VIIDES KIRJA.
Ensimmäinen luku.
Kun Khelkhal palasi leiriin ja asuntoonsa, hän tapasi siellä Attilan lähetin, jonka tuli viedä hänet heti hallitsijan taloon.
"On kova kiire", hoputti mies, "herra on keskustellut monien lähettiläiden kanssa. On vihoissaan. Muukalaiset ratsastivat oikopäätä tiehensä."
Liikahtamatta, ikäänkuin keltaisesta puusta veistetty häijy epäjumala, seisoi Attila puupalatsinsa kirjoitushuoneessa kirjelmillä ja roomalaisilla Länsimaiden, samoin Gallian, Germanian, Rhaetian, Vindelician, Noricumin, ja Pannonian tiekartoilla taajaan peitetyn vaskipöydän ääressä.
Mieli jännityksissä, huolestuneena katsoi vanhus herraansa; valtava oli sen ajatusten ja intohimojen myrskyn täytynyt olla, joka oli hänessä raivonnut; hänen ulkomuodossaan näkyivät vieläkin järkytyksen jäljet: otsan vihansuoni kohosi vahvasti paisuneena selvään esiin.
Hänen tuntui olevan vaikea niellä, hän sai vaivoin vedetyksi ilmaa keuhkoihinsa, hän tapaili sanaa, mutta ennenkuin hän sai suunsa puhumaan avatuksi, värähtivät hänen huulensa ja hän oksensi häikäisevän valkoiselle matolle, joka peitti tallatusta savesta tehdyn lattian: mikä oli valkeaa, kävi punaiseksi ylt'yleensä.
"Verta!" huudahti Khelkhal säikähtyneenä ja luo juosten.
"Niin", sai nyt Attila käheällä äänellä sanotuksi. "Minun vertani — se nousi ikäänkuin pyrkien tukahduttamaan sydämestä kurkkuun. Mutta ennen pitkää juoksee — virroittain — toisten veri!" Hänen oli pakko keskeyttää siihen; vähän ajan perästä hän aloitti uudelleen: "Khelkhal — ajattelehan — tohtivat — nuo tyyrinkiläiset — uhmata — minua — vasten naamaa. Ja tiedätkö — minkätähden?"
"Minä aavistan."
"No?"
"Neitoveron takia. — Minä varoitin."
"Hyvä, että minä sitä sittenkin vaadin! Nyt ne ovat ilmaisseet oikean karvansa, joka on tuhoava heidät. 'Kaikki' — virkkoi Irminfried, se häikäilemätön tyyrinkiläinen minulle, — 'mitä muuta haluat, ota — me tiedämme, ettemme voi tehdä vastarintaa sinun ylivoimallesi — koota kaikki palvelijamme, ratsumme, nautakarjalaumamme, ota naisten kaikki koristeet — mutta älä tätä yhtä vain.'
"'Juuri sen yhden tahdon', vastasin. 'Mitä minä teen teidän kerjäläistavaroillanne!'
"'Ennemmin hävitköön olemattomiin kansamme, älköönkä tyyrinkiläisen nimeä enää kuultako maanpiirin päällä koskaan.'
"Lähettiläs vaikeni painaen synkkänä otsansa alas.
"Mutta eräs astui hänen oikealta puoleltaan esiin, tarttui hänen käteensä ja huudahti: 'Ole huoletta, tyyrinkiläinen! Me alemannit seisomme teidän rinnallanne. Meidän niittyjämme ja rinteitämme tuskin hipaisikaan hunnin virta silloin, jäimme sivulle hänen hirvittävästä tiestään; mutta jos teidän täytyy taistella vaaleapalmikkoistentyttöjenne vyön puolesta, niin — Zuin ja Berahta-emännän kautta! — silloin me taistelemme teidän vierellänne. Kuusi kuningastamme on siitä yhtä mieltä, ja heidän yhteisenä airuenaan minä sanon sen sinulle hänen vihaisten silmäinsä edessä.'
"Ja tuskin hän oli lopettanut — minä seisoin sanatonna ällistyksen ja vihastuksen lyömänä —, niin astui ripeästi toinen esiin ja lausui: 'Me loganalaiset khatit emme, eivät keskisen Reinin rantamiehet eivätkä saalilaiset joen suistomailla asuvat, ole jäävät pois teidän luvustanne. Vielä kolme vuotta takaperin sotivat frankit frankkeja vastaan; itäfrankit oli tuo mahtaja temmannut tappelemaan heidän omia läntisiä heimotovereitaan vastaan, ja jo oli hänen kiiltävä kultansa vähällä voittaa nyt läntisetkin kuninkaat, mutta kun heidän korviinsa vieri tuo kammon viesti — siitä verosta! —, niin he päättivät palauttaa hänelle hänen lahjansa — ne ovat jo matkalla! — Moni vanha tyyrinkiläinen tarina tietää kertoa teidän ja meidän esi-isien verisistä otteluista rajapensaikossa. Mutta kun tuo iljettävyys tuli tiedoksi metsäkylissämme, silloin vannoivat ruhtinaamme — ja valan ovat tehneet frankkien kaikki kymmenen kuningasta — unhottavansa vanhan kaunan. Khatin peitsi ja frankin tappara eivät teiltä apuaan epää, kun tulee torjua, etteivät valkeat jumalat mokomaa tihutyötä joutuisi näkemään. Wotanin ja Holde-emännän kautta: luottakaa meihin! Ja sanomaan tätä herralle Attilalle vasten kasvoja, sitä varten lähettivät minut kaikki khattien tuomarit ja tämän Khildibertin tässä frankkien kuninkaat.'
"Mutta lopuksi astui esiin jäänharmaa urho — ilmetty jättiläinen! — enemmän heidän tammipuista veistettyjen jumalainsa kuin kuolevaisen inehmon näköinen! —, veti asevyöstään pitkän kivipuukon — minun ruhtinaistani kolme syöksähti siihen ääreen — hän oli osannut sen piilottaa aseita pois otettaessa —, mutta hän laski vain kalpakätensä sormet sen päälle ja virkkoi: Vannon Saksin nimessä ja saksien turvan kautta! Minut, Horsavraltin, lähettävät saksit, Wisurgin suistossa asuvat. Ja näin he sanovat: Lähettäkää, te tyyrinkiläiset ja tyyrinkiläistoverit tässä pyhässä sodassa, vaimonne ja lapsenne meidän luoksemme; monta tuhatta alusta keinuu Saksinmaan ja Friisinmaan rannoilla, sillä myös friisit ovat vannoneet — tämä Ratbod tässä, asegi, hän on sen vahvistava —, väistykää taistellen meidän rannikoillemme asti — siellä ottelemme viimeisen taistelon: se on oleva aasain viimeisen taistelun kaltainen! — Jos tuho meidät tavoittaa, niin ottavat uskolliset emäpuut vaimojen ja lapsien luo huostaansa, mitä vielä miehiä hengittää, ja kantavat heidät vapaiden merien poikki turvallisiin saariin. Saapa nähdä, uivatko hunnien konit meidän perästämme tyrskyjen halki. Mutta sitä ennen rikomme ikivanhat sulut, ne jumalille pyhitetyt maansuojat, ja hukutamme ratsut ja ratsastajat. Niin tulee maasta meri, mutta jää toki vapaaksi.
"Ja nyt he ottivat toisiaan käsistä kiinni, alemanni, tyyrinkiläinen, hessiläinen, frankki, saksi, friisi, ja astuivat uhmaavina ulos — yksimielisinä — he, jotka alati ovat toisiaan raastaneet!"
Väsähtäneenä hän lopetti, vetäen henkeä syvään…
"Minä varoitin", toisti Khelkhal. "Nyt se on liian myöhään. En varoita enää. Myöten et saa antaa. Kutsu nyt nopeaan gepidit kokoon ja itägootit."
Mutta sydämistyneenä nyökäyttäen päätään nauroi Attila: "Kieltäytyvät saapumasta! Amali sanottaa minulle: toivolupaus, uhritoimitus pidättää häntä omassa maassa molempain jumal'nuorukaisten pyhässä metsässä. Pyh, minä olen hänen jumalansa, ja minulle hänen tulee uhrata! Minä aavistan tuon lupauksen toivomuksen. Se tarkoittaa minun elämääni, että se tulisi vielä aika pitkäksi! Pojilleni hän ei ole tehnyt valaa, ajattelee kai samoin kuin gepidi. Kun minä Valamerin sanansaattajalle vastasin, että heidän kuninkaansa veljien, aliruhtinaiden Theodimerin ja Widimerin, tulee kuulla minua enemmän kuin ylikuningastaan, virkkoi se röyhkeä mies: 'Gootit ovat oppineet tottelemaan kuningastaan ja ainoastaan kuningastaan'. Silloin kerroin, vastauksen asemesta, uhmailijalle Karidadin, akatsiirien kuninkaan kohtalon. Tuo viekas sarmaatti kieltäytyi niin ikään noudattamasta kutsua saapua minun kasvojeni eteen: 'Ei kukaan kuolevainen', sanotti hän minulle, 'voi katsoa aurinkoa kasvoihin, miten minä voisin katsoa kaikista jumalista suurinta kasvoihin?'
"Hän arveli, etteivät meidän ratsumme pääsisi hänen vuoriensa kalliojyrkänteille; mutta kimojemme päätä ei huimaa, kiipesivät ylös kuin vuohet. 'Ja sinä viet', käskin lähettilästä, 'kuningas Valamerille lahjaksi minulta tuon nahkasäkin, joka riippuu ovenpielessä makuusuojani ulkopuolella. Sen kavalan ruhtinaan pään löydät sieltä. Poikani Ellak on sen tuonut minulle. Nyt ovat hänen avoimet silmänsä kuitenkin suunnatut Attilaan, mutta tylsinä, kuolleina.'"
"Entä gepidi?" tiedusteli Khelkhal. "Ardarik on uskollinen."
"Mutta viisas. Hän ei tahdo tulla, ei tahdo tehdä valaa myös minun pojilleni. Hän käskee sanoa minulle, että hän on kutsunut aseisiin koko sotajoukkonsa torjuakseen hyökkäyksen, jonka uturgit uhkaavat tehdä. Hänellä ei ole mitään torjuttavaa! Minä itse suojelen käskynalaiseni."
Hän pysähdytti puheensa taas; tällä kertaa hän kiihottuneena mitteli pitkin askelin huonetta.
