ENSIMÄINEN LUKU.
Oli ihana kesäkuun ilta. Aurinko alkoi painua mailleen; lännestä,
Vindeliciasta päin, kultasivat sen viimeiset säteet vielä
Mercurius-kukkulaa sekä sen koristusta, erästä pientä, vaatimatonta
huvilaa.
Täällä vaikeni melkein kuulumattomiin suuren valtatien melu; — kaksipyöräisten, norilaishärkäin vetämien rattaitten ratina, mitkä Juvavumin läntiseltä portilta, porta Vindelica'lta, palasivat kotiansa kohden. Ajajat olivat siirtolaisia, maakansaa, jotka vasta päättyneenä markkinapäivänä olivat Herculeen-torilla kaupitelleet kasviksia, kanoja ja kyyhkysiä.
Niin, hiljaista ja rauhallista oli täällä kukkulalla. Puutarhaa ympäröivän, tuskin miehenkorkuisen kivimuurin ulkopuolelta kuului ainoastaan pienen puron vilkas lorina. Se virtaili marmorireunaisesta lähteestä ja — juotettuaan ensin kukkulan keskustassa olevaa suihkulähdettä ja kuljettuaan mutkikasta juovaa myöten hyvin hoidetun puutarhan ympäri lähelle taiteellista porttia, jonka päällä yleni Hermeksen kuva, mutta joka muuten oli avoin, ilman ovea tai ristikkoa — kiiruhti viimein muuri-aukeaman läpi kallioseinän kivi-uurretta alas.
Kaupungin puolella, kaakkoon päin, levisi kukkulan juurella huolella hoidettuja kasvis- ja hedelmätarhoja, heleänviheriöitä niittyjä, ja peltoja, joissa kasvoi roomalaisten tänne barbarilaismaahan tuomaa nisua.
Mutta huvilan takana, pohjoiseen päin, kohosi vuoririnnettä pitkin kaunis, humiseva tammimetsä, ja kaukaa sen syvyydestä kaikui kuhankeittäjän hopeanheleä helkytys.
Oli niin kaunista, niin leppoisaa; ainoastaan lännestä — samoin kuin kaakostakin — kohosi uhkaavia ukkospilviä. Avonaisesta portista kulki lavean puutarhan läpi supisuora, valkealla hiekalla siroitettu tie ja kahden puolen sitä yleni talvitammia ja punakatajia, jotka, kauan kestäneen muodin mukaan, olivat leikatut kaikenlaisiin mittausopillisiin muotoihin — taiteellinen vai epätaiteellinenko kuosi, jota rococo ei ole keksinyt, vaan ainoastaan lainannut Rooman keisarien puutarhoista.
Tätä pitkää käytävää — portista aina asuinhuoneitten ovelle asti — koristivat säännöllisesti yhtä kauas toisistaan asetetut kuvapatsaat: Nympha, Flora, Silvani, Mercurius. Huonoa työtä, kipsiä, paksu Crispus teki niitä tusinoittain työpajassaan Juvavumin Vulcanus-torilla ja möi niitä halvalla, sillä ajat eivät olleet hyvät ihmisille, ja huonot ne olivat jumalille ja puolijumalillekin; mutta nämä täällä olivat kuin peräti lahjaksi annetut — olihan Crispus nuoren isännän setä.
Puutarhan portilta kuului pari vasaran lyöntiä, joihin kaiku ympäröivästä kivimuurista vastasi ainoastaan hiljaa, sillä vasaraa käytteli taiteilijan varova käsi; tämä mahtoi olla viimeinen, paranteleva, päättymäisillään oleva vaivannäkö.
