LOPPUSANA.
Muuan skeptillinen kirjailija on huomauttanut, ivansekaisessa äänilajissa, että evankeliumin siveysopin jaloimmille lausunnoille voi löytää rinnastuksia pakanallisten filosoofien kirjoituksista. Iva on kuitenkin kärjetön, ja kristilliset siveydenopettajat ovat itsestään kiinnittäneet huomiota samaan seikkaan. Kaukana siitä, että olisin yrittänyt salata tätä asianlaitaa, olen tässäkin teoksessa mielihyvällä rinnastanut apostolien ja filosoofien sanoja. Kristinuskon jumalallinen alkuperä ei suinkaan perustu yksinomaan sen siveysoppiin. Sen valon avulla, joka heissä itsessään asui, tulkitsemalla sitä lakia, joka oli kirjoitettu heidän omaantuntoonsa, miten kuluneita ja himmeitä sen kirjaimet olivatkin, olisivat Platon ja Cicero ja Seneca ja Epiktetos ja Marcus Aurelius kyenneet käsittämään ja julistamaan monia suuria ja muistettavia totuuksia, ja kuitenkin he itse olisivat olleet ensimmäiset myöntämään toivonsa ja mietteensä horjuviksi ja epävarmoiksi ja jatkuvan valaistuksen ehdottoman välttämättömäksi. Niin ehdottomalta tuntui tämä välttämättömyys muutamista heidän viisaimmistaan, että Sokrates rohkenee selvin sanoin ennustaa jonkun taivaan lähettämän opastajan olevan tulossa.[82]
Ne, jotka kuvittelevat, että ilman kirjoitettua ilmoitusta olisi ollut mahdollista oppia kaikki se, mikä on välttämätöntä ihmisen autuudeksi, puhuvat suoraan suurimpia pakanallisia opettajia vastaan, vieläpä niitä vastaan, joiden kirjoituksiin he väitteensä todistamiseksi viittaavat. Augustinus ilmaisi todella syvän totuuden sanoessaan, että hän Platonissa ja Cicerossa kohtasi monta kaunista ja viisasta lausuntoa, mutta ei niiden joukossa koskaan tavannut tätä: "Tulkaa minun tyköni kaikki työtätekevät ja raskautetut, niin minä annan teille levon." (Matt. 11, 28). Niin kirkas ja loistava kuin vanhanajan ajatuksen viisaus olikin, oli kuitenkin sen tieto hengen työstä ihmisessä, ruumiin ylösnousemisesta ja syntien anteeksiantamisesta vain vaillinainen ja häälyvä. Piispa Butler on syyllä huomauttanut, että "evankeliumit eivät ainoastaan vahvista suuria julistuksia tulevasta elämästä, paheellisen vaelluksen vaarallisuudesta ja katumuksen voimasta, vaan esittävät sen, nimenomaan viimeinen niistä, valolla niin kirkkaalla, että sen rinnalla luonnon valo on pimeyttä". Pakanuuden siveysoppi oli, oman tunnustuksensa mukaan, riittämätön. Se oli hapuileva, missä kristinuskon on velvoittava: se oli hämärä ja vajavainen, missä kristinuskon on kirkas ja täydellinen; se oli kykenemätön nostamaan ihmiset veltosta huolettomuudesta, missä kristinusko toi maailmaan käskevän ja elähyttävän voiman; se antaa vain ojennusnuoran, missä kristinusko lahjoittaa periaatteet. Vieläpä milloin sen opetukset täydellisesti kävivät yhteen raamatun kirjoitusten kanssa, se ei pystynyt lainaamaan niille riittävää varmuutta; ei jaksanut julistaa niitä samalla valtavalla ja tartuttavalla lämmöllä; ei kyennyt luomaan ehdottoman virheetöntä ja elävää esimerkkiä niiden harjoittamisesta; ei saattanut puhaltaa niihin vastustamatonta syytä, motiivia; ei osannut kannattaa niitä voimakkaalla virvoituksella niissä vaikeuksissa, joita saattoi olla varma kohtaavansa pyrittäessä totiseen ja hurskaaseen elämään. Kristittyjen kirkkoisien yritykset näyttää, että vanhanajan filosofian totuudet olivat lainattuja raamatusta, johtuvat toisissa tapauksissa tietämättömyydestä, toisissa oikean rehellisyyden puutteesta ristiriitaisissa kohdissa. Että Gideon (Jerubbaal) on sama henkilö kuin pappi Hierombalos, joka antoi opetusta Sankhunjatonille Berytoksesta;[83] että Thales kyhäsi filosofiansa juutalaisista opinkappaleista, joihin oli tutustunut Foinikiassa; että Pythagoras ja Demokritos käyttivät hyväkseen hebrealaisia traditsioneja, joita olivat keränneet matkoillansa; että Platon on pelkästään "attikalainen Mooses"; että Aristoteles "kääri kokoon" eetillisen järjestelmänsä eräältä Aasiassa tapaamaltaan juutalaiselta; ja että Seneca oli kirjevaihdossa Paavalin kanssa — ne ovat vakuutuksia, jokikinen yhtä epähistoriallisia ja vääriä kuin että Homeros ajatteli Genesistä kuvaillessaan Akilleyn kilpeä tai (kuten Clemens Aleksandrialainen tosissaan ilmoittaa) että Miltiades voitti Marathonin taistelun jäljitellen Beth-Horonin taistelun strategiaa! Aivan kestämättömän väitteen tekee se, joka sanoo, että pakanain siveysoppi "sytytti häälyvän vahakynttilänsä evankeliumin valossa joko salaisesti tai tietämättänsä" ja että se "teeskenteli eräänlaista yhteyttä ja kerskaili loistollansa, ikäänkuin se alkuisin olisi ollut sen oma tai sen käsissä riittäisi siveellisesti valaisemaan maailman".[84] Seneca, Epiktetos, Aurelius ovat pakanallisista moralisteista ylevimpiä ja parhaimman totuuden käsittäjiä, kuitenkaan eivät kristityt Senecalle merkinneet mitään, Epiktetos heitä halveksi ja Aurelius vainosi. Kaikki kolme olivat, mikäli mitään tiesivät kristityistä, onnettomasti kyllä oppineet pitämään heitä kaikista alhaisimpana ja halveksittavimpana lahkona sitä uskontoa, jota he kauan olivat pitäneet kaikkein alhaisimpana ja halveksittavimpana.
