä elämää isän kuolemaan asti. Jos siksi toiseksi jätämme laskuista pois luonnollisen rakkauden ja myönnämmekin (kuten päättelisin parista Itsetutkistelun kohdasta), että Marcuksella oli pahoja aavistuksia poikansa suhteen, niin olisiko ollut helppoa, olisiko edes ollut mahdollista yleisillä perusteilla syrjäyttää poika, joka oli saavuttanut täysikäisyyden? Mitenkä tämä asia lieneekin, jos joku arveleekin olevansa oikeutettu moittimaan Marcusta siitä, että Commodus lopultakin tuli olemaan vain "vääräkasvuinen ihmishylkiö", niin on tämä moite tuskin riittävän terävä-älyinen ansaitakseen kumoamisen vaivaa.

"Mutta Marcus Aureliushan julmasti vainosi kristityitä." Silmätkäämme lyhyesti tätä syytettä. Epäämätön asia on, että vainoja tapahtui hänen hallituskautensa aikana, ja siitä ovat riittävänä todistuksena Justinus marttyyrin, Sardeen piispan Meliton, Athenagoraan ja Apollinariuksen puolustuskirjoitukset samoin kuin Smyrnan seurakunnan kirje, joka kuvaa Polykarpuksen marttyyrikuolemaa, sekä Lyonin ja Viennen seurakuntain kirje uskonveljilleen Vähässä-Aasiassa. On kuitenkin syytä muistuttaa, että on toisenlaisiakin kirjallisia tietoja. Lactantius suoraan vakuuttaa, että niiden erinomaisten ruhtinasten hallitessa, jotka seurasivat Domitianusta, kirkko ei kokenut mitään väkivaltaa vihollistensa taholta, vaan "levitti kätensä itään ja länteen"; Tertullianus, joka kirjoittaa vain kaksikymmentä vuotta Marcuksen kuoleman jälkeen, nimenomaan sanoo (ja Eusebius yhtyy hänen vakuutukseensa) keisarin kirjoittaneen kirjeitä, joissa hän ei ainoastaan julistanut pelastuksensa kvaadein sodassa johtuneen "ukkoslegionan" kristittyjen sotilasten rukouksista, vaan käski vielä, että jokainen, joka kanteli kristittyjen päälle, olisi ankarasti rangaistava; ja Justinus marttyyrin teosten lopulla tavataan samansisältöinen kirje, joka Marcuksen sanotaan osoittaneen Rooman senaatille. Me saatamme syrjäyttää nämä rohkeat todistukset, saatamme uskoa, että Tertullianus ja Eusebius erehtyivät ja että ne asiakirjat, joihin he vetosivat, olivat väärennettyjä; mutta silloinpa meidän ei pitäisikään olla niin lopen varmoja väittämään, että keisari tehokkaasti otti osaa näihin vainoihin. Oma uskoni on (ja sitä uskoani vahvistavat monet perusteet), että hänen osansa niiden aiheuttamiseen oli äärettömän vähäinen. Jos ne, jotka rakastavat hänen muistoansa, luopuvat kirkkoisien todistuksesta hänen puolestaan, niin sallittakoon heidän toki kieltäytyä hyväksymästä niitä vakuutuksia, joiden nojalla hänet on tuomittu.

Itsetutkisteluissaan Marcus ainoastaan yhden ainoan kerran viittaa kristittyihin, ja silloin vain ohimennen, moittiakseen sitä välinpitämättömyyttä kuoleman suhteen, jonka hän samoin kuin Epiktetos katsoi johtuvan pelkästään itsepäisyydestä ja uppiniskaisuudesta eikä mistään jalommista periaatteista. Hyvin uskottavaa on, että hänessä asui sama syvä vastenmielisyys kristityitä kohtaan kuin yleensä muissakin. Että hän olisi ollut kylmäverinen ja katkera vainooja, on täydelleen vasten koko hänen luontoansa, olennaisesti ristiriidassa hänen tavallisen lempeytensä kanssa, vierasta koko sille hengelle, joka sai hänet kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa lieventämään laillisten rangaistusten ankaruutta, ja on yleensä katsottava kerrassaan vääräksi väitteeksi. Kuka mieliikään uskoa, että mies, joka hallituskautensa aikana rakensi ja vihki vain yhden ainoan temppelin, ja senkin "Laupeudelle"; joka, kaukana siitä, että olisi osoittanut mitään epäluuloa muukalaisia uskontoja kohtaan, päinvastoin soi, että niitä kaikkia kunnioitettiin, jonka kirjoitukset joka rivillään huokuvat mitä sydämellisintä ja hellintä ihmisrakkautta ja lempeyttä, että sellainen mies olisi poikennut pois omalta tieltänsä vainoamaan viattomimpia, suoramielisimpiä ja rauhallisimpia alamaisiaan?