Nyt hypähti takoja ylös; hän oli ollut polvillaan aivan portin takana, jonka viereen ladotut muokkaamattomat marmorilevyt ilmaisivat, että huvila oli kivenhakkaajan asunto. Hän pisti pienen vasaran vyötärölleen sidottuun nahkahihnaan, joka kiinnitti esiliinan siniseen tunicaan, puristi pienestä pullosta pari pisaraa öljyä villaiselle tilkulle, hivutti sillä marmorin, jossa kirjoitus oli, aivan peilikirkkaaksi, käänsi päätään hieman sivulle — linnun lailla, joka oikein tarkkaan tahtoo jotain silmäillä — ja luki nyt portin kynnyslevyltä, tyytyväisenä päätään nyökäyttäen:
"Niin, niin! Täällä asuu onni, minun onneni, meidän onnemme, niin kauan kun Felicitas-lemmittyni täällä asuu — onnellisena ja onnea tuottavana täällä asuu. Älköön kukaan tuoko turmiota yli tämän kynnyksen, tämän lauseen manaus seisauttakoon jokaisen pahan haltijan! — Nyt vasta, tämän lauseen kautta, on kotimme täydellinen. Mutta missä hän lieneekään nyt? Hänen täytyy nähdä se ja kiittää minua." —"Felicitas", hän huusi, kääntyen taloa kohti, "tulehan tänne, tule!"
Hän pyyhki hien otsaltaan ja oikaisi itsensä suoraksi: sorea ja solakka nuorukaisvartalo, pituus keskinkertainen,— milt'ei vähän puutarhassa seisovan Mercuriuksen näköinen, jonka Crispus oli muinais-ajoilta perityn jäsenmitan mukaan veistänyt — hänen lakitonta päätään peitti tummanruskea, lyhvtkiharainen, melkein villankaltainen tukka, pitkien silmäripsien alta hymyili iloisesti kaksi tummaa silmää kohti avaraa maailmaa, paljaat jalat ja käsivarret näyttivät kauniilta, mutta vähemmän voimakkailta, ainoastaan oikean käsivarren jäntereet olivat vahvat. Ruskealle esiliinalle oli pirskoutunut valkeaa marmoritomua. Hän pudisti sen pois ja huusi toistamiseen, entistä kovemmin: "Felicitas!"
Samassa vedettiin syrjään huoneen oven tummankeltainen, vaskisesta tangosta riippuva esirippu ja kynnyksellä näkyi vaalea olento, jonka olisi voinut luulla sisäänkäytävän molempien pylväitten väliin sijoitetuksi kuvaksi; aivan nuori tyttö — vaiko vaimo — tuo lapsi, tuskin seitsemäntoista-vuotias? — Niin, hän lienee jo ollut vaimo, sillä epäilemättä oli pienokainen, jota hän hellästi vasemmalla kädellään rintaansa vasten painoi, hänen lapsensa, sillä tuollaista mieltä voivat osoittaa ainoastaan äidin kasvot ja äidin liikkeet, hänen lastansa pidellessään.
Nostaen huulilleen kaksi oikean käden sormea, nuori äiti varoitti:
"Hiljaa, lapsemme nukkuu."
Ja nyt tämä tuskin täysikasvuinen olento kulki kepeästi alas neljä kiviporrasta, jotka johtivat kynnykseltä puutarhaan. Varovaisesti kohotteli hän vasemmalla kädellään lasta vieläkin korkeammalle ja painoi sitä vieläkin likemmäksi rintaansa; oikealla kädellä hän nosti valkean hameensa viljavaa lievettä aina nilkan kohdalle saakka, taivuttaen alaspäin kaunismuotoista päätään. Täydellisen sulouden kuva: nuorekkaampi, lapsellisempi kuin Rafaelin madonnat, salaperäisesti kirkastettu kuin Kristuslapsen äiti. Hänessä ei ollut mitään luonnotonta, ei mitään ihmeen kaltaista; jalointa vaatimattomuutta ja kuitenkin kuninkaallista korkeutta; viattomuuden kanssa rinnakkain itsetiedoton arvokkaisuus. Musiikin sopusointu ympäröi tuon äidiksi tulleen Heben kaikkia liikkeitä, joista jokainen oli täysimittainen, ei milloinkaan suurempi kuin tarve vaati. Vaimo ja kuitenkin alati neito; puhtainta inhimillisyyttä ja täydellisintä onnea kuvastava: rakkauden kahleilla vastustelematta sidottu tuohon nuorukaispuolisoon ja rintaa vasten lepäävään lapseen: yht'aikaa liikuttavan kaunis ja samalla kunnioitusta herättävä. Kaiken — kasvojen, vartalon ja värin — kauneuden ollessa niin puhdasta, että jokainen alhainen ajatus hänen läheisyydessään kaikkoni kuin kuvapatsasta ihailtaessa.