Tässä seikassa on jotakin liikuttavaa; mutta jos siinä on liikuttavaa, niin on siinä myös jotakin rohkaisevaa. Jumala oli heidän Jumalansa niinkuin meidänkin — heidän luojansa, heidän varjelijansa, joka ei jättänyt itseänsä ilman todistajaa heidän keskellään, joka, kun he sokeasti hamuillen tavoittelivat häntä, salli heidän hapuilevaan käsiensä tarttua hänen vaatteensa helmaan, joka lähetti heille sadetta taivaasta ja hedelmän kantavia vuodenaikoja, täyttäen heidän sydämensä ilolla ja riemulla. Ja hänen henkensä oli heidän kanssansa ja eli heissä, vaikka näkymättömänä ja tuntemattomana, puhdistaen ja pyhittäen heidän sydäntensä temppelin, lähettäen valosäteitänsä sen pimeyden läpi, joka heidät piiritti, lohduttaen heitä epätietoisuudessa, sanoin selittämättömin huokauksin rukoillen heidän puolestaan. Ja vieläkin enemmän: meidän Vapahtajamme oli heidänkin Vapahtajansa; hän, jota he pitivät ristiinnaulittuna pahantekijänä, oli heidän todellinen näkymätön kuninkaansa; hänen vanhurskautensa kautta heidän poloiset ansionsa laskettiin heidän hyväksensä, heidän sisäinen sairautensa parannettiin; hän, jonka palvomisen he julistivat "inhoittavaksi taikauskoksi", seisoi rukoillen heidän puolestaan majesteetin oikealla puolella korkeudessa, auttaen heitä (vaikka eivät häntä tunteneet) musertamaan kaiken mikä heissä oli pahaa ja rukoillen heidän edestään, kun he vainosivat hänen rakkaimpia pyhiään: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät."
Niin, nekin olivat hänen lapsiaan. Ja vaikka he eivät olisikaan olleet, nurisisimmeko sitä, että muruja lasten ruuasta annettaisiin koirille? Kiellämmekö näiltä "pakanuuden itsetiedottomilta ennustuksilta" niiden oraakkelimaisen merkityksen? Kadehtisimmeko Platonin tai Aureliuksen korkeata siveellistä kantaa? Olisimmeko vastahakoiset tunnustamaan, että jokin Kristuksen hengen voima piti Senecaa hänen vaelluksensa pimeimmillä harharetkilläkin kuitenkin tietoisena jalommasta ja paremmasta tiestä tai että jokin jumalallisen toivon häive elähytti Epiktetosta hänen orjuutensa painostavassa ilmapiirissä? Koskeeko silmäämme, että Jumala hyvyydessään salli pakanainkin tulla tuntemaan sellaisia totuuksia, joitten nojalla he saattoivat "voittaa näkyväisen maailman houkutukset ja näkymättömän kauhut"? Niin kyllä, jos meillä on kristillisestä kirkosta niin alhainen käsitys, että se meistä näyttää, pelkästään inhimilliseltä yhteiskunnalta, "joka on, pystytetty puolustamaan muuatta määrättyä uskontoa toista uskontoa vastaan". Mutta jos me sitä vastoin uskomme, "että kirkko on Jumalan asettama yhteiskunta todistamaan kaikkien inhimillisten olentojen todellisesta yhteenkuuluvaisuudesta", niin me ilolla tunnustamme, että sen jäsenet ovat mitä itse uskoivat olevansa — sen totuuden tunnustajia ja marttyyreja, jota he eivät voineet kokonaan käsittää eikä tajuta, mutta joka heidän elämänsä ja kuolemansa, heidän hyvien ja huonojen tekojensa, heidän tosien ja vääräin sanojensa kautta oli ilmaiseva ja todistava itsensä. Ne, joilla on tämä vakaumus, eivät tohdi salata tai väärentää tai arvata liian vähäiseksi yhtäkään niistä tärkeistä ja muistettavista mietelauseista, joita tavataan Marcus Aureliuksen Itsetutkisteluissa. "Jos he sen tekisivät, niin he halventaisivat osan sitä samaa totuutta, jota evankeliumin saarnaajat olivat määrätyt julistamaan; he omaksuisivat filosoofisen keisarin hairahduksen, mutta heitä ei voisi siinä puolustaa niinkuin häntä. Eivätkä he liioin uskalla väittää, että kristillinen oppi tietämättänsä on suonut hänelle osuuden omasta valostaan, samalla kun hän näytti torjuvan sen luotaan. He uskonevat, että Jumala sulasta armostaan salli tämän ajan käsittää ja ymmärtää jonkinlaisen totuuden, ja voivat nähdä merkkejä siitä, mitä tämä totuus oli, Plutarkoksen ponnistuksissa ymmärtää sitä 'demoonia', joka johdatti Sokratesta, Ignatiuksen miehekkäässä kielenkäytössä, gnostikkojen eksyttävissä unelmissa, Justinus marttyyrin kiihkeässä halussa todistaa kristinusko filosofiaksi… siinäkin, kuinka Marcus Aurelius aivan oikein käsitti kristinuskon periaatteet ja sittenkin vihasi kristittyjä. Joka taholta he voivat päätyä siihen varmuuteen, että ihmiskunnalle aiottu oppi ja yhteiskunta ei saata riippua ihmisten ahtaan näkökulman luomista mielipiteistä ja vakaumuksista, vaan että nämät mielipiteet ja vakaumukset tulee todistaa, vahvistaa, sovittaa ja kumota tosiseikoilla".[85]
Mutta ehkä joku lukija sanonee: Mitä hyötyä siis meillä voikaan olla siitä, että pakanain kirjoituksista tutkimme totuuksia, jotka ovat jalommalla, selvemmällä ja äärettömän paljon tehokkaammalla tavalla ilmaistut omissa pyhissä kirjoissamme? Ennenkuin vastaan kysymykseen, sallittakoon minun mainita kaliifi Omarista kerrottu tuttu tarina.[86] Kun hän oli valloittanut Aleksandrian, näytettiin hänelle sen suurenmoista kirjastoa, jonka jalomielinen kuningassuku innolla ja ponnella oli koonnut. "Mitä hyödyttävät kaikki nämä kirjat?" sanoi hän. "Joko ne ovat sopusoinnussa koraanin kanssa tai sitä vastaan. Edellisessä tapauksessa ne ovat tarpeettomat, jälkimmäisessä vahingolliset. Miten hyvänsä: ne on poltettava." Ja niinkuin taru kertoo, ne poltettiinkin; mutta koko maailma on tuominnut kaliifin johtopäätelmän typeränä yksinkertaisuutena ja raakalaisen tekopyhyytenä. Kenties kysymys, mitä hyödyttää pakanafilosoofien siveysopin lukeminen, on yhtä epäfilosoofinen; joka tapauksessa me saatamme tuhlata vain perin vähän sanoja sen pohtimiseen. Vastaus ilmeisesti kuuluu, että Jumala on puhunut ihmisille "polymeros kai polytropos", "monin erin ja monin tavoin",[87] moninaisella viisaudella.[88] Toisinaan hän on opettanut totuuden hebrealaisten profeettain kautta, toisinaan pakanallisten filosoofien äänellä. Ja kaikki hänen sanansa vaativat meitä kallistamaan niille korvamme. Jos juutalaisen oli sallittu puhua jumalallisemmalla ymmärryksellä ja syvemmällä voimalla, niin oli toisin ajoin pakanankin suotu puhua väkevin ja ylevin sanoin; ja me saatamme oppia totuutta vierailta huulilta ja muukalaiskielistä. Heilläkin oli unelmansa, aavistuksensa, salaperäinen puhelunsa harpun säestyksellä, "äänen tytär", mystilliset välkähdykset kaiverretulla gemmalla. Ja sellaiset totuudet tulevat meille omituisen voimakkaina ja tuoreina; merkillisen kauniina, ollaksensa vähemmän kirkkaasti valaistun ihmiskunnan oppeja; uudella vakuutuksen voimalla sen muodon omintakeisuuden kautta, joka, vaikkakin meille vähemmän kotoinen, on hyvin laskettu kiinnittämään huomiotamme, sittenkun tutut toistelut ovat sen turruttaneet. Me emme ole kyllin äveriäitä menettääksemme nämä pakanain vahvistukset kristinuskon totuudesta; tai vaientaaksemme muusan ja sibyllan siivekkäät sanat, jotka ovat syyllä eläneet kauemmin kuin "satojen triumfien päryytys ja töminä". Meidän on tehtävä ne todella hyödyllisiksi itsellemme. Jos Paavali mielihyvin mainitsee Aratuksen ja Menanderin ja Epimenideksen[89] ja ehkäpä useammankin lyyrillisen säkeen, — jos tämä Jumalan innoittama apostoli saattoi sekä itse oppia että toisille opettaa lausuntoja joltakin kreetalaiselta filosoofilta tai attikalaiselta näytelmäkirjailijalta — niin saatamme olla varmat siitä, että monikin Senecan mielevä mietelause olisi täyttänyt hänet mielihyvällä ja että hän olisi voinut lukea Epiktetosta ja Aureliusta samalla jalolla ihmettelyllä, millä hän liikutettuna katseli sitä muistettavaa alttaria, joka oli pystytetty tuntemattomalle jumalalle.