"Jos se olisi totta!" aloitti hän uudestaan. "Todeksi tulisi! Jos he todella oppisivat tottelemaan kuninkaitaan ja liittymään yhteen! Se olisi loppu! He eivät saa sitä oppia! Minä en anna heille oppiaikaa siihen. Nopeaan, Khelkhal! Me emme odota, niinkuin aioin, ensi kevättä. Heti paikalla lähdemme liikkeelle. Minä tallaan ensiksi heidät palasiksi, nuo hupsunrohkeat länsigermaanit, nämä kapinalliset orjat, Moldavasta Reiniin asti. Heidän kylvöksensä, heidän talojensa aidat, talonsa ja heidän kovat kallonsa — kaikki minun ratsujeni kavioiden alle tai kärventäviin liekkeihin! Nuo tyyrinkiläiset! Kuinka? Eivät tahdo antaa alttiiksi kolmeasataa neidoistaan? Hyvä! Niinpä älköön, ennenkuin lehdet puista putoavat, heidän maassaan yksikään neidon tai vaimon nimellinen hengittäkö. Ensin häväistys, sitten jokiin! Miehet? Naulitaan puihin! Rivittäin. Eriskummaisia terhoja ne saavat kantaa, heidän vehmaiden hakainsa tammet ja pyökit! Missä niiden korkeat latvat nyt humisevat, se on muuttuva erämaaksi, arojemme kaltaiseksi. Aprikoikoot silloin heidän uskolliset naapurinsa, miellyttääkö heitä tuhkaläjät ja sukupuuttoinen surma vai suutelevatko minun ruoskaani. Mutta amalin on minulle hankkiminen ystävänsä, gepidi, taikka vaeltaa kummankin pää samaan nahkasäkkiin."
"Ja milloin sinä, herra, lähdet… tyyrinkiläisiksihän niitä nykyisin sanotaan; kun olin poika, oli heidän nimenään hermundurit. Milloin?"
"Huomenna!"
"Unohdat, että ylihuomenna alkaa Dzriwillin, suuren ratsunjumalattaren juhla, jolloin kaikki asiat lepäävät ja verenvuodatus, kuoleman ansainneessa rikoksessakin rangaistus olisi mitä törkein, kuulumaton julkeus! Ja sinä olet tähän juhlaan jo aikaisemmin kutsunut ruugilaiskuninkaan, joka on omavaltaisesti kihlannut tyttärensä, ja juhlaan olet kutsunut jo varhemmin kaikki hänen —…"
"Uskollisuustoverinsa ja kohtalokumppaninsa!" huusi hallitsija kohottaen lyhyen, leveän häränniskan tukeman päänsä korkeiden rumasti käyräin hartiain välistä, ja hurja ilo säkenöi noista pullistuneista tuijottavista silmistä. "Hih, ne juoksevat ihan oikopäätä käsiini! Olenkin oikealla päällä ottamaan heidät vastaan! Se huimapää sulhanen! Ja morsian — miten sanoikaan se orja, jonka korpit löysivät siitä Tonavan-saaresta? — solakka, mutta kukkea ja valkoinen. — Minä odotan heitä — kaikkia!"
Toinen luku.
Seuraavana päivänä ilmoittivat hunnilaiset tiedustusratsumiehet ruugilaiskuninkaan ja hänen seuralaistensa pian saapuvan; Ellak saattaa heitä.
"Ovat sangen tervetulleet", virkkoi Attila tyytyväisenä valtavaa päätään nyökäyttäen ja turpeita huuliaan pyyhkäisten. "Ellak? No niin, hän on tuonut kuninkaantyttären tämän omiin häihin! Se sopii hänelle! Khelkhal, sinä varustat kaikki valmiiksi. Otat vastaan nämä uskolliset germaanit, jotka siellä Tonavan saarella neuvottelua pitivät. Viet heidät kauneimpiin vierasasuntoihin. Kutsut heidät haukkaamaan suuruspalaa huomenna — juuri kolmannella tunnilla — omaan taloosi. Ja illaksi kutsut heidät kaikki, sen uskollisen kuningasvanhuksen, harpunsoitossa taitavan kuninkaanpojan, solakan morsiamen — minun vierassuojaani yöpitoihin. — Missä ovat heruli Wisand, longobardi Rothari, markomanni Vangio ja sklabeniruhtinaat Drosuh, Milituh ja Sventoslav?"
"Kaikki kutsutut, herra, ja kaikki tulossa! He eivät ole voineet kerjetä tänne. Lähipäivinä heidän täytyy saapua, niinkuin ratsastavat tiedustajat ilmoittivat."
"Hyvä on. Valppaasti he valvovat, nuo minun vakoilukoirani! Täytyy lahjoittaa heille taas jokin roomalainen kaupunki ryöstettäväksi ja huvitukseksi. — Mutta lähetä tulijoita vastaan vahva ratsue: he saattavat huomata, mitä täällä huomenna tapahtuu, eivätkä he saa kääntyä takaisin eivätkä poiketa syrjään — tänne heidän täytyy kaikkien."
* * * * *
Illansuussa saapui Wisigast ja ne, jotka olivat hänen mukanaan. Tulokkaat majoitti Khelkhal eri taloihin, seuralaiset erotettiin isännistään, ruugilaiskuningas, Ildiko ja hänen palvelustyttönsä eri taloon, Daghar, yksikseen, toisaalle. Heti heidän ensi kertaa kulkiessaan leirin läpi ratsasti länsiportista ja heitä vastaan ryhdikäs soturi, joka huusi heille tervehdyksiä svaabien kielellä.
"Gerwalt — sinäkö?" lausui kummastuneena Wisigast.
"Mikä sinut, viisaan varovaisuuden miehen, tuo tänne?" kysyi
Daghar, yhä vielä harmissaan.
"Epäviisas varomattomuus! Me nimitämme sitä — uskollisuudeksi!" huusi kreivi ja hyppäsi maahan vaahtoisen oriinsa selästä, jonka hän jätti muutamain seuralaistensa huostaan. "En kärsinyt olla kotona sill'aikaa kun te pistätte päänne suden luolaan. Huomatkaa tarkoin: en minä vielä nytkään yhdy tuumiinne. Vielä kerran varoitan teitä. Luopukaa!"
"Minä olen vannonut", huudahti Daghar, "Ildikon kullanruskean tukan kautta. Ennen ei hän ole minun."
"Niinpä olette sitten mennyttä kalua. Mutta minä tahdon, viime hetkeen asti, koettaa pelastaa teitä: ellen onnistu, kaadun teidän kanssanne. Usein ollessani leirissä on hän uskonut minulle vankeja vartioitavakseni, kenties hän jättää teidätkin minun huostaani. Ystävä, joka ei ole takertunut teidän yritykseenne, ei karsas, mutta joka on päättänyt pelastaa teidät, voi tehdä paljon."
"Sinä panet alttiiksi henkesi", virkkoi Wisigast.
"Ruugien kuningas, tunnetko tätä miekkaa?"
"Se oli minun. Sinä olet käyttänyt sitä sankarillisesti. Minä annoin sen sinulle silloin kun sinut tehtiin asekuntoiseksi — ja Ardarik antoi keihään. Siitä on nyt kaksikymmentä vuotta."
"En voi sitä koskaan unohtaa. Minä pelastan sinut tahi kuolen. — Voi hyvin nyt. Hunnilaiset ratsumiehet tuolla jo panevat merkille meidän kuiskailumme." — "Kas niin, hunnit", hän huusi, "viekää minut hallitsijanne tykö! Tiedättekö ehkä, mihin asti gepidit näille maille ovat ehtineet? Heidän sotajoukkonsa lähti kotitienoiltaan liikkeelle."
Hän hävisi harvoine saattajineen hunnilaisten ratsumiesten parveen.
"Minä tein hänelle väärin! Uskollinen mies!" huudahti Daghar.
"Uskollinen kuin alemanni", virkkoi kuningas katsoen pitkään hänen jälkeensä.
Kolmas luku.
Varhain seuraavana aamuna ilmoitti Khelkhal tehneensä ja varustaneensa kaikki, mitä hänelle — julkisesti tai salaa — oli käsketty.
Attila nyökäytti päätään; sitten hän kysyi ilme synkkänä: "Missä Ellak pysytteleiksen? Miksei hän ilmoittaudu herralleen? Vai oleileeko hän yhä toisen morsiamen kintereillä?"
"Ei, herra! Poikasi ei ole lainkaan vielä ratsastanut leiriin. Portin edustalla hän tapasi Dzengisitzin. Tämä ilmoitti hänelle sinun käskysi, että molempain veljien on yhdessä otettava Theissin kahlaamolla vastaan Bolibutin, sen kukistetun sklabeniruhtinaan, panttivangit ja tuotava tänne. Heti hän totteli — 'ilmeisesti sangen vastenmielisesti', arveli ruugilaiskuningas, joka minulle asian kertoi."
"Niin, niin", lausui isä. "Häntä halutti kai vielä kerran puhua minulle noiden kolmen puolesta. Eivätkä he rakasta toisiaan, ne veljekset. Juuri senvuoksi minä pakotan heidät olemaan noin usein yhdessä. Heidän täytyy oppia sietämään toisiaan ja sopimaan keskenään. — Mene nyt! — Kolmas tunti on koht'sillään. — Mene; minä seuraan, yksin."
"Herra, et ilmaissut, tahdotko tulla minun talooni aamiaiselle mukaan?"
"En. Pidä suusi ja mene. Sinä noudat itse vieraasi heidän asunnostaan ja viet heidät taloosi leirin suurta pääkatua. Pian! — Käyn maltittomaksi."
* * * * *
Khelkhalin saattaessa talostaan noita kolmea vierasta seisoi kapean, juuri sillä kohdin yhtyvän poikkikujan kulmassa olevan talon korkealla kynnyksellä mies, oven kätkevään ulkoumaan painautuneena, yllään punaisenruskea viitta, jonka hupun hän oli vetänyt päänsä ja otsansa päälle silmille asti. Kasvojen alaosan hän peitti viittansa reunalla. Hän seisoi hievahtamatta. Nyt tuli Ildiko kokonaan näkyviin; mies hytkähti, hänen voimakas ruumiinsa vavahti ikäänkuin salaman iskemänä.
Khelkhalin talon portti sulkeutui vieraiden takana.
Silloin työnnälti mies hupun ylös; hänen keltaiset kasvonsa hehkuivat punaisina, hänen silmänsä kiiluivat kuin suden. "Ah", hän huokasi. "En ole koskaan nähnyt semmoista suloa. Ei koskaan eläessäni ole sellainen poltto minua kalvanut! Hän se on! Hän on minulle synnyttävä oikean perillisen: — maailman herran."