Asian todellinen laita näyttää olleen seuraava. Ne syvät onnettomuudet, jotka vainosivat valtakuntaa Marcuksen koko hallituksen ajan, synnyttivät hätää laajalti maassa ja sytyttivät maakunnissa hurjan raivon niitä ihmisiä kohtaan, joiden jumalattomuus — sillä se nimi annettiin kristittyjen uskolle — oli aiheuttanut jumalten vihan. Tämä raivo puhkesi useasti rajuihin kansanmellakkoihin, joita vain lujaluontoisimmat maaherrat pystyivät hillitsemään tahi ehkäisemään. Milloin Marcukseen vedottiin, hän yksinkertaisesti antoi voimassa olevan lain käydä tavallista tietään. Tämä laki oli peräisin Trajanuksen ajoilta. Nuorempi Plinius, Bitynian maaherra, oli kirjeessä Trajanukselta kysynyt, mitä olisi tehtävä kristityille, joiden hän täysin tunnusti olevan elämässään nuhteettomat, mutta joiden opit, kuten hän sanoi, olivat tyhjentäneet jumalten temppelit ja kiukustuttaneet niiden hartaat palvojat. Vastauksessaan Trajanus oli määrännyt, että kristittyjä ei tullut etsiä, mutta jos heitä tuotiin maaherran eteen, ja heidän huomattaisiin itsepintaisesti kieltäytyvän luopumasta uskonnostaan, heidät silloin vietäisiin kuolemaan. Hadrianus ja Antoninus Pius olivat noudattaneet samaa menetelmää eikä Marcus Aurelius huomannut olevan syytä sitä muuttaa. Mutta tämä laki, joka rauhallisina aikoina lienee muodostunut pelkästään kuolleeksi kirjaimeksi, saattoi pahempien häiriöiden sattuessa kääntyä vaaralliseksi vainokeinoksi, niinkuin se oli kunnianarvoisen Polykarpuksen kohtaloon nähden ja Lyonin ja Viennen onnettomain seurakuntain suhteen. Pakanat luulivat, että syy, miksi heidän jumalansa salaisesti ilkkuivat "katsellen autioiksi jääneitä maita, ruttoa ja nälänhätää, kulkutauteja ja maanjäristyksiä, ärjyviä kuohuja ja tulisia ryöppyjä, aseitten kalsketta ja palavia kaupunkeja ja haaksirikkoja ja rukoukseen kohoavia käsiä", oli vihattujen galilealaisten epäusko ja jumalattomuus, minkä rikkomuksen saattoi sovittaa vain syyllisen kuolema. "Heidän vihollisensa", sanoo Tertullianus, "ääneen vaativat viattoman verta, vihansa tekosyyksi ja verukkeeksi väittäen uskovansa, että kristityt ovat joka ainoan yleisen onnettomuuden syy ja alkujuuri. Jos Tiber on tulvinut yli äyräittensä tai Niili ei ole tulvinut ollenkaan, jos taivas on evännyt säteensä, jos nälänhätä tai rutto on uhreja riistänyt, niin heti huudetaan: 'kristityt leijonain eteen'." Ensimmäisinä kolmena vuosisatana vaatimus: "alas kristinusko!" oli yhtä karkea, yhtä kiihkeä ja yhtä ajattelematon kuin huuto "alas paavilaisuus!" usein on ollut nykypäivinä. Äärettömän paljon vähemmän häpeällistä Marcuksen oli kallistaa korvaansa edelliselle huudolle kuin joittenkuitten nykyajan valtiomiesten on ollut kuunnella jälkimmäistä mieletöntä raivoa.

Missä määrässä on Marcus Aurelius vastuussa niistä marttyyrituomioista, joita hänen hallitessaan langetettiin? Arvelen, että tuomita ei tässä suhteessa saa järeästi ja kaavamaisesti, vaan varoen ja harkitusti. Tavallinen oikeus varmaankin vaatii, että me emme sekoita nykyaikaa menneisyyteen tahi tuomitse keisarin menettelyä, ikäänkuin hän eläisi yhdeksännellätoista vuosisadalla tai ikäänkuin hän olisi toiminut täydellisesti tuntien Kristuksen evankeliumin ja pyhien historiat. Ennenkin häntä olivat viisaat ja hyvät miehet, ylpeässä tietämättömyydessään, inhoten ja halveksien puhuneet kristinuskosta. Filosoofit, jotka ympäröivät hänen valtaistuintansa, suhtautuivat siihen epäluuloisesti ja vastenmielisesti. Kansasta suurin osa uskoi lujasti yleisiä huhuja, että muka sen kannattajat saastuttivat kauheita yöllisiä kokoustilaisuuksiansa hirvittävillä taikauskoisilla menoilla ja pöyristyttävillä juhlallisuuksilla, joita on mahdoton mainitakaan. Näitä katalia parjauksia, — kammottavia syytöksiä, että he harjoittivat ihmissyöntiä ja sukurutsausta — vahvistivat orjilta tavan takaa kidutusneuvoilla kiristetyt väärät todistukset, mitä todistustapaa tuo aika samoin kuin paljon myöhemmätkin mielettömyydessään pitivät totuuden varmana, sitovana tunnustuksena.

Kristinusko sekoitettiin siihen aikaan monenmoisiin halpa-arvoisiin muukalaisiin taikauskoihin; ja jos keisari koskaan tuomarinammatissaan kohtasi kristittyjä, niin hän paljon uskottavammin kohtasi sellaisia, jotka eivät ansainneet sitä nimeä, kuin niitä, joiden hyveisiin kuuluivat lauhkeus, maailman hyörinän vierominen, nöyryys, ja jotka edustivat rauhallisinta, hurskainta, parasta ainesta koko valtakunnassa. Kun tämänkaltaisia seikkoja punnitsemme asianmukaisesti, lienemme valmiit antamaan anteeksi Marcus Aureliukselle, että hän tässä asiassa tietämättömyydestä on menetellyt väärin, ja myöntämään, että hän kristittyjä vainotessaan lienee täyttä totta luullut tekevänsä Jumalalle palveluksen. Hänen oman uskonsa syvä hurskaus, hänen hallituksensa tunnollisuus, hänen lämmin ihmisystävyytensä, hänen omien filosoofisten perustotuuksiensa vakavuus, kaikki oli omansa tekemään hänestä pahemman kirkon vihamiehen kuin mitä oli raaka Commodus tahi ilettävä Heliogabalus. Vaan että hänessä kumminkaan ei ollut vähintäkään viehtymystä vainoamiseen; että nämä vainot enimmältä osalta syntyivät itsestään ja tilapäisesti; että ne eivät missään määrässä johtuneet hänen suoranaisesta toimenpiteestään tai olleet hänen toivomuksensa mukaisia, se selviää siitä tosiseikasta, että vainot tapahtuivat Galliassa ja Vähässä-Aasiassa, vaan ei Roomassa. Kuitenkin on Roomassa epäilemättä ollut satoja kristityitä, vieläpä itsensä keisarin silmäin edessä; olipa hänen omassa armeijassaankin paljon kristittyjä, emmekä kumminkaan koskaan ole kuulleet hänen häirinneen heitä ketään. Sardeen piispa Melito, kirjoittaessaan keisarille, ilmaisee epäilevänsä, tiesikö hän todella, millä tavalla hänen kristittyjä alamaisiaan kohdellaan. Puolustuspuheessaan Justinus marttyyri puhuu hänelle täyden luottamuksen ja syvän kunnioituksen sanoin. Lyhyesti: hän oli tässä asiassa "syytön, mutta onneton". On tuskallista ajatella, että kunnianarvoisa Polykarpus ja syvämietteinen Justinus saattoivat periaatteittensa vuoksi menettää henkensä ei ainoastaan niin hyvän miehen hallitessa, vaan vieläpä hänen auktoriteettinsa nojalla; mutta olisimmepa kovin armottomia ja ylen heikko olisi ajatuskykymme, jollemme mielihalulla voi uskoa, että vaikka nämä pyhät miehet olivat saaneet marttyyrikruunun hänen käsistään, heidän lunastetut sielunsa olisivat olleet ensimmäiset rakkauden tervehdyksin vastaanottamaan pakanoista hurskaamman sen Vapahtajan luona, jonka kirkkoa hän vainosi, mutta jonka sisäisestä hengestä juontuivat hänen omat hyveensä, jota hän tietämättänsä palvoi ja jota hän, jos milloin olisi hänestä kuullut ja hänet tuntenut, olisi sydämestään rakastanut ja kunnioittanut jalolla, tahrattomalla elämällään.