Luokaamme vielä lyhyt loppukatsaus niihin kolmeen suureen stoalaiseen, joiden elämää olemme tarkastaneet, siinä mielessä, että kokoamme yhteen heidän erikoisuutensa, heidän puutteellisuutensa sekä heidän omalaatuisen suhteensa kristinuskon totuuteen, mikäli se heidän kirjoituksistaan ilmenee.
I. "Seneca saepe noster", "Seneca usein meikäläinen", sanoo Tertullianus ja tekee sen pyytääkseen anteeksi, että hän niin usein vetoaa hänen teoksiinsa. Vaan joskin hän näistä kolmesta filosoofista enimmän muistuttaa kristinuskoa yksityiskohdissa, niin hän kuitenkin enimmän eriää siitä oman henkisen suuntansa kautta.
Hän eriää kristinuskosta monessa suhteessa siinä, millä tavalla katselee elämää, ja monissa tärkeimmissä opinkappaleissaan. Mikä esim. on hänen yleisin käsityksensä jumaluudesta? Seneca on ylimalkaan panteisti. Epäilemättä hän puhuu Jumalan rakkaudesta ja hyvyydestä, mutta hänelle ei Jumala ole mikään persoonallisesti elävä Isä, vaan maailmankaikkeuden sielu — hehkuva, alkuperäinen, ikuinen periaate, joka itsestään valaa hitaan eikä vähemmän ikuisen aineen ja josta sielumme ovat, tavallaan, vain jumalallisia osasia elikkä haihtuvia säkeniä. "Jumala", sanoo hän, "on luonto, on kohtalo, onni, maailmankaikkeus, kaiken läpi tunkeva henki. Hän ei voi muuttaa maailmankaikkeuden substanssia, hän on itse vääjäämättömän kohtalon alainen, kohtalon, joka on muuttumaton, jolla ei rajoittajaa ole. Ei Jumala synnytä ukkosta, vaan kohtalo. Hän ei iloitse töistään, sillä hän on identtinen niiden kanssa." Seneca olisi todella sydämestään hyväksynyt Popen sanat:
Kaikk' osia on vain kumman kokonaisuuden,
Min ruumis luonto on ja sielu jumaluuden.
Vaikka saattaa olla erilainen mielipide siitä, mitenkä nämä sanat on käsitettävä ja selitettävä kristittyjen kannalta, niin Senecan ne ainakin olisivat vieneet kristinuskolle aivan vastakkaisiin johtopäätöksiin. Hänelle esim. viisas mies on Jumalan vertainen; ei hänen kunnioittamansa, ei palvelijansa, ei rukoilijansa, vaan hänen auttajansa ja heimolaisensa. Hän eroaa Jumalasta vain aikaan nähden. Siksipä kaikki rukoukset ovat turhat, sanoo hän, ja ulkonaisen kunnioittamisen muodot tarpeettomia ja lapsellisia. On mieletöntä pyytää sitä, minkä voi itse lahjoittaa itsellensä. "Mitä hyödyttävät pyhät lupaukset? Tee itsesi onnelliseksi." Niin, sietämättömässä vaateliaisuudessaan, joka oli ominaista stoalaisuuden äärimmäiselle suunnalle, viisas ihminen erinäisissä suhteissa on asetettava Jumalaa korkeammallekin — korkeammalle kuin Jumala itse — koska Jumala ei ole onnettomuuksien saavutettavissa, mutta viisas mies voi asettua niiden aiheuttaman tuskan yläpuolelle; ja koska Jumala välttämättömyyden pakosta on hyvä, viisas sitä vastoin vapaasta valinnasta. Tämä kurja, pöyhkeä paradoksi esiintyy Senecan kirjoitelmassa Kaitselmuksesta, ja samassa kirjoitelmassa hän ylistää itsemurhaa ja ilmaisee epäilevänsä sielun kuolemattomuutta.
Ne kaksi periaatetta taas, joille Seneca rakensi koko moraalisen järjestelmänsä, ovat: ensinnäkin se, että meidän tulee noudattaa luontoa; ja toiseksi, että ihminen oletettavasti voi saavuttaa täydellisyyden.
1. Jos me nyt selitämme tämän vaatimuksen "että meidän tulee noudattaa luontoa" sillä tapaa kuin Juvenalis sen selitti, ja sanomme, että luonnon ääni aina käy yhteen filosofian äänen kanssa — jos voimme todistaa, että todellinen luontomme ei ole mikään muu kuin korkeimpaan ja ylevimpään harjaantunut järkemme ja jos voimme vahvistaa tosiasiaksi sen, että jokainen julma, häpeällinen, hekumallinen, itsekäs teko olennaisesti on luontoamme vastaan — silloin saatamme piispa Butlerin kanssa sanoa, että "luonnon noudattamisen" käsky "ei ole löyhä ja epämääräinen puheentapa, vaan selvä ja täsmällinen, täysin oikea ja tosi". Mutta kuinka täydellinen täytyykään järjestelmän olla, kuinka pitkän siihen valmistavan harjoituksen, joka yksin auttaa meitä tämänkaltaisesta oppilauselmasta keksimään mitään käytännöllistä arvoa, mitään arvokasta apua hyveellisen elämän viettämiseen? Ja Senecan käsissä siitä tulee varsin tyhjä kaava. Häneltä tykkänään puuttui sellaisen kirjailijan kuin piispa Butlerin selkeä ymmärrys ja loogillinen terävyys; ja kun hän pääsee selittämään tätä stoalaisten tunnussanaa, niin haihtuu kaikki tosiasiallinen merkitys, joka sillä mahdollisesti on, usvaan, joka upeilee hämärällä sanahelinällä ja loistavilla fraaseilla.
