Attila: Historiallinen romaani kansainvaelluksen ajoilta

by Felix Dahn

KUUDES KIRJA:

Ensimmäinen luku.

Tuskin oli avara vierassuoja tyhjentynyt — ainoastaan Khelkhalia oli hallitsija pidättänyt jäämään —, kun ovi temmattiin auki ja mies syöksi suoraa päätä sisään.

"Ellak!" huudahti hänelle isä vihaisena. "Miten uskallat? Enkö ole karkoittanut sinua silmäini edestä? Olenko muka kutsunut sinua?"

"Et, herra. Mutta…"

"Mitä sinä täältä haet? Tahi — ketä haet?"

"Isää."

"Tarkoitat: herraa."

"Olkoon niin! Suurta hallitsijaa, oikeamielistä tuomaria!"

"Kas niin! Tiesinhän minä, mikä sinut ajoi tänne!-Oikeamielistä tuomaria? Hyvä! Sen nimen — minä ansaitsen sen — tahdon pitää kunniassa, peloittavassa kunniassa. Älä siis vaivaannu puhumaan kavaltajain puolesta."

"Onko heidät jo todistettu syyllisiksi? Kuulin vain hunneilta epäselvää, suutuspäissä lausuttuja huhuja. Onko heidän rikoksensa todistettu?"

Attila oli vaiti. Hän pysyi äänettömänä vihastuksesta. Kamalasti kohosi puna hänen keltaisenhallaville kasvoillensa.

Mutta Khelkhal huusi äkäisenä: "Luulenpa kylläkin! Poikavekara heitti miekan isäsi päälle! Vain hunnilaisuskollisuutta saa maailma kiittää siitä, että hän vielä elää. — Entä vanhus? Molemmat ovat toisten kanssa koplassa tehneet kapinasalaliiton surmatakseen isäsi. Mutta me — isäsi itse ja minä — me kuulimme kaikki ollessamme ontossa puussa piilossa autiolla Tonavan saarella."

Ellak loi silmänsä maahan. "Jos niin on laita — no niin! Tuomitse molemmat!"

"Ovat tuomitut", lausui Attila.

"Surmaa heidät — minä en rohkene pyytää heille armoa. Mutta — onko totta, mitä kujilla hoetaan — Ildiko myös? Hän on viaton!"

"Ei ole. Hän tiesi salaliitosta — epäilemättä! — minä näin sen hänen silmistään, heti kun hän astui sisään ja huomasi minut. Hänellä oli tieto juonesta eikä siitä puhunut herralleen."

"Olisiko hänen pitänyt saattaa isänsä ja sulhasensa tuhon omiksi?"

"Olisi, hänen olisi pitänyt! Mutta minä annan hänelle anteeksi — koska minä en ole ainoastaan oikeamielinen tuomari, vaan koska olen lempeä hallitsija, joka halusta armahdan. Häntä ei rangaista."

"Mutta — isä — ei ole totta, mitä vakuutetaan?"

"Mikä sitten?" Kysymys tuli sangen uhkaavasti, sangen kärsimättömästi.

"Sinä tahdot surmata hänen isänsä ja hänen rakastettunsa, ja kuitenkin…! Ei! Sehän on mahdotonta!"

"Mikä on Attilalle mahdotonta?" Pidätetty viha nousi.

"Iljettävyys", huusi nuorukainen voimatta enää hillitä itseään. "Perkeleellisyys! Heidän molempain veren tahraamana sinä et voi pakottaa syleilyysi tuota ihanaa olentoa, tuota vaaleaa jumalatarta, tuota valkeaa —"

"Kautta mustain jumalieni, voin!" ratkesi tuo julmettu vastaamaan. "Sen minä teen. Korkein kunnia, mikä naiselle — sinun vaalealle jumalattarellesikin — on olemassa, on tuleva hänen osakseen: hänestä tulee Attilan oma."

"Ei ikinä! Minä sanon sinulle: hän rakastaa skiiriä."

"En ole mustasukkainen — kuolleille."

"Mutta minä sanon sinulle vielä enemmän: hän vihaa sinua, inhoaa sinua!"

"On oppiva minua ihailemaan."

"Ei! Hän kuolee, jos hänet pakotat. Oi, herrani ja isäni" — hän heittäytyi hurjan tuskan raatelemana maahan hänen eteensä — "näe minut tässä jalkaisi juuressa. Anna minun takertua kiinni polviisi. Minä rukoilen sinua! Sääli! Koskaan, en koskaan, niin kauan kuin minä onneton olen hengittänyt, minä ole tohtinut kuullaksesi mitään pyytää. Voitettuani jazyygit lupasit armollisesti täyttäväsi jonkin toivomukseni, jonkin pyynnön, monta vuotta sitten! En lausunut mitään toivomusta. Nyt, nyt minä teen pyynnön. En rukoile armoa miehille, vain neidolle."

"Se on myönnetty!"

"Isä, minä kiitän sinua!" Ihastuneena hän hypähti ylös, mutta säikähtyi katsahtaessaan kolkon pilkallisiin kasvoihin.

"Korkein armo: hän on synnyttävä minulle pojan."

Silloin parahti Ellak kuin kidutettu eläin: "Ei, isä! Sitä… ei sitä. Et saa sitä naista häpäistä. Minä olen epätoivoissani! Minä en jaksa elää enää sen jälkeen. No, tiedä sitten: minähän rakastan häntä mielipuolisuuteen asti."

"Sen olen tietänyt aikoja sitten."

"Isä, täytyykö Dagharin tosiaan kuolla?"

"Täytyy."

"Anna sitten neito minulle."

Isä remahti räikeään nauruun: "Ha, ha, niin löyhkäpäinen sinä todella olet. Niinmuodoin, kun hän rakastaa harpunsoittajavainajaa ja sinä häntä syleilet, se ei ole häpäisyä."

"Minä en ole häneen kajoava milloinkaan. Vannon sen sinulle ja — hänelle. Vain kunnioittaa häntä puolisonani minä tahdon ja — suojella."

"Minulta, senkin koira!" huusi Attila raivosta vaahdoten ja tavoitellen leveää vyöhönsä pistettyä käyrää veistä.

Molemmin käsin tarttui Khelkha! hänen käsivarteensa pidättäen häntä.

"Pistä päälle, isä! Ja minä tahdon kiittää sinua, jos otat minulta hengen! Voi, jospa et sitä olisi minulle antanutkaan!"

Ja hän levitti käsivartensa levälleen.

"Ei", virkkoi Attila synkkänä. "Kiitän sinua, vanhus. Poika-lurjus ei ole sen arvoinen, että minun käteni hänet kaataisi. Saakoon elää, ja tietäköön vaalean, valkean jumalattarensa joutuvan näiden käsivarsien syleilyyn", — hän kohotti ne ylös jännittäen joka lihaksen. — "Se olkoon hänen rangaistuksensa."

Liikkeissään epätoivo Ellak kääntyi ja syöksyi ovea kohti.

"Ildiko!" hän huusi, kooten siihen yhteen sanaan tuskansa ja päätöstensä tulvan: vapauttaa hänet. — Se oli varmaan mahdotonta! — Surmata hänet — sitten itsensä!

Kaikki tämä kiiti yht'aikaa hänen aivojensa läpi, samalla kuin hän vetäisi pitkän miekkansa tupesta ja juoksi ovelle päin.

Mutta hän ei kerjennyt pitkälle.

Attilan vihankiljahduksen kuultuaan olivat Dzengisitz ja joukko sotilaita tulleet ovelle, mihin äänettömän kammon lamauttamina jäivät seuraamaan isän ja pojan riitaa.

"Pidättäkää hänet!" huutaa jymisi Attila poisrientävän jälkeen.
"Riisukaa häneltä aseet! Hyvä on, Dzerigisitz, ripeä poikaseni. Sinä,
Khelkhal, telkeät hänet heti paikalla saarnitorniin, neljä vartijaa
ovelle. Minä annan hänestä tuomion — mutta vasta hääyön jälkeen."

Toinen luku.

Ilta hämärtyi.

Aurinko oli, kuten usein tässä aromaassa, vajonnut loisteettomana punahehkuvana pallona sumeiden usvajoukkojen taa, jotka kerrostuneina tiheään päällekkäin majailivat viimeisten aallonmuotoisten matalain seutujen yllä, joiksi paljas, autio nummi näköpiirin reunassa lännessä haihtui.

Attila käveli edestakaisin vierassuojassa, josta pöydät, penkit ja ruoka-astiat oli sillävälin korjattu pois. Hän oli toistamiseen päästänyt kaiken väen menemään. Khelkhal tuli sisään ilmoittamaan suorittaneensa saamansa tehtävät.

Hallitsija nyökäytti päätään virkkamatta mitään. Hautoen jotakin mielessään hän otti hitaasti leveän seitsensakaraisen kultavanteen mahtavasta päästään ja pani sen jalokiviarkkuun. Sitten hän aukaisi hakasen, joka kiinnitti viitan hänen vasemmalle olkapäälleen, ja viskasi pukimen pois. Hän seisoi nyt alusvaatteissaan, jotka olivat himmeää valkoista silkkiä. Myöskin hän päästi soljesta auki leveän asevyönsä, jossa riippui pitkä käyrä tikariveitsi, ja antoi sen Khelkhalille.

"Ota makuuhuoneen avain huostaasi", hän käski.

"Kyllä, herra, niinkuin aina ennenkin." Hän otti avaimen miekankannikkeen vyötaskusta.

"Sinä lukitset ulkopuolelta."

"Mutta — tornin avain? Hän yrittää paeta, heti kun olet nukkunut."

"Ole huoletta! Se on täällä — rinnalla — ihokkaan alla. Kuusi hunnia vartioi makuuhuoneen kynnyksen edessä, tuon korokkeen takana, yövahti."

"Niinkuin aina ennenkin, herra." — Hän odotti käskyä mennäkseen lähettämään morsiamen.

Mutta vielä kerran käveli Attila hitain askelin tilavan vierassuojan poikki. Nyt hän pysähtyi seisomaan ajatuksiin vaipuneena. Hän sulki silmänsä.

Vihdoin hän kivahti: "Missä on Gerwalt, alemanni? Minä käskin noutaa hänet heti kun kepponen oli onnistunut. Miksei hän näyttäydy?"

"Ei ole löydettävissä. Sinun viittauksestasi minä panin — kunniavahdin, niinkuin hänelle selitin, vartioimaan häntä hänen majatalossaan. Mutta hän maisteli niiden kolmen hunnin kanssa, ryyppäsi kaikki kolme pöydän alle ja katosi talosta."

"Hänet etsittäköön ja sidottakoon. Pelkonsa ja uskollisuutensa vahvistukseksi saakoon vielä tänään nähdä molempain germaanilaisruhtinaiden kuolevan."

"Hyvä, herra, minä otan hänet vangiksi. Mutta oikeassa vihassasi unohdat, että tänään emme saa enää verta vuodattaa yhtään. Dzriwillin juhlan aattoilta on jo alkanut —, vasta kolmen päivän päästä…"

"Pyh, minä uskon vain Puruun, nauran tuolle puisen tamman hahmoon kuvatulle ratsunjumalattarelle!"

"Sinä — valitettavasti! Mutta en minä eivätkä hunnisi. Sinä et saa! Sinunhan täytyy huomenna toimittaa kaiken kansan edessä suuri uhri, heidän käsitystään sinun pappeudestasi ei saa järkyttää."

"Se on totta. Kärsikööt sitten kolme päivää vielä kuolemantuskaa."

"Entä Gerwalt, kun saamme hänet kiinni? Hän on kuitenkin…"

"Hänen rangaistuksensa — vaitiolostaan — määrätköön uskollinen Ardarik — joka hänkin on ollut puhumatta. — Nuo kolme juoppoa — juhlan jälkeen! — ristille!"

"Herra, ne ovat urhoollisia miehiä. Ja tämä oli ensimmäinen kerta…"

"Senvuoksi tahdon varjella heitä uusimasta tekoaan. Germaanit juokoot, älkööt minun hunnini: alati raittiille kuuluu maailma."

Khelkhal vaikeni.

Taaskin käveli Attila mietteisiin vaipuneena kerran tuon avaran suojan poikki. Aivan ystävänsä eteen hän pysähtyi: "Kummallista, vanhus, kerrassaan kummallista. — Milloinkaan ennen ei nainen ole minuun tällä tavoin vaikuttanut. Näistä neitsyellisistä kasvoista, tuosta lähestymättömyydestä, tuosta surmaavaa vihaa ilmaisevasta katseesta hiipii minuun jotakin, jota ennen en ole koskaan tuntenut. Kuinka minua poltti, kun hänet ensi kerran näin! Miten himoitsikaan sillä hetkellä käsivarteni halata tuota uhkeaa kaunotarta —! Ja minun sieluani…"

"Mitä, herra?"