Hänellä ei ollut koristuksia; hänen heleänruskeat, mutta auringon niitä suudellessa, kullalle välkkyvät hiuksensa valuivat kauniisti aalloten jaloilta ohimoilta, jättäen matalahkon otsan aivan vapaaksi, ja olivat niskassa kiedotut höllään solmuun. Lumivalkea, hienovillainen vaate, joka oli kaunismuotoisella, vaan koristelemattomalla soljella kiinnitetty hänen vasemmalle olkapäälleen, verhosi pehmein poimuin koko hänen hoikan vartalonsa aina sieviin, punaisiin sandaaleihin saakka; paljaiksi jäivät toki hänen valkea kaulansa ja yläpuoli hienosti kaarevaa rintaa sekä hänen hohtavat, jos kohta hieman lapselliset ja siksi hiukkasen liian pitkiltä näyttävät käsivartensa; rinnan alapuolella oli vaatteen kulma kiinnitetty vaskiseen vyöhön.
Kuulumattomasti astui hän alas portaita kuin hiljainen aalto ja läheni keveästi puolisoansa. Hänen kapeahkojen kasvojensa väri oli tuo ihmeellinen, melkein siniselle vivahtava valkoinen, joka on ominainen ainoastaan Joonian tyttärillä, ja jota ei mikään etelämaitten päivänhelle voi ruskeaksi paahtaa; puoliympyräiset, säännölliset, ikäänkuin harpilla piirretyt kulmakarvat olisivat ehkä tehneet hänen kasvonsa jäykiksi, veistokuvan tapaisiksi, joll?ei pitkien, kaarevasti taipuvien silmäripsien alta olisi loistanut kaksi tummanruskeaa antilooppisilmää, jotka nytkin onnekkaan eloisina katsoivat rakastettua.
Tämä riensi kepein askelin häntä vastaan, nosti hellällä huolella nukkuvan lapsen hänen käsivarreltaan ja laski sen pitkulaiselle, litteälle olkikannelle, jonka hän otti työvasunsa päältä, asettaen sen erään ruusupensaan varjoon; täysinpuhjenneesta ruususta heitteli iltatuuli muutamia tuoksuvia lehtiä pienokaisen kasvoille — tämä naurahti unessaan.
Talon isäntä vei nyt nuoren vaimonsa, kietoen käsivartensa hänen ympärilleen, vasta valmistunutta porttilevyä katsomaan ja sanoi:
"Nyt on tuo miete-lause valmis, jonka sinulta olen salannut; nyt lue ja tiedä ja tunne" — ja hän suuteli hellästi vaimoansa — "Sinä, Sinä itse olet onni — Sinä asut täällä".
Nuori vaimo kohotti kätensä varjostaakseen silmiään, koska laskevan auringon melkein vaakasuorat säteet häntä häikäisivät; hän luki ja punastui; veri-aaltonen vierähti hänen kalpeille poskilleen, hänen rintansa kohoili, hänen sydämensä sykki kiivaasti: "Oi, Fulvius, sinä lemmittyni, kuinka sinä minua rakastat! Oi, kuinka onnelliset olemme!" Ja hän laski molemmat kätensä ja käsivartensa miehensä oikealle olkapäälle; toiselle painaen kauniin päänsä.
Mies syleili häntä hellästi. "Niin, ääretön, varjoja vailla on onnemme, — määrätön ja rajaton."
Äkkiä, ja vavahtaen kuin vilusta väristen, kohottaikse Felicitas ja
katsoi miestään arasti silmiin. "Oi, älä manaa taivaan pyhiä esiin.
Kuiskaillaan", hän sanoi itsekin kuiskaten, "että he ovat kateellisia".
Ja hän painoi sormensa miehensä suulle.