2. Eikä hänelle paljon paremmin onnistu ihanneihmisensäkään. Tämä komeileva abstraktsioni osoittautuu kunnianhimoisen, mutta silti hedelmättömän, karun mielikuvituksen tuotteeksi. Viisas stoalainen mies on jonkunlainen siveellinen Feeniks, mahdoton ja vastenmielinen. Hän on vaaroissa peloton, vapaa kaikesta intohimosta, onnellinen vastoinkäymisessä, tyyni myrskyssä; hän yksin tietää miten elää, koska hän yksin tietää kuinka kuolla; hän on maailman herra, koska hän on itsensä herra ja Jumalan vertainen; hän suhtautuu kaikkeen järkähtämättömällä mielentyyneydellä, halveksien ihmisten murheita ja ärsyttävän ylväästi hymyten kaikille toiveillemme ja varomisillemme. Vaan eräässä toisessa tämän virheettömän ja epämiellyttävän hirviön kuvauksessa Seneca ei esitä meille kopeata voimailijaa, joka haastaa voittosille koko maailman ja jota eivät mitkään intohimon vasamat tai kohtalon kohlut pysty haavoittamaan, vaan häiritsemättömän täydellistä triumfia viettävän sankarin, lempeämmän tosin, vaan sittenkin olennon vailla toivomuksia, vailla intohimoja, vailla tarpeita, olennon, joka ei saata tuntea mitään sääliä, koska sääli on heikkoutta, joka häiritsee hänen viisasta rauhaansa. Syyllä saattaakin kaunopuheinen Bossuet huudahtaa, lukiessaan näistä haavekuvallisista täydellisyyksistä: "Sävel on liian korkea heikoille ja kuolevaisille ihmisille." Voi, mitä todella suurellisia periaatteita? Mikä teeskennelty tunteettomuus! Mikä väärä ja kuviteltu viisaus, joka luulottelee olevansa kyllin luja siksi että on kova, ja jalomielinen siksi että on pöyhistelevä! Kuinka kerrassaan nämä periaatteet ovat vastakkaisia sille nöyrälle vaatimattomuudelle, jolla Vapahtajamme evankeliumissa, ajatellen uskollisiansa hädässä, sanoo että he sitä murehtivat! "Te tulette itkemään ja valittamaan". Pitääkö kristittyjen kadehtia sellaista viisautta kuin mitä stoalaisuus todellisuudessa tavoitti, kun he vertaavat tätä kuivaa ja veretöntä ihannetta Häneen, joka itki Jerusalemia ja valitti Lasaruksen haudalla, jolla oli äiti ja ystävä, joka ei ketään ylenkatsonut, joka kaikkia sääli, joka nöyryytti itsensä kuolemaan, vieläpä ristin kuolemaan asti, jonka jumalallista täydellisyyttä me tosin emme voi saavuttaa sentähden että hän on Jumala, mutta jonka esimerkkiä me voimme noudattaa siksi että hän oli todellinen ihminen?[90]
Senecan elämän ja filosofian ainoa suuri päämaali oli rauhan, häiritsemättömyyden saavuttaminen. Se aihe alituiseen palajaa hänen teoksissaan Onnellisesta elämästä, Mielenrauhasta, Kiivaudesta, Rauhasta, Viisaan lujamielisyydestä. Herkeämättä hän ylisteli filosofian päämaalina tätä säälimätöntä tunteettomuutta, kaiken mielenliikutuksen jäykkää kukistamista. Sepä saikin Stilpon huudahtamaan, kun hän oli menettänyt vaimon, lapset ja omaisuuden, että hän ei ollut kadottanut mitään, koska hänellä omassa persoonassaan oli kaikki mitä omisti. Se johdatti Senecan kaikkeen luonnonvastaisimpaankin, houreellisimpaan, vähimmän rehelliseen, mitä hänen kirjoituksissaan ilmenee; sepä oli myös hänen elämänsä häpeän ja hairahdusten lähde. Pahimpana se esiintyy hänen kirjassaan Kiivaudesta. Aristoteles oli sanonut, että "viha on hyvä palvelija, mutta huono isäntä"; Platon oli tunnustanut kuohahtavan suuttumuksen äärettömän arvokkaaksi ja tärkeäksi ihmisen siveelliselle rakenteelle. Kristilliset kirjailijat ovat usein kadottaneet näkyvistään tämän totuuden ja unohtaneet, että jalolle luonnolle "vihan viha" ja "pilkan pilkka" ovat yhtä välttämättömät kuin "rakkauden rakkaus". Mutta Senecapa melkein tulistuu kuvitellessaankin, että viisas mies olisi vihoissaan ja suuttunut edes siveellisesti pahalle. Ei, hän ei saa suuttua, koska se hämmentäisi hänen ylevätä rauhaansa; ja jos hän taipuisi suututtelemaan kaikista pahanteoista, niin saisi hän olla suuttunut kaiken päivää. Tämä käytännöllinen epikurealaisuus, tämä veltto alistuminen siihen, että paha muka oli auttamatonta, myrkytti Senecan koko elämänjuoksun. "Hän oli", sanoo professori Martha, "kasvattanut itsensä kärsimään mieskohtaisia vääryyksiä antautumatta vihaan; hän oli kasvattanut itsensä suhtautumaan kaikkeen siveellisesti pahaan ilman vihaa. Jos tämä oppi on terve ja sen harjoitus toivottava, niin toteutettakoon se kaikkine johtopäätöksineen. Jos emme sitä tahdo tehdä, täytyy meidän päättää vihata vääryyttä ja väkivaltaa, vieläpä filosoofisen mielentyyneyden kadottamisenkin uhalla." Mutta rauhan ei tule olla meidän päämäärämme:
Ei oikeutta onneen, ei iloon, rauhaan,
Jumalain ole lahjana tarjottu meille.
Siinä yksi totuus, jota mielestäni enimmän kaivataan nykyajan uskonnollisessa maailmassa, että kristillinen hyve on todella hyvin mitätön ja arkiaikainen ja voimaton, jos se ei tunne koko sielunsa palavan sanoisinko sammumatonta siveellistä suuttumusta nähdessään julmuutta ja vääryyttä, farisealaista uskottomuutta ja yhteiskunnallisia rikoksia.
