FELICITAS
Historiallinen romaani kansainvaelluksen ajoilta
(V. 476 j.Kr.)
Kirj.
FELIX DAHN
Saksasta suomennettu
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1912.
Monta vuotta sitten työskentelin Salzburgissa ja tein tutkimuksia sen arkistossa, kirjastossa ja roomalaisten muinaismuistojen museossa.
Tutkimusteni aineena oli varsinkin viides vuosisata, aika, jolloin germanit tunkeusivat näihin seutuihin laskien valtansa alle roomalaiset varustukset, joista milloin tehtiin vastarintaa, milloin oltiin tekemättä. Lukuisia roomalaisia siirtokuntia jäi kuitenkin maahan; useat talonpojat, kauppamiehet ja käsityöläiset eivät tahtoneet jättää kotejansa autioiksi eivätkä luopua edullisista toimistaan; elämä oli heille mieluista rakkaaksi käyneellä vanhalla maatilkulla — olkoonpa vaikka barbarienkin [siksi roomalaiset nimittivät Rooman rajojen ulkopuolella asuvia kansoja] hallinnon alla. Nämä eivät tehneetkään heille vääryyttä, kun vain oli ehditty ohi valloituksen myrskyjen ja taistelujen ja kun maanjako oli suoritettu.
Kun olin päättänyt päiväni työn, kuljeskelin kauniiksi tunnetussa Salzachlaaksossa. Lämpimän kesäkuun illat olivat suotuisia pitkiin, aina yöhön saakka kestäviin retkeilyihin.
Ajatukseni ja mielikuvitukseni olivat täynnä kirjavia kuvia noiden viimeisten alppimaassa asuneitten roomalaisten elämästä ja vaiheista.
Juuri Salzburgissa ja sen ympäristössä antoivat lukuisat kiveen hakatut kirjoitukset, vanhain aseitten ja rahojen löydöt sekä kaikenlaiset muistomerkit Rooman ajoilta mielikuvitukselle mitä rikkainta aihetta. Tämä kaupunki oli näet linnansa, korkeuteen kohoavan "kapitolin" kautta, joka vuoren ylhäisimmältä huipulta hallitsi virran laaksoa, saanut tuon komean nimen "Claudium Juvavum" ja oli vuosisatoja ei ainoastaan Rooman herruuden päätukia, vaan myös roomalaisen kukoistavan, loistavan sivistyksen etevimpiä kannattajia: vanhoissa kirjoituksissa mainitaan kaupungin tuomareina, hallitsijoina, asukkaina ja kaunistajina asianajajia, decurioita, yleisten huvien ja toripaikkojen aedilejä, teollisuuden ja taiteen harjoittajia.
Se, mikä pitkin päivää oli ollut ajatusteni ja tutkimusteni esineenä, loi, kun illan kuutamossa kaupungin portille astuskelin, kaikenlaatuisia kuvia mieleeni. Virran ja kadut, vuoret ja laaksot näin silloin täynnä roomalaisia, ja ne olivat kuin tauluja heidän elämästään; mutta kaukaa, luoteesta päin, uhkasivat lähentelevät germanit yhtä estämättöminä kuin Baierin lakeudelta aika ajoin kohoavat pilvet.
Useimmiten ja mieluisimmin astuskelin virran rantaa taikka sen viereistä muinaista Roomalaistietä, joka johti Chimjärveen päin ja kulkien Seebruckissa (Bedaium'issa) mainitun järven laskujoen, Alzin, sekä Pfünz'issä (Pons Oeni'ssa) Innin (Oenon) yli, vei Vindeliciaan ja tämän maakunnan komeaan pääkaupunkiin Augsburgiin (Augusta Vindelicorum'iin).