Mutta Fulvius painoi kuuluvan suutelon tuolle hienolle kätöselle ja huudahti: "Minä en ole kateellinen, vaikka olen vain ihminen. Kuinka sitte taivaan pyhät voisivat olla kateellisia? Sitä en usko. En usko sitä pyhistä enempää kuin pakanain jumalistakaan, jos he enää lienevätkään elossa ja jos heillä on valtaa ja voimaa."
"Elä puhu heistä! He kyllä elävät, mutta he ovat pahoja haltijoita ja joka heidän nimeään mainitsee, se kutsuu heitä läheisyyteensä; niin kertoo varoittaen basilikan pappi."
"Minä en pelkää heitä. Läpi monen sukupolven ovat he esi-isiämme suojelleet."
"Niin, mutta me olemme heistä luopuneet! He eivät enää meitä suojele. Ainoastaan taivaan pyhät ovat meidän suojelijamme — barbareita vastaan. Oi kauheata, jos he tulevat tänne, tallaavat kukkamme ja vievät meiltä lapsemme!"
Ja hän laskeutui polvilleen ja suuteli pientä nukkujaa.
Mutta nuori isä naurahti: "Germanejako tarkoitat? He eivät suinkaan lapsia varasta. Heillä on niitä enemmän kuin elättää jaksavat. Mutta totta on, että he kyllä kerran voivat korottaa sotahuutonsa Juvavumin porttien edustalla."
"Niin, niin; voivatpa niinkin!" puuttui puheeseen huolestunut ääni, ja paksu Crispus astui puutarhaan läähättäen tulistuttavan kävelymatkansa perästä.
"Terve, sinä kipsiä veistävä Feidias!" huusi Fulvius hänelle.
"Tervetultuanne, setä", puhui Felicitas ojentaen hänelle kätensä.
Crispus heitti nyt leveäreunaisen hattunsa — joka oli ollut aivan otsalla ja suojellut auringolta hänen viinistä punastuneita, kiiltäviä kasvojansa ja nykerönenäänsä — alas niskaan, niin että se jäi nahkasesta nauhasta riippumaan hänen leveälle selälleen: "Älköön Hygiea sinusta milloinkaan luopuko, tyttäreni; Gratiat tietysti eivät jätä sinua — neljättä sisartansa. Niin, germanit! Eräs ratsastaja toi viime yönä salaisen tiedon tribunolle. Mutta kahden tunnin perästä tiesimme me sen kaikki, me Amphitriteen aamukylpijät. Ratsastaja oli vaskonilainen eikä yksikään niistä miehistä sulje suutansa, jos siihen viiniä kaadat. Isaran uittopaikan lähellä on ollut ottelu, meikäläiset ovat paenneet, Vadan vartijatorni on poltettu. Barbarit ovat tulleet yli virran."
"Kas niin!" nauroi Fulvius, "ne seudut ovat vielä kaukana täältä. Mene, kultalintuni, valmistamaan sedälle virvoittava juoma, tunnet hänen seoksensa, niin, ei liikaa vettä! — Ja jos he tulevat — eivät he meitä syö. Sodassa he ovat hirmuisia jättiläisiä, mutta lapsia voiton jälkeen. Olenhan kuukausia ollut heidän vankinaan. Heitä en rahtuakaan pelkää."
"Et itsesi, mutta entäs vaimosi puolesta?"
Felicitas ei kuullut tätä kysymystä; hän oli nostanut lapsen käsivarrelleen ja meni asuinhuoneeseen.
Fulvius pudisti kiharaista päätään: "En pelkää. He eivät tee hänelle mitään, se ei ole heidän tapaistaan. Se on totta: jos kaadun, niin ei hänen sallittaisi kauan olla leskenä. Mutta löytyy ihmisiä — muualla kuin karhunnahkaisten barbarien joukossa — jotka mielellään ryöstäisivät hänet hänen aviomiehensä käsistä."
Ja hän tarttui vihaisena vyönsä alla olevan vasaran kahvaan.
"Hän, tuo puhdassydäminen vaimo, ei saa sellaista aavistaakaan", hän puhui edelleen.
"Ei, ei suinkaan. Mutta ole sinä varuillasi! Minä tapasin hiljakkoin tribunon vanhan argentariuksen [rahanvartija] rahakamarissa."