Lyonin ja Viennen seurakuntien vainot tapahtuivat v. 177. Pian tämän jälkeen uudet vastapuhjenneet sodat kutsuivat keisarin pohjoiseen. Sanotaan, että Rooman huomatuimmat miehet, peläten, etteivät enää koskaan saisi häntä nähdä, pyysivät häntä antamaan heille jäähyväisiksi viimeiset neuvonsa ja että hän kolmena päivänä keskusteli heidän kanssansa filosoofisista asioista. Kun hän sitten saapui sotanäyttämölle, seurasi voitto taaskin hänen aseitaan. Mutta Marcus oli jo tulossa vanhaksi ja hänen voimansa olivat raatamisesta ja rasituksista ja matkustuksista pitkän ja työteliään elämänsä aikana lopen kuluneet. Hän sortui sekä sieluntuskiin että ruumiillisiin kärsimyksiin ja lyhyen sairauden jälkeen kuoli Pannoniassa, joko Viennessä tai Sirmiumissa, maaliskuun 17 päivänä v. 180, yhdeksännelläkuudetta ikävuodellaan ja kahdennellakymmenennellä hallitusvuodellaan.

Kuolema ei ollut hänelle mikään kauhistus. Hän oli aivan selvillä siitä, että "ei ole miestä niin onnekasta, että hänen kuollessaan ei olisi ketään, joka ei iloitsisi siitä mikä oli tapahtumassa. Olettakaamme, että hän oli hyvä ja viisas mies, niin ainakin joku sanoo hänestä: 'saapa toki viimeinkin hengähtää vapaasti, kun on päässyt tästä koulumestarista. Totta on, ettei hän ollut tyly kenellekään meistä, mutta minä tunnen, että hän kaikessa hiljaisuudessa halveksii meitä'… Ajattele tätä kuollessasi ja sinä eroat täältä tyytyväisempänä miettien näinikään: 'Olen poistumassa elämästä, josta ystävänikin, joitten puolesta minä olen niin paljon ahertanut, uurastanut ja murehtinut ja rukoillut, toivovat minun lähtevän, siinä mielessä, että siitä saisivat jotakin etua'. Miksi siis ihminen takertuisi pitempään elämään täällä? Älä kuitenkaan tästä syystä eroa vähemmän ystävällisenä mieleltäsi heitä kohtaan, vaan säilytä oma luonteesi ja pysy edelleen ystävällisenä ja hyväntahtoisena ja hyvänä." Ja peläten kuolemaa paljon vähemmän kuin hyveen laeista poikkeamista hän huudahtaa: "Tule joutuun, oi kuolema, sillä pelkään, että minä viimein unohdan itseni." Tätä lausuntoa on syystä verrattu niihin, jotka Bossuet on asettanut erään kristityn suuhun: "Oi kuolema, et sinä hämmennä suunnitelmiani, vaan ne toteutat. Kiiruhda siis, oi lempeä kuolema… Nunc dimittis."

Jalompi, hienompi, puhtaampi, ihanampi sielu — menestyksessä vähemmän pöyhistynyt tai vastoinkäymisessä lujamielisempi sielu, — hyveessä, puhtaudessa, itsensäkieltämisessä oikeutetumpi astumaan ikuiseen rauhaan, ei koskaan ole käynyt taivaallisen Isän kasvojen eteen. Yllättävää ei suinkaan ole, että kaikki, joilla oli siihen varoja, omistivat hänen kuvapatsaansa ja että vuosikausia myöhemmin niitä näki kotijumalten joukossa pakanaperheissä, jotka tunsivat olevansa toivorikkaampia ja onnellisempia omistaessaan muiston miehestä, joka keskellä vaikeuksia ja turmeltuneessakin ilmapiirissä kuitenkin osoittausi niin viisaaksi, niin suureksi, niin hyväksi ihmiseksi.

Oi sinä jalompia aikoja, rauhallisempia sydämiä varten luotu!
Oi ahkera ajattelija, totuuden kaunopuheinen julistaja!
Filosoofi, joka halveksit rikkautta, kuolemaa,
Mutta kärsivällinen kuni lapsi, lempeä ja elämää täynnä.

4 Luku.

MARCUS AURELIUKSEN "ITSETUTKISTELUT".