Olen siis näin puolueettomasti arvostellut stoalaisuuden perusvirheitä, mikäli Seneca sitä edustaa: mutta minä en voi suostua erkanemaan hänestä tällaisessa väheksymisen mielentilassa ja siksi minä tässä tahdon vielä kerran lainata, mitä muuan toinen kirjailija on hänestä sanonut. "Itsetiedoton kristillisyys asustaa kaikissa hänen ajatuksissaan. Jos miehen kaunis maine onkin tahrattu, niin kieltää ei saata, että filosoofi pyrki korkeampaan elämään; jos mahtipontisen stoalaisuuden kilisevät kulkuset toisinaan kuuluvatkin jalomman musiikin halki, niin jää korvaan kuitenkin kaikumaan totisempi sävel."
II. Jos Seneca etsi rauhaa, niin tavoitteli Epiktetos vapautta ja Marcus Aurelius itsensähillitsemistä. Tämä päämäärän erilaisuus värittää koko heidän filosofiansa, vaikkakin kaikki kolme ovat täynnä käskyjä, periaatteita, jotka johtuvat samasta lähteestä, nim. stoalaisuuden ylenkatseesta yleistä mielipidettä, onnea ja kuolemaa kohtaan. "Epiktetos, orja, ehdoin tahdoin kukistaa järkähtämättömän levollisena kaikkien niiden siunausten pyyteen, jotka onnetar jo oli häneltä riistänyt. Seneca, hovilainen, varustautuu jo etukäteen kovaa onnea vastaan maailmanmiehen varovaisuudella ja kaunopuhujan korusanaisuudella. Inhimillisen vallan kukkuloilla Marcus Aurelius — jolla ei ollut muuta pelättävää kuin intohimonsa eikä yläpuolellansa muuta kuin vääjäämätön välttämättömyys — tarkastelee omaa sieluansa ja mietiskelee nimenomaan asiain ikuista kulkua. Yksi on alistuvainen orja, joka ei toivo eikä pelkää; toinen ylhäinen herra, jolla on kaikki menetettävänä; kolmas vihdoin keisari, joka riippuu vain itsestään ja Jumalasta."
Epiktetoksesta ja Marcus Aureliuksesta meillä on hyvin vähän sanomista näin yhteenvetoa varten, sillä heissä ei ilmene mitään epäjohdonmukaisuuksia ja vain vähän niitä puutteellisuuksia, jotka luonnehtivat Senecan, stoalaisesta filosofiasta kehittämää, ihannetta. Heistä puuttuu sitä "siveellistä nurkkasaksaa", pedagoogista lavertelevaisuutta, lapsekasta rehentelyä, retoorista loisteliaisuutta, joka meidän oli paljastaminen Senecassa. Senecan sisäisen elämän kuvaaminen, hänen itsekurituksensa yritykset, hänen väsymätön askeesinsa, hänen innostuksensa kaikkeen, mikä hänestä on pyhää ja hyväkaikuista — tämä esitys, niin suuressa määrin kuin retoriikka ja turhamainen itseluulo sitä tärveleekin, kuitenkin "muodostaa jalon vastakohdan Campanian huvilain saastalle ja on kokonaisuudessaan oikein liikuttava". Ja sittenkin meidän täytyy myöntää, saman kirjailijan sanoilla, että kun me Senecasta siirrymme Epiktetokseen ja Marcus Aureliukseen, "niin me kukkien keskeltä astumme vakavuuteen, moninaisesta tunteilemisesta objektiiviseen yksinkertaisuuteen, useasti pelkästä retoriikasta hurskaaseen totisuuteen".
Niin laajassa mitassa kuin mahdollista on, oli näiden kahden suuren stoalaisen siveellisyys täydellisen jalo ja kaunis. Joskin Epiktetoksessa on joku häive ja satunnainen vivahdus stoalaisuuden vaateliaisuutta ja stoalaisuuden tunteettomuutta; joskin Marcus Aureliuksessa on syvä ja voimakas raskasmielisyys, joka osoittaa, kuinka suhteellisesti voimaton suomaan lohdutusta oli filosofia, joka ylisti itsemurhaa, joka tiesi kuolemattomuudesta kovin vähän ja jolta epämääräiseen panteismiin hälveni se sanomaton siunaus, jota persoonallinen suhde persoonalliseen Jumalaan ja Isään merkitsee — niin sittenkin kummassakin heistä on riittävästi ja enemmänkin kuin riittävästi näyttämään, että kaikkina aikoina ja kaikissa maissa ne, jotka ovat etsineet Jumalaa, ovat hänet löytäneet, että he ovat saavuttaneet yleviä ajatuksen periaatteita ja yleviä toiminnan ojennusnuoria, että he ovat kyenneet, synkässä pimeydessäkin, vakavasti laskemaan jalkansa niiden aurinkoisten tikapuitten ainakin alimmille portaille, jotka pimeyksien halki johtavat suuren valon isän luo.
Ja kumminkin jo pelkästään tällaisten miesten olemassaolo merkittävällä tavalla selittää raamatun lauselmaa, että "maailma viisaudessaan ei tuntenut Jumalaa". Sillä kuinka monta heidän kaltaistaan kaikista on meidän vanhanajan kertomuksien pohjalla mahdollista luetella? Onko viittä miestä koko vanhanajan historian ja kirjallisuuden piirissä, joille täydellä oikeutuksella saattaisimme myöntää nimityksen "pyhä"? Mainittuamme Sokrateen, Epiktetoksen ja Marcus Aureliuksen tuskin tiedän ketään muuta. Oikeudentekijöitä on ollut paljonkin — miehiä, jotka ovat pystyneet jaloihin tekoihin; miehiä, jotka täysin ansaitsevat rakkautta; miehiä, jotka — en epäile sitä — kun valtakunnan lapset heitetään ulos, kootaan idästä ja lännestä Abrahamin, Isakin ja Jakobin kanssa taivaan valtakuntaan. Niin, oikeudentekijöitä paljon; mutta miten monta vanhurskasta, miten monta pyhää! Muutamia epäilemättä, joita emme tunne, joiden nimiä ei konsanaan ole pantu edes joksikaan vuodeksi ihmiskunnan asiakirjoihin — miehiä ja naisia tuntemattomissa kylissä ja matalissa majoissa, "se uskollinen, jolla ei ollut mainetta". Emme epäile, että sellaisia on ollut — mutta oliko heitä suhteellisesti paljon? Jos niistä, jotka kohosivat suuren joukon keskitason yläpuolelle — jos niistä, jotka jonkun henkisen kyvyn tai hyveen kautta voittivat aikalaistensa kunnioituksen — löytyy niin harvoja tahrattoman elämän esikuvia, niin voimmeko toivoa, että niistä tuhansista muista kuinkaan moni saavutti edes joltisenkaan pyhyysihanteen? Kun näemme, että enemmistön surullinen osa oli joutua keskelle yleisen turmeluksen hyrskyävää merta, niin tohdimmeko toivoa, että monikaan heistä onnistui pääsemään puhtauden, nuhteettomuuden ja rauhan vehreälle saarelle? Tuskinpa voimme niin ajatella; ja kuitenkin näemme, että missä taivaan valtakuntaa julistetaan, siellä tällaista tapahtuu joka päivä. Emme näe ainoastaan monia eteviä henkiä, vaan näemme myös lukemattomat parvet vähäväkisiä ja nimettömiä ihmisiä, joiden jokapäiväinen elämä on ikäänkuin taivaallisen valon kirkastama. Onneton tosiaan se, joka ei omalta kohdaltaan ole tullut sellaisia henkilöitä tuntemaan ja jonka tapoihin ja toiveisiin ei ole heijastunut mitään heidän jalosta ja hyveellisestä elämästänsä. Ecce Homo'n tekijä on ajatuksen hyvin ilmaissut, ja me saatamme hänen kanssansa kysyä: "Jos näin on, onko Kristus elänyt hukkaan tai voiko kristinusko kuolla?"