Neljäs luku.
Päivällisaterian hetki oli käsissä.
Hunnilaiset ja muut täksi päiväksi kutsutut vieraat — niitä oli noin kolmesataa, liki pitäen yksinomaan miehiä — olivat isossa vastaanottosuojassa, joka samalla toimitti ruokasalin virkaa, asettuneet osoitetuille paikoilleen.
Nyt toi Khelkhal Wisigastin, Ildikon, Dagharin ja heidän kahdeksan seuralaistaan sisään.
Alemanni Gerwalt puuttui; turhaan katselivat molemmat germaanit ympärilleen häntä etsien; heidän kysymykseensä vastattiin Attilan käskeneen, ettei svaabia tule kutsua aterialle täksi, vaan vasta huomispäiväksi.
Heti kun he olivat astuneet kynnyksen yli, tervehtivät heitä juomanlaskijat, joina toimi kauniit kullassa ja kirjavassa silkissä kuhisevat pojat; he ojensivat kullekin vieraalle hopeisen maljan ja näiden tuli, niin selitti Khelkhal, maistaa siitä ja lausua terveydentoivotus Attilalle.
Hallitsijan he näkivät kaukana — avaran suojan koko väli erotti heidät — istuvan juuri vastapäätä sisäänkäytävää puolipyöriön keskellä pylväsparvekkeen tapaisella kohokkeella, joka oli aidattu runsasleikkauksisella rintasuojalla.
Korkean koristamattoman puujakkaran eteen, jolla hallitsija kykki, oli asetettu pitkähkö pöytä. Se oli selvää kultaa. Sen neljä jalkaa kuvasivat lohikäärmeitä, ja punaisena kimaltelivat niiden silmät: ne olivat rubiineja. Jakkaran takana kohosi useita porrasaskelia ovelle, makuusalin ovelle.
Sivuseinäin puupilarien väliin oli tänään asetettu pöytiä, penkkejä ja jakkaroita suuri määrä; tuhlaavainen, raaka, mauttomasti liikanainen loisto levittelihen täällä; pöydät ja istuimet olivat hopeaa tai kaikkein kallisarvoisimpia marmori- tai puulajeja; peitteet, makuu- ja päänaluspatjat kiinalaista silkkiä, vadit, lautaset, pikarit, kulhot, maljat, roomalaiset viininsekoitusastiat, germaaniset juomasarvet häikäisivät loistollaan, jonka niille antoi jalo metalli, säteilevät helmet ja kivet. Kolmesta maanosasta olivat nämä aarteet saaliina, lunnaina tai kiristettyinä lahjoina kerääntyneet tänne vuosikymmenien kuluessa. Pöydät ja istuimet ulottuivat puolipyöriön pituusseinillä sisäänkäytävästä talonherran koroketta kohti.
Kunniapaikoista kävivät ne istuimet, jotka oli asetettu riviin Attilan oikealle puolelle lähimmäksi korokkeen porrasaskelia. Näille istuimille johdatti Khelkhal nyt kolme vierastaan: Wisigastilla ja Dagharilla oli kummallakin oikealla ja vasemmalla puolellansa kaksi hunnilaista ruhtinasta; edempänä oveen päin istui Ildiko roomalaisen upseerin, magister militumin, vangitun puolison ja erään antilaisen päällikön panttivangiksi otetun tyttären välissä. Nämä kumpikin olivat sangen upeasti vaatetetut ja koristetut, mutta ei heillä näyttänyt olevan mitään iloa hienoudestaan; nuori, sievä tyttömäinen panttivanki katsoa tuijotti syliinsä ikäänkuin elämälle kuolleena, vain kuoloa toivoen; roomatar, uhkea, jo keski-iän ylittänyt nainen, täyteläs kuin Juno, loi syvää sääliä ilmaisevan katseen Ildikon ihanaan neitseelliseen hahmoon, huokasi ja mitään virkkamatta ojensi hänelle kätensä. Ne olivat ainoat naiset, jotka Ildikon etsivä katse löysi.
Ruugin ja skiirin seuralaiset oli sijoitettu suojan toiselle, vasemmalle puolen, kauas toisistaan erotettuina.
Näiden kolmen vieraan seistessä kunniapaikkainsa edessä käski Khelkhal heitä kumartamaan Attilalle, jonka silmät terävästi säkenöivät alas heihin. Daghar ei taivuttanut ylpeää päätään niin syvään kuin hallitsija lienee ollut tottunut näkemään, ja uhkaava silmäys tuli hänen osakseen, mutta kuninkaalle hän nyökkäsi armollisesti. Kun hänen silmänsä näennäisesti ensi kerran tapasivat tytön (hän oli heti tämän astuessa sisään palavin katsein ahminut hänen hahmoaan), hän sulki ne puoleksi — niin kai krokotiilikin tapaa tehdä — ja tirkisteli vain silmäluomiensa alta, niin että hän ei näyttänyt neitoa ensinkään huomaavankaan.
Ildiko näki tuon hirviön ensi kertaa, mutta hän ei säikähtynyt, ei liioin kauhistunut hänen rumuuttaan. Ojentautuen täyteen pituuteensa hän katsoi häntä kasvoihin lujasti, uhmaavasti, uhaten: siinä katseessa tunsi Attila niin kylmää, kuilunsyvyistä, kuolettavaa vihaa, että hän ehdottomasti nyt todellakin sulki silmänsä, ja lieviä vilunväreitä kulki hänen selkäpiitänsä pitkin. Kun hän avasi silmänsä taas, hän karttoi Ildikon katsetta, joka — hän tunsi sen — yhä oli käännettynä häneen; hän katsoi hänen viehättävää suutansa, ihania valkoisia käsivarsia, mutta ei enää silmiin! —
Nyt vasta, pitkän aikaa tarkastettuaan vieraitaan, hän virkkoi
heille: "Hyvä, että viimeinkin tulitte. Ensin tervetulotoivotus.
Asioista myöhemmin. Arvelen, että vielä tänään vietämme kihlajaisia.
— Ja häät", hän päätti puheensa vitkaan.
Aivan ällistyneinä niin paljosta armosta hunnit ja muut vieraat katselivat noita niin suopeasti tervehdittyjä, jotka yhtä suuresti yllätettyinä nyt vasta istuutuivat.
Viides luku.
Kun nyt myös nämä viimeksi saapuneet vieraat olivat asettuneet paikoilleen, tarjosi rikkaasti vaatetettu juomanlaskija Attilalle, polvistuen hänen eteensä, raskaassa, taiteellisen tekotapansa ja painonsa puolesta kallisarvoisessa kulhossa viiniä. Tämä nosti sen huulilleen, mutta ei juonut pisaraakaan, vaan ojensi sen tarjoajalle takaisin, osoittaen katseellaan Khelkhalia. Juomanlaskija vei maljan nyt tälle. Khelkhal nousi seisoalleen, kumarsi syvään hallitsijalle, joi ja antoi kulhon takaisin. Juomanlaskija kulki nyt samalla tavoin tarjoellen ensin pitkin istuimien oikeaa, sitten vasenta puolta. Mutta jokaisen vieraan takana seisoi erityinen juomanlaskija, joka yhtä mittaa täytti pikarin. Aina kolmelle, neljälle vieraalle oli varattu pitkä kapea pöytä, niin että jokainen voi paikaltaan mukavasti ulottua lukuisiin vateihin, joissa monenlaisia ruokalajeja, hunnilaisen, roomalaisen, germaanisen ja slaavilaisen keittiön aikaansaannoksia, tarjoeltiin.
Toiset valioruoat taas kannettiin esiin erikoisesti.
Ensin ilmestyi palvelija tuoden marmorivatia, joka oli täynnänsä kaikenlaista paistettua linturiistaa, jolta töyhtöjä, siipiä ja pyrstöä ei ollut otettu pois.
Hän ojensi sen ensin Attilalle. Tämä söi puiselta vadilta vain lihaa, valtaisia paloja, verisiä, puoleksi raakoja, hän ei huolinut leipää eikä muutakaan särvintä. Ja kun vieraiden pöytäkalusto välkkyi pelkkää kultaa ja hopeaa ja mitä jaloimmat viinit heitä virvoittivat, joi Attila lähdevettä puisesta pikarista.
Kun tämä ensimmäinen vatilähetys oli kannettu pois, nousivat Khelkhalin viittauksesta kaikki vieraat seisoalleen, tyhjensivät uudestaan täytetyt pikarit toivottaen taas terveyttä Attilalle ja istuutuivat jälleen, vastaanottamaan uutta, sisällykseltään toisenlaista vatierää ja ne tyhjennettyään toistaakseen tervehdysmaljan ja terveydentoivotuksen.
Vaikk'ei vielä hämärtänyt, vedettiin kuitenkin verhot poikittain katon eteen, ettei päivänvalo, joka pääsi lankeamaan vain ylhäältä käsin, avonaisista kattoluukuista, tunkisi sisään, ja pylväisiin tulenvaarattoman matkan päähän rautaisilla koukuilla kiinnitetyt pikisoihdut sytytettiin.
Silloinpa vieraat ihmettelemään, sillä soihdut paloivat toiset tummanpunaisella, toiset sinisellä, vihreällä, keltaisella, helakanpunaisella ja valkealla valolla, joka soturien kypärissä ja rautapaidoissa oudosti kimalteli.
Mutta äkkiä vilkastuivat Attilan kuolonjäykät piirteet: ruhtinaallisesti puettu kaunis poika, noin viidentoista vuoden ikäinen, hyppäsi sisäänkäytävän kynnyksen yli ja lipuen vikkelästi ja osavasti kaikkien pylväiden, penkkien, pöytien ja palvelijarivien sivu pyyhälsi korokeistuimen portaita ylös, polvistui Attilan viereen ja painoi päänsä, josta liehuivat pitkäkiharaiset, tuuheat, sinisenmustat kutrit, hänen polvelleen, luoden kauniit, suuret, tummanruskeat metsäkauriin-silmänsä häneen. Silloin levisi ikäänkuin hymy noiden peloittavien kasvojen piirteisiin; liikutettuna, mieltymyksellä hän antoi katseensa levätä pojassa. Hän hyväili pojan persikanuntuvaista poskea ja nosti hänet polvelleen.