Tämän korkean tien molemmin puolisista alangoista, joissa nykyään suurimmaksi osaksi kasvoi metsää ja pensaikkoa ja joiden välissä rehoittava muratti viheriöitsi, oli löydetty suuri määrä rahoja, ruukunsirpaleita, uurnia, hautakiviä ja huonekaluja. Nähtävästi oli siellä täällä sijainnut siirtolaisrakennuksia, mutta myös rikkaampienkin kansalaisten uhkeita huviloita; niitä oli usein rakennettu kauas linnoitetun kaupungin vallien ulkopuolelle ja olivat ne koristuksina seudun laajassa laaksossa.
Kuljeskelin usein tuota vanhaa Roomalaistietä, katsellen mailleenmenevää aurinkoa ja mielessäni kuvitellen miltä näitten huviloitten asukkaista mahtoi tuntua, kun he eivät enää nähneet uljasten legionain marssivan täältä Lechin varrella olevaan roomalaiskaupunkiin, vaan sensijaan näkivät germanien ensimäisten ratsujoukkojen varovasti vakoillen ryntäävän esiin valloitetusta Vindeliciasta, — ja huomasivat kuinka heidän lukumääränsä karttumistaan karttui ja kuinka he kävivät yhä rohkeammiksi ja syystä yhä enemmän vakuutetuiksi siitä, että maa oli heikosti varustettu ja että he, sinne vakinaisesti asettumalla, voisivat kohota jäljellejääneitten turvattomien roomalaisten herroiksi.
Tällaisissa unelmissa käyden, rupesin jo hieman toivomaan itsekin joskus löytäväni jonkin pienen muistomerkin Rooman ajoilta tästä muistorikkaasta maasta. Niin astuin eräänä iltana yhä syvemmälle pensaikkoon oikealla puolen Roomalaistietä ja kuljin kivistä rauneikkoa, jonka lohkoja ja liuskoja peitti tiheä sammal ja viheriä muratti, yhä ylöspäin erästä lähdettä kohden, jonka lorina soi alati korviini.
Astuessani ratisi vähän väliä jotakin sammalpeitteen alla; monesti nostin sieltä tiiliä tai ruukun palasia. Olivatko roomalaiset noita muinoin käyttäneet? Mitään varmempaa todistusta tähän arveluun en voinut saada.
Päätin tänään kulkea entistä korkeammalle, nähdäkseni ehkä puron alkulähteen, jonka oletin pulppuilevan erään korkeanlaisen kukkulan loivasti alenevalla rinteellä, ja minä tiesin, että roomalaiset mielellään rakensivat niin hyvin rauhaisat huvilansa kuin sotavarustuksenakin juoksevan veden läheisyyteen.
Tuona kesäpäivänä oli ollut erittäin kuuma. Tunsin pääni raskaaksi ja jalkani uupuneiksi ja liikuin senvuoksi purosen reunaa tiettömässä, tiheässä vesakossa vuorisauvan avulla hitaasti ja vaivaloisesti. Olisin mielelläni mukavasti heittäytynyt pehmeälle sammalelle, mutta taistelin urheasti väsymystäni vastaan, voidakseni edes tällä kertaa löytää puron piileilevän synnyinpaikan.
Puolisen tuntia käveltyäni saavuinkin pyrkimälleni kummulle, jonka kansa tuntee nimellä Heiden-Schupf [Pakanainsuoja].