Ei, hukkaan se ei ole ollut olemassa, kuolla se ei saata; sillä se pelastava sanoma, jonka se on lahjoittanut, on verrattomasti suurin siunaus, minkä Jumala on meille taannut. Me olemme seuranneet filosofiaa sen korkeimpaan lentoon, mutta se lento vei yhtä kauas yli pakanallisen rahvaan piirin kuin Ida tai Olympos nousevat tasankoa korkeammalle. Mutta Idan ja Olympoksen korkeimmatkin huiput ovat äärettömän paljon alempana sinistä ilmankantta, taivaan salia kirkkaudessaan, jonne muutamain kristittyjen on suotu päästä. Suureen yleisöön ja yhteiseen kansaan katsoen filosofialla ei ollut mitään vaikutusta sydämeen ja luonteeseen; "se oli lahkomainen, ei yleismaailmallinen; se oli harvojen uskonto, ei monien. Sillä ei ollut mitään luovaa voimaa valtiollisessa ja yhteiskunnallisessa elämässä; se ei ollut sellaisessa suhteessa menneisyyteen kuin uusi testamentti vanhaan. Sen parhaat ajatukset olivat vain mielipiteitä ja näkökantoja totuudesta; ei ollut mitään keskikohtaa, jonka ympäri ne kiertyivät, ei mitään jumalallista elämää panemaan niitä liikkeelle; ne näyttivät haihtuvan ja häipyvän lepattavaan valovaihteluun." Mutta kristinusko sitä vastoin loisti vakavalla kestävällä valolla; se ei ainoastaan vallinnut yksityisten sydämiä kuohuttaen niitä pohjia myöten, vaan muovaili kansain lakeja ja uudestasynnytti koko yhteiskuntaelämän. Se toi ihmiskunnalle vereksen pyhityksen Kristuksen sanassa, täydellisen esikuvan hänen elämässään, mahtavan vaikuttimen hänen rakkaudessaan, yltäkylläisen lohdutuksen kuolemattoman elämän toivossa, jonka hänen kuolleistaheräämisensä ja taivaaseenastumisensa on tehnyt todeksi ja varmaksi. Mutta jos vailla tätä pyhitystä, tätä esikuvaa ja vaikutinta ja lohdutusta pakanat saattoivat oppia tekemään hänen tahtonsa — jos keskellä suurta pimeyttä, jonka läpi kuultaa Rooman keisarikunnan turmeltunut sivistys, Epiktetos ja Aurelius saattoivat elää nuhteetonta elämää toinen matalassa majassaan, toinen valtaistuimella, ja Seneca saattoi noudattaa yksinkertaisuutta ja itsensäkieltämistä keskellä ylellisyyttä ja korskeutta — kuinka paljon ylevämpi pitäisikään olla meidän sekä intomme että voittomme, meidän, joille Jumala on puhunut poikansa kautta? Mitä laatua ihmisiä meidän tulisikaan olla? Jos Tyros ja Sidon ja Sodoma tuomiopäivänä nousevat kantamaan todistusta Korasinia ja Betsaidaa vastaan, eivätkö silloin näiden suurten "Jumalaa etsiväin" puhtaat elämät ole omansa tuomitsemaan pahetta, mitättömyyttä, mammonanpalvontaa monenkin meikäläisen, jolle hänen rakkautensa, hänen luontonsa, hänen ominaisuutensa ovat ilmoitetut sellaisella tiedon selkeydellä ja täyteläisyydellä, jota kuninkaat ja filosoofit ovat tosissaan etsineet ja vakavasti etsineet, mutta etsineet turhaan?
Viiteselitykset:
[1] Sädereuna pilvi, joka miltei tavoittaa kristillisten totuuksien kuolemattoman aamunkoin.
[2] Engl. runoilijoita, edell. 15:nneltä, jälkim. 19:nneltä vuosisadalta. — Suom.
[3] Katso kuitenkin samaa kysymystä jossain määrin erilaiselta näkökannalta käsiteltynä Nisardin viehättävässä teoksessa Etudes sur les Poètes de la Décadence, II, 17 ja seurr.
[4] Apost. teot 18 luku, 12 v.
[5] Matt. 27 luku, 24. "Katsokaa itse eteenne". — Suvaitsevaisuus vallitsi Rooman keisarikunnassa, ja virkamiehet useinkin suojasivat juutalaisia verilöylyistä; mutta ehdottomasti ja järkähtämättömästi he kieltäytyivät tutustumasta heidän oppiinsa tai perehtymästä heidän kiistoihinsa. Tarina että Gallio lähetti joitakuita Paavalin kirjeitä veljelleen Senecalle, on aivan päätön; eikä Paavali tähän aikaan (v. 54) ollut edes kirjoittanut muuta kuin kaksi epistolaansa Tessalonikalaisille. (Katso Conybeare and Howson, St. Paul, I, XII luku; Aubertin, Séneque et St. Paul, s. 117.)
[6] M. Ann. Seneca, Controversiæ, II. Alkul.
[7] Kirjallisen säädyn ja nimenomaan opettajien kurjuudesta katso Juvenalis, Satiræ VII.
[8] Epistolæ CVIII.
[9] Kiitävi kiirehtäin elo onnekas kuoleman maassa, Taustassa tauti kun tungeksii ja vuosien vaiva.
[10] "Juvénal, élevé dans les eris de l'école
Poussa jusqu' à l'excés sa mordante hyperbole." — Boileau.
(Koulukunnan räikeitten iskusanain muovailemana Juvenalis äärimmäisyyteen asti kehitti purevan liioittelunsa.)
[11] "To the sound
Of fifes and drums they danced, or in the shade
Sung Caesar, great and terible in war,
Immortal Caesar: 'Lo, a god, a god!