"Minun sieluani — kammottaa! Se ei ole pelkoa! Joutavaa! Minähän hänet muserran syleilyyni. Pelkoa! Ei edes siellä Marnen varrella minua pelko tavoittanut — sinä ilkeänä yönä. Länsigootit olivat todellakin päässeet kolmannenkin, viimeisen leiriäni ympäröivän haudan yli, sillä monta tuhatta omain hunnieni ruumista täytti sen reunaa myöten. Minä laitatin telttani edustalle kunnaankorkuisen polttorovion hevossatuloista ja puukilvistä ja voitelutin sen piellä yltä yleensä. Sen päällä minä makasin palava soihtu kädessä polttaakseni itseni elävältä, ennenkuin ne tunkeutuvat tänne asti ja Attila joutuisi vangiksi. Päätösten jäinen levollisuus oli tehnyt minut tunteettomaksi, ikäänkuin kuolleeksi, jolla oli elävä ruumis. Mutta pelkoa ja kammoa? Ei merkkiäkään! Mutta tämä germaanilaistyttö! Tiedätkö mitä, pelkoa se ei ole: arkuutta, samaa, jota tunsin poikana, jolloin vielä uskoin pyhäkköihin —! Se rakastunut penikka on oikeassa: tytössä on jotakin jumalatarmaista. Kun hän, kasvot lumivalkeina, kädet sidottuina kultaisilla kahleilla selän taakse — hurmaavana näkyi silloin hänen jalo povensa! —, loi siveät silmänsä minuun: vilunväreet puistattivat minua ytimiä myöten." Hän katsahti arasti ympärilleen, oliko suoja tyhjä, astui ihan hänen viereensä ja jupisi hiljaa:

"Kuule, vanhus — mutta älä puhu kenellekään kuolevaiselle! — minun täytyy saada rohkeutta — ei: mieletöntä hurjuutta! — tätä neitoa vastaan. Sinä tiedät, kuusiviidettä vuotta olen juonut vain vettä… Khelkhal! Pane nyt makuusaliin esille se korkea kultaruukku — tiedät kai? Se Aquileiasta saatu — ilman sekoitusastiaa! — täyteen kaikkein väkevintä gazzotiniläistä viiniä…"

"Ei, herra! Se on pelkkää juoksevaa tulta!"

"Minähän sanon: minua paleltaa hänen katseensa. Tahtoisin voivani valaa Vesuviuksen tulen nyt suoniini! Odotahan, valkea jumalatar! Tämänkin kammon saat hirvittävästi hyvittää. Minä tahdon sinut…! Mene, vanhus! Pidä huoli viinistä! Tuo sitten luokseni se uhmaileva morsiameni. — Ja kuule, ota häneltä ketjut pois."

"Herra…"

"No?"

"Germaanitar on väkevä. Pidä hänet sidottuna, kunnes olet hyvällä hänet voittanut taipumaan. Muutoin…"

"Loruja", nauroi hän kohauttaen, niinkuin hänen oli tapansa, käsivarsiaan ja jännittäen lihakset. "Ja vielä eräs asia: vihani uhalla, Khelkhal, älköön kukaan rohjetko häiritä viinin ja lemmen ilojani! Kukaan älköön koputtako! Kukaan älköön uskaltako tunkeutua sisään, kunnes itse aamulla avaan oven ja tulen ulos. Mitä sillävälin saapuu minulle ilmoituksia — suullisia tai kirjallisia — sinä otat ne vastaan, sinä avaat ne. — Sillä minä halajan pitkällistä autuutta ja sitten pitkää, pitkää lepoa."

Kolmas luku.

Kohta senjälkeen seisoi Ildiko makuusalissa. Khelkhal itse oli kuljettanut hänet — kädet selän taakse kiinnitettynä — vierassuojan läpi sinne. Saatettuaan hänet kynnyksen yli hän irroitti hänen keveät kultakahleensa ja lähti pois. Ildiko kuuli kauhulla, miten saattaja kiersi oven lukkoon ulkopuolelta.

Häly pani koko hänen ruumiinsa vapisemaan. Hänestä tuntui kuin hän kuulisi jäävänsä peruuttamattomasti teljetyksi hirveän kohtalonsa valtaan.

Hän katsahti hätäisesti ympärilleen puolihämärässä huoneessa keksiäkseen pelastus- tai pakotien tai jonkin turvakeinon, mutta turhaan!

Tästä puolipyöreästä puurakennuksesta, joka oli muodoltaan edessäolevan vierassuojan kaltainen, kooltaan vain paljon pienempi, oli yksi ainoa uloskäytävä. Vahvat tammesta tehdyt ovet olivat, samoinkuin kaikki seinätkin, sisäpuolelta verhotut paksuilla matoilla pienimmänkin ulkopuolisen äänen kuulumisen estämiseksi. Painaessaan korvaansa avaimenreiälle hän kuuli kuitenkin aseiden kalinaa toiselta puolen aivan likeltä: hunnilaiset vartijat olivat ikäänkuin suuret koirat paneutuneet kynnykselle: yövahti oli asettunut paikoilleen. —

Hän ryskytti ovea, mutta se pysyi liikahtamatta, vaikka pitkä raskas rautasalpa, jolla sen saattoi sulkea lukon lisäksi, ei ollut sisäpuolelta lykätty eteen. Yhtään ikkunaa ei ollut; ilma ja valo pääsivät, samoinkuin vierassuojaan, yksinomaan ylhäältä laudoitetun katon aukoista, jotka kävi sulkeminen lykättävillä verhoilla. Nyt ne olivat suljetut.

Makuuhuoneen keskiosan täytti valtava vuodesija. Siinä ei ollut minkäänlaista puualustaa, vaan se oli laitettu pehmeistä peitoista, polstereista ja patjoista välittömästi lattialle, joka oli kämmenen paksulti peitetty taljoilla joka lajia: ei puuttunut Hircanian tiikeri eikä Itämeren hirvi, ei suomalaisten jääkarhu, ei Nubian leijona.

Vuoteen vieressä oli taiteikkaasti tehty pöytä, jolla seisoi valtava, kolme jalkaa korkea kultainen ruukku ja pieni hopeapikari. Laatta, jalointa kreikkalaista pronssityötä, esitti Plutonin ja Persephonen häitä ja lepäsi mustasta marmorista tehdyn jalan varassa.

Joukko korkeita puisia kaarevakantisia arkkuja oli huoneen kummallakin pitkällä seinällä, ja moniaat matalat polsterit täydensivät sisustuksen.

Turhaan tähyili vanki seiniltä voitonmerkkejä, aseita tai jotakin astaloa, jota olisi sopinut käyttää aseena, mutta mitään sellaista ei ollut huomattavissa. Turhaan hän koetti avata arkkuja, joissa ehkä saattaisi olla aseita tai työkaluja. Sormia rupesi kivistämään, mutta kannet pysyivät kiinni.

Silloin osui hänen katseensa solakkaan, puoleksi miehen korkuiseen seeteriseen patsaaseen, joka kannatti siroa, revitetystä hopeasta tehtyä suitsutusastiaa. Hän juoksi sen ääreen, yritti nostaa sitä — painoa, jolla kyllä voisi murskata ihmisen, mutta ah! se ei liikahtanut; syvälle maaperään oli patsas kytketty rautaisilla kaaritangoilla!

Epätoivoisena hän antoi kohotettujen käsivarsiensa hervottomasti vaipua alas. Kyynelet pyrkivät nousemaan hänelle silmiin, mutta hän ei päästänyt. Hän ei saanut joutua toivottomaksi. Hän ajatteli tulta!

Tuhota liekkeihin huone, vihollinen, itsensä? Mutta voi! Suitsutusastiassa ei ollut hiiliä, se oli tyhjä. Ja tavoittamattoman korkealla riippui katosta tuo läpinäkyvä merenvahakuppi, jossa vaskisessa kuvussa kiilui ainoa liekki, joka levitti puolihämärää valaistusta tähän hautakammioon verrattavaan morsiushuoneeseen. Se paloi epävakaisesti, epätasaisesti; välisti se loimahti kirkkaammin, sitten siitä nousi epämiellyttävän imelähköä sauhua, joka kerääntyi vähäisiksi pilviksi: polttoaine oli kaikkein kallisarvoisinta arabialaista suitsutetta, josta sydäntä myöten alemmaksi painuva liekki tapasi aina uusia kerroksia. Mutta hunnilainen määrättömyys oli moniaiden rakeiden asemesta ravistanut kupuun kourallisen tuota ihanaa ainetta, ja milteipä huumaavana pilvieli kellanruskea höyry hiljakseen ympäri huonetta. Neito pyyhkäisi nyt pukuaan, aprikoiden, eikö hänen mukanaan olisi jotakin torjumisvälinettä. Mutta Khelkhal oli vetänyt pitkän vahvan neulankin pois hänen takaraivonsa hiuspalmikoista, riisunut häneltä metallisen vyönkin.

"Jospa sillä itsellään olisi ase!" ajatteli Ildiko nyt. "Minä tempaan sen ja tapan itseni." Se oli hänen viimeinen toivonsa.

Silloin kahahti huoneessa, juuri vastapäätä sen ainoaa ovea. Taidokkaasti oli sille kohdalle sovitettu esirippu niin, että se näytti välittömästi verhoavan puuseinän, mutta sen takana oli vielä tilava komero, puolipyöriön pääteosa.

Hän hätkähti. Hänen silmänsä kiintyivät jäykästi esirippuun. Kovaan sykki hänen sydämensä: hän se oli.

Attila tuli komerosta esiin, hitaasti, katse imehtien nuoren naisen hahmoa.

Hän se oli! Ja aseetta — Ildiko näki sen heti paikalla! — ei edes minkäänlaista vyötä, millä hänet kuristaa!

Kun hunni oli päässyt keskelle huonetta, syöksähti hädänalainen neito nuolennopeasti hänen ohitseen, esiripun taakse komeroon; hän toivoi — mutta ah! Ei ulospääsyä, vain paksu tammiseinä vastassa.

Silloin loppui häneltä toivo, rohkeus ja voimat. Hän vaipui polvilleen, painoi yhteenpuserretut kätensä seinää vasten ja kallisti niiden päälle ihmeenkauniisti muodostuneen päänsä.

Attila kääntyi. Tyytyväinen pilkkahymy kohosi hänen turpeille huulilleen. Tämä epätoivo, tämä avuton alistuminen ilahduttivat häntä sanomattomasti. Tuo kammotus kaikkosi, hän piti peliä — niinkuin niin usein ennen oli tapahtunut — helposti voitettuna.

"Ei, lintuseni", hän nauroi, "tässä häkissä ei ole aukkoa. Älä ole höperö. Et aavista, sinä nuori olento, miten suurenmoisen kohtalon ovat tähdet sinulle suoneet. Kuule siis — se on sinut voittava — sanoma, ihanampi kuin sille juutalaistytölle ilmestynyt. Hänelle ilmoitti enkeli, että hän on synnyttävä jumalan. Hän synnytti. Mutta poika päätyi — ristille. Mutta sinä synnytät minulle pojan, josta tulee Attilan perillinen ja maailman herra."

Kuumemmaksi kävi hänen arvioiva katseensa, mutta hän hätkähti.

Sillä kuin näkymättömäin voimain ponnahduttamana vimposi neito pystyyn maasta ja masennuksistaan.

"Minä? Sinulle? Pojan? Minä muserran sen kuvatuksen otsan, ennenkuin se saisi silmiään auki."

Attila hämmästyi, mutta koetti malttaa mielensä: "Niinpä saat sitten synnyttää kultakahleissa. — Mutta antaudu nyt hyvällä. Älä pakota minua käyttämään väkivaltaa! Sinä olet minun. Mikään jumala ei voi sinua pelastaa minun käsistäni."

"Mutta jumalatar!" huudahti neito hurskasuskoisen hartaudella. "Minun jumalattareni! Auta, heimoäiti Frigga!"

Pystyssä päin hän siinä seisoi, ei enää pelokkaana, vaan ylväänä, uhkaavana.

Tämän äkillisen muutoksen yllättämänä Attila astui, vitkastellen, askelen taapäin. Kylmä kammo tuli hiljaa häneen taas, mutta hän ei ollut sitä tuntevinaan, kohautti vain korkeita olkapäitään ja pilkkasi: "Miten hän mahtanee yrittää tunkeutua tänne?"

"Hän on jo täällä!" huudahti tyttö haltioissaan. "Minä tunnen hänen läsnäolonsa. Minä havaitsen, miten hän terästää käsivarteni." Ja hän kohotti molemmat ihanat käsivartensa häntä vastaan puristaen kädet nyrkkiin.

Attila perääntyi vielä askelen vuodetta kohti. Hän räpytti silmiään. "Sinä vain lisäät tuskaasi", hän vastasi sangen tylysti. "Kaikki ovat taipuneet — lopuksi."

"Mutta minä ennemmin kuolen!" huusi Ildiko ja seurasi häntä askelen perästä. Hänen hienopiirteiset sieraimensa värähtelivät, hänen kullalta loistavat silmänsä iskivät pohjattoman vihan salamoita: hunnista tuntui kuin nousisivat hiukset Ildikon päässä ratisten pystyyn. "Kosketapas vain minua, niin minä kuristan sinut!"

Silloin hunni säpsähti, kylmä kauhu solui hänen lävitsensä, hän käänsi silmänsä pois hänestä — nyt osui hänen katseensa pöytään ja sen kultaruukkuun.

"Ah, oikeaan aikaan! Parahiksi!" hän kuiskasi itsekseen, liukui, kuin väsyksissä, vuoteelle, sysäsi pienen juomapikarin syrjään, kävi molemmin käsin kiinni raskaaseen, leveään ja korkeaan, reunoja myöten täytettyyn ruukkuun, nosti sen huulilleen ja — joi.

Joi ja joi ja joi, käsistään laskematta, pitkin, syvin, janoisin, ahnein siemauksin tuon vahaisen astian melkein tyhjäksi — raskaan, enemmän mustan kuin punaisen viinin tuoksu levisi Ildikoa vastaan — jäi vain tilkka, jota hän ei jaksanut enää. Hän yritti, syvään hengähtäen, laskea ruukun pöydälle takaisin; mutta tuijottaessaan siinä eteensä verestäväreunaisin silmin hän panikin sen viereen, ilmaan, se putosi jääkarhuntaljalle ja viinitilkka värjäsi hohtavan valkean nahan siltä kohdalta tummanpunaiseksi.

Mutta juoja maiskutti kieltään ja nuoleskeli huuliaan. "Ah! Voi! Ah! Erinomaista! Melkein yhtä suloista kuin suuteleminen. Miten tyhmää — että olen niin kauan — neljäkymmentä vuotta — ylikin — ollut ilman! — Nyt korvaan sen! — Voi! Tosiaan niinkuin juoksevaa tulta. Mutta — raskasta! Nyt — Ildiko! Tule! Tule pian! Muuten minä — väsyn! Istuudu minun luokseni! Et? Etkö vieläkään?"

