XXV
Oli talviyö. Ulkona puhalteli tuuli, ja lumi peitti valkeana katot.
Erään katon alla, ahtaassa kamarissa istui, käsin työtä tehden, valkeahapsinen vaimo ja nuori tyttö.
Ja silloin tällöin vanhus lämmitteli pienen hiilloksen ääressä kalpeita käsiään. Savilamppu valaisi tätä halpaa asuntoa, ja lampun säde loi raukeavan valon Pyhän Neitseen kuvaan, joka riippui seinällä.
Ja nostaen silmänsä tuo nuori tyttö katseli muutaman hetken ääneti tuota valkohapsista vaimoa; sitten hän sanoi hänelle: "Äitini, te ette ole aina elänyt tässä suuressa puutteessa."
Ja hänen äänessään oli sanomatonta lempeyttä ja hellyyttä.
Ja tuo valkohapsinen vaimo vastasi: "Tyttäreni, Jumala on Herra; mitä hän tekee, se on hyvin tehty."
Sanottuaan nämä sanat hän oli hetkisen vaiti; sitten hän jatkoi:
"Kun menetin isäsi, tunsin tuskaa, jota luulin lohduttomaksi; kuitenkin jäit sinä vielä minulle, mutta minulla ei ollut silloin muuta kuin yksi tunne.
"Sittemmin ajattelin, että jos hän eläisi ja näkisi meidät tässä kurjuudessa, niin hänen sydämensä särkyisi; ja oivalsin, että Jumala oli ollut hyvä häntä kohtaan."
Nuori tyttö ei vastannut, vaan painoi päänsä alas, ja muutamia kyyneleitä, joita hän koki salata, valui kankaalle, jota hän piteli käsissään.
Äiti jatkoi: "Jumala, joka oli hyvä häntä kohtaan, on ollut hyvä myöskin meitä kohtaan. Mitä meiltä on puuttunut? Ja niin monet muut sitävastoin ovat kaiken puutteessa.
"Meidän on tosin kyllä täytynyt tottua tyytymään vähään ja hankkimaan tämä vähäinen omalla työllämme; mutta eikö tämä vähäinen riitä? Ja eivätkö kaikki ole alun perin olleet tuomitut tulemaan toimeen omalla työllään?
"Jumala on hyvyydessään antanut meille jokapäiväisen leipämme. Ja kuinka paljon onkaan niitä, joilla sitä ei ole? Hän on antanut meille katon päämme päälle. Ja kuinka paljon onkaan niitä, jotka eivät tiedä, mihin vetäytyä suojaan?
"Hän on antanut minulle sinut, tyttäreni. Mitäpä valittaisin?"
"Hänen näin sanoessaan nuori tyttö polvistui liikutettuna äitinsä jalkain juureen, tarttui hänen käsiinsä, suuteli niitä ja kumartui itkien hänen povelleen."
Ja koettaen korottaa ääntänsä sanoi äiti: "Tyttäreni, onni ei ole siinä, että omistaa paljon, vaan siinä, että toivoo ja rakastaa paljon.
"Meidän toivomme ei ole täällä maan päällä eikä rakkautemme myöskään, tahi jos se on, niin vain ohimennen.
"Jumalan jälkeen sinä olet kaikkeni tässä maailmassa; mutta tämä maailma haihtuu kuin uni, ja senvuoksi minun rakkauteni kohoaa sinun kanssasi toista maailmaa kohti.
"Kun kannoin sinua kohdussani, rukoilin eräänä päivänä hartaammin Neitsyt Maariaa, ja hän ilmestyi minulle nukkuessani, ja minusta näytti, että hän taivaallisesta hymyillen ojensi minua kohti pientä lasta.
"Ja minä otin lapsen, jota hän minulle ojensi, ja kun pidin sitä sylissäni, niin Neitsyt Maaria pani sen pään päälle valkoruusu-seppeleen.
"Muutamia kuukausia sen jälkeen sinä synnyit, ja tuo suloinen näky oli yhä silmäini edessä."
Näin sanoen tuo valkohapsinen vaimo vavahti ja painoi sydäntään vastaan nuorta tyttöä.
Jonkin aikaa jälkeenpäin eräs pyhä sielu näki kaksi hohtavaa hahmoa kohoamassa taivasta kohti, ja joukko enkeleitä seurasi heitä, ja ilma kajahteli heidän ilolauluistaan.