XI
Ja minä olin nähnyt epäkohdat, jotka vallitsevat maan päällä, heikon sorrettuna, oikeamielisen kerjäämässä leipäänsä, häijyn korotettuna kunniasijoille ja upporikkaana, viattoman väärien tuomarien tuomitsemana, ja hänen lapsensa harhailemassa auringon alla.
Ja minun sieluni oli murheellinen, ja toivo vuoti siitä pois joka taholta, niinkuin särkyneestä astiasta.
Ja Jumala lähetti minulle sikeän unen.
Ja unessani minä näin ikäänkuin hohtoisan haahmon, joka seisoi vierelläni, Hengen, jonka lempeä ja terävä katse tunki aina salaisimpien ajatusteni pohjaan asti.
Ja minä vavahdin, en pelosta enkä ilosta, vaan ikäänkuin tunteesta, joka olisi sanoin selittämätön sekoitus molemmista.
Ja henki sanoi minulle: "Miksi olet murheellinen?"
Ja minä vastasin itkien: "Oi! katsokaa kärsimyksiä, jotka ovat maan päällä." Ja tuo taivahinen ilmiö alkoi hymyillä sanoin kuvaamatonta hymyä, ja korviini kuuluivat seuraavat sanat:
"Sinun silmäsi näkee kaikki vain sen pettävän välikkeen lävitse, jota luodut olennot kutsuvat ajaksi. Aika on vain sinua varten; Jumalalle ei ole olemassa mitään aikaa."
Ja minä vaikenin, sillä minä en ymmärtänyt.
Yhtäkkiä tuo Henki sanoi: "Katso!"
Eikä ollut enää minulle edellisyyttä eikä jälkeisyyttä, vaan minä näin samalla hetkellä yhdellä kertaa sen, mitä ihmiset heikolla ja puutteellisella kielellään sanovat menneisyydeksi, nykyisyydeksi ja tulevaisuudeksi.
Ja kaikki tuo oli vain yhtä, ja kuitenkin, sanoakseni mitä näin, minun täytyy laskeutua jälleen alas ajan helmaan, minun täytyy puhua ihmisten heikkoa ja puutteellista kieltä.
Ja koko ihmiskunta oli minusta kuin yksi ainoa ihminen.
Ja tämä ihminen oli tehnyt paljon pahaa, vähän hyvää, oli tuntenut paljon tuskia, vähän iloja.
Ja hän virui siinä kurjuudessaan maan päällä, joka milloin oli jäässä, milloin polttavan kuuma, laihana, nälkiintyneenä, kärsivänä, riutumuksen ja kouristusten lamauttamana, kahleiden painamana, jotka oli taottu hornan henkien asunnossa.
Hänen oikea kätensä oli pannut kahleisiin hänen vasempansa, ja hänen vasen kätensä hänen oikeansa, ja pahoissa unissaan oli hän niin kierinyt kahleissaan, että koko hänen ruumiinsa oli niiden peittämänä ja pusertamana.
Sillä niin pian kuin ne vain koskettivatkin häntä, niin ne tarttuivat hänen ihoonsa kuin kiehuva lyijy; ne painuivat hänen lihaansa eivätkä enää lähteneet siitä irti.
Ja siinä oli nyt ihminen, minä tunsin sen.
Ja katso! Valon säde lähti Idästä, ja rakkauden säde Etelästä, ja voiman säde Pohjoisesta.
Ja nämä kolme sädettä yhtyivät tuon ihmisen sydämen päällä.
Ja kun valon säde lähti, niin ääni sanoi: "Jumalan poika, Kristuksen veli, tiedä se, mitä sinun tulee tietää."
Ja kun rakkauden säde lähti, niin ääni sanoi: "Jumalan poika,
Kristuksen veli, rakasta ketä sinun tulee rakastaa."
Ja kun voiman säde lähti, niin ääni sanoi: "Jumalan poika, Kristuksen veli, tee se, mitä tulee tehdä."
Ja kun nuo kolme sädettä olivat yhtyneet, niin nuo kolme ääntä yhtyivät myöskin, ja niistä muodostui yksi ainoa ääni, joka sanoi: "Jumalan poika, Kristuksen veli, palvele Jumalaa ja palvele ainoastaan häntä yksin."
Ja silloin se, mikä minusta siihen asti oli näyttänyt vain yhdeltä ihmiseltä, oli minusta kuin suuri joukko kansoja ja kansakuntia.
Ja ensimmäinen katseeni ei ollut pettänyt minua, eikä toinen myöskään minua pettänyt.
Ja nämä kansat ja kansakunnat heräsivät tuskiensa vuoteella ja rupesivat sanomaan toisilleen:
"Mistä tulevat meidän kärsimyksemme ja meidän riutumuksemme ja nälkä ja jano, jotka meitä kiusaavat, ja kahleet, jotka painavat meidät maahan ja painuvat lihaamme?"
Ja heidän ymmärryksensä aukeni, ja he ymmärsivät, että Jumalan poikia, Kristuksen veljiä ei ollut heidän isänsä tuominnut orjuuteen ja että tämä orjuus oli kaikkien heidän kärsimystensä lähde.
Jokainen senvuoksi koetti murtaa kahleensa, mutta se ei yhdellekään onnistunut.
Ja he katselivat toisiansa syvästi säälien, ja kun rakkaus oli heissä elävä, sanoivat he toisilleen: "Meissä liikkuu kaikissa sama ajatus. Miksikä meillä ei olisi kaikilla sama rohkeus? Emmekö kaikki ole saman Jumalan poikia ja saman Kristuksen veljiä? Pelastakaamme itsemme tahi kuolkaamme yhdessä!"
Ja sen sanottuaan he tunsivat itsessään jumalallisen voiman, ja minä kuulin heidän kahleensa ryskien murtuvan, ja he taistelivat kuusi päivää niitä vastaan, jotka olivat panneet heidät kahleisiin, ja kuudentena päivänä he pääsivät voittajiksi, ja seitsemäs oli levon päivä.
Ja maa, joka oli kuiva, vihannoi jälleen, ja kaikki saattoivat syödä sen hedelmiä ja tulla ja mennä kenenkään heille sanomatta: "Mihin menette? Tästä ei ole lupa kulkea."
Ja pienet lapset poimiskelivat kukkia ja toivat ne äidilleen, joka hymyili heille lempeästi.
Eikä ollut köyhiä eikä rikkaita, vaan kaikilla oli runsaasti, mitä he tarvitsivat, sillä kaikki rakastivat toisiansa ja auttoivat toisiansa niinkuin veljet.
Ja ääni, ikäänkuin enkelin ääni, kaikui taivaissa: "Kunnia olkoon Jumalalle, joka on antanut sovun, rakkauden, voiman lapsillensa! Kunnia olkoon Kristukselle, joka on antanut jälleen vapauden veljillensä!"