Sitten hän valikoi herkullisen lihapalasen kultavadista edestään ja pisti sen noiden kirsikanpunaisten täyteläisten huulien väliin, häikäisevän valkoisten, tasarivisten hampaiden pureskeltavaksi.
"Kuka tuo poika on, jolla on tuollainen taikavoima?" kysyi Daghar
Khelkhalilta.
"Ernak, hänen lemmikkipoikansa! Kuninkaantyttärestä, joka tuli etsimään herramme rakkautta."
"Se raukka oli niinmuodoin sokea?" tiedusti Daghar heti.
"Ei niin sokea kuin sinä"; kolkko, uhkaava oli vastauksen sävy.
"Isäkulta", virkkoi hemmoteltu poika imarrellen ja siveli kädellään hänen harjasmaista partaansa. "Tämä hirvenliha on hyvää. Mutta ihmisen liha maistuu paremmalta."
Ällistyneenä katsoi isä häneen. "Mitä sinä puhut?"
"Totta, isäkulta. Vanha imettäjä, Zdanza — tiedäthän? — hän saa yhä käydä minua katsomassa ja hän tuo aina, jotakin tullessaan! — toi eilen vaatekäärössä ison palan rouskahtelevaksi paistettua lihaa. Minä söin sen suuhuni, kaikki tyynni, ja tahdoin sitten lisää. 'Niin, silmäteräni', vastasi vanhus, 'lisää? Toisen kerran! Miehellä on vain yksi sydän — ja siitä suoriutuivat sinun pienet terävät hampaasi äkkiä.' Mitä?' minä kysyin, 'oliko se ihmissydän?' Kyllä pyrki vähän hirvittämään, mutta minä ajattelin, miten herkulliselta se maistui, ja nuoleskelin huuliani vielä perästäpäin. 'Niin, armas sydänkäpyseni! Pyysin itselleni sen nuoren gootin ruumiin, jonka he tänään pyörällä teilasivat, kun hän oli sinun suurta isääsi haukkunut ihmissudeksi, leikkasin hänen vielä tykkivän sydämensä irti ja paistoin sen kauniille kultanukelleni. Nyt ei sinuun myrkky pysty etkä koskaan ole tunteva jonninjoutavaa sääliä ihmissydämiä kohtaan.' Miten tyhmää, isäkulta! Ikäänkuin minua tähänkään asti olisi koskaan säälittänyt! Onhan suurin iloni olla teloituksia katsomassa. Milloin olen ratsuharjoitukseni opettajani lausunnon mukaan hyvin suorittanut, pyydän aina palkinnoksi byzantilaisen kakun tahi — saada ampua mukana, kun vankeja ammutaan. Anna minulle juoda, isä! Viiniä, ei sinun ohutta vettäsi — viiniä! Heti annat viiniä! Ei keltaista; punaista, pannonialaista, minä haluan tahi minä itken. Ja siitä turmeltuvat kauniit silmäni, sanoo imettäjä. Kas niin! Sepä siemaus — ja punaista kuin veri on tämä viini. — Mutta, isä, kun minä kerran sinun valtaistuimellasi istun —"
"Onko kiire?" kysyi Attila; hän heitti silmäyksen Ildikoon.
"Silloin minä juon ainoastaan viiniä, en vettä! Ja nyt kun tiedän, kuinka herkulliselta sydämet maistuvat, niin tapatan itselleni joka päivä nuoren gootin."
"Mutta ellei satu olemaan ketään kuolemaantuomittua, poikaseni?"
"Silloin minä aina tuomitsen."
"Mitä varten? Mitä hän on rikkonut?"
"Ettei ole tehnyt mitään antaakseen herralleen hyvänpaistin", vastasi vekara nauraen täyttä kurkkua, niin että valkoiset hampaat kiiluivat, ja tyytyväisenä omaan, sukkeluuteensa mustia kiharoitaan ravistaen.
Ja Attila suuteli häntä hellästi otsaan ja molempiin silmiin.
Daghar katsoi mykkänä Wisigastiin.
Eräs hunni, ruhtinas Tsendrul, oli huomannut sen. "Tuo ei miellytä sinua, skiiri?" hän pilkkasi. "Niin, niin, se poika on mainio. On vielä kiinteämmin luja kuin ruhtinas Dzengisitz. Olkaa hyvillänne, jos joudutte hänen perintöosalleen." Ja hän nousi taas pojan luo.
Monet hunniruhtinaat käväisivät näet kemujen varrella isän hemmotellun lemmikin luona, hyväilivät häntä, suutelivat, toivat hänelle herkkupaloja likaisissa sormissaan, antoivat hänen juoda pikareistaan, minkä hän ahneesti tekikin. Mutta kukaan ei siinä käyttäytynyt niin silmäänsattuvasti kuin Tsendrul, joka ei enää juuri päästänyt poikaa käsivarsistaan ensinkään.
Karsaasti sitä Attilakin katseli. Kun Khelkhal kerran tuli hänen luokseen tuomaan salaista tiedonantoa, kuiskasi hän tälle ruhtinaan imartelupalveluun viitaten: "Jos tuo tietäisi, kenestä minun valtakuntani perillinen tulee, — niin miten hän nyt jo imartelisikaan Ildiko kaunokaista."
Kuudes luku.
Vihapäissään aikoi nuori kuninkaanpoika vastata kiihkeästi. Mutta hänen sanansa upotti kuulumattomiin äänekäs melu, joka syntyi sisäänkäyntioven edustalla; sekavia, haukkuvia, kinastelevia ääniä sieltä kuului.
Attila kumarsi vähän päätään ja laski pojan polveltaan maahan. Se veitikka kyykistyi nyt hänen jalkoihinsa ja osasi salavihkaa, kun isä katsoi muuanne, siepata vieressään seisovalta matalalta tarjoilupöydältä viinipikarin toisensa jälkeen ja tyhjentää ne suuhunsa, niin että hän alkoi vähitellen hetkahdella edestakaisin pää raskaana ja hehkuvana.
Ovenvartijat olivat jo rientäneet asettamaan ja rankaisemaan meluavia, mutta kovakouraisesti tyrkkäsi heidät kynnyksellä syrjään joku rajusti sisään tunkeutuva. Se oli Dzengisitz; raivon vallassa hän tuli nauraen julmistuneesti.
Hänen perästään asteli Ellak; vielä kalpeammat kuin tavallisesti olivat hänen murheelliset, jalot kasvonsa.
Dzengisitzillä, joka oli paria vuotta nuorempi kuin Ellak, oli yllään kallisarvoinen, kaikkein harvinaisimmilla turkiksilla kirjavasti koristettu ja reunustettu helakanpunainen silkkiviitta, joka ei ulottunut polviin asti, sen alla ihokas, sekin runsaasti kullalla kirjaelluista turkiksista, karva ruumiin vasemmalla puolen sisään-, oikealla puolen ulospäin käännettynä, niin että hän näytti puoliksi likaisen keltaisen valkoiselta, puoliksi syvän tumman ruskealta. Selässä hänellä riippui viitan päällä leveästä tummanpunaisesta purppuranauhasta helmillä ja jalokivillä taajaan somistettu viini, alapäästä käyristetty ja ahdettu täyteen pieniä teräväkärkisiä ruokonuolia. Oikeassa kädessään hän pudisteli hurjasti pitkän hunnilaisen luujousen katkenneita puoliskoja.
Hän oli kasvonpiirteiltään hyvin Attilan näköinen, ja ne osoittivat kaikkia aito hunnilaisen erikoisuuden tunnusmerkkejä; hänestä puuttui vain tykkänään suuruutta ja tuota majesteetillista levollisuutta, joka väliin pakotti vastahakoisenkin ihailemaan isää.
Epävakaisesti katselivat hänen rumasti ulkonevat silmänsä sinne tänne, lakkaamatta värähtelivät hänen turpeat huulensa hurjassa intohimossa.
"Käpälät pois, senkin koira!" hän huusi viimeiselle ovenvartijalle ja sivalsi häntä terävillä kaarenkappaleilla käteen, niin että veri tirskahti. "Kuka estää herran poikaa menemästä isän luo, syyttäjää — tahi", hän nauroi julmistuneena, "sitten syytettyä! — pyrkimästä tuomarinsa tykö?"
Hän seisoi jo — yhdellä ainoalla loikkauksella hän oli harpannut portaat — Attilan edessä.
"Niin, isä, kun tuo puoligootti tahtoo kieliä, on ovelampaa, että minä sanon sinulle kaikki itse ja sen asemesta, että antaisin mustata itseäni, syytän häntä."
"Riitaa poikaini kesken? Väärässä molemmat!" virkkoi isä; mutta hänen rankaiseva silmäyksensä osui vain yksin Ellakiin, joka hitain, määräperäisin askelin nousi portaita ylös.
"Se ei ole puheen, ei sanankaan arvoinen koko riita", aloitti Dzengisitz jälleen. "Pölyisellä tiellä ratsastamme panttivankien jäljessä. On kovin ikävää, tyhjää. Lyön vetoa — pelkästä ikävystymisestä! — jousenkantajani kanssa siitä, että osun joka kerta ihmiskäden levällään olevain kolmannen ja neljännen sormen väliin."
"Sinun on helppo lyödä vetoa, herra", hymyili aseenkantajani epäuskoisena. "Et löydä ketään, joka antautuisi kokeeseen ja pitäisi kättään hiljaa."
"Tottahan! huudahdin minä siihen ja käskin lähimmän panttivangin, joka hevoseni edessä kulkea läähätti kuumassa päivänpaahteessa — se oli kaksitoistavuotias mukula, voitetun sarmaattilaisruhtinaan poika — levittää vasemman kätensä likimmän puun kylkeä vasten ja olla katsomatta taakseen. Hän totteli. Minä otin kaaren palvelijaltani, vedin vireeseen, panin nuolen ja tähtäsin. Silloin se malttamaton vekara kääntää päätään. Se huomaa, mitä on tekeillä! Pelkuri huutaa kauhusta, kääntyy kokonaan ympäri ja sen sijaan, että olisi pitänyt kättään puuta vasten, painoi peloissaan molemmat kätensä sormet harallaan, kasvojansa vasten. Minä tähtään tarkkaan, ja niinkuin olin luvannut, ammuin poikasen kolmannen ja neljännen kapean sormen välitse keskeltä."