Mitä ylemmäksi tulin, sitä enemmän löysin kaikenlaatuisia kivijäännöksiä, useita hämmästyttävän suuriakin, niiden joukossa myös punertavaa ja harmaata marmoria, jota jo monena vuosisatana lähitienoissa oli louhittu. Ja todellakin oli aavistukseni oikea! Kukkulan huipun läheltä kumpusi lähteeni. Muinoin se lienee ollut kivikehällä varustettu, koska vieläkin voi nähdä huolellisesti veistetyn vaaleanharmaan marmorin paikoittain ympäröivän sitä sievänä reunuksena, ja muuten oli siellä täällä hajallaan lukemattomia tiilikiviä. Sydämeni sykki kiivaasti, ei ainoastaan astumisen ponnistuksista, vaan myöskin — sen tunnustan — hartaasta toivomuksesta — olin vielä vallan nuori! — että roomalainen Mercurius tai germanilainen Votan, toivojen ja löytöjen jumalat, nyt täällä johtaisivat käsiini jonkun muistomerkin Juvavumin roomalaisista. Paikan nimi, "Pakanainsuoja", oli epäilemättä roomalaisten siirtokuntien antama, sillä he olivat Roomalaistienkin tällä paikalla nimittäneet "Pakanaintieksi". Siihen tuli lisäksi vielä lähteen löytö ja marmorikehän jäännökset sekä lukuisat tiilet. Samassa katsahti aurinko, vähäistä ennen laskuansa, suoraan pensaikon läpi ja valaisi muurisavea läheisellä tiililevyllä. Otin sen käteeni ja koputtelin sitä; se oli epäilemättä roomalaista muurausainetta, joka vuosisatojen kuluessa muodostuu aivan kivenkovaksi ja joka on ikuisen Rooman rakennusten paraimpia tunnusmerkkejä. Minä kääntelin sitä ja, oi riemua! kun huomasin siihen poltetut, olettamustani tukevat kirjaimet, XXII:n legionan merkin: primigenia pia fidelis.
Ja kun suuresti ihastuneena aioin sitä kalkutella maassa olevaan tiileen, lankesi entistä kirkkaampi auringonsäde omituiselle, vaaleanharmaalle kiviliuskalle, jolloin heti huomasin sen olevan marmoria, jonka keskellä oli kolme roomalaista kirjainta:
hic…
Tässä oli kivi haljennut, mutta vallan sen vieressä kohosi sammaleista ja murateista pieni, samanlaista harmaata kiveä oleva pykäläsyrjäinen levy. Oliko tämän kirjoituksen jatko haudattu tuon sammal- ja turvepeitteen alle?
Minä koetin nostaa uutta löytöäni, mutta se oli liian raskas — raskas ehkä siitä syystä, että maa sitä peitti, taikka ehkä se oli jotenkin kookas.
Turhien ponnistusten perästä huomasin, että minun ensin täytyi poistaa paksu sammal- ja mätäskerros, ennenkuin marmori kertoisi minulle salaisuutensa.
Oliko sillä jotain kerrottavaa? Varmaankin! Olihan jo alku tiedossani: "Hic", "täällä" — mitä oli "täällä" tapahtunut?
Kun kynäveitseni avulla olin puhdistanut maassa piileilevän levyn haljenneen syrjän mullasta ja juurista, koetin siihen sovitella ensimäistä kivilevyn palasta — ne sopivat tarkalleen toisiinsa.
Nytpä vasta oikein rupesin työhön, joka ei ollut helppoa, eikä joutuisaa: käsin, veitsellä ja vuorisauvani piikillä täytyi minun kuopia ja kaivaa varmaankin kahden jalan syvältä nurmikkoa, multaa, sammalta ja kiinteytyneen muratin lukemattomia juuria, jotka olivatkin pahimpana haittana. Vaikka ilma oli viileä, koska aurinko jo oli taivaan rannalla, tulin puuhastani aivan kuumaksi; otsaltani tippui moni pisara vanhalle roomalaiskivelle, joka näytti olevan jotenkin laaja levy.
Vihdoinkin sain sen niin pitkälle irralleen — jo ensi alussa oli varma vakuutukseni uusien kirjaimien löytämisestä intoani kiihoittanut — että saatoin molemmin käsin ryhtyä sen syrjiin, ja monella nytkäyksellä sain sen vihdoin ilmoille. Taas sovitin siihen tuota lohjennutta palasta; sen salaperäinen "hic"-sana osoitti pian, mistä päin oli etsiminen jatkoa.
Raaputin nopeasti mullan, hiekan ja sammalen kirjainten syvennyksistä, sillä äkkiä alkoi hämärtää ja minä tahdoin jo tänään saada selon tästä kauan kätketystä salaisuudesta. Ja se onnistui; tosin vaivoin, mutta kuitenkin täysin varmasti saatoin lukea molemmat päälletysten kirjoitetut rivit:
Hic habitat Felicit…
Nihil mali intret.