"Argentariuksen, tuon koronkiskojan, tuon verikoiran luona!"
"Sain — onnekseni — hänelle maksaa pienen velkani. Orja ilmoitti tuloni, minä odotin esiripun takana; silloin kuulin matalan äänen lausuvan sinun nimesi ja — Felicitaan. Astuin huoneeseen: tribuno seisoi rahakauppiaan vieressä. He vaikenivat äkkiä tuntiessaan minut. Ja nyt, kenen kohtasin matkallani tänne? Juuri saman Leo tribunon ja hänen kanssaan Zeno argentariuksen. Jälkimäinen osoitti kepillään sinun huvilaasi, josta ei vihreitten puitten välitse muuta näkynyt kuin litteältä katolta ylenevät kuvapatsaat. Minä arvasin heidän puheensa sisällyksen ja — heidän matkansa määrän. Heidän huomaamattansa juoksin viereiseen kaivokseen ja sieltä kiiruhdin oikotietä tänne, ennättääkseni ennen heitä sinua varoittamaan. Silmäsi auki! Pian ovat he täällä."
"Tulkoon hän vain, se ahne saituri! Olen huolellisesti säilyttänyt vaivalla kootun summan, jonka olen hänelle velkaa Aquilejasta tuodusta marmorista ja kaupungin veroistani. Muita velkojiani olen pyytänyt odottamaan ja luvannut heille korkeammat korot, voidakseni koota kaikki rahani tuolle kuristajalle. Mutta mitä tribuno tahtoo minulta? Hänelle en ole muuta velkaa kuin puukonpiston jokaisesta katseesta, jolla hän on minun kristallinpuhdasta tyttöäni loukannut."
"Varo, varo! Hänen puukkonsa on terävämpi, se on hänen miekkansa. Ja hänen takanaan seisovat rajut maurilaiset ritarit ja isaurilaiset palkkasoturit, joita meidän tulee kalliilla rahallamme elättää, suojellaksemme itseämme barbareja vastaan."
"Mutta kuka suojelee meitä suojelijoitamme vastaan? Keisariko? Kaukaisessa Ravennassa! Hän on kyllin iloinen, jos germanit eivät vain tule Alppien yli hänen luokseen, pitkiin aikoihin ei hän ole pitänyt huolta tästä maasta, joka kuitenkin jo niin kauan on kuulunut Roomalle."
"Onpa kuitenkin muistanut mahdottomien verojen kautta viimeisetkin veripisarat suonistamme pusertaa."
"Mitäpä valtionveroista! Moneen vuoteen ei niitä enää ole nostettu; eihän mikään keisarillinen virkamies uskalla tulla vuorten yli. Istun vapaasti tässä keisarin maakokkareella kuin istunkin! — Mutta minkä niminen onkaan se mies, joka nyt on keisarina ja jolle tämä maapalsta, mitä hän ikänään ei ole nähnyt, kuuluu? Joka toinen vuosi tosin saamme tiedon uudesta keisarista, mutta ainoastaan rahan kautta."
"Ja se käy yhä huonommaksi!"
"No niin, huonommaksi se kaiketi ei enää voi tulla, siinä toki lohdutus."
"Mutta verot tulevat yhä raskaammiksi, kertoi minulle serkkuni Mediolanumista; siellä niitä kaiken lisäksi nostavat poliisimiehet ja soturit väkivallalla."
"Meille se on yhdentekevää", naurahti nuorukainen. "Tiesi kuinka paljon minulla jo olisi velkaa tästä muutamasta kapan-alasta maata."
"Ja Legionaintiellä kasvaa ruohoa, melkeinpä pensaikkoa!"
"Eivätkä sotajoukot saa palkkaansa."
"Mutta he ottavat maksunsa itse, ryöstäessään niitä kansalaisia, joita heidän pitäisi puolustaa."
"Ja Juvavumin vallit hajoavat, kaivokset kuivuvat, sulkulaitokset häviävät, rikkaat ihmiset pakenevat täältä, ainoastaan me köyhät vaivaiset jäämme."