"Hänen vasempaan silmäänsä!" lopetti Ellak vapisten suuttumuksesta. "Ja kun poika parkaisi ja sadatteli ampujaa, uhkasi poikasi Dzengisitz ampuvansa häneltä toisenkin silmän puhki, ellei hän ole vaiti. Hän jännitti jo kaarensa. Silloin hyppäsin minä väliin, riistin jousen…"
"Ja katkaisit sen polveasi vasten!" huusi Dzengisitz raivoten. "Sinä! Siinä on todistukseksi pirstaleet edessäsi!" Hän viskasi molemmat palaset Attilan jalkoihin. "Paras jouseni! Lapsen tähden! Panttivangin! Rankaise gootittaren poikaa, isä, tai ratsunjumalattaren kautta! — ennenkuin hänen juhlansa alkaa — verisesti minä rankaisen häntä itse."
Kasvojen ilmeen värähtämättä lausui Attila: "Missä on poika?"
"Jäi tielle makaamaan", vastasi Dzengisitz lyhyesti, olkapäätään kohauttaen.
"Kuollut hän on", huudahti Ellak. "Hän kuoli minun syliini."
"Kuulkaa tuomioni, te taitamattomat pojat", virkkoi Attila. "Sinä Dzengisitz, punnitset kuolleen isälle sen painon kultaa omasta aarrekammiostasi, et minun. Sinä, Ellak, teit kovin väärin, kun taitoit veljesi jousen. Veljensä asetta älköön kukaan rikkoko — hän rikkoo sen itse. Kuusi yhtä hyvää sinä toimitat hänelle, siinä sinun kevyt rangaistuksesi. Mutta raskas rangaistuksesi — minun tyytymättömyyteni. Pois silmistäni! Tiehesi tästä suojasta! Ulos! — Sinä, Dzengisitz, istuudut tuonne skiirien kuninkaanpojan viereen hänen oikealle puolelleen — vasemmalla istuu ruhtinas Tsendrul! Ja pidä huoli, rakas poikaseni, että nuori sankari saa kunnollisesti kaikki, mitä hänen tulee saada."
Ellak loi silmäyksen isäänsä: turhaan hän etsi hänen katsettaan. Sitten hän painoi päänsä syvään alas ja astui juhlallisesti portaita alas.
Hänen tiensä vei Ildikon ohitse; hän hidastutti askeliaan, mutta ei tahtonut jäädä seisomaan. Silloin nousi neito istuimeltaan ja ojensi hänelle kaiken kansan nähden lennokkaalla liikkeellä kauniin kätensä. Nuorukainen tarttui siihen, kumarsi vaieten ja käveli ripeästi suojasta pois.
Attila oli tarkoin seurannut tapahtumaa; kevyesti nyykäytti hän sille mahtavaa häränpäätänsä ja tiukensi silmäinsä katseen taas vihaiseksi.
Seitsemäs luku.
Jo Dzengisitzin kertomuksen aikana oli ovenvartijain kunnioittavasti tervehtimänä huoneeseen saapunut ylhäinen upeasti puettu hunni. Hänen välkkyvät vaatteensa olivat kuitenkin tomussa. Hänen lammasnahkalakkinsa ympärille oli kierretty vihreä lehtiseppele.
Kärsivällisenä hän oli odottanut ovella, kunnes isä oli ratkaissut poikain riidan.
Nyt hän kulki nopein askelin avaran suojan poikki, juoksi korokkeelle vieviä portaita ylös ja sinne päästyään lankesi polvilleen hallitsijan eteen.
"Nouse ylös, ruhtinas Dzenzil! Sinä tuot voiton; vihreä seppeleesi kertoo sen mykällä kielellään."
"Niin kyllä", huudahti hunni, vielä nuorekas mies, ylpeänä ja kuuluvalla äänellä, ponnahtaen pystyyn maasta, "sinun voittosi ja sinun vihollistesi häviön. Lugioneja ei ole enää."
Hunnit päästivät hurjan riemuhuudon ikäänkuin sudet, jotka ovat löytäneet raadon; läsnäolevat germaanit katsoivat toisiinsa kauhistuksissaan ja surullisina. Attilan viittauksesta aloitti ruhtinas kertomuksensa:
"Danasterinsa soiden takana he luulivat olevansa varmoina ja turvallisina, tohtivat kieltää sinulta veron, joka jo oli langennut. Minulle sallit kunnian kurittaa heitä. Kurituksen kovuuden jätit minun määrättäväkseni. Minä tunnen sinun makusi, oi suuri herra, enkä minä itsekään rakasta puolinaista työtä. Päätin tehdä täyden hävityksen. Ei näyttänyt helpolta tunkeutua soiden läpi, sillä he olivat nostaneet veden kaikkiin kahlaamoihin ja vaimoineen ja lapsineen ja karjoineen ja kaluineen sulloutuneet murtoon veden ympäröimälle maallensa. Mutta —", hän nauroi, siveli harvahaivenista partaansa ja kirskutteli hampaitansa, — "minä rakensin oivalliset portaat. Ajoimme pari tuhatta antia ja sklabenia yhteen. Tosin ne eivät olleet mitään rikkoneet. Päinvastoin olivat antaneet meille apua germaanilaisia naapureitaan lugioneja vastaan, neuvoneet teitä ja luovuttaneet vetojuhtia ja elintarpeita. Ne löimme kuoliaaksi ja asetimme ruumiit parittain, aina kaksi toisensa taa, poikittain rämeiden kapeimmille kannaksille. Aluksi tosin hevosemme säikkyivät, eivät mielellään astuneet vielä lämpimäin ihmisruumiiden päälle. Mutta hunnin ratsu on viisaampi kuin kreikkalainen filosofi: ratsu oppii vielä, filosofi tietää jo kaikki eikä opi mitään ohi kirjansa, jonka joskus on kirjoittanut. Panimme kuolleet kasvot maahan päin, sirotimme selkäpuolelle parhaita kauroja, ja katso: hevoskullat tottuivat maistellessaan astumaan päälle. Sitten auttoi lisää kannus ja ruoska, ja ennen pitkää pääsimme yli. Oli yö, kun karkasimme vihollisen suureen murtoon. Suuri oli heidän kauhistuksensa. Naiset ja lapset parkuivat hengenhätäänsä! Se kuului vallan lystikkäältä. Luulivat meidän nousseen maan uumenista. Liekkejä ja peitsiä ja ruoskia ja murskaksi tallaavia kavioita, mihin he kääntyivätkään! Kun aurinko nousi, ei sen enää tarvinnut antaa valoa lugioneille. Kuusituhatta miestä niitä oli ollut ja yhtä paljon tai enemmän puolustuskyvyttömiä, naisia, lapsia ja ukkoja. — Suuri sinä olet, Attila, voiton poika."
"Suuri sinä olet, Attila, voiton poika!" toistivat hunnit, huutaen, luikaten, mylvien, niin että puusuoja tärisi.
Liikahtamatta, ainoankaan piirteen värähtämättä hänen kasvoissaan, oli hallitsija kuunnellut kertomusta ja riemuhuutoja.
"Hyvä on", sanoi hän nyt levollisesti, "oikein hyvä. Odota, Dzenzil, poikaseni. Attila jakaa sinun kanssasi palasen. He, ota!"
Hän kurotti lyhyillä paksuilla sormillaan edessään olevaan kultavatiin, joka oli täynnä vielä jokseenkin veristä hevosenlihaa, otti valtavan palan, repäisi sen kahtia, niin että veristä mehua pirskahti ympäriinsä, pisti ruhtinaan suuhun ison viipaleen ja söi itse loput.
Mutta ruhtinaan silmät loistivat ylpeydestä ja hän laski hyvillä mielin kädet rinnalleen siinä pureskella maiskuttaessaan ja niellessään.
"Myös pitää sinun tänään istua minun vieressäni, kunniatuolilla", aloitti Attila ja viittasi palvelijoille. Nämä kantoivat esiin purppuravaatteella katetun tuolin, jonka kuusi jalkaa ja selkänoja oli hopeasta, ja asettivat sen hallitsijan vasemmalle puolelle.
Silloin kaatua kolahti jotakin juuri Attilan viereen.
"Tuo Ernak-poikanenhan se on", virkkoi virnistäen isä, "hän puristaa kädessään vielä pikaria. Se pieni rosvo! Hän on varastanut paljon enemmän kuin jaksaa kantaa. Viekää hänet pois makuuhuoneeseensa. Huomispäivästä alkaen hän juo ainoastaan vettä — joka antaa hänelle viiniä, simaa tai olutta, ristiinnaulitaan."
Kahdeksas luku.
Luodessaan katseen lemmikkiinsä olivat hänen kasvonsa kirkastuneet, mutta nyt niihin tuli taas synkkä, jopa uhkaava ilme kuten ennen. Hän nojautui selkäkenoon, rypisti tuuheita, harjasmaisia kulmakarvojaan ja lausui tavallista kovemmin: "Kuulitteko, te skiirit ja ruugit ja gootit siellä alhaalla? Germaaneja ne ovat nämä lugionitkin. Tai, pikemmin, olivat! Jo koko monta uskottoman kansanne sirua olen sillä tavoin pirstonut. Jos niin jatkuu, ei kohta enää kysytä: 'missä ovat lugionit?' vaan: 'mihin ovat germaanit jääneet?' 'Sulaneet ne ovat', lauletaan silloin hunnien teltoissa ja sklabenien majoissa, 'sulaneet niinkuin lumi kesällä. Ei serkkua, ei perillistä ole heistä jäänyt. Hävinnyt on jäljettömiin maan korskein sukukunta, kaikkien kansain vihaama, ylpeäsydämiset germaanit!'"
Ja hän otti taas palan vielä puoliraakaa lihaa.
Silloin kohotti alhaalta pöydän äärestä vanha kuningas Wisigast kunnianarvoisaa päätään, katsoi häntä silmiin ja lausui kiinteällä äänellä:
"Kansamme saattavat kärsiä — ne ovat jo kauan raskaasti kärsineet! — koskaan eivät ne häviä."
"Ja miksi eivät, sinä sen uskoja?"
"Jumalat, Asgardhissa asuvat alkuisämme, suojelevat meitä!" huudahti nuori Daghar.
"Ja kuka suojelee teidän jumalianne?" pilkkasi hunni. "On niidenkin kerran hävittävä!"
"Kaiken lopussa", vastasi Wisigast. "Silloin", puuttui Daghar jatkamaan, "niinä maailman taistopäivinä, seisovat tylsäin jättiläisten rinnalla yökansat: suomalaiset, sklabenit ja sarmaatit ja ennen kaikkea — sinä: Fenris-suden rinnalla, herra Attila, minä näen jo sinun varjosi heiluttavan ruoskaa! Kuitenkin meidän esi-isäimme aasain kilpipuolella, aivan rinnalla Einherjar-urhojen, jotka liitelevät alas Walhallasta, me germaanit viskaamme viimeiset keihäämme ja kaadumme yhdessä jumalaimme kanssa ja heidän rinnallaan."