Suurin silmin katsoi neito lepertelijää.

"Oi, älähän! Älä katso niin surmaavasti! Minä en sitä jaksa — nähdä! En voi nähdä! Tahdon — sulkea silmät. — Ne menevät kiinni itsestään. Nukkua? Niin, hetken aikaa! Nähdä ihania unia! Ja — herättyä — ensin vielä lisää viiniä — ja sitten…"

Silloin hän raskaasti hengittäen retkahti selälleen, paksu, raskas pää solui vuoteen pääpuolen reunan yli, niin että hän joutui makaamaan niska reunan kohdalla. Hän alkoi kuorsata heti. Mutta se kuorsaaminen oli pikemmin korisemista. Hänen kasvonsa olivat tummanpurppuranpunaiset, suu ammollaan — punaisia pisaroita valui siitä — olivatko ne verta, olivatko viiniä? —

Ildiko meni aivan pylvään ääreen: "Oi, Frigga! Kiitos! Voi, vain ase!" hän kuiskasi intohimoisesti liikutettuna, tarttuen molemmin käsin tukkaansa.

Katso, silloin irtautuivat äkkiä komeat palmikot ja putosivat itsestään hänen avoimiin käsiinsä.

* * * * *

Ulkopuolella, morsiushuoneen kynnyksellä loikoi virkkuina viisi hunnia ja heidän päällikkönsä.

Kaikki hiljaa, ulkopuolellakin, sillä vierassuojan portin edustalla seisoi niin ikään vartijat, jotka estivät ketään lähestymästä.

Ja sisäpuolella — makuusalissa — kaikki hiljaa.

Vain kerran hyppäsi eräs — päällikkö — pystyyn ja pani korvansa lukolle, tirkisteli myös avaimenreiästä.

"Ettekö kuulleet mitään?" hän kysyi. "Puoliksitukahtunutta huutoa — arvelen? Hätähuutoa: 'Apua!'"

"Emme mitään", sanoi toinen.

"Ei sieltä mitään kuulunut", nauroi kolmas ja veti kysyjän viitasta takaisin alas kynnykselle. "Etkö lakkaa tirkistelemästä?"

"Ei siitä mitään näy", virkkoi ensimmäinen kyykistyen jälleen maahan.

"Pilkkosen pimeä siellä on. Lamppu on palanut tyhjiin."

"Ja muuten", irvisti toinen, "jos tuolla sisällä kenellä on hätä ja ken apua huutaa…"

"Niin ei ainakaan meidän herramme", päätti kolmas. Eikä nyt enää kuulunut mitään, ei kerrassaan mitään.

Lyhyt kesäyö loppui. Tähdet kalpenivat. Sitten nousi leimuavasta aamusarastuksesta aurinko komeana, voitollisena: tuli kirkas aamu, tuli keskipäivä.

Morsiushuoneessa ei hievahdustakaan. Ovi pysyi liikahtamatta, pysyi suljettuna.

Neljäs luku.

Jo monta tuntia ennen auringon ehdittyä puolipäiväkorkeuteen saapui
Khelkhalkin istumaan kärsivällisenä kynnykselle.

Mutta myös kärsimättömänä. Sillä tärkeitä, uhkaavalta kuulostavia sanomia oli yön ja aamun kuluessa saapunut monelta taholta sekaisin kaikenlaisista lähetystöistä ja käynneistä ja germaanilaiskuninkaiden ja tuomarien kokouksista: lähettejä, tiedustelijoita oli hän kuulustellut, hallitsijalle osoitettuja kirjeitä avannut…

Yhä levottomammaksi hän kävi.

Tosin ei odotus ikävystyttänyt häntä, vanhusta. Päiväkaudet hän olisi jaksanut nurisematta pysytelläidä kovalla kynnyksellä, jossa hän kyykötti. Mutta erinäiset ilmoitukset, rajavartijain kyselyt, uhkaavat merkit näyttivät vaativan ratkaisua, ohjeita, torjuntaa.

Ja näiden väikkyessä hänen mielessään nousi tuohon uskolliseen mieheen vähitellen jokin ahdistava aavistus, kun hän uudestaan kuunnellessan ovella ei vieläkään kuullut Attilan lausuvan ainoatakaan sanaa, ei liioin minkäänlaista ääntä nuoresta aviovaimosta.

"Nukkuisivatkohan — molemmat — näin pitkään? Tuskinpa!"

Ja surulla hän ajatteli sitä suunnatonta ruukkua, joka oli täynnä kaikkein väkevintä viiniä, mihin herra ei ollut laisinkaan tottunut.

Vielä kerran, sittenkuin hän oli turhaan kuunnellut, hän tukahdutti pelkonsa ja asettui kärsivällisenä, mutta huoaten, jälleen kynnykselle.

Silloin ajaa karautti taas pölyn peittämä ratsumies — kuolleena kaatui hänen hevosensa vierassuojan edustalle — ja antoi hänelle kirjelmän. "Olemme ajaneet väsyksiin erään Ardarikin gepidin ja saaneet sen häneltä", ilmoitti hunni hengästyneenä. "Hänen oli määrä viedä se Tyyrinkiin, ja meidän täytyi hakata hänet palasiksi ennenkuin se häneltä lähti."

Khelkhal leikkasi langan poikki, loi silmäyksen kirjeeseen — rupesi heti kolkuttamaan ovea miekkansa ponnella ja huusi: "Ja vaikka pääni menisi — ylös, Attila! Ylös, ylös! Nyt ei ole aika maata! Ei liioin juoda ja suudella. Aukaise, herra! Lue! Kapina! Ardarik uhmaa julkisesti! Hän on koonnut tänne aivan lähelle koko sotaväkensä! Svaabi Gerwalt on paennut hänen luokseen! Germaanit nousevat kapinaan!"

Hiljaa kaikki.

Silloin se uskollinen mies huusi: "Niinpä minä sitten avaan itse, vihastasi huolimatta!"

Ja hän otti vyönsä taskusta hänelle uskotun avaimen ja aukaisi lukon.

Mutta ovi pysyi liikkumatta, vaikka hän painoi ja sysäsi käsivarsin ja polvin.

"Se sisäsalpa! Rautasalpa! Sisäpuolelta lykätty eteen!"

"Miksi? Mitä varten herra on niin tehnyt?"

Arkoina, jännityksissä, uteliaina kurkkivat vartijat hänen takanaan.

"Pois siitä, nenäkkäät!" tiuskaisi hän heille. Miehet väistyivät kuin koirat, joille ärjäistään.

"Attila! Rouva Ildiko! Avatkaahan toki! Vetäkää salpa pois edestä!
Tärkeitä tietoja! Germaanit kapinoivat!"

Silloin hän kuuli, miten raskas salpa vedettiin sisäpuolelta hitaasti, vaivoin, syrjään.

Nyt lensi lukitsematon ovi itsestään auki — nopeasti hän astui sisään, vetäen jälkeensä oven lukkoon.

Ildiko seisoi hänen edessään, ääneti, kalpeana, suorana. Salvan luona hän seisoi, sillä hän sen oli lykännyt syrjään.

Yhä vielä olivat verhot vedettynä tuolla ylhäällä poikittain kattovalon eteen — lamppu oli aikoja sitten sammunut. Niinpä vallitsi siellä hämärä, vaikka ulkona oli räikeä puolipäiväauringon paiste.

Hän tunnusteli eteensä, koetti totuttaa silmiään.

Ensiksi huomasi hänen etsivä katseensa mahtavan kultaruukun. Se virui kumollaan nahkojen päällä, edessä lätäkkö ikäänkuin verta, mutta mustanpunaista viiniä se oli, tuoksuen sangen vahvasti, niin että voimakas haju tuntui koko huoneessa. Hän astui sen ylitse, leveän vuoteen ääreen.

Siinä makasi — nyt hän sen näki — hallitsija selällään, hievahtamatta.

Hän näytti nukkuvan sikeästi, mutta tuntui oudolta, että purppurapeite kätki hänen kasvonsa melkein kokonaan; vain suu oli näkyvissä, ja se oli ammollaan.

"Nukkuuko hän?" kysyi vanhus hiljaa morsiamelta. Tämä ei vastannut mitään. Liikkumatta hän pysyi paikallaan seisomassa.

Silloin astui Khelkhal aivan viereen ja veti peitteen pois kasvoilta.

Säikähtyneenä hän kiljaisi.

Silmät, selkosen selällään, mutta elottomina, vielä tavallista enemmän kuopistaan ulos pullistuneina, katsoivat tylsästi Khelkhaliin. Hänen piirteensä olivat hurjasti vääntyneet ikäänkuin kouristuksesta tai kovista tuskista, kasvot olivat ylt'yleensä pöhöttyneet, verenpunaiset, verenpunaiset olivat silmänvalkuaisetkin. Punaisia täpliä — eivät nekään viiniä! — eivät, jotakin muuta ne olivat — näkyi räiskyneen hänen poskilleen ja kaulalleen ja valkeille silkkisille alusvaatteille.

Mutta Khelkhal ei tahtonut uskoa, mitä näki.

"Herra!" hän huusi ja ravisti häntä käsivarresta — se retkahti hervotonna alas.

"Herra!" Suurella vaivalla hän kohotti nyt leveän, raskaan yläruumiin ylös — se oli vielä aivan lämmin. "Attila! Herää! Sinä nukut vain!"

"Ei!" virkkoi neito tyynesti ja lujasti. "Hän on kuollut."

"Kuollut!" parkaisi vanhus rajusti. "Ei, ei!" Hän hypähti pelästyneenä taapäin.

Silloin kaatui puoliksi kohotettu ruumis jäykkänä ja raskaana kuin lyijy takaisin vuoteelle.

"Kuollut! Todella kuollut? Voi! Näenhän minä: verta. Verensyöksy — niinkuin usein ennenkin — voi, se viini! Se hänet on tappanut."

"Ei ole. Minä hänet kuristin. Hän oli päihtyneenä nukkunut. Mutta heräsi jälleen. Hän tahtoi minut… pakottaa. Silloin minä lykkäsin oven salpaan, ettette te voisi tulla häntä auttamaan. Hiuksillani minä hänet tukehdutin."

"Naisen murhaama!" huusi vanhus tuskallisesti ja repi tukkaansa ja partaansa. "Ole vaiti! Hirtehinen! Kirottu! Jospa sen hunnit saisivat kuulla. Epätoivoon he lankeaisivat! Voi, suuri Attila naisen käden kaatamana! Hänen henkensä tuomittu elämään iankaikkisesti alhaisessa madossa!"

Ja hurjassa tuskassaan vanhus heittäytyi polvilleen ruumiin ääreen, peittäen suudelmilla sen kädet ja otsan.

Tarkkaavaisena, jännittyneenä kuuli neito nämä sanat. Hän tiesi tarpeeksi paljon hunnien sielunvaellususkosta ymmärtääkseen täysin sen merkityksen — merkityksen hunnilaiskansallekin.

"Onko se sitten totta?" valitti Khelkhal, kavahtaen pystyyn ja taas heittäytyen ruumiin päälle. Hän olisi niin mielellään epäillyt sitä kuolintapaa!

"Luuletko Ildikon voivan valehdella? Luuletko, että minun oli helppoa koskettaa tuota iljetystä näillä käsillä? Taistelu oli lyhyt: päihtymys teki hänet melkein puolustuskyvyttömäksi."

"Niin, totta se on!" päivitteli vanhus. "Tuossa! Hänen hampaidensa välissä on vielä haiven germaanittaren keltaisista hiuksista! Voi, tämä on hirveää!" Hän otti suuren vuodematon ja viskasi sen vainajan kasvojen päälle. "Minä en voi niitä katsoa. Odotahan, sinä murhaaja! Kolme päivää suojelee sinua vielä pyhä juhla, mutta neljäntenä pitää sinun, yhdessä omaistesi kanssa, kuolla kauhea kuolema."

Ja hän antoi hänet hunnisotilaiden huostaan, jotka hän nyt huusi saapuville, käskien telkeämään vangin erääseen tyrmänä käytettyyn, tornimaiseen, korkeaan laakeakattoiseen pölkkyvarustukseen: "Yksikseen! Ei heikäläisten mukaan! Eikä Ellakin luo! — Panette kolme miestä vahtiin suljetun oven eteen. Jos hän pääsee karkuun, vahdit kuolevat."

Ja hänen viittauksestaan otettiin neito kiinni ja vietiin pois.
Syvään hengittäen hän lähti morsiushuoneesta — kuolinkammiosta.

"Tottelemme, ruhtinas", virkkoi vartijain päällysmies katsellen kummastellen ympäri huonetta. "Mutta — missä on —? Hän ei ole tullut kynnyksen yli! — Missä herra on?"

"Tässä hän on", vastasi voihkien vanhus, tuskan raastamana, "kuollut hän on!" Hän tempaisi peitteen pois.

"Kuollut? Attila?"

"Voi, voi!"

"Kuollut! Siis murhattu!"

"Kuka on murhaaja?"

"Ketään ei ole tullut sisään!"

"Mehän makasimme kynnyksellä!"

"Siis naisen murhaama."

Niin ulvoivat hunnit sekaisin.

"Ei! Ei murhattu!" huusi Khelkhal jyrisevällä äänellä, ojentautuen suoraksi. "Miten voitte ajatellakaan. Tyttö murhannut — hänet! Miehen, joka oli väkevä kuin härkä. — Katsokaa! Tuon valtavan suuren ruukun — hän ei muulloin koskaan juonut viiniä — tehän tiedätte sen! Viime yönä on hän tyhjentänyt sen liian pian — hän kuoli verensyöksyyn — viinin ja rakkauden autuaaseen kaksoishurmioon! Kadehdittava loppu! Kutsukaa Dzengisitz, Ernak ja kaikki ruhtinaat tänne. Heidän on saatava siitä tieto ja julistettava se kaikelle hunnien kansalle: mahtaja kuoli iki-ihanan kuoleman."