Niin keisari kuin olikin, huomasi Marcus Aurelius elävänsä vilpillisessä ja levottomassa maailmassa; mutta hän ei heittäytynyt turhanpäiväiseen murehtimiseen tai hyödyttömiin vaikerteluihin. Jos nämä surut ja huolet tulivat jumalilta, niin suuteli hän sitä kättä, joka häntä kuritti, "hän luovutti murtuneen miekkansa kohtalolle, voittajalle, nöyrin, miehekkäin sydämin". Joka tapauksessa oli hänellä velvollisuuksia suoritettavana, ja hän ryhtyikin ne suorittamaan kerrassaan sankarryhdein — innokkaasti, tunnollisesti, vieläpä ilomielin. Keisarin periaatteet eivät ole sovitettavissa minkään filosoofisen järjestelmän jäykkiin, pysyviin rajoihin. Mutta ne suuret lait, jotka ohjasivat hänen toimiansa ja muodostivat hänen elämänkatsomuksensa perustuksen, olivat harvat ja yksinkertaiset, ja Itsetutkisteluissaan, jotka ovat vain hänen yksityinen päiväkirjansa, kirjoitettu keventämään hänen mieltänsä keskellä kaikkia sodan ja hallituksen huolia, hän yhä uudelleen turvautuu niihin. "Näytännöt, sota, yllätykset, uupumus, orjuus", sanoo hän itselleen, "pyyhkivät pois nämä sinun hurskaat periaatteesi"; ja siitäpä syystä hän pani ne paperille. Muutamia niistä minä jo olen maininnut, toisia käyn nyt esittämään.

Kaikkea tuskaa, kaikkia onnettomuuksia ja kaikkea rumaa näytti keisarista olevan viisainta katsoa kolmelta näkökannalta: mitä jumaliin tulee, johtuvat ne laeista, jotka ovat heidän valtansa ulkopuolella; omaan luontoonsa nähden ne ovat hyödyllisiä ja välttämättömiä; meihin itseemme katsoen ne riippuvat siitä mielentyyneydestä ja lujuudesta, millä me niitä kärsimme.

Seuraavat kohdat valaisevat tätä katsantotapaa:

"Maailmankaikkeutta hallitseva järki on yhteiskunnallinen. Niinmuodoin se on tehnyt alemmat asiat ylempien takia ja järjestänyt korkeammat toisiansa varten." (V. 30.)

"Esineet eivät vaikuta sieluun, sillä ne ovat ikuiset ja pysyvät muuttumatta; mutta huolemme tulevat vain siitä mielikuvasta, mikä meissä on… Maailmankaikkeus on muuttumista; elämä on mielikuva." (IV, 3.)

"Keltatautisesta hunajalla on kitkerä maku ja hullun koiran purema kammoo vettä; ja pikku lapsista pallo on mainio kappale. Miksi minä siis vihoittelen? Ajatteletko, että väärä mielikuva on vähemmän voimakas kuin sappi keltatautisessa tai myrkky hullun koiran puremassa?" (VI, 52.)

"Kuinka helppo onkaan luotaan torjua ja pyyhkäistä pois jokainen häiritsevä ja hyödytön vaikutelma ja tuossa tuokiossa saavuttaa rauha." (V, 2.)

Ne kohdat, joissa Marcus puhuu pahasta suhteellisena asiana — se on näet hänestä hyvää, joka on vasta syntymässä — tuleentumaton ja katkera umppu sitä, mistä vastedes tulee kaunis kukka — eivät ole ilmaistut kyllin selvästi, mutta kumminkin tulkitsevat hänen uskoansa, että mielipiteemme pahoista asioista suurelta osalta johtuvat siitä, että me emme kykene käsittämään suurta kokonaisuutta, josta ne ovat vain alempiasteisia osia.

"Kaikki asiat", sanoo hän, "lähtevät yleisesti hallitsevasta voimasta, joko suoranaisesti tahi seurauksena. Ja sen mukaisesti leijonan ammottava kita ja se mikä on myrkyllistä ja jokainen vahingollinen seikka, kuten oka ja loka, ovat jälkituotteita siitä, mikä on suurta ja kaunista. Älä sentähden kuvittele, että ne ovat toista laatua kuin se, mitä sinä kunnioitat, vaan muodosta oikea mielikuva kaiken lähteestä."

Eräässä toisessa omalaatuisessa kohdassa hän sanoo, että kaikissa asioissa, jotka ovat luonnollisia ja niitä aiheuttavien syitten mukaisia, on itsessään jotakin kaunista ja puoleensavetävää; esim. rakosilla ja halkeamilla vastaleivotun leivän pinnassa. "Ja edelleen: kun viikunat ovat kypsät, aukeavat ne houkuttelevan avonaisiksi; ja tuleentuneissa öljymarjoissa juuri se seikka, että ne ovat lähellä mädäntymistilaa, lisää hedelmälle omituista kauneutta. Ja viljan nuokkuvat tähkäpäät ja leijonan kulmakarvat ja villisian kuonosta kuohuva vaahto ja monet muut seikat — vaikka ne eivät suinkaan ole itsessään kauniita, jos niitä ankarasti tarkastaa — kuitenkin, koska ovat luonnon muodostamain esineitten mukaisia, puolestaan kaunistavat niitä asioita, joihin ne kuuluvat, ja siten miellyttävät mieltä; niin että jos ihmisellä olisi tunteellisempi, syvempi käsitys maailmankaikkeuteen kuuluvista asioista, tuskinpa yksikään niistä, jotka muodostuvat johdonmukaisella tavalla, ei hänestä tuntuisi olevan omansa tavalla tai toisella miellyttämään häntä." (IV, 2.)

Tämä yhdenmukaisuus luonnon kanssa — luonnon seuraaminen ja kaikkien sen lakien noudattaminen — on Rooman stoalaisten opinkappalten avain.