"Minua kummastuttaa, ettei argentarius jo aikoja sitten ole suurine kultasäkkeineen pötkinyt Alppien yli."
"Mutta minä en menisi, setä, vaikka voisinkin. Ja miksen todellakin voisi? Taidettani, ammattiani kunnioitetaan vielä kaikkialla, niin kauan kuin roomalaiset asuvat kivikartanoissa eivätkä puuhökkeleissä niinkuin germanit. Mutta sydämeni juuret ovat kuin kasvaneet kiinni tähän paikkaan. Monta, monta minun sukuni polvea on täällä asunut aina siitä asti, sanotaan, kun keisari Hadrianus tänne siirtokunnan toimitti. He ovat täällä harventaneet ikivanhoja metsiä, kuivattaneet soita, rakentaneet teitä ja taloja, kaivaneet ojia, raivanneet peltoja, puutarhoja, jalostuttaneet hedelmäpuita; itse ilmanalan ja taivaankin ovat he suloisemmaksi saattaneet. Minä tunnen Italian, olen ostanut marmoria Venetiassa, mutta asun mieluimmin täällä, isiltäni perityllä maalla."
"Mutta jos barbarit tulevat, tahdotko silloinkin —?"
"Jäädäkö? — Siitä on minulla omat ajatukseni. Meille halpasäätyisille ihmisille on parempi, että barbarit hallitsevat meitä, kuin että —"
"Älä sano: kuin että keisari hallitsee. Olethan roomalainen!"
Vanhus teki tämän muistutuksen vakaana ja totisena, mutta nuorukainen naurahti, sillä tuo hyvä setä oli liian vähän roomalaisen sankarin näköinen; naapurit sanoivat hänen muodostavan Silenus-kuvia oman muotonsa mukaan.
"Puoleksi vain!" Fulvius vastasi, "äitini oli norilainen tarhurineiti
Induciomara! Sepä ei kaiu liiemmäksi quiritiseltä [roomalaiselta].
Ja eipä meitä hallitsekaan keisari, vaan hänen viskaalimiestensä
paholaissoturit, maurilaiset ja isaurilaiset kovakouraiset sotamiehet.
Jos minun pitää palvella barbareita, niin valitsen mieluimmin germanit."
"Mutta he ovat pakanoita."
"Osaksi. Sataviisikymmentä vuotta sitte olimme sitä kaikki. Iso-isäni uhrasi vielä salaa Jupiterille. Heidän joukossaan on myös kristityitä."
"Arianeja! Kerettiläisiä! Huonompia, kirkko sanoo, kuin pakanat."
"Muutamia vuosikymmeniä takaperin olivat meidän keisarimmekin kerettiläisiä. Eivätkä germanit keneltäkään kysy hänen uskoansa; mutta meidän esi-isämme saivat suuresti kärsiä, jolleivät sattuneet uskomaan säntilleen samaa kuin heidän keisarinsa."
"Sinä kuvittelet barbareita liian kohteliaiksi. He ovat kuitenkin polttaneet tuhaksi monta kaupunkia."
"Mutta kivi ei pala. Roomalaiset pistävät varsin pian uudet palkit hävittämättömiin muureihinsa. Yksikään germani ei tahdo asua kaupungissa. Maalla he paimentavat karjojansa ja talonpojan rakennuksiin he leirinsä asettavat. He ottavat hänen pelloistaan ja laitumistaan kolmannen osan. Mutta maa virkistyy ja elpyy tästä. Kun väkiluku on vähäinen, puuttuu siltä vapaita talonpoikia vapaalla turpeella; sen asukkaat ovat tuon Neapelissa tai Byzantissa komeilevan herran — orjia. Silloin maata ei viljellä. He tekevät juuri sen verran työtä, etteivät varsin nälkään näänny. Sen, minkä nämä orjat saavat irti yli oman välttämättömimmän tarpeensa, vie heiltä heidän herransa. — Vaan toisin silloin auraa ja sirppiä käytellään, kun paikkakunnalle ryntää satakunta germanilaista, joista jokaisella on lukemattomia valkotukkaisia lapsia. — Sillä niin paljon lapsia kuin tällä kansalla en ole luullut olevan koko maapallolla! — Muutamassa vuodessa rakentaa jokainen noista kasvavista nuorukaisista perattuun metsään tahi kuivattuun suohon oman puuhökkelinsä. Niinkuin muurahaisia vilisee heitä kaikkialla. Pian heittävät he puuauransa ja jäljittelevät siirtolaisten rautaisia auroja. Ja maa kantaa muutamassa vuodessa verrattomasti enemmän hedelmää kuin ennen, niin että se runsaasti ravitsee sekä voittajat että voitetut."