Viides luku.

Järkyttävä, suurenmoinen kaikessa barbaarisessa viileydessään oli hunnikansan tuska mahtavan hallitsijansa kuolemasta, ainoan suuren miehen, joka koskaan oli sen keskuudesta noussut — tai nouseva.

Hämärä tunne näytti valtaavan nuo tuhannet: "Tässä lepää särkyneenä se vahva rengas, joka oli kerännyt yhteen kaikki hunnilaumojen yksityiset ja itseksensä helposti katkeavat nuolet, pitänyt ne koossa murtumattomana voimana." He aavistivat, että siinä makaa nyt kuolleena maassa hunnien mahti ja suuruus ikuisesti; heidän tähtensä oli sammunut.

Epätoivoiset olivat niiden tuhansien miesten, naisten ja lapsien valituksenpurkaukset, joita makuuhuoneessa kuljetettiin ruumiin ohi, sillä hunnit eivät ainoastaan pelänneet ja ihailleet, jopa jumalaisena olentona palvoneet, vaan kiihkeästi rakastivat häntä — huolimatta hänen ankaruudestaan — nämä hänen hunninsa, joiden omaperäisyyden, joiden edut ja inhoittavuudet olivat hänessä yhtyneet ja päässeet esiin korkeimmassa, koskaan saavuttamattomassa täydellisyydessä.

Kaikki lankesivat maahan kuolinsijaksi tulleen morsiusvuoteen ääreen kasvoilleen tai polvilleen, ulvoivat ja parkuivat, raastoivat rintaansa, nyhtivät harvakasvuisia haiveniaan, repivät vaatteensa.

Yksi niistä tuhansista, jotka sillä tavoin heittäytyivät maahan, ei noussut enää. Se oli Zerko, epämuodostunut kääpiö, vainajan hovinarri, niin ruma, että herätti pilkkaa ja naurua. Attila oli suojellut häntä kymmenet vuodet toisten mielivallalta ja raakuuksilta. "Sinä olet kuollut", huusi hän kyynelet silmissä, "miten voisi Zerko elää?"

Ja vuoteen jalkopäässä hän työnsi puukon sydämeensä.

Kauan, kauan kesti, päivän ja yön läpeensä, keskeytymättä tämä valitus makuuhuoneessa.

Khelkhal, Dzengisitz, Tsendrul ja Ernak olivat vuorotellen johdattaneet joukkoja sisään. Ernak-poikanen oli kuitenkin aikaisimmin kuivannut kyynelensä ja tuon tuostakin kuiskaillen ruhtinas Tsendrulin kanssa ruvennut osoittamaan ylpeää, oudon uhmaavaa käytöstä yksinpä Dzengisitziäkin kohtaan.

Ellakille toi puutorniin Khelkhal tiedon isän kuolemasta.

Hän ei näyttänyt uskovan verensyöksykuolemaan.

"Entä Ildiko?" — se oli hänen ensimmäinen kysymyksensä — "tuliko hänestä hänen vaimonsa? Mitä sinä hänelle aiot?"

"Pysyy vangittuna", vastasi vanhus synkkänä, "kunnes kuolee omaisineen."

"Ja minun muka pitäisi uskoa, että hänestä tuli hänen vaimonsa? Uskoa, että hän kuoli verensyöksyyn? Khelkhal murhaisi herransa lesken? Verenhimoisessa vihassasi paljastat itsesi. Ildiko ei ole hänen leskensä! Hän on Attilan —"

"Vaiti, jos henkesi on sinulle rakas!" varoitti vanhus vihaisesti.

"Päästä minut, vain silmänräpäykseksi, ulos! Anna minun puhutella häntä!"

"Eikö mitä, sinä rakastunut hupsu, sinä kehno poika! Sinä pysyt täällä vankina, kunnes — kunnes tyttö ei enää tarvitse suojelusta. Katso, minä suutuin Dzengisitzille, joka hylkäsi esitykseni sinun vapaaksipäästämisestäsi — tällä hetkellä, jolloin koko Mundzukin valtakunta horjuu. Minä olenkin aina tahtonut enemmän sinun parastasi kuin — isäsi ja veljesi! Hän epäsi. Vain veljien ja ruhtinaiden yhteinen päätös voi tuomita ja päättää isän vangituttamasta. Minä tahdoin, hänestä huolimatta, päästää sinut vapaaksi, mutta nyt, kun paljastat mielettömyytesi, jäät vangiksi siihen asti, kunnes et enää voi vähääkään muuttaa sitä kostoa, jonka olen suuren vainajan ruumiin ääressä vannonut."

Kuudes luku.

Niin oli jumaljuhlan ensimmäinen päivä kulunut loppuun.

Nyt valmistivat hunnit suurelle hallitsijalleen hautajaisjuhlaa.

Kaikkein ensiksi ajelivat miehet partansa ja naiset hiuksensa oikealta puolen aivan kaljuksi.

Sitten viilsivät miehet tikareillaan haavoja molempiin poskiinsa, niin syviä, että niihin olisi saattanut pistää sormensa; sillä ei naisellisin valituksin ja kyynelin tullut ruhtinaista vakavinta surra, vaan miehenverin.

Sen jälkeen pystytettiin suurelle avoimelle torille keskelle leiriä, niinsanottuun "renkaaseen", jota käytettiin sotilaiden kokoamiseen ja katsastukseen, mutta myös ratsumiesten ja ratsujen temmellyspaikkana ja kilpa-ajoratana — senvuoksi se oli sangen avara — eräs koko hunnilaisen kuningasaarteiston kaikista suurimpia kalleuksia.

Se oli valtavan korkea ja tilava täyssilkkinen teltta, hienointa tummanpurppuranpunaista silkkiä, Kiinasta keisarin lahjana Tibetiin, sieltä Persiaan saapunut; sieltä taas oli, Byzantionin parempina päivinä, eräs roomalainen sotapäällikkö ottanut tuon kalleuden sotasaaliiksi ja tuonut pääkaupunkiin. Mutta Attila kuuli lähettiläiden kautta tästä purppuraisesta ihanuudesta ja pani kerran johonkin kiristyssopimukseensa tuon loistoesineen luovuttamisen ehdoksi, jota viheliäinen imperaattori ei voinut hylätä.

Tämä teltta, jossa Attila oli vain harvoin, esiintyessään suurimmassa prameudessaan, ottanut vieraita kuninkaita vastaan, pystytettiin nyt puhtaasta kullasta tehtyjen tukitankojensa varaan. Kultainen liikkuvasiipinen lohikäärme, joka näytti tuulessa lyövän siipiään ylös ja alas, kieli lekkuen ja häntä kiemurassa, komeili ylhäällä päätangon nupissa.

Tähän telttaan, joka alhaalta ylös asti oli täynnä sotasaaliiksi otettuja kallisarvoisia aseita ja hevosvaljaita, kaikki helmissä ja jalokivissä kimaltelevia, he kantoivat vainajan kultaisessa arkussa, joka oli pantu hopeiseen ja hopeinen rautaiseen. Sittenkuin teltta oli tällä tavoin täytetty ja koristettu, Dzengisitz, Khelkhal ja muut ylhäiset kokosivat kaikki ne leirin hunnit, joilla oli ratsu käytettävänään — niitä oli monen monta tuhatta —, järjestivät ne ratsueiksi, ja sitten he ratsastivat kolmesti käymäjalkaa, kolmesti ravia, kolmesti laukkaa, kolmesti täyttä karkua teltan ympäri, jonka edustalla jalkaväki taajana tungeskeli. Ratsastaessaan he yksitoikkoisesti lauloivat tai mölisivät Attilan mielilaulajan, sen runsailla lahjoilla palkitun, sepittämää kuolinlaulua, monin paikoin nyyhkytysten keskeyttämää:

"Attila, Mundzukin poika, hallitsija hurjain hunnein, kauas kuulu kansain herra, germaanein ja vendein voima, maita sull' ol' ennestäänkin; satamäärin kaupungeita lisäks' vielä keisareilta Itä-Rooman, Länsi-Rooman anastit sa pakkovalloin. Nuopa tuosta säikähtyivät: siitä saakka vuosittaisin aarteitaan he toivat sulle, kaikkea sa jott'et veisi. — Sinust' ennen kuulumaton maine kulki kautta kansain.

Itse Puru, henki taiston sotisäilän antoi sulle. Viuhuvaisin nahkaruoskin aivan niinkuin orhikarjan pakotit sa kansat kaikki tietä tahtos kulkemahan.

Täytit tään kun onnekkaasti, onnekkaasti myöskin kuolit: Kaatanut ei miestä miekka eikä vilppi veljein viekas, tappanut ei tauti, eikä ikä vienyt vainajaksi. Ei, vaan vailla vaikerrusta kunniana kunnon kansan kuolit niinkuin kukka kuolee. Täysin, runsain ruumiinvoimin nukuit helmaan kauniin vaimon riemuiten ja tuskatonna. Kuolemaksko kutsuisimme moisen oivan matkaanlähdön, jota kostaa ei oo tarvis? Sinut kätkimme me kultaan; sitä Länsi-Rooma antoi. Hopeaan sun hoivasimme; Itä-Rooma maksoi sillä. Rakensimme rauta-arkun; viholliset raudoin voitit.

Siirtynyt on sielus' suuri toiselle jo sankarille, joka taasen vuorostansa hunnit voitosta vie voittoon. Ylivalta maailmassa ain' on meidän — — —"

Laulua he eivät saaneet lopetetuksi.

Tällä kohtaa se keskeytyi rutosti. Sillä yht'äkkiä ajaa karautti eteläportista hautauspaikalle hunnilaisia ratsumiehiä, niiden joukossa Ernak-pojan ylimmät palvelijat ja seuralaiset, liikkeissään ja eleissään kaikki paon ja pelästyksen tunnusmerkit. "Apuun!" huusivat he. "Apuun! Kostamaan! Gepidit! Kuningas Ardarik murtautui leiriin!"

Seitsemäs luku.

Ja niin oli laita.

Gerwalt oli hakenut hänet.

Vapauduttuaan "kunniavahtinsa" silmälläpidon alaisuudesta oli alemanni pysytellyt piilossa leirissä. Yritys hävitä sieltä tiehensä ei ollut onnistunut, mutta kun tieto hallitsijan kuolemasta oli ikäänkuin ukkosenisku lävähtänyt leirin kaikilla kaduilla ja toreilla, oli hänen onnistunut siinä hämmingissä, joka oli hunnit vallannut, ja vastustamattomasti tempaissut kaikki, portinvartijatkin, kuolinvuoteen ääreen, nopean hunnilaisratsunsa selässä — sen omistaja lojui ulvoen Attilan makuusalissa — päästä livahtamaan eteläportista.

Hän oli kuullut kuningas Ardarikin saapuneen suurella sotavoimalla rajametsään, joka Theiss-joen ja Attilan leirin eteläpuolella ulottuen laajalle tämän ja Körös-joen välille erotti välittömästi siihen rajoittuvan ja gepidien maan toisistaan.

Tuo uskollinen mies ei hellittänyt ohjia ennenkuin saapui gepidien etuvartijain luo.

Ollen ratsastuksesta hengästymäisillään hän ilmoitti kuningas Ardarikille tuon suuren uutisen ja hunnien leirissä sitä ennen sattuneet tapaukset, vannotti ruhtinaan lähtemään kaikkein kiireimmiten auttamaan vangittuja, pelastamaan arvoasemansa nojalla hyvällä tai tarpeen tullen väkivallalla heidät mitä julmimmasta kuolemasta, ryhtymään ehkä vielä suurempaan, yleisempään ratkaisuun. Hän kehoittikin nimenomaan tuohon jälkimmäiseen, sillä pelätyn päällikön kaaduttua oli myös tässä urhoollisessa miehessä pelko hunnien valtakuntaa kohtaan kuollut.

Kuningas Ardarik ei vitkastellut silmänräpäystäkään. Syvään huokaisten hän virkkoi: "Suuri hetki on käsissä, se kauan kaivattu. Se tuli pikemmin kuin toivoa saattoi. Hyvä, se ei ole tapaava meitä pieninä, eikä hitaina. Minä tulen."

Hyvin hän tiesi, kuinka vähän hänen tänne kerätty sotavoimansa painoi hunnileirin kymmeniätuhansia vastaan. Lisäksi tuli, että vain hänen ratsumiehensä — pari vaivaista tuhatta! — voivat oikeaan aikaan ehtiä perille vangittuja pelastamaan. Paljon suurempi osa hänen sotajoukkoaan oli, niinkuin kaikki nämä germaanilaiset nostoväkijoukot, jalkaväkeä. Kuitenkin hän käski heti paikalla — ei hän juonut pohjaan sarveakaan, jonka hän oli nostamaisillaan huulilleen, kun alemanni astui hänen eteensä — ratsumiestensä nousta hevosenselkään ja lukunsa lisäämiseksi toisella puolella ottaa kunkin mukaan yhden jalkamiehen, joka väliin istui ratsastajan takana hevosenselässä, väliin juoksi ratsun vieressä, käsi pitkässä hulmuavassa harjassa. Ratsumiesten kantajoukkona oli kuninkaan uskollinen seuruemiehistö valikoituine ratsuineen ja oivallisine, anteliaiden seurueherrain lahjoittamine puolustus- ja hyökkäysaseineen. Mutta niitä ei kuitenkaan ollut kuin kaksisataa hevosta.

"Ratsuille, miehet!" huusi kuningas valtavan, ruskean taisteluratsunsa selästä, kohottaen peitsensä. "Nornat kutsuvat, itse kohtalonjumalatar Wurd viittoo teitä tulemaan. Kuolleena makaa Attila! Nyt ratsastakaa niinkuin ette koskaan ennen ole ratsastaneet: ratsastatte vapauteen."