"Kaikki, mikä on jollain tapaa kaunista, on kaunista itsessään, on oma rajansa, eikä sen osilla itsessään ole mitään arvoa. Niinpä ei asia kiitoksella tule pahemmaksi eikä paremmaksi… Käykö sentapainen esine kuin smaragdi huonommaksi entistänsä, ellei sitä ylistetä? Taikka kulta, norsunluu, purppura, lyyra, puukko, kukka, pensas?" (IV, 20.)

"Kaikki on sopusoinnussa minun kanssani, mikä sointuu yhteen sinun kanssasi, oi maailmankaikkeus. Ei mikään tule minulle liian varhain eikä liian myöhään, mikä on sinulle oikeaan aikaan. Kaikki on minulle hedelmää, minkä sinun vuodenaikasi tuottaa, oi luonto. Sinusta ovat kaikki kappaleet, sinussa ovat kaikki, sinuun kaikki palaa. Runoilija sanoo: Kekropsin ihana kaupunki; miksi et sinä sano: Jumalan ihana kaupunki." (IV, 23.)

"Antau mielelläsi kohtalon huomaan, sallien sen kehrätä lankasi minkälaisiin muotoihin sitä haluttaa." (IV, 34.)

Ja tässä hän käytännössä soveltaa sääntönsä hyvin vähäiseen seikkaan, nimittäin vuoteesta nousemiseen aamuisin. "Milloin aamusella vastenmielisesti teet nousua vuoteestasi, niin herätä itsessäsi tällaiset ajatukset: 'Olen nousemassa inhimillisen olennon työhön. Miksi siis olen tyytymätön, jos kerta olen tekemässä sitä, mitä varten olen olemassa ja mitä varten olen tullut maailmaan? Vai olenko minä luotu makaamaan sänkyvaatteissa ja pysyttäytymään lämpimänä?' 'Mutta tämä on paljon mieluisempaa.' Oletko siis olemassa nauttiaksesi etkä toimiaksesi ja ponnistaaksesi? Etkö näe pieniä kasveja, pikku lintusia, muurahaisia, hämähäkkejä, mehiläisiä, jotka työskentelevät yhdessä saattaakseen järjestykseen kukin oman omituisen osansa maailmankaikkeudesta? Ja oletko sinä vastahakoinen tekemään inhimillisen olennon työtä, etkö jo ehätä tekemään, mikä on luontosi mukaista?" (V, 1.) ("Mene, laiska, myyriäisen tykö, katso hänen menoansa ja opi." Sal. San. 6, 6.)

Sama periaate — että luonto on määrännyt meille oman paikkamme — että meille on annettu tehtävä suoritettavaksi ja että ainoa huolemme tulisi olla sen kunnollinen suorittaminen, sen suuren kaikkeuden siunaukseksi, jonka mitättömän pieniä osasia me vain olemme — vallitsee kaikissa niissä ihailtavissa normeissa, joilla keisari säännöstelee käyttäytymistämme toisia kohtaan. Muutamat ihmiset, hän sanoo, tekevät hyvää toisille ainoastaan siksi, että odottavat sen palkitsemista; toiset, elleivät pyydäkään mitään hyvitystä, kuitenkaan eivät unhota tehneensä hyvän työn; mutta toiset eivät edes tiedä, mitä ovat tehneet, vaan ovat kuin viiniköynnös, joka on kantanut rypäleet eikä hedelmänsä annettuaan muuta mitään pyydä. Siten meidänkin pitää tehdä hyvää toisille yhtä koruttomasti ja luonnonomaisesti kuin hevonen juoksee tai mehiläinen valmistaa hunajaa tai köynnös kantaa rypäleitä vuosi toisensa jälkeen ajattelematta kantamiansa rypäleitä. Ja toisessa kohdassa hän kysyy: "Mitä enempää pyydätkään tehtyäsi toiselle palveluksen? Etkö ole tyytyväinen toimittuasi luontosi mukaan ja täytyykö sinun koettaa saada siitä maksu, juuri kuin silmä pyytäisi korvausta näkemisestä tahi jalat kävelemisestä?"

"Olkoon sinusta jokainen sana ja teko, joka on luonnon mukainen, sinulle sopiva äläkä anna sitä seuranneen moitteen horjuttaa itseäsi… mutta jos jokin asia on hyvä tehdä tai sanoa, niin älä katso sitä itsellesi arvottomaksi." (V, 3.)

Toisinaan kuitenkin Marcus Aurelius horjuu. Elämän pahuus käy hänelle ylivoimaiseksi. "Kylpemiseen kuuluu sinun nähdäksesi", sanoo hän, "öljyä, hikeä, lokaa, likaista vettä, vastenmielisiä asioita nuo kaikki — samoinpa on elämä joka kohdaltaan ja kaikissa suhteissa" (VII, 24); ja toisessa paikassa: "Ihmisen elämässä aika on piste ja substanssi muuttuvainen ja havaintokyky ponneton ja koko ruumiin kokoonpano tuomittu mätänemään ja sielu kuin hyrrä ja onni vaikea ennustaa ja maine — sana vailla ajatusta." Mutta useammin hän sentään säilyttää täydellisen mielenrauhan ja sanoo: "Joko sinä elät täällä, ja olet jo tottunut siihen, tahi olet lähdössä pois, ja se on oma tahtosi, tahi olet kuolemaisillasi, ja olet täyttänyt velvollisuutesi. Mutta paitsi näitä ei ole mitään. Ole siis hyvällä mielellä." (X, 22.) "Ota ja heitä minut mihin mielit, sillä niinkin minä säilytän jumalallisen otsani rauhallisena eli tyytyväisenä, jos se voi tuntea ja toimia oman luontonsa mukaisesti." (VIII, 45.)