"Minä mahdan olla", vastasi Attila, "se musta sauhujättiläinen, joka uskonne mukaan teidät kaikki syö tulentupruun."
"Ja itse yhdessä tuhoutuu", liitti Daghar, "jotta uusi taivas loistoisana kaartuisi uuden maailman yllä — ilman hunneja ja muita yökansoja! Siinä maailmassa on jälleen Wotan vallitseva, syyn sovitettuaan, ja Frigga, se vaalea valtiatar, ja Baldur ja Donar, uskollinen. Ja kuinka voisi yli-isä olla ilman meitä! Minusta on kuin Wotan tarvitsisi meitä yhtä tähdellisesti kuin me häntä. Uusia germaaneja hän itselleen jälleen luo sydämensä ja iloisen rakkautensa ylpeydeksi. Saarnesta miehen, lepästä naisen."
Hän vaikeni. Innostus hehkui hänen säteilevistä silmistään, kirkasti ylväät piirteet. Kaunis hän oli sillä hetkellä, tuo nuori kuninkaanpoika. Runoilun into loisti hänen korkealla otsallaan. Hän etsi Ildikon silmiä; heidän katseensa yhtyivät: täynnä lämmintä rakkautta, ihaillen, katsoi neito hänen jaloihin kasvoihinsa.
Attila pani sen tarkoin merkille, tuon katseiden vaihdon ja lemmen säteilyn.
"Nainen!" toisti hän käheäsävyisesti. "Niin kyllä, se ei saa puuttua. Ja varmaan on tällä tulevaisen maailman germaanittarella taas niin kaunis, vahva, kultainen tukka kuin tuolla sinun morsiamellasi, vai mitä?"
"Kyllä varmaan. Naisemme ovat meidän kansamme korkein pyhyys. Pyhiä ja ennustavia ja lähempänä jumalia kuin me karkeatekoiset ovat ne hennot olennot. Ja heidän kauneutensa, heidän puhtautensa on voimamme perimmäinen salaisuus, on sen suloinen tenhovoima."
Leimuavin katsein loi hän silmänsä Ildikoon. Tämä hehkui, mutta ei painanut pitkiä silmäripsiään alas väärästä häpeästä, vaan lujasti ja autuaasti hän katsoi häntä syvälle silmiin.
Attila nyökäytti Khelkhalille päätään merkitsevästi. Sitten hän pilkkasi edelleen: "Ei juuri paljon miehenylpeyttä puheeseen sisältynyt. Me hunnit voimme olla ilman vaimojamme — otamme silloin toisia.
"Kuinka runsas onkaan, vanha kuningas, tyttäresi kultainen tukka!
Kuuluuko sekin tuohon salaiseen tenhovoimaan?"
"Rikas, kultainen, kuolemaa pelkäämätön sydän", vastasi Wisigast.
"Niin, ja —", Daghar rupesi taas puhumaan, hän kuumeni yhä, sillä hunnin kylmä pilkka kannusti häntä aina raivoon asti, — "kun sinä nyt sitä niin uteliaana kyselet, niin kuule vastaus: niin, myös tämä tukka." Ja hän silitti hellästi armaansa komeita palmikkoja. Sillä perin kiihottuneena hän oli jo kavahtanut pystyyn ja parilla pitkällä askeleella harpannut Ildikon tuolin viereen.
"No, kuinka niin?" arveli Attila päätään pudistaen.
"Sen tahdon kertoa sinulle", aloitti Daghar hengittäen syvään, koettaen hillitä itseään. "Naisemme eivät ole ainoastaan sillä auttaneet meitä monesti saamaan voiton, että ovat keihästaistelussa seisoneet juuri sotarintaman takana tulistuttamassa meitä pyhillä lauluilla, — äskettäin ovat markomannien vaimot pelastaneet miehensä ja itsensä ja riistäneet viholliselta jo varman voiton — hiuksillaan."
"Niin kyllä", vahvisti Wisigast. "Se on kaunis tapaus."
Tarkkaavaisena kuunteli Ildiko. "Sitä en ole koskaan kuullut", kuiskasi hän ylös katsahtaen sulholleen. "Miten se kävi?"
"Pari talvea sitten olivat vendiläiset rosvot — tsekeiksi nimitetään sitä tylppänenäistä laumaa — kuhisevan ylivoimaisina päivännoususta käsin karanneet Bojohemumiin, markomannien vuorten sulkemaan maahan. Vihollisia täyteen syöksähtäneen itäalueen miehet olivat vaimoineen ja lapsineen ja renkeineen ja piikoineen ja karjoineen ja kaluineen paenneet lujan murtohakkauksen salpaamalle metsävuorelle Albis-joen varrella. Pian saarsivat nuo epälukuisat vendit heidät sinne. Ryntäys alkoi. Kauan he pitivät puoliaan, nuo markomannit, sillä he olivat urhoollisia kuin karhut. Öisin, nuotiotulien helottavassa päivänpaisteessa savumerkkien oli määrä vuoren korkeimmalta kukkulalta viittoa likimpäin piirikuntain asemiehiä tulemaan avuksi. Mutta voi! Yhä harvemmin, yhä niukemmin suhahtelivat nuolet murtohakkiosta ja turvesuojuksista alas laaksoon. Eivätkä he kuitenkaan olleet millään torjuneet rosvoja sen tehokkaammin kuin juuri aina osuvilla, vihollista peloittavilla nuolillaan."
"Niin aina", vahvisti Wisigast. "Meistä muista kaikista ovat markomannit parhaita jousimiehiä. Sen taidon opetti heille Ullr, talven Wotan, mainio metsästäjä, joka ampuu kaarella ja nuolella."
"Nuolia ja jousia ei noilta jousentutuilta puuttunut, vaan vähitellen syntyi puutos jänteistä. Mukanatuodut katkesivat yhtä mittaa laukaistaessa, yksi toisensa perästä. Tsekit, jotka taukoamatta kiersivät murtohakkuuta — niinkuin sudet väijyvät lammastarhan ympärillä — mutta neljä kertaa verissä päin karkoitettuina, vain tarkalleen laskemansa matkan päässä, huomasivat nyt pian, että ahdistetut ampuivat tuskin ollenkaan enää, kiviä vain sinkoilivat ja oksia. Hurjasti ulvoen he juoksivat nyt uskaliaammin yhä ylemmä metsikön rinnettä. Silloin katkesi Garizoltakin, piirikreiviltä, jänne jousesta; huokaisten hän nakkasi hyödyttömän kaaren maahan. Mutta Milta, hänen nuori ja kaunis puolisonsa, joka seisoi ihan hänen takanaan ojentaen nuolia, antoi hänelle ennen pitkää jousen jälleen käteen; hän oli terävillä saksilla leikannut uhkeat vahvat hiuksensa poikki päälaelta asti, kiertänyt ne katkeamattomaksi nuoraksi ja solminnut sen jänteeksi tuohon marjakuusiseen kaareen. Kreivi kirkaisi ilosta, suuteli vaimoaan, sieppasi mieliaseen käteensä, tähtäsi, laukaisi ja lävisti vihollisten päälliköltä, joka jo oli kiipeämässä ylös, turkiskypärin ja pään. Äkkipäätä seurasivat kaikki naiset ja tytöt Milta-rouvan esimerkkiä, ja taas suhahtelivat kuolettavat, ohilentämättömät nuolet puolialastomain ryntääjäin sankkoihin parviin, jotka voitonvarmoina olivat hupsunrohkeasti uskaltautuneet jo aivan lähelle. Ne kaatuivat, mies miehen viereen, niinkuin rakeiden lyömät tähkät. Ruumiiden peittämänä olivat pian aikaa kaikilta neljältä kulmalta murtohakkiota ympäröivät metsänaukeamat, ja sadatellen riensivät kiireen vilkkaa pakenevat vuorenrinnettä alas. Tämäkin rynnäkkö oli torjuttu, ja ennenkuin hajaantuneet olivat kokoontuneet uuteen hyökkäykseen, kajahti päivänlaskun puolelta suurelta pyhältä Irmintieltä, joka kulkee Gabretan metsän poikki, markomannien häränsarvinen torvi! Kuningas Hariogais itse johti länsi- ja pohjoispiirin nostoväkeä apuun. Rosvot pakenivat itää kohti, kintereillään kuninkaan kostavat ratsumiehet. Mutta Miltan tukka ei ole ponnahduttanut yhtään nuolta sen koommin: puoliso irroitti sen kaaresta, suuteli sitä hellästi ja ripusti sen ihanana uhrina Friggan pyhäkköön. Se nainen, ne hiukset pelasti heidät kaikki."
"Sen teki nainen", virkkoi Ildiko hiljaa itsekseen, "tekivät naisen hiukset."
Hän otti armastaan kädestä ja puristi sitä.
Kuninkaanpojan kiihkomieli oli pitkän kertomuksen kestäessä lauhtunut, hän astui morsiamensa luota pois ja asettui paikalleen harppuunsa nojaten.
Yhdeksäs luku.
Nyt työntäytyi palvelijain ja kotiväen sankan tungoksen läpi esiin noin viisikymmenvuotias mies, aito hunni. Hän oli komeasti puettu, kultaa kuhisi hänen lyhyt, väriltään räikeän vihreä olkaviittansa; pyöreistä, kämmenen levyisistä, litteistä kultaisista kehristä ja neliskulmaisista laatoista muodostetut ketjut kiersivät hänen kaulaansa ja niskaansa kolmeen kertaan; lähes jokaisen kehrän keskeen oli upotettu kirkas kivi, joka kimalti ja säkenöi pikisoihtujen monivärisessä valaistuksessa. Hän tuli pöytärivien väliseen tyhjään paikkaan. Hänen liikkuessaan kalisivat ja kilisivät kehrät ja laatat — jokainen niistä riippui erikseen lyhyissä vitjoissa kohtisuoraan alaspäin — kuuluvasti ja keskenään epäsointuisasti, mikä näytti häntä itseään ja hänen hunnilaisia ystäviään miellyttävän tavattomasti, sillä hän tarkoitti aikaansaada kalinaa, ja hunnit tervehtivät häntä äänekkäin huudoin. Dzengisitz lähetti palvelijan viemään hänelle suuren kimpaleen tippuvaa sianihraa, jonka hän sormin otti edessään seisovasta ihanasta korinttilaisesta maljakosta, ja ruhtinas Dzenzil nousi paikaltaan Dagharin vierestä, meni vastatulleen luo, suudella maiskautti häntä kummallekin poskelle ja antoi hänen juoda omasta kilpikonnankuorisesta pikaristaan.