Ja joutuin kävi riento suhisevaa, kapsavaa karkua vanhalla, vielä hyvinsäilyneellä roomalaistiellä, joka vei etelästä, Tonavalta käsin pohjoiseen, Theissiä kohti ja Attilan leirille joen vasemmalle rannalle. Useampituntisen tiukan ratsastuksen jälkeen he saapuivat hunnien pääkaupungin uloimmille puumajoille.

Portinvartijat päästivät Ardarikin tulemaan muitta mutkitta. Hänhän oli heille aivan tuttu uskollisimpana ja amali Valamerin ohella suurinta kunnioitusta nauttivana kaikista alamaiskuninkaista.

Ensimmäiset, jotka leirissä ratsastavat gepidit kohtasivat, olivat Ernakin seuralaiset. He kuljettivat tätä kuninkaallisiin vaatteisiin puettua poikasta, jonka sinisenmustille hiuksille olivat laskeneet pienen sakaradiadeemin — liian väljä, kirjaeltu ja riippuvilla kultapalasilla runsaasti koristettu purppuravaippa, liehuva ja luiskahteleva, kätki tuon pojan-vartalon tykkänään — pitkin katuja, hankkiakseen hänelle suosiota ja kannattajia.

Sillä vielä ei suuri hallitsija ollut haudattu, ja jo riitelivät hänen pienet perillisensä perinnöstä: nuo epälukuisat pojat, joista aikalaiset sanoivat, että ne yksin muodostivat pienen kansan. Monet heistä olivat vielä nuoremmat kuin Ernak eivätkä useimmat täysikasvuisista olleet läsnä leirissä, vaan virkamiehinä, käskynhaltijoina, sotapäällikköinä, johtajina, isän lähettiläinä hajaantuneina laajaan valtakuntaan. Eikä kuolinpaikalta kuitenkaan puuttunut myöskään poikia, jotka eivät tosin halunneet pitemmittä puheitta nykäistä omakseen palasia valtakunnasta — sen he pidättivät itselleen myöhempään ajankohtaan palkkioksi palveluksistaan —, mutta jo nyt asettuivat Ellakin, Ernakin, Dzengisitzin tai huomattavampain poissaolevain veljien puolelle ja värväsivät heille kannatusta. Niin oli jo isän kuolinvuoteen ääressä alkanut tuo vihaa uhkuva, pian verisiin murhiin ja taisteluihin puhkeava veljesriita, josta oli germaaneille koituva niin tuntuvaa etua heidän ravistaessaan päältään kaikkien noiden vallantavoittelijain ies.

Prinssin kasvattaja, aseenkantaja, hovimestari ja varsinkin myös ruhtinas Tsendrul, kasvattajan veli, olivat jo Attilan eläessä salaa, hiljakseen kaikkialla hunnikansassa samoinkuin leirissäkin, niin myös niiden laumain keskuudessa, jotka majailivat teltoissa ja vaelsivat maakunnissa paikasta toiseen, levittäneet tietoa, että isä oli viimeisenä tahtonaan hunnilaisten päämiesten edessä — tie vannoivat itse lukeutuvansa todistajiin — asettanut tuon kauniin pojan valtansa yksinperijäksi; kaikkien muiden poikain tuli hallita vain Ernakin alikuninkaina tai käskynhaltijoina hänen yliherruutensa alaisina ja hänen toimenantonsa nojalla.

Nyt, isän kuoltua, he olivat kiireesti leiristä käsin lähettäneet airuita joka paikkaan viemään tätä ilmoitusta, ja joskaan he eivät itse pääkaupungissa vielä uskaltaneet pelätyn Dzengisiztin tähden — Ellakinhan oli kaikeksi onneksi Attila itse tehnyt vaarattomaksi eikä hän myöskään ollut erikoisessa suosiossa täysveristen hunnien silmissä — esiintyä noine kauasmenevine vaatimuksineen, niin tekivät he kuitenkin kaikkensa valmistaakseen tätä viimeksimainittua esiintymistä. Sitä varten he kuljettivat kaunista valtaistuimellepyrkijää pitkin katuja ja koettivat herättää mieltymystä häneen, niinkuin kaikki tiesivät, suuren hallitsijan rakkaimpaan, nyt orpoon poikaan. Mutta niiden, jotka täten tulivat auttamaan häntä herruuteen, täytyi sitten päästä ennen muita myös osille hunnilaisvaltakunnan vallasta ja aarteista.

Sillä tavoin oli jokaisessa kujannurkkauksessa yhä kasvanut se joukkue, joka pojan valkoisen hevosen perässä ratsasti tai juoksi, suosiota hoilaten, suurta isää ja poikasen miellyttävyyttä ja kauneutta ylistäen.

Eräs portinvartijoista oli ratsastanut leiriin edeltäpäin ilmoittamaan herran perillisille Ardarikin tulosta. Hän tapasi ensiksi Ernakin.

"Onko hän vihdoinkin täällä, se laiska germaanikoira?" huusi poika kohottautuen leveiden kultalapaisten jalustimiensa varaan ja ratsunsa pään yli kurottaen. "Minä kyllä opetan häntä antamaan herransa odottaa! Attila oli käynyt heikoksi vanhuuttaan! Eteenpäin!"

Ja hän piiskasi yhdeksänkaistaleisella hunnilaisruoskallaan eläimen kylkiä, painoi kannuksen kupeeseen, niin että veri tirskahti, ja ampaisihen kappaleen matkaa edelle toisista gepidiä vastaan.

"Missä sinä näin kauan olet viivytellyt, Ardarik?" kirkaisi hän epäkauniilla, kimeällä, liian korkealla äänellä kuninkaalle.

Tämä oli hänet huomatessaan vetänyt ohjaksista. Liikkumattomana hän istui, ikäänkuin vaskinen ratsaskuva, korkean, valtavan sotaratsunsa selässä, tumma viitta laskihen hänen leveiltä harteiltaan, hänen kypäristään kohosivat kuningaskotkan valtavat siivet, sen alta valuivat pitkät, kullanruskeat, mutta jo vähän harmaantuneet kiharat rautapaidalle asti, keihästä hän piti, kärki pystysuorassa alaspäin, rauhallisen keskustelun merkkinä. Vaiti, vakaana ja ylväänä hän siinä istui, ja aito kuninkaallinen oli kuva: tämä väkevä mutta levollisena pysyvä voima olisi herättänyt jokaisessa ajattelevassa kunnioitusta, arkuutta, niin, varovaisuutta.

Mutta tuo puolislaavilainen hunnilaispoika kirkui: "Missä sinä olet näin kauan vitkastellut, gepidi? Minun suuri isäni erkani tästä elämästä vihoissaan sinulle. Odotutit Attilalla itseäsi! Sitä ei anneta koskaan anteeksi. Minä perin samalla kuin valtakunnan sinun rangaistuksesi toimeenpanon. Älä istu siinä edessäni hevosenselässä kuin öykkäri! Alas ratsultasi, senkin mahtaileva germaani! Lankea polvillesi minun viereeni, suutele jalustintani ja odota, mitä tuomitsen kohtaloksesi!" Ja hän sivalsi ilmaan hunniruoskallaan.

Ardarik pysyi ääneti. Hän ei liikahtanutkaan. Mutta varoittaen, pahaaennustavasti hän kiinnitti teräksenharmaat silmänsä vihoissaan menoavaan poikaan. Tämä kannusti kärsimättömänä hevostaan, ratsasti ihan kuninkaan viereen ja huusi: "Joko kohta, huovi."

"Minä en neuvottele poikasten kanssa", virkkoi kuningas katsoen hänen päänsä ylitse, "mutta te, te hunnien ruhtinaat, sinä, Tsendrul, kuulkaa sanani. Vain Attilalle olen valan tehnyt, en hänen pojilleen, en ole velkapää tunnustamaan heille uskollisuutta tai kuuliaisuutta. Mutta suuren isän takia neuvon teille hyvän neuvon: sopikaamme kaikesta rauhassa. Asettakaa vangitut germaanit germaaneista ja hunneista kokoonpannun oikeuden eteen ja…"

"Pidä suusi neuvoinesi, röyhkeä huovi!" huusi Ernak. "Minä olen sinun herrasi. Sen saat nyt tuta."

"Koskaan, ruhtinas Tsendrul, en minä rupea poikasta palvelemaan. Palvelun aika on ohi. Minä ja Valamer, amalungi, me olemme tästä lähin vapaat. Ja minä neuvon teitä, te hunnien ruhtinaat, päästäkää muutkin germaanilaiskansat vapaiksi. Teidän täytyy kuitenkin — tehkää se ennemmin vapaaehtoisesti!"

"Emme!" huusi Ernak. "Kuin katraan oinaat, kuin maatilan orjat jaamme me, herranne perilliset, teidät keskenämme. Irti toisistaan riuhtaisemme me teikäläiset kansat. Yhden riekaleen otan minä gepidien kansasta ja toisen saa Dzengisitz; kuusi muuta, arvan määräämänä, lankeaa kuudelle muulle veljelle. Opitte tuntemaan minut, te germaanilaiskoirat."

Ja hän kohotti ruoskan iskuun ja löi kuninkaan ratsua päähän, niin että se hypähti pystyyn takajaloilleen.

Mutta heti paikalla taltutti selässäistuja vimmastuneen eläimen reisiensä rautaisella puristuksella, nosti nyt ja uhkaavasti käänsi vaivuksissa olleen keihäänsä: "Varjele itsesi! Minä varoitan. Älä lyö toiste! Muuten —"

"Pyh", kirkui Ernak, "muudan vangittu juutalainen kertoi äskettäin eräästä kansansa kuninkaanpojasta jutun, joka miellytti minua. Kansa napisi häntä vastaan, mutta vallanperillinen lausui: 'Minun isäni ruoskitti teitä raipoilla, mutta minä kuritan teitä skorpiooneilla'. Ota opiksesi, germaani!"

Ja hän heilautti ruoskaansa taas, tällä kertaa lyödäkseen kuningasta kasvoihin.

"Kuole sitten, nuori myrkkymato!" huusi tämä ja varjellen iskun, kannustaen ratsuaan, syöksi keihään hänen kullalla kirjaellun rengaspanssarinsa läpi sellaisella voimalla hänen rintaansa, että kärki tunkihe hartiain välistä ulos.

Mutta pahoin oli hänenkin henkensä uhattuna.

Sillä ennenkuin hän kerkesi tempaista keihään pois selälleen suistuvan ruumiista, oli ruhtinas Tsendrul hänen vieressään ja huutaen: "Alas, lapsenmurhaaja!" heilautti käyrää sapeliaan hänen päänsä päällä.

Kuitenkin ennenkuin isku ehti pudota, lensi heittokeihäs ruhtinaan otsan läpi — Gerwalt oli tähdännyt osuvasti.

"Karatkaa päälle, gepidit! Vapaus!" huusi alemanni tempaisten sotakirveen vyöstään käteensä.

Kaikuvin riemuhuudoin heittäytyivät Ardarikin ratsumiehet molempain päällikköjen kaatumisen johdosta kauhun tyrehdyttämän vihollisen päälle. Jykeväin germaanilaisratsujen painokas törmäys viskasi heti hunnien hevoset kumoon: ulisten pakenivat hunnit syvemmä leiriin, voitonriemuisasti huutavain germaanien takaa-ajamina.

Kahdeksas luku.

Pako ja takaa-ajo pysähtyi tosin pian, heti kun hunnit ja gepidit olivat saapuneet puukaupungin keskustaan, hautajaispaikalle, missä monta tuhatta hunnia, toiset ratsain, toiset jalkaisin, oli pakkautunut tungokseksi kuolinteltan edustalle.

Mutta jo ennemmin, matkalla pääpaikalle, soi kohtalo päälletunkeville menestystä, jota kukaan heistä ei osannut toivoakaan.

Kun Ardarik miehineen ratsasti erään leirikujan korkean kulmatalon ohi — pari hunnilaista soturia, jotka näyttivät olevan ovella vahdinpidossa, tempasi pakoonsyöksijäin vyöry mukaansa —, kuulivat he talosta huudettavan kuninkaan nimeä ja gootin kielellä apua ja vapautusta.

Gerwalt hyppäsi alas ratsultansa ja rikkoi sotakirveellä puisen ikkunaluukun, joka ollen ulkopuolelta salvassa sulki maakerroksen ikkunan. Joutuin ryömivät aukosta Wisigast, Daghar ja heidän seuralaisensa. He olivat melun hälyttäminä katsellessaan luukun raoista huomanneet hunnien pakenevan ja gepidien ratsastavan perästä.

Iloisesti tervehdittyinä ja aseilla varustettuina liittyivät vapautetut Ardarikiin ja hänen väkeensä. Nyt vasta he saivat kuulla — vartijat eivät olleet puhuneet heille sanaakaan — suuren uutisen Attilan kuolemasta ja Ildikon ihmeellisestä pelastuksesta, mutta myöskin hänen vankinaolostaan jossakin Gerwaltille tuntemattomassa talossa.

Kun nyt germaanit olivat saapuneet keskustaan kuolinteltan lähettyville, keskeytyi lähestyvä ratkaisu hetkiseksi.

Gepidit hämmästyivät äkätessään noin suunnattoman määrän kokoontuneita hunnilaisia sotilaita, ratsuja jalkamiehiä. Mutta näiden johtajat, varsinkin Dzengisitz ja Khelkhal, tiedustelivat hengästyneiltä pakolaisilta ensin niitä tapahtumia, jotka juuri ikään olivat sattuneet leirin eteläpuolella.

Vihastuneina he kuulivat tiedon Ernakin ja ruhtinas Tsendrulin kuolemasta. He ja heidän joukkonsa näkivät vähitellen, miten vähän oli gepidejä, jotka kuninkaansa ylevämielinen pelastushalu oli temmannut tänne — niinkuin nyt näytti, välttämättömään turmioon.