On jotakin viehättävää siinä, että stoalainen filosofia sisälsi niin paljon lohdutusta, että se pelasti ihmiset epätoivosta. Marcuksen tapaiselle hurskaalle ja tunnontarkalle sielulle olisi kristinuskon oppi "syntien anteeksiantamisesta" ollut arvaamattoman kallisarvoinen. Tästä jumalallisesta armosta — tästä syntiä poispyyhkivästä voimasta — vanha maailma ei tietänyt mitään; mutta Marcuksessa me tapaamme joitakin hämäriä ja heikkoja aavisteluja siitä opista ja esitettyinä sillä tavalla, että ne ainakin voivat huokua rauhaa filosoofin rintaan, jos kohta ei koskaan tunkeutua kärsivän kansan, rahvaan, sydämiin. Sillä "otaksu", sanoo hän, "että olet irtautunut yhteydestäsi luonnon kanssa — sillä osaksensa oli luonto sinut tehnyt, mutta nyt olet siitä itsesi erottanut — niin on sittenkin olemassa se sulo mahdollisuus, että pääset yhtymään siihen jälleen. Jumala ei ole sallinut kenenkään muun — sen tultua erotetuksi ja rikki lohkaistuksi — yhtyä jälleen yhteen. Muista siis, minkä hyvän lahjan Jumala täten on antanut ihmiselle etuoikeudeksi; sillä hän on jättänyt hänen valtaansa palata takaisin, milloin hän on tullut erotetuksi, ja yhtyä uudelleen ja asettua entiselle paikalleen." Ja vielä muualla hän sanoo: "Jollet saata säilyttää totista ja jalomielistä luonnetta, niin vetäydy rohkein mielin johonkin sellaiseen kolkkaan, jossa sinä voit sen säilyttää; mutta jos ei sinulla sielläkään olisi menestystä, niin erkane silloin heti elämästä, ei kiihkoisasti, vaan vaatimattomasti ja koruttoman vapaasti — ja silloin olet tehnyt ainakin yhden kiitettävän teon." Surullista, että Marcus Aureliukselle kuoleman piti näyttää ainoalta pakopaikalta, minne vetäytyä epätoivoissaan, kun lopultakin on joutunut tappiolle ponnistellessaan viisaaksi ja hyväksi ihmiseksi.

Kohtuullisuutta ja itsensäkieltämistä Marcus piti arvossa katsoen niiden olevan parhaita keinoja, millä karaista ja puhdistaa sydäntä; mutta iloista meidän on havaita, että hän ei antanut arvoa ylelliselle askeesille. Elämä toi mukanaan riittävästi, liiankin riittävästi vastahankaisuutta jännittämään hänen hermojaan; liiankin riittävästi tiukkaa vastatuulta hänen enää välttämättömästi tarvitakseen lisätä sitä oman toiminnan kautta. "Tarpeetonta", sanoo hän, "minun on hankkia itselleni vaivaa, sillä tahallani en ole koskaan tuottanut kenellekään tuskaa." (VII, 42.)

Vanhanajan filosofian yleisistä väitelmistä muuan sanoi, että viisaan miehen elämän pitäisi olla kuoleman mietiskelyä ja siihen valmistelua. Niin ainakin oli Marcus Aureliuksen laita. Ajatukset ihmisen "mitättömyydestä" ja siitä suuresta unhotuksen merestä, joka tämän jälkeen nielee kaiken, mitä hän on ja tekee, ovat alinomaa hänen mielessään; näihin ajatuksiin hän palaa säännöllisemmin kuin mihinkään muihin ja aina saa niistä saman siveellisen opetuksen.

"Koska kerran mahdollista on, että saatat erota elämästä juuri millä hetkellä hyvänsä, niin järjestä jokainen tekosi ja ajatuksesi sen mukaan… Varmastikin kuolema ja elämä, kunnia ja häpeä, vaiva ja ilo yhtä suuressa mitassa kohtaavat hyviä ihmisiä kuin pahojakin; ne ovat asioita, jotka eivät tee meitä paremmiksi eikä pahemmiksi, siksi ne eivät ole hyviä eikä pahoja." (II, 11.)

Toisaalla hän sanoo, että Hippokrates paransi tauteja ja kuitenkin kuoli, että kaldealaiset ennustivat tulevia asioita ja kuolivat, että Aleksanteri, Pompeijus ja Cæsar tappoivat tuhansia ihmisiä ja sitten kuolivat, että täit tuhosivat Demokritoksen ja toiset täit tappoivat Sokrateen, että Augustus ja hänen puolisonsa ja tyttärensä ja kaikki hänen jälkeläisensä ja kaikki hänen esivanhempansa ovat kuolleet, että Vespasianus ja koko hänen hovinsa ja kaikki, jotka hänen aikanaan juhlivat ja huolivat ja sairastivat ja harjoittivat kauppaa ja taistelivat ja liehittelivät ja virittivät salajuonia ja napisivat ja toivoivat toisten ihmisten kuolevan ja ikävöivät päästäkseen kuninkaiksi ja konsuleiksi, ovat kuolleet, että kaikki turhanaikaiset ihmiset, jotka paraikaa tekevät kaikkea tätä, ovat tuomitut kuolemaan, että kaikki inhimilliset asiat ovat savua eikä mitään muuta, että meidän asiamme ei ole ratkaista, esitämmekö näytelmän loppuun vaiko vain osan siitä, vaan että ratkaisu kuuluu jumalille. "Monta suitsutuksen jyvästä on samalla alttarilla; yksi putoaa ennemmin, toinen myöhemmin; mutta se ei tee erotusta." Ja kaikkien näiden ajatusten moraalinen lopputulos on tämä: "Kuolema vaanii sinua niin kauan kuin elät; niin kauan kuin vallassasi on, ole hyvä." (IV, 17).