He cleaves the yielding skies!' Caesar meanwhile
Gathers the ocean pebbles, or the gnat
Enraged pursues; or at his lonely meal
Starves a wide province; tastes, dislikes, and flings
To dögs and sycophants. 'A god, a god!'
The flowery shades and shrines obscene return."
Pillien ja rumpujen säestyksellä he tanssivat tai yöllä lauloi Caesar, suuri ja sodassa peloittava, kuolematon Caesar! 'Kas, jumala, jumala! Hän halkaisee väistyvät pilvet!' Vaan Caesarpa meren rannalla kiviä poimii tai raivoissaan ajaa takaa hyttysiä; syö yksin, kun samalla avara provinssi nääntyy nälkään; hän maistelee, hylkää, nakkaa koirille ja norkkailijoille. 'Jumala! Kukkaiset varjot ja saastaiset alttarit palaavat.
Dyer, Ruins of Rome.
[12] Tämän miehen pöyhkeys oli niin suuri, ettei hän koskaan alentunut puhumaan sanaakaan omien orjiensa läsnäollessa, vaan ilmaisi toivomuksensa merkeillä. — Tacitus.
[13] Se oli yleinen tapa vanhalla ajalla. (Vrt. 2. Moos. k. XXI, 6; 5. Moos. k. XV, 17; Plutarkhos, Cicero, 26; ja Juvenalis, Satiræ I, 104.)
[14] Fur, "varas". (Katso Martialis, II, 29.)
[15] "Dissolved pearls, Apicius' diet 'gainst the epilepsy." — Ben Jonson.
(Liuotetut helmet, A:n ravinto kaatumatautia vastaan.)
[16] Plinius on tosiaan nähnyt hänet sellaisessa pukineessa. (Historia naturalis IX, 35, 36.)
[17] Harvat Juvenaliksen Satiirien monesta kolkosta kuvauksesta ovat tuskallisempia kuin poloisia "kviriittejä" koskeva, jotka patrooniensa ovilla ottelivat muonan murusista, mitkä muodostivat heidän jokapäiväisen almunsa. (Satirae I, 101.)
[18] Sportula, pieni kori, sitten korillinen ruokaa (lahjana, almuna). — Suom.
[19] Katso Juvenalis, Satiirit III, 62. Kun foorumin roskaväki kerran keskeytti Scipion, huudahti hän: "Hiljaa, te Italian lehtolapset! Kuinka! Pelkäisinkö nyt näitä veijareita, kun he ovat vapaat, nuo, jotka minä itse olen kahleissa tuonut Roomaan?" (Katso Cicero, De Oratore, II, 61.)
[20] Juvenalis, Satiirit, II, 149. Vrt. Seneca, Epistulæ, XXIV. "Nemo tam puer est ut Cerberum timeat, et tenebras" &c. — Ei kukaan ole niin lapsekas, että pelkäisi Kerberosta ja pimeyden valtakuntaa, jne.
[21] Fragmenta, XXXIV.
[22] Lactantius, Institutiones Divinae, I, 4.
[23] Phasis, joki muinaisessa Kolkhis-maakunnassa Mustanmeren itärannalla, nyk. Rion. — Suom.
[24] Engl. runoilija 17:nneltä vuosisadalta.
[25] Vertaa Dyerin unohdukseen joutuneita säkeitä Rooman raunioista:
"The citron board, the bowl, embossed with gems
— — — — — — — — whate'er is known
Of rarest acquisition; Tyrian garbs,
Neptunian Albions high testaceous food,
And flavoured Chian wines, with incense fumed,
To slake patrician thirst: for these their rights
In the vile streets they prostitute for sale,
Their ancient rights, their dignities, their laws,
Their native glorious freedom."
(Sitruunapöytä, gemmoilla kirjailtu malja — — — — — — — mitä vain tunnetaan harvinaisinta; Tyyron vaatteita, meren paartaman Albionin kovakuorinen ravinto ja Chion mehukkaat viinit, suitsutusta lemuavat, sammuttamaan patriisein janoa: tähänpä he turulle toivat oikeutensa loassa ja saastassa, vanhat etuoikeutensa, arvonsa, lakinsa, perimänsä kunniakkaan vapauden.)
[26] Juvenalis, Satiirit, VI, 219-222.
[27] Milton, Jälleenvoitettu paratiisi, IV, 128. Sellaisena kuin Tiberius esiintyi vanhoilla päivillään Caprissa, "kaikkien vihaamana ja kaikkia vihaten", on hän kuvattuna samassa teoksessa 90-97.
[28] Me kutsumme häntä Caius-nimellä, koska on yhtä vähän oikein kirjoittaa hänestä korkonimellä Caligula kuin tavallista olisi kirjoittaa meillä kuningas Edvardista tai Juhanasta Pitkäsilmukan tai Maattoman nimellä. Nimi Caligula tarkoittaa "pikku saapasta", ja sen lempinimen hän sai isänsä sotamiehiltä, koska hän syntyi leirissä.
[29] Josephus lisää moniaita merkittäviä ja mielenkiintoisia yksityisseikkoja tämän Herodeksen ja hänen kuolemansa kertomukseen, joita ei ole mainittuna Luukkaan kertomassa. (Antiq. XIX, 7, 8. Jahn, Hebr. Commonwealth, § CXXVI.)
[30] Suetonius, Caligula, LIII.
[31] Hän käytti nuorukaisesta nimeä meteoros, mikä tarkoittaa saamattomuutta ja alituista hajamielisyyttä.
[32] Claudiuksen täydellinen nimi oli Tiberius Claudius Drusus Caesar Germanicus.
[33] "Tieto tulee, mutta viisaus hidastelee", sanoo runoilija. Heraklitos oli sanonut saman asian yli kaksi tuhatta vuotta ennen häntä: polymathie a didaskei.
[34] Apost. teot XXIV.
[35] Juutalaisten keskuudessa ne murhantekijät, jotka olivat paenneet johonkin turvapaikkaan, vapautettiin ylimmäisen papin kuollessa, ja jotta heitä estettäisiin rukoilemasta hänen kuolemaansa, oli ylimmän papin äidin tai muitten omaisten tapana toimittaa heille vaatteita ja muita tarvetavaroita. Katso kirjoittajan artikkelia "Asylum" Kitton Encyclopediassa (ed. Alexander).
[36] Roomal. ep, XVI, 11.
[37] Nämä pienet kuvauksen ristiriitaisuudet on otettu vastaavista kohdista teoksista Consolationes ad Polybium ja Ludus de Morte Cæsaris.
[38] Gallio oli Akaian prokonsuli (maaherra) noin v. 53, kun Paavali tuotiin hänen tuomioistuimensa eteen. Hänen ylennyksensä on hyvin mahdollisesti saattanut johtua Senecan vaikutusvallan uusiintumisesta.
[39] Setä oli kuuluisa Rikard III, joka pian murhauttikin nuoren Edvardin. — Suom.