"Ernak murhattu! Tsendrul tapettu!" huusi Dzengisitz. "Kuule, isä
Attila, me kostamme heidän puolestaan."

Ja nyt kävi tilanne germaaneille epätoivoiseksi.

Pelastumattomasti tuhon omaksi täytyi noiden parisen tuhannen ratsumiehen joutua ollessaan noin valtavan ylivoiman puserruksissa, jo aikaa ennen kuin jalkaväki ehtisi paikalle ja voisi ainakin jonkin verran suojella paluuta. Vielä kerran ratsasti Dzengisitz ruoskaa heiluttaen pitkin hunnien etumaista riviä, ojentaen ja järjestäen. "Eteenpäin, Purun pojat", hän huusi, "seuratkaa minua! Ettekö ole sitä papeiltanne kuulleet, ettekö itse olleet mukana laulamassa? Isäni henki — hänen kuoltuaan mitä onnellisimman kuoleman kaksinkertaisessa autuudessa — on mennyt toiseen yhtä suureen sankariin. Minä tunnen: minä olen se sankari! Seuratkaa minua, Dzengisitz vie teidät voittoon. Sillä Dzengisitzistä on tullut Attila!"

Syvä hiljaisuus seurasi hetkiseksi näitä sanoja. Hartaina, hurskaan harhaluulon valtaamina painoivat hunnit päänsä alas ja ristitsivät käsivartensa rinnalle mykkään rukoiluun vaipuen, valmiina karkaamaan seuraavassa silmänräpäyksessä hurjaksi ratkeavassa raivossa liian rohkeiden tungettelijain päälle: nämä näyttivät olevan toivottomasti hukassa.

Silloin tapahtui jotakin peräti odottamatonta.

Yhdeksäs luku.

Kajahti yht'äkkiä tuossa syvässä hiljaisuudessa ennen myrskyn puhkeamista kuuluvasti hunnien kielellä:

"Valhetta! Kaikki valhetta!"

Korkealta, ylhäältä, kuin taivaasta, kuuluivat nuo sanat tulevan.

Yllätettyinä katsoivat germaanit, säikähtyneinä hunnit ylös äänen suuntaan.

Korkealla puutornin tasakatolla näkyi pystyssä vaaleavaatteinen hahmo, pää ikäänkuin selkeän sädekehän ympäröimänä. Se oli Ildiko. Hänen kultainen tukkansa loisti mailleenpainuvan auringon täydessä paisteessa.

Ja hän huusi rintansa kaikin voimin hiiskahtamatta kuunteleville tuhansille sointuvalla, kauaskuuluvalla äänellä: "Valheteltu teille on, hunnit, ja petettyjä olette. Ei hän verensyöksyyn kuollut. Nainen on hänet surmannut: minä, Ildiko, kuristin hänet juopumukseensa näillä hiuksillani! Siitä keltaiset suortuvat hänen hampaidensa välissä."

Näiden koko keskuspaikalla kuultujen sanain vaikutus noihin tuhansiin hunneihin oli suunnaton. He katselivat loisteessa sädehtivän neidon ylpeää, valoisaa hahmoa, kun hän kaikkialle näkyvällä tasakatolla seisoi suorana, jumalattaren kaltaisena. Hänen jalo muotonsa, hänen ylpeytensä, hänen kuolemaa halveksiva rohkeutensa, hänen äänensä soinnusta kajahtava todenperäisyys eivät antaneet vähintäkään tilaa epäillä hänen puhettaan.

"Voi! Voi!"

"Naisen käden surmaama!"

"Niinkuin hänen isänsäkin!"

"Se on pannahinen!"

"Kirous on mennyt hänessä toteen!"

"Menee edelleenkin!"

"Sukupolvesta sukupolveen!"

"Voi hänen poikiaan!"

"Ah, hän on iankaikkisesti kirottu!"

"Iankaikkisesti viheliäinen mato!"

"Voi meitä! Voi!"

"Mikä kauhistus!"

"Paetkaa pois hänen kirotun ruumiinsa luota!"

"Kirousta tuo sellaisen ruumiin läheisyys! Viho viimeistä kirousta!"

"Paetkaa! Paetkaa!"

Niin huudettiin, niin valitettiin, niin paruttiin, niin riehuttiin, niin raivottiin avaran torin kaikilla puolilla. Ja he hajaantuivat joka taholle, ulisten, viskaten aseet pois, jalkaisin, mutta enimmäkseen ratsain ja hurjasti ruoskimalla kiihoittaen ratsut täyteen karkuun, niin että ne syöksyivät naisten, lapsien, jalankävelijäin, ystävän ja vihollisen ylitse.

Hunnit olivat ikäänkuin merenrannan hiekka: vastustamattomat voitokkaassa törmäyksessä, kun onnen myötätuuli lykki heitä eteenpäin, ryhdittömästi irralliset ja hillittömästi sirottautuen hajalle, kun vastuksien tuulenpuuska tapasi heidät edestä.

Sokea kauhu ja epätoivo hajoitti nuo monet tuhannet päättömään pakoon.

Suotta heittäytyivät heidän johtajansa, heidän ruhtinaansa heitä vastaan. Turhaan Khelkhal-vanhus, harvaa tukkaansa repien, rukoili heitä olemaan toki jättämättä herran ruumista alttiiksi, turhaan löi Dzengisitz useamman kuin yhden pakenijan ruoskallaan maahan. Hänet itsensä sysäsivät hevosenselästä, kiskaisivat maahan ne monet sadat, jotka taajoiksi keriksi sulloutuneina tulvivat joka puolelta hänen päälleen, ja hän katosi ratsujen ja ihmisten jalkoihin.

Khelkhalin oli onnistunut kiivetä ylimmille, telttaa joka puolelta ympäröiville portaille. Tältä näkyvältä paikalta hän huusi nyt yli tuon sikin sokin myllertävän joukon:

"Älkää uskoko häntä, germaanitarta! Hän valehtelee! Kuinka, pakenetko sinäkin, urhoollinen Dzorrtilz? Seisahduhan toki! Hän valehtelee!"

Ja molemmin käsin hän tarttui ohi ryntäävää soturia olkapäihin. Se oli vartijain johtaja — hän oli Khelkhalin kanssa puhdistanut ruumiin ja laittanut sen kuntoon.

Mutta epätoivon tuskassa mies riuhtaisihen irti ja huusi kaikin voimin: "Ei! Hän ei valehtele! Päästä minut irti vanhus! Paetkaa, ystävät, paetkaa kirotun ruumiin luota. Minä näin omin silmin. Minä vannon: minä näin kauhun, kaamean aavistuksen läpitunkemana — keltaisia hiuksia — hänen suussaan. Tyttö ei valehtele! Hän on kuristanut hänet hiuksillaan! Paetkaa!"

Ja hän juoksi tiehensä, ja kaikkialla, niin pitkälle kuin hänen huutonsa kantoi, se lisäsi kauhua.

Vain vähäisen parven hänelle uskollisina pysyneitä orjia ja pari seuralaista sai vanhus pyynnöin ja väkivalloin pidätetyksi luonaan kuolinteltan ympärillä, ja häntä vapisutti luulo, että germaanit uhkaisivat sitä tuossa paikassa.

Mutta se oli heistä kaukana. Hämmästyneinä siitä, että he näin äkkiä, melkein ihmeentapaisesti pelastuivat toivottomasta asemastaan, ei heillä vielä ollut aikaa tehdä minkäänlaista päätöstä. Heidän täytyi myös alinomaa torjua yksityiset hunnit, jotka tarkoittamatta hyökkäystä tai kostoa, pelkästään sokeassa ahdistuksessaan päästä ruumiiseen liittyvää kirousta pakoon pyrkivät, kiireesti pois, kuten kaikille muillekin tahoille, niin myös eteläpuolelle, missä gepidit seisoivat ja huitoivat vihollista ja ystävää, kaikkea, mikä oli heitä estämässä.

Monesti onnistui noiden silmittömästi ryntääväin murtautua gepidien rivien läpi ja paeta edelleen etelää kohti.

Sillä tavoin sukeutui siellä täällä pikku kahakkoja yksityisten hunnien tai kokonaisten hunniryhmäin ja germaanien välillä. Mutta vaaratta jälkimmäisille. Sillä epätoivoisilta hunneilta puuttui sekä taistelutarkoitusta että taistelun johtoa. Takaa tunkeutuvat ajoivat heidät gepidien keihäisiin ja tulivat lävistetyiksi, niin että miltei yksinomaan hunneja, ei germaaneja, kaatui tässä sekasortoisessa ottelussa.

Mutta turhaan pyrkivät Wisigast, Daghar ja heidän pari seuralaistaan keskustan eteläpuolelta torin poikki koilliseen kulmaan, jossa Ildikon puutorni kohosi. Liian paljon oli heidän ja tuon kadunkulmauksen välillä sekaisin ratsain ja jalan pakenevia, tiheään sulloutuneita hunnijoukkoja, irrallisia hevosia, jotka olivat menettäneet ratsastajansa, naisia ja lapsia.

Huonolla menestyksellä pyrkiessään tunkeutumaan eteenpäin — aika monta hunnia, jotka eivät kyllin nopeaan väistäneet, hän pisti lyhyellä keihäällään maahan — piti Daghar alati silmällä kattoa, josta hänen armaansa korkea hahmo näkyi selvään. Neito oli koettanut moneen otteeseen turhaan avata talon ovea, ennenkuin torilla kasvavan melun herättämä tuska ja levottomuus oli ajanut hänet kiipeämään portaiden virkaa toimittavia tikapuita myöten katolle katsomaan alas ympärilleen. Sillä samoinkuin ainoa, ulkopuolelta suljettu ovi, samoin oli talon ikkunaluukut lujasti teljetty ulkoapäin salvoilla.

Vähitellen pääsi Daghar kuitenkin tunkeutumaan likemmäksi taloa, kiitos hänen vihaisten iskujensa, sill'aikaa kun kuningas Ardarik piti gepidinsä suljettuna ryhmänä Khelkhalin varalta, joka nyt oli hiljakseen saanut kerätyksi ympärilleen sellaisen joukon hunneja, ettei enää näyttänyt mahdottomalta, että he voivat ryhtyä hyökkäämään. Gepidi oli siten varuillaan ja valmiina taisteluun.

Yht'äkkiä parahti kuningas Wisigast: "Voi, Daghar! Katso ylös! Hän on hukassa! Katolla! Katso sinne! Hunni!"

Dagharilta keskeytyi eteenpäintunkeutuminen ja hän katsoi ylös.

"Dzengisitz!" hän ähkyi. "Painivat!"

Peloittavin sivalluksin hän raivasi itselleen tietä vihollisten taajain joukkojen läpi. Mutta niin vähän kuin näistä olikin vastusta hänen aseilleen, hänen epätoivolleen, hänen oli kuitenkin pakko myöntää itselleen, että vaikka tie taloon olisi ollut aivan avoin, ei hän olisi voinut enää saapua ajoissa ylös katolle pelastamaan tyttöä tämän ja hunnihirviön epätasaisesta ottelusta. Mutta kostaa hän tahtoi rakastettunsa puolesta! Ja vihan vimmoissa hän käytteli keihästään ja miekkaansa.

Kymmenes luku.

Vaatteet riekaleina, keihäs poikkitaitettuna, ruoska katkenneena oli Dzengisitz ponnistamalla viimeisetkin voimansa saanut kohottaudutuksi maasta makaamasta ja päässyt seisoalleen hevosten ja ihmisten jalkain sekaan. Joukko häntä tallanneiden kavioiden ja jalkain tekemiä puristushaavoja tuotti hänelle kipua. Verta valui noronaan hänen kasvoilleen; terävä okakannus oli viiltänyt hänen oikean poskensa halki ylhäältä alas asti. Hän oli aina ollut hunnilaisrumuuden valio; nyt, loassa kieriskeltyään, runneltuna ja vaatteet revittyinä, veren tahraamana, vimmattu mutta voimaton raivo julmettuneissa piirteissään hän näytti helvetistä karanneelta paholaiselta.

Tosin hän nyt seisoi jaloillaan; mutta hetken verran hän vielä horjahteli, hänen voimansa oli epätoivoinen ponnistelu, kuolemantuska ja hänen haavainsa kivut kuluttanut loppuun, ja hän pysyttelihen jalkeilla pitämällä kiinni vieressä ontuvan mielettömän hevosen harjasta, hän nojautui sen kuvetta vasten, hän sulki silmänsä, hän haukkoi ilmaa.

Jo uhkasi häntä taas vaara joutua uuden ryöpsähtävän hunniaallon maahan paiskattavaksi tai sen mukana laahattavaksi.

Mutta etumaiset tunsivat hänet ja kaikin voimin pidättivät jäljestätunkeutuvia hetkisen: "Se on kuninkaanpoika. Dsengisitz! Haavoittuneena! Pysähtykää! Älkää puristako häntä!"

Selkäpuolelta sillä hetkellä näin suojattuna hän kokosi kaikki voimansa, loi silmäyksen katolle, jonne Ildiko oli taanoin ilmaantunut, kääntyi pohjoista kohti ja pyrki taloon.

Leveä parvi pakenevia hunneja — niitä tunki takaa, etelästä käsin Daghar tieltään — erotti hänet, lännestä pohjoiseen pyrkivän, päämäärästään.

"Päästäkää minut tästä läpi", hän sanoi läähättäen käheällä äänellä.
"Päästäkää minut läpi, miehet! Minä pyydän teitä. Kuuletteko?
Dzengisitz pyytää!"

Niin hirvittävä intohimo loimusi näistä sanoista, että likinnä olijat, jotka ne kuulivat, niiden satuttamina väistivät ja sysäsivät vierusmiehiäänkin syrjään.

"Dzengisitz pyytää! Sitä ei ole tapahtunut!"