"Olet astunut haahteen, olet tehnyt matkan, olet päässyt rannikolle; käy siis maihin. Jos toiseen elämään, niin ei siellä ole puutosta jumalista, ei sielläkään. Vaan jos tilaan ilman aistimuksia, niin lakkaa niin tuskain kuin riemujenkin valta sinuun." (III, 3.)

Kokemissaan vaivoissa ja vastuksissa ei Marcus liioin saanut lohdutusta siitä ajatuksesta, että maine eläisi hänen jälkeensä. "Kuinka katoavaisia ja arvottomia inhimilliset asiat ovatkaan", sanoo hän, "se mikä eilen oli vähän näljää, on huomenna muumio tai kourallinen tuhkaa." "Moni, joka nyt sinua kiittää, piankin sinua soimaa, eikä jälkeenjääneellä nimellä ole mitään arvoa eikä maineella eikä millään muullakaan." Mitä on tullut kaikista suurista ja kuuluisista miehistä ja kaikesta, mitä he toivoivat ja rakastivat? He ovat tomua ja tuhkaa ja satu eikä edes satukaan. Kaikkien kiihkeitten kilvoittelujensa jälkeen ihmiset ojennetaan pitkällensä ja kuolevat. Pian sinäkin olet unohtanut kaikki ja pian kaikki ovat unohtaneet sinut. Mutta tässäkin, moisten ajatusten jälkeen, taaskin samaan moraaliin aina vain palataan: "Vaella siis tämän lyhyen vaihekauden läpi sopusoinnussa luonnon kanssa ja päätä matkasi tyytyväisenä, aivan kuin öljymarja putoaa alas, tuleennuttuaan, siunaten luontoa, joka sen tuotti, ja kiittäen puuta, jossa kasvoi." "Yksi seikka vain minua häiritsee, etten nimittäin tekisi mitään, mitä ihmisen asemassa ei ole lupa tehdä tai tehdä jollakin tapaa, joka ei ole sallittu, tai tehdä jotakin, joka ei tällä hetkellä ole sallittu."

Erittäin viehättävää on minun esittää näitä Marcus Aureliuksen ajatuksia. Mutta olen jo antanut hänen puhua siksi laajasti omasta itsestään, että lukija jo halunnee jotakin käsitystä hänen johtavista motiiveistaan. On enää vain lisääminen moniaita niitä arvokkaita ja kultaisia mietelauseita, joihin hän kätkee elämänkatsomuksensa.

"Sanalla sanoen: kaikki, mikä kuuluu ruumiiseen on virta, ja mikä kuuluu sieluun, on unta ja usvaa; ja elämä on taistelua ja muukalaisuutta ja maineen jälkeen tulee unhotus. Mikä siis voi rikastuttaa ihmisen? Yksi seikka, ja se yksi on — filosofia. Mutta filosofia on siinä, että se pitää ihmisessä asustavan valvovan hengen vapaana kiihkomielestä ja vahingoittumattomana, tuskain ja riemujen saavuttamattomissa, ettei se tee mitään ilman tarkoitusta eikä vilpillisellä tai tekopyhällä tavalla… että se tyytyy kaikkeen, mikä tapahtuu ja mikä on suotu… ja lopuksi, että se iloisin mielin odottaa kuolemaa." (II, 17.)

"Jos sinä inhimillisessä elämässä löydät jotakin parempaa kuin oikeus, totuus, kohtuullisuus, urhoollisuus, sanalla sanoen parempaa kuin oman sielusi tyydytyksen asioihin, joita sinä sen avulla kykenet suorittamaan järkiperäisesti ja siinä asemassa, joka sinulle ilman omaa valintaasi on annettu; jos, sanon, keksit jotakin parempaa kuin tämän, niin antau sille koko sielullasi ja iloitse siitä, minkä olet parhaaksi havainnut. Mutta… jos huomaat, että kaikki muu on vähäpätöisempää ja arvottomampaa kuin se, niin älä myönnä tilaa millekään muulle… Yksinkertaisesti ja vapaasti valitse parempi ja pysy siinä." (III, 6.)

"Ruumis, sielu, äly: ruumiille kuuluu aistimukset, sielulle pyyteet, älylle periaatteet." Eläimet antavat aistien ohjata itseään; veltot miehet ja moiset kuin Phalaris ja Xero antavat pyyteitten kietoa itsensä; ateistit ja petturit ottavat ainoastaan älyn oppaakseen, ja "sellaiset miehet, jotka saastaisia tekojaan harjoittavat suljettujen ovien takana… Mikä sitten on ominaista hyvälle miehelle? Hyvä mies tyytyy ja alistuu siihen, mitä tapahtuu, ja lankaan, mikä on häntä varten kehrätty, hän ei tahraa sitä jumaluutta, joka on istutettu hänen rintaansa eikä loukkaa sitä kuvapaljoudella, vaan säilyttää sen tyynenä, seuraa sitä, jumalaansa, tottelevaisesti, ei sano mitään vasten totuutta eikä tee mitään vasten oikeutta." (III, 16.)

"Ihmiset etsivät itselleen pakopaikkaa, tyyssijaa mihin vetäytyä, taloa maaseudulla, merenrannalla, vuoristossa, ja niinhän sinäkin suuresti kaipaat sellaista. Mutta tuo on sittenkin ominaista kaikkein lavallisimmille ihmisille, vaan sinun vallassasi on milloin tahansa vetäytyä itseesi. Sillä ei mihinkään ihminen vapaammin ja suuremmassa rauhassa vai vetäytyä kuin omaan sieluunsa, etenkin milloin hänellä on sellaisia ajatuksia, että hän niihin huomionsa kiinnittäen heti pääsee täydelliseen levollisuuteen — mikä ei ole mitään muuta kuin mielen hyvää järjestämistä." (IV, 3.)

"Onnetonko olen, siksi että tämä on minulle tapahtunut? En, vaan onnellinen olen, vaikka se on tapahtunut minulle, koska edelleenkin olen vapaa tuskasta; nykyhetki ei minua murskaa, tulevaisuutta en pelkää." (IV, 19.)