[40] Senecan kirjoitusten joukkoon luetaan tavallisesti erittäin huomattava ilveily, nimeltä Ludus de Morte Cæsaris. Sen tekijään nähden mielipiteet tulevat aina käymään erilleen, mutta se on niin epäämättömän nerokkaasti sepitetty, niin mielenkiintoinen ja niin ainokainen laadultaan, että minusta on ollut tarpeellista Liitteessä lyhyesti kuvailla sen sisällystä. Toivokaamme ainakin, että tämä satiiri, joka on täynnä murhaavinta ylenkatsetta Claudiusta kohtaan, ei ole samasta kynästä, joka kirjoitti Neroa varten hänen hautapuheensa. Sen on kumminkin oletettu olevan (ilman riittäviä syitä) se kadonnut "Apokolokyntasis", joka Senecan sanotaan kirjoittaneen Claudiuksen kunniaksi. Itsepä nimi on katkeraa ivaa. Se kuvittelee keisarin muuttuneen ei jumalaksi, vaan kurpitsaksi — tuollaiseksi "paisuneeksi kurpitsaksi, joka paistattaa auringossa täplikästä mahaansa Rooman maalaisten ovien edessä". "Senaatti julisti hänet jumalaksi; Seneca väänsi sen kurpitsaksi" (Merivale, Rom. Emp. 601). Ludus alkaa pärskyttelemällä lokaa jumalallisen Claudiuksen muistolle; se päättyy ryöpsäyttämällä sateenkuuron runollisia ruusuja jumalallisemman Neron kunniaksi.
[41] Katso Juvenalis Satiirit VIII, 212.
[42] Sicco Polentone (kuoli 1461), muuan italialainen, joka on kirjoittanut Senecan elämäkerran, tekee Senecasta salaisen kristityn ja esittää tämän tapahtuman jonkinmoisena Kristuksen avuksihuutamisena ja sanoo, että hän kastoi itsensä kylpyvedellään.
[43] Viittaus jesuiittain päähineeseen ja heidän oppiinsa, että "tarkoitus pyhittää välikappaleet". — Suom.
[44] Katso Ad Polybium. 37; Ep. 75; De Vita Beat. 17; 18, 22.
[45] Luukas ja Aristarchus.
[46] Forum Appii, Appiuksen tori, pieni kaupunki Appiuksen tiellä, 43 roomalaista (n. 6 meidän) peninkulmaa Roomasta; Tres Tabernae, kolme myymälää, ravintola 10 room. penink. lähempänä Roomaa.
[47] Apostolien teot XXIV, 23, XXVII, 3.
[48] Apost. t. XXVIII, 30.
[49] Martialis, Epigrammit I, 42; Juvenalis, Satiirit XIV, 186. Näissä kohdin minä seuraan Aubertinia, joka (samoin kuin moni muukin kirjailija) on keräillyt joukon tärkeimpiä kohtia, missä roomalaiset kirjailijat mainitsevat juutalaisia ja kristittyä.
[50] 2 Tim. II, 9.
[51] Fil. I, 12.
[52] Engl. käännös puhuu palatsista "henkivartioston" tilalla. — Suom.
[53] Fil. IV, 22.
[54] 2 Kor. VIII, 2.
[55] Apost. teot XVII, 32. Kreikkalainen sana ilmaisee syvintä ja peittelemättömintä halveksumista.
[56] Tacitus, Historiae 1, 13; ib. v. 5; Juvenalis; XIV 85; Persius v. 190 jne.
[57] Room. II, 14-15.
[58] Hooker, Eccl. Pol. III. 8.
[59] Consolatio ad Polybium 27; Ad Helviam 17; Ad Marciam 124, seur.
[60] Ep. 32; De Benef. 111, 2.
[61] De Ira, 111, 29, 32.
[62] Sama t. I, 14; De Vita Beat. 24. —
[63] Ep. 55, 9.
[64] Sama t. 28; De Otio Sapientis 31.
[65] Ep. 63.
[66] Martha, Les Moralistes, s. 61.
[67] Ep. 61. [68] Ep. 26.
[69] Kol. IV, 16.
[70] 1 Kor. VII, 21.
[71] Kor. VII, 22.
[72] Teoksella oli ennen vanhaan Suomessa nimenä "Käsikirja" (Handbuch, Manual), mutta tri K. Jaakkolan v. 1919 julkaisemassa uudessa suomennoksessa sille on annettu nimeksi Ojennusnuora. — Suom.
[73] Kakorrynka paidia. Toisen lukutavan mukaan kokorynka, minkä Martha kääntää: "Marmots à vilain petit museau!" (rumasuista mukulaa). Ilmeisesti Epiktetos ei pitänyt lapsista, mikä tekee hänen myöhemmin mainittavan osanottonsa poloista laiminlyötyä lasta kohtaan hänelle sitäkin suuremmaksi kunniaksi.
[74] "Jos sitä mitä tahdot, ei käsketä, niin täytyy sinun tahtoa, mitä käsketään."
[75] Vertaa Cowperin Keskustelua:
Heitänkö elämäni nopan varaan
Siks' että karhu törkeä on? — Ei. —
Mies vaatimaton ja tunteellinen
Ei loukkaa minua ja kukaan muu ei voi.
[76] Moralistes sous l'Empire, s. 200.
[77] Muuan kreikkalainen, joka Agamemnonin joukoissa otti osaa Troijan sotaan. Tunnettu siitä, että useissa tilaisuuksissa kiihkeästi moitti sotaan lähteneitä ruhtinaita, etenkin Agamemnonia. — Suom.
[78] Ps. 142, 5-6.
[79] Ps. 51, 13.
[80] Kreikkalainen sana oikeastaan olisi käännettävä: katso ettei sinua caesaroida, "keisaroida", mikä sana Marthan mielestä on "ihailtava barbarismi".
[81] Xiphilinuksen yhteenvedossa.
[82] Xen. Mem. 1, IV, 14; Platon Alkibiades, II.
[83] Berytos = nyk. Beirut; Sankhunjaton, foinikialainen (muka historioitsija), eli n. 1250 e.Kr. (epäluotettava tieto). — Suom.
[84] Vertaa Josephus, Contra Apionem, II & 36; Cicero, De Finibus bonorum el malorum, V, 25; Clemens Aleks., Stromata, 1, XXII 150, XXV, V, 14; Eusebius, Praef. Evang. X, 4, IX 5 etc; Lactantius, Institutiones Divinae IV 2 etcet.
[85] Maurice, Philos. of the First Six Centuries. p. 37.
[86] Nyt epähistorialliseksi tunnustettu.
[87] Hebr. 1,1.
[88] "polypoikilos sofia", oikeastaan monivärisenä vivahtelevaa viisautta; Ef. 3, 10.
[89] Katso Ap. teot, XVII, 28; 1 Kor.; Tiit. I, 12.
[90] Katso Martha, Les Moralistes, s. 50; Aubertin, Sénéque et St. Paul, s. 250.