Tämä näin kunnioitettu pureskeli posket pullollaan, joi ahnein siemauksin ja kumarsi samalla Attilalle melkein maahan asti.
"Kas, Drulksal", nyökäytti tämä päätään sangen armollisesti, "kelpo laulajani! Tervetuloa! Mutta mitä näenkään: eipä vielä jokaista kultalaattaa armonosoitusteni ketjuissa ole kivi koristamassa."
"Jokaisesta voitostasi, oi suurherra, josta lauloin laulun, olet lahjoittanut minulle jalokiven."
"Hyvä! Ennen pitkää, toivon minä, panemme me molemmat täyteen vielä tyhjäksi jääneet — me molemmat: minä voitoillani, sinä lauluillasi. Mistä minä annoinkaan tuon kauniin smaragdin?"
"Laulustani Viminaciumin päivän kunniaksi."
"Entä tuon liekehtivän rubiinin?"
"Niin, liekkejä se merkitsee. Minä pyysin sen itselleni laulustani
Aquileian kukistumisen johdosta."
"Kas, hyvin valittu. Aquileia! Saavatpa aikoinaan koko kauan etsiä, ne roomalaiset muinaisuuden penkojat, ennenkuin löytävät sen paikan, missä tämä ylpeä keisarilinna päin ilmoja kohosi."
"Mutta nyt salli, oi herra, minun esittää sinulle uusi laulu, lähimmästä ensikeväisestä voittokulustasi, joka ulottuu päivännoususta hamaan laskuun, Pontuksesta Britannian saarille asti. Sallitko sen, herra?"
Attila nyökäytti päätään.
Kahdella polvenkorkuisella jakkaralla kantoi silloin kaksi orjaa hunnirunoilijalle ja -laulajalle hänen soittokojeensa. He laskivat ne hänen eteensä maahan, sill'aikaa kun hän asettui istumaan korkeammalle tuolille keskelle suojaa. Toinen pelivehje oli eräänlainen patarumpu, johon oli kiinnitetty joukko tiukuja ja kehänmuotoiseen ulkonevaan puureunaan sitäpaitsi pieniä lasi- ja vaskikuulia, jotka, kun hän lyhyellä puunuijalla, jota hän piti vasemmassa kädessään, löi rumpuaan, kalisten ja kilisten ja kolisten säestivät kumeaa rumpuääntä. Toinen kapine, hänen oikean kätensä tavoitettaviin sijoitettu, oli eräänlainen harppulauta, jonka lampaansuolikielistä hän sai iskemällä, mutta myös näpäyttämällä sopivalla kaksipiikkisellä vaskihaarukalla lähtemään kimeitä, hyvin korkeavireisiä ääniä.
Daghar ei ollut eläessään niin ällistynyt kuin nyt, kun hänen hunnilainen laulajaveljensä aloitti hirvittävän alkusoittonsa.
Kummastus pyrki vähitellen antamaan sijaa hilpeydelle, jota hän ei jaksanut hillitä, mutta ennen pitkää, sikäli kuin hän rupesi käsittämään laulun sisällystä, haihtui nuoresta kuninkaanpojasta hilpeys ja kummastus sen tiensä ja vihoissaan hän tapaili asevyötään, jossa hän kantoi lyhyttä miekkaansa. Hunni lauloi omalla kielellään, ei tavu- eikä loppusoinnuin, vaan toistamalla vain viimeisten tavuiden ääntiöt välittämättä kerakkeista säkeen lopussa. Loppusoinnuin käännettynä olisi laulu kuulunut osapuilleen tällaiselta:
Ylitse Isterin, Tonavan takaa
Kuolema ruttoa hengittää:
"Veikkoni musta, äl' enää makaa!
Lännen juhla on määrämme pää.
Oitis kanssani matkahan suon,
veljeni nälkä, sa laiha mies!
Myös sodan korppikotka, iäti nuori,
taas verikentille suuntaa ties!"
Katso, mik' ylhäällä äärellä taivon
kauhea kulkue kiirii päin:
jättejä, karmeita vallassa raivon,
ratsuja, siivillä kiidättäin!
Korppikotka on edellä muista,
silmät sen hehkuvat ahneuttaan.
Tummuu päivä sen kaarteluista,
siivet peittävät meren ja maan.
Kielet tuliset liekkejä valain
joskus sen kidasta leimahtaa:
— Takana yö —, mut paukkuen, palain
salamat suusta sen sinkoaa.
Pilvistä sitten maahan siirtyy
kulkue louhikäärmeinen;
tulta ja myrkkyä jälkihin piirtyy,
kauhua keskehen kansojen!
Ranuall' Alutan käyrää soittaa
torvea muuan villi mies:
Kauhistus maailman kukkuroittaa:
"Hunnit on tulossa!" soitto ties.
"Hunnit, soi maan sotajumala mulle!
Multa sen saatte te! Murhatkaa!"
— "Attila" — vastahan kaikuu —
"sulle kiitos! Sun tarvis ei odottaa."
Kaukason huipuilta Böömihin asti
kavionkapsetta, töminää.
Vuorilla, virroissa kauhistavasti
raivoten taistelu temmeltää.
"Lausuos, Attila, antaja saaliin,
teemmekö jälkeä kelpaavaa!
Miehet me hirtämm', morsiot maaliin
ratsujen jäljessä laahata saa.
Attila, Roomalle armoa ano
ethän sa! Sääli et Germaniaa!
Attila, kauhistus kansojen, sano,
teemmekö jälkeä kelpaavaa!"
Verisen ruoskan, mi ilmaa viiltää,
nostaa Attila huutaen:
"Pyrstötähti, kas, tuolla kiiltää!
Eespäin! Kutsuu se läntehen."
Kymmenes luku.
Hunnilainen Pindaros voi tuskin esittää lauluaan loppuun asti. Yhä ylpeämmin, yhä hurjemmin, yhä raivokkaammin rupesivat hänen hunnilaisten kuulijainsa rumat mulkosilmät kiilumaan. Monella kohtaa oli kuulunut mielisuosiota ilmaisevia epäselviä, eläimellisiä ääniä, ja loppupuolella jaksoi tuskin hallitsijan herättämä arkailukaan pidättää innostusta puhkeamasta ilmi. Mutta nyt, sittenkuin rumpu oli saanut viimeisen lyöntinsä ja harppulaudan viimeinen kirahdus oli häipynyt, nyt ratkesivat hunnit sellaiseen hihkuntaan ja ulvontaan kuin olisi kolmesataa paholaista helvetissä riemuinnut pääsaatanan voitosta. He ryntäsivät laulajan päälle, peittivät hänet maiskahtavilla muiskuilla, kohottivat hänet ilmaan — äsken hän oli vähältä likistyä hengettömäksi —, kantoivat hänet olkapäillään korokkeen porrasaskelmia ylös ja laskivat hänet maahan Attilan viereen.
Tämä oli jo aikoja ennen viitannut luokseen palvelijan, joka toi suuren pitkähkön arkun. Attila aukaisi nyt sen kannen. Ahneelta runoilijalta pääsi hämmästyksen huudahdus.
"Herra! Mikä loisto! Näin paljon jalokiviä. Voi tätä välkettä! En maan päällä luullut olevan näin paljon!"
"Käy kiinni! Laulusi oli kaunis, koska se oli tosi. Se lupaa täyden kourallisen voittoja. Ota siis sinäkin kourallinen näitä kiviä."
Laulajaa ei tarvinnut käskeä kahta kertaa, hän upotti kätensä arkkuun ja sadatteli, ettei kädessä ollut kymmentä sormea.
Melu ei alhaalla salissa ollut vielä vaimennut; raa'asti ja äänekkäästi ne, nuo mongolit, yhä menosivat.
Mutta yht'äkkiä kohosi kaiken tuon ulvonnan ja hoilotuksen läpi kaikuville toinen sointi. Edelliseen verraten se näytti olevan peräisin jostakin ihanain valonjumalain taivaanvaltakunnasta. Puhtaana, kirkkaana, kauniina ja kuitenkin terävänä, ikäänkuin voitokas miekansivallus. Sen lähetti suuttuneen käden täysi ote germaaniseen harppuun!
Tarkkaan ne taukosivat kuuntelemaan, hunnit. Heidän laulajansa säikähti, kompasteli, oli langeta Attilan olkapäälle. Melu mykistyi heti. Attila kumartui hieman eteenpäin, hän tunsi harpunsoittajan, hän sinkosi peloitta van silmäyksen häneen.
"Nyt, Khelkhal", kuiskasi hän tälle, joka aikaisemmin oli ollut mukana kantamassa Drulksalia tänne ylös ja nyt seuralaisineen nosti hänet pystyyn. "Nyt tulee loppu."
Ryhdikkäänä seisoi Daghar täydessä pituudessaan, solakkana, ylväänä, nuoruutta uhkuvana. Liekit leimusivat hänen harmaista silmistään Attilaa kohti, punainen hehku valahti hänen poskilleen. Nopealla kädenliikkeellä hän viskasi tummahkot kiharat otsaltaan. Vielä kerran hän vihoissaan pyyhälsi kilautti kolmikulmaisen, joutsenpäisen harppunsa kieliä. Hän astui askelen likemmä Attilaa kohti ja aloitti. Henkeään pidättäen kuuntelivat kaikki hunnit. Wisigast pani varoittaen sormen suulle, mutta nuorukainen ei nähnyt sitä. Mutta Ildikon sydän tykytti hurjasti odotuksesta, jopa pelosta, mutta myös sanomattomasta ylpeydestä tämän ihmeen uljaan kuninkaallisen harpunsoittajan takia, joka oli hänen omansa. "Hunnin esilaulun", aloitti hän kylmästi, "olemme me vieraat kuulleet. Meiltä ei kysytty, halusimmeko kuulla sitä, vaikka se kuulosti ihmissuden ulvonnalta. Nyt kuulkaa myös, te hunnit, kysymättä, germaanin jälkilaulu ja — vastaus. Mitä tuo vanha laudankalistaja tuossa lauloi, ei minusta ollut hunniretki, jota Attila on johtava vast'edes. Ei suinkaan: hän on sen jo tehnyt. Kuulkaa nyt, sittenkuin olette saaneet tietää Attilan lähdön, myös jatko, myös loppu, johon se suuri voittokulku päättyi. Miten viimeiset sanat kuului vatkaan:
"Pyrstötähti, kas, tuolla kiiltää!