On kylläkin mahdollista, että jotkut lukijat moniaissa kohdin keksivät kiusallisen itsetietoisuuden jälkiä ja kuvittelevat havaitsevansa myös rahtusen itserakkautta. Itsetietoisuutta ei ehkä kokonaan voikaan välttää päiväkirjassa ja oman itsensä tutkisteluissa, jonka on suorittanut niin yksinäisen ylhäisessä asemassa oleva henkilö; mutta itserakkautta siinä ei ole lainkaan. Ei, onpa toisinaan havaittavissa kovuuttakin, milloin keisari puhuu omasta itsestään. Hän ei varmaankaan hieronut kauppaa kanssansa, niinkuin mikä teeskentelijä Jumalan kanssa. "Kun", sanoo hän (X, 8), "sinä olet saavuttanut hyvän, vaatimattoman, järkevän, jalomielisen miehen nimen, niin pidä kiinni niistä nimistä; ja jos sinä ne menettäisit, niin palaa nopeasti niihin takaisin… Sillä vain perin tylsä ja ylenmäärin olentoonsa mieltynyt mies jatkaa elämäänsä samalla tapaa kuin tähänkin asti ja antaa repiä itsensä kappaleiksi ja tahrautua sellaisessa elämässä, aivan kuin nuo villipetojen kanssa tappelevat, rikkiraastetut miekkailijat, jotka haavain ja väriläiskäin peittäminäkin sittenkin itsepintaisesti kerjäävät mukaan seuraavanakin päivänä, vaikka joutuvatkin samaan tilaan ja samain kynsien ja hammasten uhriksi. Hanki siis omaksesi nämä moniaat nimet; ja jos sinä pystyt niihin turvaamaan, niin tee se ikäänkuin olisit siirretty Autuuden saarille." Voi, Aureliukselle olivat autuuden saaret tässä elämässä perin etäällä. Pakanallinen filosofia oli ylevä ja kaunopuheinen, vaan kaikki sen tunnustajat olivat raskasmielisiä; "siihen Jumalan rauhaan, joka ylikäy kaiken ymmärryksen", heidän ei ollut sallittu päästä. "Me näemme Marcuksen", sanoo Arnold, "miten viisas, maltillinen, itsensähillitsevä, lempeä, kiitollinen ja moitteeton olikin, kuitenkin kaikesta huolimatta levottomana ojentavan kätensä jotakin tuonnempana olevaa kohtaan — tendentemque manus ripae ulterioris amore."

Lopuksi lainaan vain kolme lyhyttä käskyä:

"Ole iloinen äläkä etsi mitään ulkonaista apua eikä sitä rauhaa, mitä muut antavat. Miehen tulee seisoa pää pystyssä, ei toisten kannattamana." (IV, 5.)

"Ole kuin kallionkieleke, jota vastaan aallot lakkaamatta murtuvat, mutta joka itse seisoo vaatimattomana ja hillitsee veden raivon ympärillänsä." (IV, 49.)

Tätä vertausta on sitten Marcus Aureliuksen päivien monesti käytetty.
Se johtaa mieleen Goldsmithin mainiot säkeet:

Kuni korkea kallio mi haahmonsa valtavan nostaa
Alhosta mannun ja juurelle jättää myrskyn;
Vaikka sen ympäri vyöryvät sataiset pilvet,
Laella tok' sees on ja kultainen päiväkin paistaa.

"Lyhyttä on se vähä, mikä sinulle elämästä jää. Elä kuin vuorella. Sillä ei sillä erotusta, elääkö ihminen siellä tai täällä, jos hän kaikkialla elää kuin sivistyneessä yhteiskunnassa. Anna ihmisten nähdä, anna heidän tietää, mitenkä elää oikea mies niinkuin hän oli aiottu elämään. Jolleivät he voi häntä sietää, niin tappakoot hänet. Sillä se on parempi kuin elää niinkuin ihmiset yleensä tekevät." (X, 15.)

Sellaisia ajatuksia piirteli Marcus Aurelius päiväkirjaan kvaadien, markomannien ja sarmaattien kanssa käytyjen taistelujen jälkeen. Ylempänä muita ei ainoastaan siveellisen etevämmyyden, vaan ylhäisen hallitsija-asemansakin kautta hän etsi seuraa oman ylevän sielunsa kanssa. Toisinaan kuvittelen näkeväni hänet leiriytyneenä jonkun synkän metsän reunaan Pannoniassa tai Unkarin soiden partaalle; halki pimeyden tuikkivat matkan päästä vihollisen vartiotulet, mutta sekä siellä että leirissä hänen ympärillään on joka ääni vaiennut, lukuunottamatta vahtimiehen askeleita keisarin teltan ulkopuolella; ja siinä teltassa istuu pitkään jälkeen puoliyön uuttera keisari yksinäisen lampun valossa ja tuolloin tällöin, yksinäisissä mietteissään, pysähtyy paperille panemaan puhtaita ja pyhiä ajatuksia, joitten tukemana hän paremmin pystyy niinhyvin palatsissaan Roomassa kuin taistelukentällä barbaarien maassa joka päivä kärsimään häntä ympäröivien ihmisten halpamaisuutta ja ilkeyttä, joka päivä parantamaan omia puutteitaan ja, samassa määrässä kuin maallisen elämän aurinko alkaa laskeutua, päivä päivältä yhä lähenemään iankaikkista valoa. Ja näin ajatellessani hänestä en tiedä, voiko koko pakanallinen vanha-aika kaikkien ylhäisten ja kuninkaallisten henkilöittensä joukosta esittää jalompaa tai puhtaampaa tai rakastettavampaa olentoa kuin tämän kruunupään filosoofin ja seppelöidyn sankarin, joka kuitenkin oli nöyrimpiä ja valistuneimpia vanhanajan "Jumalaa etsivistä".