Ainoastaan kolmannesta sanasta puuttui kaksi viimeistä kirjainta, siitä paikasta oli vähäinen liuska murtunut enkä voinut löytää siihen kuuluvaa kappaletta, mutta olihan päivänselvää, että tuon lisäyksen piti olla -as. — Tämä kirjoitus on suomeksi:
Täällä asuu onni:
Älköön mikään paha tänne tulko!
Nähtävästi oli tämä harmaa marmori ollut huvilan puutarhan tai pihan kynnyslevynä ja tuon miehekkään lauseen tuli pitää siitä kaikki paha etäällä.
Turhaan etsin useampia merkkejä tai kalujen jäännöksiä.
Istahdin pehmeälle sammalturpeelle likelle aarrettani ja ajattelin ajattelemistani noita sanoja. Selkänojanani oli ikivanha tammi, joka ehkä oli ylennyt tuon roomalaisrakennuksen raunioilta taikka ehkäpä sen puutarhan hedelmällisestä mullasta.
Tällä kukkulalla, jonka puut ja pensaat eroittivat kokonaan muusta maailmasta, vallitsi ihmeellinen hiljaisuus. Ainoastaan hiljaa, aivan hiljaa solisi tuo kapea, vähävesinen puro, joka aivan lähellä minua pulppusi maasta ja vain joskus, kun se tavallista jyrkemmästi putosi, kuului raikkaampi lorina. Kerran se kai oli pitänyt vilkkaampaa ääntä, kun sen lähde asusti heleänharmaassa marmorissa. Etäällä, korkean saksantammen latvassa lauleli kuhankeittäjä iltalauluansa, joka aina herättää syvintä metsäisen yksinäisyyden tunnetta, sillä tuskinpa sen ääntä muualla kuulee kuin tällaisessa hiljaisessa metsikössä. Siellä täällä sammalpeitteen yläpuolella surisi joukko mettiäisiä, jotka jättivät hämärän viidakon ja lähtivät valoisampia, lämpimämpiä aloja etsimään — ne surisivat unisina lauluansa.
Mietin: kenen "onni" oli kerran täällä asunut? Onko tämän kivisen kirjoituksen toivo toteutunut? Olivatko nämä sanat todellakin olleet kyllin voimallisia väistämään kaikkea pahaa? Kivi, johon se oli hakattu, oli rikki — onneton merkki! — Ja mitä laatua oli tämä onni?
Mutta odotahan! — tuona aikana oli "Felicitas" aina naisen nimi; ehkäpä oli tuolla lauselmalla kahtalainen merkitys, ehkä se tahtoi lemmekkäästi mainita: "Täällä asuu onni, nimittäin minun Felicitaani; älköön mitään pahaa hänen kynnyksensä, meidän kynnyksemme yli tulko!"
Mutta kuka oli "Felicitas"? Ja kuka oli se, jonka onni hän oli? Ja miten heidän oli käynyt? Ja tämä huvila, oliko…? — —
Noin pitkälle luullakseni valveilla ajattelin; sillä näitä kysellessäni olin nukkunut.
Ja nukuin varsin kauan. Kun satakielen riemullinen laulu, aivan likeltä kajahtaen, minut herätti, oli jo pimeä yö; tammen lehvien välitse tuikki vain pienoinen tähti; minä hypähdin pystyyn: Felicitas! Fulvius! — huusin — Liuthar! missä he ovat?
"Felicitas!" vastasi kaiku hiljaa vuorilta. Ylt'ympärillä oli hiljaista ja pimeää.
Olinko siis uneksinut?
No, — ajattelin, — tästä unesta otan vaarin. Felicitas! sinusta pidän kiinni!
Sinä et saa luotani liidellä.
Ainoastaan runous voi sinut saattaa ikimuistettavaksi.
Ja minä kiiruhdin kotiin ja panin vielä samana yönä paperille tämän tarinan, minkä uneksin vanhan roomalaishuvilan raunioilla.