"Niin, niin", myönsi Crispus, "siihen kokemukseen on tultu naapurimaassammekin, jossa he ovat vakinaisesti asuneet. Jos on liian paljon miehiä, niin heittävät he arpaa, ja ne, joille muuttamisen arpa lankesi, joka kolmas mies, vaeltavat minne haukka tai susi heille tietä viittaa. Mutta älköötpä vain pohjoista kohti!" huokasi Crispus, "muuten tulevat he yhä lähemmäksi meitä".
"Mutta he jättävät meille meidän oikeutemme ja kielemme, Jumalamme ja basilikamme, ja paljoa, paljoa vähemmän he pyytävät korkoja kuin orjain herra tai keisarin veronnostaja."
"Hyvä, ettei Severus kuule puhettasi, tuo vanha Juvavumin magister armaturarum [ase- ja sotataidon opettaja]. Hän olisi sinua —!"
"Niin, hän kuvittelee, että meillä vielä on tuo vanha hyvä aika ja että vanhat roomalaiset vielä elävät, sellaiset kuin esimerkiksi urhean germanivoittajan keisari Probon aikalaiset, johon sukupolveen hän kuuluu. Mutta kaikkien pyhien ja halaunien [eräs muinoinen kansa Noricum'issa] kautta! Hän erehtyy. Miksi pitäisi minun rakastaa keisaria? Hän, tämä keisari, ei suinkaan rakasta minua. Kaukana linnoitetussa Ravennassa hän istuu ja miettii uusia veroja ja uusia rangaistuksia niille, jotka eivät mitään veroa maksa, koska heillä ei ole millä maksaisivat."
"Vanha Severus on jo kauan aikaa harjoitellut vapaaehtoisten kanssa sotatemppuja voidakseen puolustaa kaupunkiamme, jos barbarit tänne asti tulevat. Olen ollut heidän joukossaan muutaman päivän. Tässä kuumuudessa on vaivaloista kantaa kilpeä ja keihästä. Sinua, joka kuitenkin olet minua paljo nuorempi ja voimallisempi, en ole kertaakaan nähnyt meidän campus Martio'ssamme [Marskentällä], joksi hän sitä nimittää."
Fulvius naurahti: "En pidä sitä tarpeellisena, setä. Olen kyllä tarpeeksi oppinut aseita käyttämään germanein vankina ollessani. Ja jos tulee tarve kaupunkia ja kotiliettä suojella, olen valmis minäkin — kunniani vuoksi. Vaan paljoa emme voi; sillä uskokaa minua, jos germanit toden teolla tahtovat, jos heidän on pakko valloittaa uutta maata ja jos he tarvitsevat peltojamme, silloin ei Severus voi heitä peräyttää ei vanhanaikuisilla sotatempuillaan eikä uudenaikuisilla 'juvavilaisen kapitolin legioneilla', joiden merkkinä on hänen lahjoittamansa kultainen kotka. Eikä tribunokaan afrikalaisilla ratsumiehillään ja isaurilaisilla palkkasotureillaan mitään voi. — Vaan, katso, tuolla viittaa meille vanha orjamme Philemon; pienestä pylväskäytävästä näen viiniruukun kiiltävän, pöytä on katettu. Tule siis maistamaan meidän hapanta räteriviiniämme, sitä piti jo Augustus aikoinaan suuressa arvossa; se on seisonut vuoden ajan kellarissa, aina siitä asti kun kuormajuhta sen Teriolista nouti. Menkäämme katsomaan Felicitasta ja lasta hänen sylissään ja unohtakaamme keisarit ja barbarit."