Eespäin! Kutsuu se läntehen."
Ja nyt hän lauloi gootinkielellä — jota hunnit hyvin osasivat — tavusoinnuin, mikä loppusointuihin puettuna kuuluisi osapuilleen näin:
Marnen rannalla Gallian puolla kaks aseveikkoa seisoi niin. Toinen lausui: "Kai pakko on kuolla maailman hunnien ikeisiin?"
"Ei, ei, Aëtius", — nauroi toinen;
— tukka sen kultana kiharoi —
"yhdessä meillä on mahti moinen,
meit' että kenkään ei voittaa voi!
Joutuen panssarijoukkosi tuota
yhtenen rannalta Tiberin!
Urhoihin Thorismundin sa luota,
Rooman ja goottien aseihin!
Tulkohot hunnit; me kyllä vastaan
joukkion ottaa voimme sen.
Viel' ei kaatunut kunniastaan
voima Rooman ja goottien."
Urhoja kaatui Tuonen työssä
kunnian kentällä parvittain.
Kuoleman neidot kuutamoyössä
liiteli yllä nukkujain.
Vainajille he hengen antaa,
kilvet ja miekat ja kypärät.
— Taistelunmelskettä kaiku kantaa,
haamut kun villisti iskevät.
Kiekuu kukko. — Ja taasen nurmeen
vaipuvat kylminä vainajat.
Roomalaiset ja gootit, hurmeen
peittämät, taasen taistelevat.
Mut mikä ihme! Vaiti kuin hauta
leiri on hunnien voittamaton.
— Vallille kiipee mies: "Jumal'auta,
kaikki on menneet pakohon!"
Yöllä on Attila leiristänsä
karkuhun lähtenyt kammoten.
Wotan voittaja-säilällänsä
pirstasi miekan hirmuisen.
Luulet jos vieläkin jaksavasi,
Attila, ryhdy taistohon!
Huomaat: maassasi, rinnassasi
germaanein sotikeihäs on!
Hän päätti laulunsa näpäyttämällä harppusoinnun niin kilajavan, niin taisteluriemuisen kuin kutsuisi Heimdall jumalat rynnäkköön jättiläisiä vastaan.
Silloin nousi hunnien seassa sellainen raivon ulvonta, että sen rinnalla heidän omalle laulajalleen osoittamansa suosio oli vähäistä; koko avarassa suojassa puhkesi meteli. Yksikään hunni ei malttanut pysyä paikoillaan. Hurjasti he tunkeutuivat, hyppivät, ryntäsivät kaikilta puolin rohkean laulajan päälle, joka jäi suorana seisomaan, turvatonna mutta pelotonna, ylpeän levollisena, vasemmalla kädellään painaen harppua rintaansa vasten, oikea puuskassa lanteilla. Kolmeasataa päällekarkaajaa vastaan ei kuitenkaan vastarinta olisi auttanut. Tuo kookas hahmo kohosi yli koko hunnien aallokon, joka myllersi häneen päin. Hän ei räpäyttänyt silmäänsäkään, kun puukko, jonka Dzengisitz sokeassa raivossa viskasi häntä kohden, suhahti juuri hänen kasvojensa ohi hipaisten hänen hiuksiaan. Mutta hän näytti kuitenkin olevan mennyttä miestä, tämä hullunrohkea harpunsoittaja, ja kalveten näki Ildiko monta käyrää sapelia vedettävän hänen armaansa pään menoksi. Äkkiä kuitenkin — koko liikehtiminen oli kestänyt vain muutamia silmänräpäyksiä — jyrähti korokkeelta ääni, ikäänkuin jonkin sadun hirviön suusta lähtenyt:
"Seis! Vihani uhalla!"
Kuin maahan juuttuneina pysähtyivät nuo kolmesataa hunnia siihen paikkaan. Hurjiksi vääntyneet kasvot, pistoon valmiit tikarein asestetut kädet, iskuun nousseet käsivarret, hyppyyn notkistuneet polvet — kaikki jäykistyi sillä kertaa, kuin taian lumouksesta.
Daghar antoi harppunsa vaipua ja meni takaisin paikalleen. "Ne tottelevat hyvin", hän sanoi rauhallisesti.
"Senpätähden he ovat pystyneet valloittamaan maailman, laulaja. Ja pitävät sen, harpustasi, keihäästäsi ja vihastasi huolimatta", vastasi Attila, ei ilman ylhäisyyttä. Hän oli seissut, nyt hän laskihen istumaan jakkaralleen taas. "Mutta te hunnit", jatkoi hän hitaasti, "pitäkää kestioikeus kunniassa! Tahdotteko murhata harpunsoittajan sanan takia? Päälle päätteeksi toden sanan takia! Sillä eikö muka niin tapahtunut, että me tuona yönä väistyimme teltoistamme? Miksi väistyimme — sitä ei tuo vaaleaverinen poika tosiaankaan aavista. Sen tietää Puru ja hänen valiopoikansa Attila. Jänteen, joka ensimmäisen nuolen kaarelta lennättää, täytyy höltyä ennenkuin se, uudestaan jännitettynä, voi ponnahduttaa toisen, kuolettavan! Rangaista häntä menneestä tapahtumasta lausumansa sanan tähden —? Hyi! — Rangaista häntä siitä, että hän ennustaa jotakin tulevaisuudessa tapahtuvasta? Se näyttäisi siltä kuin pelkäisimme ennustuksen käyvän toteen. Hänen rangaistuksensa olkoon elää nähdäkseen, että hän on ennustanut väärin. Edellyttäen", jatkoi hän hetken päästä vielä pidättyvämmin, "että hän elää niin kauan, että näkee sen. Ja se — niin minä arvelen — on miltei epäiltävää. Hänen rohkeasti lausumastaan toivomuksesta minun ja minun valtakuntani tuhoutumisesta en häntä myöskään rankaise. Tiedänhän minä, että epälukuisat sadattuhannet toivovat sitä samaa. Olisiko minun surmattava heidät kaikki? Antaa heidän olla! Kuinka sanoikaan eräs roomalaisten keisari? — se lausuma on miellyttänyt minua enimmän kaikesta roomalaisviisaudesta, mitä olen kuullut —: 'vihatkoot vain, kunhan pelkäävät meitä'. Mutta kuitenkin…"
Tähän asti hän oli puhunut hillitysti, aivan rauhallisesti, mutta nyt alkoi hänen äänensä paisua yhä kovemmaksi ja kovemmaksi, kuin kaukainen, alati lähenevä ukkosen jylinä, kunnes hän lopulti karjuen huusi. — "Kun kiihkeä toivo ja himokas kosto ovat yöllisen salakähmäisyyden inhoittavassa vuoteessa siittäneet valapattouden ja murhahankkeen kaksoset, silloin! —" Tässä hän karkasi seisoalleen ja astui korokkeen rintanojan ääreen, ruhtinas Dzenzil tuli hänen rinnalleen.
"Kaksikymmentä päivää sitten — ruokorantaisella Tonavan saarella — kaukana leimahtelivat yössä kalevantulet —, silloin kuiskutteli kaksi palvelijoistani keskenään. Vain vanhan salavan he luulivat kuulevan heidän supatuksensa. Mutta salava oli ontto ja salavan sisässä minä, Attila, teidän herranne, te kurjat koirat. Mutta sinä, uhkea morsian, älä ole pahoilla mielin: vielä tänä yönä saat sinä sittenkin viettää hääsi — sill'aikaa kun nuorukaisesi kiemurtelee ristillä, tulee sinusta Attilan vaimo. Hunnit, ottakaa kiinni heidät kaikki!"
Niin salamannopeasti oli käsky pantu täytäntöön, että yllätetyt huomasivat, että pienimmätkin seikat oli sitä varten tarkoin valmistettu. Vastarinta oli mahdotonta. Jokainen noista kahdeksasta seuralaisesta, jotka oli sijoitettu kauas isännistään ja myös melkoisen matkan päähän toisistaan, joutui kokonaan hunniparven keskeen.
Neljä hunnia heittäytyi vanhan kuninkaan kimppuun, Dzengisitz, Tsendrul ja neljä muuta miestä Dagharin. Mutta kuitenkin onnistui tämän epätoivoissaan kiskaista tuokioksi oikea kätensä vapaaksi moninkertaisen otteen puristuksesta. Samassa hän salamannopeasti tempaisi lyhyen miekkansa kannikkeesta ja sinkosi sen kaikella voimallaan Attilaa kohti, joka rintanojan yli kumartui häntä katsomaan. Heitto oli hyvin tähdätty: terävä kärki olisi ehdottomasti osunut keskelle kasvoja. Mutta kiljaisten nähdessään kalvan välähtävän Dagharin kädessä hypähti ruhtinas Dzenzil herransa eteen suojelemaan häntä ruumiillaan. Miekka lävisti hänen kurkkunsa, sanaakaan päästämättä hän kaatui ja heitti henkensä.
Jo oli Dagharin oikea käsi taas kuuden kouran puristuksessa. Hän näki Wisigastin maahan viskattuna — Khelkhal painoi polvellaan hänen rintaansa —, näki urhoollisten seuralaistensa, monen haavoitettuna, voitettuna kaatuvan, näki Ildikon, käsivarret leveiden kultaisten kahleiden kytkeminä — silloin hän voihkasi ääneen.
"Odota, nulkki", huusi Attila, pyyhkien kädellään ruhtinaan verta, jota oli pirskahtanut hänen kasvoilleen, "tämän veren saat sinä erikoisesti maksaa. Vanhus vain ristiinnaulitaan, mutta poika — hänet seivästetään — minun makuuhuoneeni takana! — Saat, kaunis morsian, kuulla hänen huutavan, samalla kun sinusta tulee minun vaimoni."
Neito oli ääneti. Mutta hänen laajaksi avautuneista, jäykästi Attilaan luoduista silmistään tapasi tätä katse: tuo kuvatus hätkähti, lysähti kokoon, hänen täytyi sulkea silmänsä, jääkylmät väreet kulkivat hänen selkäpiitänsä pitkin. — Hän viittasi rajusti kädellään, osaamatta virkkaa yhtään sanaa. Vangit vietiin pois.