"Tilaa, tilaa herran pojalle!"

"Mitä tahdot, herra?"

"Paetako, sinäkin?"

"En: kostaa!" sähähti hän, sysäsi hajalle viimeisen ohuen pakolaisrivin, joka erotti hänet kulmatalosta, tempaisi käyrän tikarin vyöstä ja paiskautui ovea vasten. Mutta se oli suljettu ja sangen luja. Se seikka oli tähän asti Ildikon pelastanut.

Sillä monien hunnien päähän, heidän rientäessään pakomatkallaan hänen vankilansa ohi, oli kuitenkin, vaikka he kaikin voimin pyrkivätkin tiehensä, juolahtanut aikomus rangaista herran murhaajaa, joka hupsunrohkeasti vielä julkisesti kerskui teollaan, kostaa herran kuolema. Vartijat, jotka oli asetettu ovelle, olivat jo heti hunnien hajaannuksen alussa lähteneet itsekin käpälämäkeen tai tempautuneet pakenijain mukaan. Mutta vahditon ovi oli ulkoapäin sekä rautasalvoilla että avaimella suljettu, ja vartija, jonka huostassa avain oli, oli samoin kuin toisetkin hävinnyt.

Niin olivat hunnit koettaneet turhaan rynnätä äkkiä sisään ja viipymiseen siinä kellään ei ollut aikaa.

Dzengisitz tapasi rautasalvan jo sellaisten sisäänpyrkijäin syrjään vetämänä. Mutta hurjan kirouksen päästäen hän huomasi, että oven tammiliitokset olivat liian vahvat ja paksut, jotta ne olisi voinut jalalla potkaista säpäleiksi. Turhaan hän koetti lukkoakin avata käsin, tikarilla ja polvin.

"Piilu! Kirves! Talollinen kultaa kirveestä!"

"Tästä saat kirveen, Dzengisitz", huusi ohikiitävä hunni, tempaisten sotakirveensä asevyöstä, ja heitti sen prinssille, joka sieppasi sen nokkelasti käteensä.

"Vai niin, minä opetan sinut pakenemaan, koira!" riehahti hän, juoksi miehen perästä ja halkaisi yhdellä huitaisulla häneltä takaraivon.

Jo hän seisoi ovella ja hakkasi lukkoa.

Niin lujaan hän löi, että jyske kuului parkuvain naisten hälinän ja miesten huutojen yli ja tunkeutui läheisiin taloihinkin selvään.

Vastapäisessä kulmatalossa — se oli niin ikään ulkopuolelta lujasti teljetty ja vahdit sen edustalta kadonneet — kuunteli ja tähyili maakerroksessa mies, kasvot painettuina kahden hirren väliseen hataraan saumaan, noita kajahtelevia iskuja ja tuota vihaapuhkuvaa hakkaajaa. Mutta äkkiä ne tutkivat silmät hävisivät.

Yhdestoista luku.

Sillävälin oli neito korkealta paikaltaan huomannut rohkeiden sanainsa suunnattomat vaikutukset, ylpeys ja ilo, mutta myös säikähdys mielessään.

Hän kuuli hunnien epätoivoisen ulvonnan, näki heidän hajaantumisensa, ottelunsa keskenään ja germaaneja vastaan. Hän tunsi myös — ah, niin kaukana olevan! — rakastettunsa, isän, hän näki, miten nämä voimallisesti mutta vitkaan menestyen pyrkivät tunkeutumaan lähemmäksi häntä, näki heidän aseidensa välkähtelevän, monen hunnin suistuvan. Mutta kovin vähän he pääsivät eteenpäin.

Koko se valtava, peloittava näytelmä, jonka loppupäätöksen täytyi ratkaista hänenkin kohtalonsa, piti häntä äärimmäisessä jännityksessä. Kumartuneena tasakaton kaiteiden yli hän ei pannut merkille, että nuoli, määränään murhaajan rankaiseminen ja paon vilskeessä vauhkoilevan ratsun selästä epävarmasti tähdätty, väliin iski hänen viereensä aitauksen puuaineeseen.

Hän ei tullut mitään ajatelleeksi niistä kirveeniskuista, jotka kylläkin selvään kuuluivat alhaalta hänen korviinsa. Hänen katseensa kohdistui tuonne avoimeen paikkaan, ei kulmatornin sivukadun oveen.

Mutta nyt tapasi hänen korvaansa hänen oma nimensä. Kovaan se huudettiin lähimmän talon tasakatolta — sivukadun tuolta puolen —, niin kovaan, että kuului torin melun ja noiden kirveeniskujen läpi.

"Ildiko! Ildiko! Hän ottaa sinut hengiltä! Pakene katolta kellariin, piilottaudu! Hän saattaa olla siellä heti paikalla!"

Hän kääntyi sinnepäin, mistä huuto kuului, ja näki vastapäätä sivukadun kulmassa olevan puutornin katolla miehen, jonka erotti hänestä koko kujan leveys, huutavan ja viittaavan hänelle.

"Ellak! Sinä täällä!" vastasi neito. "Mitä tahdot?" "Älä kysy! Piilottaudu. Liian pitkä matka!" Hän mittasi etäisyyttä harkitsevin katsein. "Minä en voi hypätä yli! Hän surmaa sinut!"

"Kuka?"

"Veljeni! Dzengisitz! Hän murtaa tuolla alhaalla ovea. Kiiruhtaa portaita ylös. Voi! Siinä hän on jo."

Ja todellakin työntäytyi siitä kapeasta aukosta, joka vei ylimmästä kerroksesta puutornin tasakatolle, näkyviin hunnin kauhea, verinen, raivosta vääntynyt naama.

Kirveen hän oli jättänyt rikkomaansa oveen, pitkää puukkoaan hän piti hampaidensa välissä, sillä molempia käsiään hän tarvitsi kiivetessään sitä nopeammin ylös portaina käytettyjen tikapuiden astuimia myöten.

Kuninkaantytär oli paljon uljaampi kuin tytöt yleensä, mutta nyt, tuon nähdessään, hän säikähdyksissään päästi hätähuudon. Tuokion hän ajatteli hypätä katolta kadulle — kunhan ei vain joutuisi tuon käsiin! Hän katsoi alas; hänen päätänsä huimasi. Hurjan korkea oli torni — hyppäys olisi kuolemanhyppäys.

Hän aikoi — sillä vastarinnan ajatuksesta ja pelastuksen toivosta ei hän nytkään luopunut! - heittäytyä hirviötä vastaan, estää häneltä pääsyn tuosta vain miehen levyisestä kattoluukusta. Hän kääntyi sinnepäin: voi, liian myöhään!

Dzengisitz seisoi jo katolla. Hetken aikaa hän mittaili häntä kiiluvilla silmillään niinkuin susi ennenkuin se tekee surmaavan loikkauksen metsäkauriin kurkkuun.

"Daghar!" huusi neito. "Daghar! Apuun!"

"Niin, paru päälle", pilkkasi hän käheällä äänellä, kohottaen puukon. "Turhaan sinä huudat! Voi sinua, suurimman miehen murhaaja! Valitettavasti ei ole aikaa kiusata sinua niinkuin ansaitsisit, kiduttaa sielusi värähtelevästä ruumiistasi irti. Mutta elää et sinä saa. Sinun pitää…"

Silloin tyttö epätoivon rohkeudella karkasi häntä vastaan.

Neito oli vahva ja uskalias.

Usein hän oli tarttunut vastustelevaa nautaa sarviin ja taivuttanut sen kuuliaiseksi. Hän ei aikonut kaatua hunnin kädestä vastarintaa tekemättä. Hän puolusti henkeään.

Molemmin käsin hän takertui vihollisen kohotettuun oikeaan käteen, jossa puukko oli — varjellen, ettei hän päässyt sillä pistämään, varjellen myös, ettei hän saanut siirretyksi asetta vasempaan käteen. Ja kaikin voiminsa hän työnsi häntä takaperin kattoluukkua kohti.

Hetken seisoi hunni pökerryksissä, odottamattoman vastarinnan yllättämänä. Mutta vain hetken! Pian pääsi miehen ylivoima näkyviin. Vapaaksijääneellä vasemmalla kädellään hän puristi tyttöä kaulasta ja työnsi häntä, kaikesta vastustelusta huolimatta, edellään tasakaton alempaa aitaa kohti etelään päin. Sillä kohtaa hän voi, hänen täytyi ehdottomasti saada hänet voitetuksi, heti kun tyttö ei enää voisi väistyä. Puukkoa ollenkaan käyttämättä tarvitsi hunnin vain syöstä hänet takaperin katon yli alas.

Neito tunsi jo, vaikka olikin pannut epätoivon vimmalla vastaan, askel askeleelta lykkäytyvänsä taaksepäin ja kaiteiden puisen rintanojan kinnerkoukuissaan, jo alkoi höltyä hänen otteensa hunnin oikeasta kädestä, jo painoi tämä hänen yläruumistaan taaksepäin kaiteiden yli. Hänen tajuntansa rupesi sekaantumaan. "Auta, Frigga!" hän huusi vielä…

Silloin tapasi kamppailevain korvaan alhaalta torilta ja etenkin sivukujan puolelta sellainen sadoista kurkuista lähtevä parkaisu — niin ytimiin asti tunkeva säikähdyksen ja hämmästyksen kiljaisu —, että molemmat sävähtivät. Dzengisitz hellitti uhrinsa kaulan, riuhtaisi mahtavalla tempaisulla oikean kätensä tytön otteesta ja hypähti taaksepäin, kuunnellen ja väijyen.

Samassa hetkessä hyppäsi heidän takanaan ulkopuolelta päin kaiteen yli katolle mies. Se oli Ellak.

Kahdestoista luku.

Hän oli Ildikon kuolema silmäinsä edessä uskaltanut, tehdä epätoivoisen hypyn katolta toiselle. Kujalla ja torilla olevan väen kiljaisu oli seurannut sitä. Se näytti toivottomalta, hirveältä, mutta onnistui. Lujalle otti: vain parista tuumasta siinä oli kysymys; kurotetun vasemman kätensä sormilla — murskatun oikean käden tynkää ei hän voinut käyttää — hän tavoitti rintasuojan ristikkoon, kouraisi kiinni ja piteli itseään riipuksissa, kunnes sai alaruumiinsa vedetyksi perästä, ja pannen oikean kyynärpäänsä rintanojan toiselle puolelle keikautti itsensä yli. Tosin hän siinä joutui kierimään tuolla tasaisella katolla, mutta hän kavahti heti pystyyn ja juoksi Dzengisitzin ja tytön väliin.

"Pakene, Ildiko!" hän huusi. "Tikapuita myöten alas. Teikäläiset ovat lähellä! Daghar…"

Mutta salamannopeasti Dzengisitz loikkasi takaperin kattoluukulle asettuen sen eteen. Hän kohotti uhkaavasti tikariaan.

"Kurja, kirottu gootti! Suojelet isäsi murhaajaa? Hyvä on! Nyt saatte molemmat…"

"Tuomittava hän on, ei murhattava."

Ja hän heittäytyi Dzengisitziä vastaan, kävi kiinni hänen käsivarteensa ja koetti vetää häntä kattoluukulta poispäin, jotta pääsy tulisi Ildikolle vapaaksi.

Todellakin: jännittämällä kaikki voimansa hänen onnistui kiskoa tuo raivoisa mies kolmen askelen verran pois aukosta.

"Pakene, Ildiko!" huusi hän vielä kerran.

Tämä juoksi joutuin taistelevain ohi luukulle.

Molemmin käsin hän kokosi avaran hameensa, kyyristyi, työnsi jalkansa luukun neliskulmaiseen aukkoon, tavoitti tikapuut ja laskihen liukumaan niitä myöten, käyttämättä yksityisiä puolia, vaan pidellen molemmin käsin pystysuorista kaiteista ja siten laskien mäkeä.

Hän seisoi jo ylimmän kerroksen lattialla.

Silloin kuului ylhäältä katolta raskas kumahdus.

Heti senjälkeen tulla huristi Dzengisitz, verinen puukko kädessään, yltään verissä, tikapuita alas.

"Kuolleena koira makaa! Sinä seuraat häntä!" karjaisi hunni ja sieppasi hänen pitkistä huimailtavista hiuksistaan kiinni, juuri kun hän oli saanut jalkansa seuraavaan kerrokseen vieväin leveiden portaiden ensimmäiselle askelmalle.

Tyttö parkaisi kovaan, päässä tuntuvasta kivusta ja kuolemanpelosta. Hän luuli jo tuntevansa veitsen niskassaan, hän sulki silmänsä, valmistautuen kuolemaan. "Daghar!" huusi hän vielä.

"Tässä minä olen!" kajahti häntä vastaan alempaa portailta. Samassa hän tunsi tukkansa pääsevän irti, kuuli juuri takaansa kamalan kiljahduksen. Hän aukaisi silmänsä: hänen vieressään seisoi Daghar. Hän katsahti ympärilleen, hänen takanaan maassa lojui henkihieverissään hunni sätkien käsin ja jaloin, heittokeihäs rinnassa.

Silloin menetti kovin koeteltu tyttö aistiensa kyvyn: tajuttomana hän vaipui armaansa syliin.

Kolmastoista luku.

Kun Daghar suudelmista taas tajuntaan heränneen neidon kera astui talon ovesta ulos, hän kohtasi kuningas Wisigastin seuralaisineen, jotka ajoivat hunnien tähteitä edellään.

Yhdessä riensivät pelastuneet eteläpuolelle suurta toria kuningas
Ardarikin luo. He tapasivat hänet keskustelemasta Khelkhalin kanssa.

Molemmat johtomiehet olivat astuneet esiin soturiensa etumaisesta rivistä.

Ardarik nojasi vasemmalla käsivarrellaan rinnankorkuiseen kilpeensä, hänen kypärinsä levällään olevat kotkansiivet varjostivat hänen kasvojaan. Oikean käsivartensa hän oli kietonut keihään ympärille. Niin hän seisoi siinä, ylväänä, pystypäisenä, korkeana sankarihahmona ja kuninkaallisena. Hän viittasi Wisigastia ja Dagharia asettumaan hänen rinnalleen Gerwaltin viereen.

Heidän edessään seisoi Khelkhal koristelemattomissa, jopa kehnoissa vanhahunnilaisissa hevosennahkapukimissaan, avopäin, ja hänen pitkät, ohuet harmaat hapsensa roikkuivat takkuisina veltosti hänen olkapäillään. Hän nojasi itseään miehenkorkuiseen hunnilaisjouseensa, jonka katkennut jänne heilui tuulessa. Verta tihkui hänen kaulastaan, nuoli oli häntä hipaissut. Hänen vartalonsa oli kumarassa, hän näytti elinytimiltään murtuneen, vanha pää oli painuksissa rinnalla, ikäänkuin kuolemaan asti väsyneenä. Kyynelet, ne katkerat, kuumina polttavat kyynelet, jotka vain kypsyneen miehen silmä tuntee, valuivat kahtena suurena pisarana hitaasti parrattomain laihain poskien yli ja sekaantuivat harvassa leukaparrassa hänen haavansa vereen.

Hänen silmänsä tuijottivat maahan, hän karttoi kohtaamasta germaanilaiskuninkaan vakaata, voitonvarmaa katsetta. Voimakkaalla, mutta levollisella hillityllä äänellä kuningas puhui hunnien kieltä, niin kovaan, että Khelkhalin soturienkin täytyi se kuulla ja ymmärtää:

"Sinä uskollinen mies siis huomaat: moite, että olisin ollut uskoton, ei tapaa minua; ainoastaan vainajalle olen vannonut enkä senjälkeen ole häntä vastaan miekkaani nostanut, mutta mikään ei sido minua hänen poikiinsa. Niin, teidänkin on pakko, hunnilaiset miehet, havaita: senjälkeen kun pelästys, jonka meidän jumalamme lähettivät teidän sekaanne — he haastoivat tuon ihanan neidon suun kautta —"

"Murhaajan!" viskasi Khelkhal siihen väliin, luoden vihaisen katseen
Ildikoon.

"Ei, hätävarjelijan, joka oli totisessa hädässä, perin pohjin oikeassa! Sen jälkeen kun meidän jumalamme Ildikon totuuttarakastavan suun kautta ovat puhaltaneet hajalle hurjaan pakoon monet tuhannet teikäläiset — sinä, urhoollinen Khelkhal, ja ne harvat, jotka vielä seisovat takanasi, te ette pystyisi meitä torjumaan, jos me tahtoisimme karata teidän päällenne — kohta on jalkaväkenä täällä, kahdeksan täyttä tuhatta! — ja syöstä hallitsijanne ylvään hautapatsaan kumoon."

"Uskallapa, koetapa!" uhkasi Khelkhal synkästi, epätoivoisesti. "Me peitämme joka tuuman siitä ruumiillamme."

"Olkoon se kaukana meistä! Minä kunnioitan teidän uskollisuuttanne, kunnioitan myös vainajaa. Emme etsi kostoa, vaan vapautta."

Hän toisti nämä sanat gootin kielellä.

"Vapautta! Vapautta!" huusivat riemuiten hänen takanaan soturit.

"Sentähden kuule ehdotukseni. Mieletön oli vaatimuksesi, jonka näiden neuvottelujen alussa teit — että minun tulisi luovuttaa sinulle kuningas Wisigast, Ildiko ja Daghar ja palkkioksi saisin vapaasti lähteä tieheni. Luovuttaa ne, joiden pelastamiseksi olen pannut alttiiksi oman ja ratsumiesten! hengen! Sillä kannalla eivät enää ole asiat meidän kesken. Nouda vapautetut asein, jos mielesi tekee saada heidät jälleen haltuusi."

Khelkhal voihki. Hän heitti aran silmäyksen epäröiviin hunneihinsa.

"Päinvastoin hyväksy, mitä minä — puhtaasta kiitoksesta vainajaa kohtaan! — sinulle tarjoan. Me emme hyökkää teidän kimppuunne, me lähdemme rauhassa. Mutta kaikkien leirissä olevain germaanien, naisten samoinkuin miesten, jotka tahtovat, tulee saada seurata meitä kotiinsa. Te hunnit jääkää — meidän ahdistamattamme — ja surkaa herraanne, surkaa valtakuntanne kukistumista. Mutta Attilan monille sadoille pojille viekää tämä tervehdys:

"Valamer, amalungi, ja Ardarik, Wotanin jälkeläinen, ja Wisigast, ruugi, ja Dagomuth, skiiri, ja Fara, herulien kuningas, ja Hildiwalt, turkilingi, ja Helmikis, longobardi, ja Hariogais, markomannien kuningas, ja Sido, kvaadien kuningas, ja Gerwalt ja Hortari, alemannit, ja Irnfried, tyyrinkiläinen, ja Arpo, khatti, ja Markomer ja Sunno, rannikkofrankit — kaikkien näiden kansain kuninkaat tahi kreivit, me olemme päättäneet, yhtyneet ja vannoneet, ettemme enää hunnien iestä kanna."

"Me", vastasi Khelkhal uhkaavasti, "pakotamme teidät kuin karanneet orjat kuuliaisuuteen jälleen tahi kaadumme!"

"Niinpä kaadut sitten, vanhus, sinä ja kaikki Attilan pojat. Jumalat antakoot teistä ja meistä verisen tuomionsa surmaansuistavassa kansaintaistelussa. He ratkaiskoot, kenelle maailma on kuuluva: Attilan pojilleko vai Asgardhin pojille! Ja määrätkäämme nyt kansamme vanhaa sankaritapaa seuraten sen suuren ottelun aika ja paikka. Neljään kuukauteen te voitte, me voimme koota kaikki kansamme. Pannoniassa juoksee kaunis joki — Netadiksi sitä sanotaan — leveiden kenttäin halki; komea taistelutanner. Sinne kutsun minä sinut ja kaikki Attilan pojat ja kaikkien hunnien sotavoimat taisteluun. Päteekö?"

"Pätee!" vastasi Khelkhal lujasti, oikaisten vartalonsa suoraksi.

Hän viittasi hunneilleen. Nämä lähettivät airuita kaikille leirin kujille ilmoittaen germaaneille, että he saavat valita, jäävätkö vai lähtevätkö Ardarikin kanssa pois. Kuninkaaseen kääntyen hän aloitti jälleen: "Lähtekää pois tästä pyhästä paikasta, tämän suuren vainajan tyköä, jota teidän läsnäolonne häpäisee."

"Me menemme!" huudahti Daghar. "Mutta näkemiin neljäksi kuukaudeksi! Silloin Netadin laineet vierivät verisinä. Silloin palatkaa takaisin päivännousumaiden aroille, mistä tulittekin. Silloin luhistuu hunnien valtius, silloin tulee maailma vapaaksi!"

"Vapaus, vapaus!" kajahti kaukaa leirikujilta, joissa Khelkhalin sanomaa kuulutettiin.

Silloin astui Ildiko isänsä ja rakastettunsa viereen, kohotti, kasvoissaan vieno puna, kauniin päänsä heidän puoleensa ja kuiskasi heille jotakin.

Molemmat nyökäyttivät päätään myöntävästi ja kuningas Wisigast aloitti: "Khelkhal, paitsi germaaneja, jotka tahtovat seurata meitä elämään, vaadimme sinulta vielä yhden kuolleen: Ellakin. Hän kaatui lapseni puolesta, kaatui hunnin puukosta. Hänen ruumistaan älköön teidän kostonne häväiskö. Me viemme hänet muassamme…"

"Ja me kasaamme", puuttui Daghar puheeseen, "hänelle, amalunginvesalle, hautakummun vanhan goottilaistavan mukaan."

Khelkhal nyökäytti päätään myönnytykseksi. "Ei hän eläessään kuulunut meihin", hän virkkoi jurosti, "älköön kuoltuaankaan kuuluko meille. Ottakaa hänet, se epäröijä."

Daghar kävi itse nyt muutamain muiden kanssa noutamassa Ellakin ruumiin katolta, ja se pantiin kantopaareille.

Hunnit vetäytyivät äänettöminä, heittäen gepideihin synkkiä mutta alakuloisia katseita, takaisin teltalle ja ympäröivät sen taajaan. Viimeinen, mitä Ardarik, joka antoi lähtökäskyn, hunneista näki, oli Khelkhalin laiha hahmo. Se lyyhistyi kokoon teltan edustalle rakennusten salvoksen ylimmälle portaalle.

Neljästoista luku.

Gepidit lähtivät nyt ottaen Ellakin ruumiin mukaansa liikkeelle leirin eteläistä porttia kohden. Siellä he asettuivat odottamaan joka puolelta tulvehtivia germaaneja. Iloinen vapautusviesti keräsi heitä sinne taajoin parvin, miehiä, naisia ja lapsia, ratsain, jalan ja vankkureissa, tavarat vankkureihin ja kärryihin sälytettyinä ja ajaen edellään nautaeläimiään.

Niitä oli monta tuhatta. He olivat olleet täällä toiset pitemmän, toiset lyhyemmän ajan panttivankeina, vangiksi joutuneina, anojina, syyttäjinä tai syytettyinä, mutta myös pääkaupungin vakinaisena varusväkenä ja asukkaina.

Meni hyvän aikaa ennenkuin gepidien airuet, jotka torveen puhaltaen ratsastivat ristiin rastiin kaikki avaran leirin kujat ja kehoittivat kaikkia germaaneja lähtemään matkaan, olivat palanneet ja ilmoittivat, ettei missään ollut enää yhtään ainoaa germaania, ei miestä eikä naista — ketään ei ollut jäänyt.

Vihdoin saivat ruhtinaat tuon pitkän, monipäisen jonon järjestetyksi, ja se lähti eteläportista käsin liikkeelle.

Aurinko, joka oli koko pitkän kesäpäivän vain silloin tällöin päässyt pilkistämään näkyviin paksujen usvapilvien takaa, tunkihen nyt, vähän ennen mailleenpainumistaan, voitokkaana sameiden verhojen, synkeän harmauden läpi. Sen säteet lankesivat melkein vaakasuoraan tuon leveän tien päälle valaisten kuin tultahehkuvalla kullalla marssivain germaanien kypärit, keihäiden kärjet, rautapaidat ja kilvet.

Kuningas Ardarik pysäytti eteläportin ulkopuolella mahtavan sotaratsunsa toisten johtajain rinnalle. Hän heitti vielä silmäyksen leiriin. "Katsokaa", huudahti hän, "mitä punaista tuolla nyt loimahtaa?"

"Ja sen päällä", virkkoi Daghar, "leijuu musta savu! Kuin suunnaton surulippu!"

"Kuulkaa", kysyi Gerwalt, "mitä ne ulvovat? Sitä parkua!"

Muudan vapautetuista germaaneista oli Ardarikin ensi huudahduksella kiivennyt portin vieressä kasvavaan korkeaan poppeliin.

"Oi herra", huusi hän nyt sieltä, "kamalaa näytelmää!"

"Mitä ne tekevät?"

"Teltta! Kuolinteltta! Koko peijaispaikka aarteineen! Ovat sytyttäneet sen tuleen! Se loimuaa ilmi liekeissä! Ja voi kauheaa!"

"Mitä näkyy?"

"Heittelevät ihmisiä, elävältä, liekkeihin! Minä näen sen selvään. Tunnenkin viskatut! Ne ovat ne orjat, jotka rakensivat teltan, jotka salvoivat puuosat."

Kauhun valloissa laskeutui mies alas puusta.

"Minä ymmärrän heidät", virkkoi kuningas Wisigast. "He aavistavat, että heidän on ennen pitkää pakko lähteä maasta, ja ylväs kuninkaankaupunki jää suojattomaksi ja autioksi. Silloin ei saa kukaan enää tietää, missä Attila makaa haudattuna, kukaan ei hänen tomuaan häiritse penkoessaan hänen aarteitaan. Tule, rakas tytär!" Hän kehoitti häntä nousemaan ratsulle, joka oli valmiiksi satuloitu.

Mutta ujosti Ildiko meni rakastettunsa luo, joka juuri otti eräältä seuralaiseltaan tämän vankilasta tuoman harpun.

Neito ojensi kätensä, tuijotti siihen ja kuiskasi: "Voi, Daghar, eikö tämä käsi kammota sinua? Se on tehnyt murhan."

Intomielisesti tarttui nuorukainen kapeaan käteen ja suuteli hellästi sen pitkiä valkeita sormia.

"Tämä käsikö?" hän huudahti. "Jumalattaren kätenä minä sitä kunnioitan! Frigga itse on sitä väkevöittänyt ja johdattanut."

Ja hän näpäytti harpun kieliä ja lauloi:

Terve teille, te urhot kultakutrit, kunnon gootit ja keihäskelvot gepidit! Terve, te germaanein suvun suuren jälkeenjääneet! Raikuos riemu ja kaikuos harpun kieli: Vaipui vihdoin kansojen kauhu, Attila, julma jumalanvitsa! Ei häntä surmannut säilä, ei keihäs; ei, vaan yljältä yöllä, kurjalta käärmeeltä polki pään vihitty vaimo, tuo uljas impi, kostaen kansojen kärsimykset, itselleen ikikunnian voittain. — Harpun sävelet soikaa, soikaa! Terve sä morsio maire, terve, sa säihkyväsilmä, sa sankaritar satusorja! Ildiko, kaikkein kaunein, terve, sa urhea, terve!

Ja sadat, tuhannet toistivat ojentaen kätensä tuota korkeaa hahmoa kohden, joka kainona painoi kauniin päänsä armaansa kaulalle:

Ildiko, kaikkein kaunein,
terve, sa urhea, terve!