TOINEN LUKU.
Sillävälin ne kaksi miestä, joiden tulosta Crispus jo ennakolta oli ilmoittanut, lähestyivät pientä huvilaa hitaasti kävellen pitkin Legionaintietä. Kiivaasti keskustellessaan he usein pysähtyivät ja viipyivät siten kauemmin tiellä.
"Ei, ei", varoitti argentarius, miettiväisenä pudistaen kaljua päätänsä, joka oli paljas vaikka aurinko kuumasti paahtoi. Hän survasi pitkällä kepillään kovaa tietä ja virkkoi: "niin kiireesti, niin väkivaltaisesti, niin rynnäköllä sitä ei kuitenkaan tehdä kuin sinä, tribuno-ystäväni, hillittömine himoinesi haluat. Minä vakuutan sinulle, että minun tieni on aivan varma, aivan varma."
"Sinun tiesi on väärä, pitkäveteinen ja mutkallinen! Koteloisen tie!" huusi soturi kärsimättömästi ja kohotti ylpeästi kypäröityä päätään, niin että kypärin töyhtö hipaisi selkäpanssarin renkaita.
"Miksi viivykkeitä? Sinulla tosin ei ole kiirettä liittää tuota pientä maakaistaletta rajattomiin tiluksiisi. Mutta minä en ole voinut nukkua siitä saakka, kun näin tuon hurmaavan kauniin nuoren naisen. Vereni kuohuu ja sydämeni halkee. Öisin täytyy minun nousta kuumalta vuoteeltani. Tripolin vyöttömän Astarteen kautta! Aina olen saanut sen naisen, jota olen halunnut. Minä tahdon omistaa hänet, tuon hoikan Felicitaan! Ja minun täytyy hänet saada, muuten veri syöksee suonistani."
Ja hänen leimuavat silmänsä salamoivat.
"Sinä olet hänet omistava. Kärsivällisyyttä vain!"
"Ei! Ei rahtuakaan kärsivällisyyttä. Miekanlyönti tappaa aviomiehen, tuon maitoparran; näillä käsillä nostan minä riemuitsevan Felicitaan mustan ratsuni, Pluton, selkään, ja hei! ylös kapitoliin; huutakoot sitten koko Juvavumin torimuijat kirousta takanani niin paljo kuin jaksavat!"
"Murhasta ja vaimonryöstöstä tiedät kai rangaistuksen?"
"Joutavia! Rupeaisiko todellakin joku päällekantajaksi? Keisariko? Juvavumin keisari — olen minä. Tahtoisin nähdä sen, joka uskaltaisi astua yli kapitolin muurien."
"Risti, jymisevä Leoni, risti ja pappi! — Ei, ei julkisia, kauhistuttavia syntejä! Totta on, että tuomari ja hänen käskyläisensä ovat voimattomia tässä maassa, jonka Rooma on melkein unohtanut, mutta kirkko on sitä voimallisempi. Jos valkopartainen Johannes eroittaa sinut kirkon yhteydestä, niin olet mennyt mies. Juvavumin kauppiaat eivät enää myö sinulle lihanaulaa eikä viinipullollista."
"Niin hankin peitsilläni sen, minkä tarvitsen!"
"Mutta peitsiäsi kantamassa on maurilaisia, ja he ovat hurskaita kristityitä, sillä pappi on kastanut viimeisetkin kastamatta olevat. Varoa saisit, etteivät he sinua jättäisi, jos olisit vanhuksen kirouksen alainen."
"Minä löisin sen ukon kuoliaaksi kohta sen jälkeen tai kernaammin vähää ennen hänen kiroustansa!" huusi upseeri ja astui muutamia askeleita kiivaasti eteenpäin, niin että hänen tummanpunainen vaippansa liehui ilmassa.
Mutta rahakauppias seisahtui ruveten järjestelemään keltaisen tunicansa laskuja: "Hyödytöntä! Etkö tiedä, että he ovat kuolemattomia? Jos lyöt yhden kuoliaaksi, niin piispa lähettää toisen. Ja he ovat kaikki toistensa kaltaisia, vielä enemmän samanlaisia kuin sinun sotilaasi. Ja minä — minä tuskin uskallan sinuun enää kadulla katsoakaan, jos olet eroitettu pyhästä kirkosta?"
Nyt soturi pysähtyi ja nauroi ääneensä: "Sinä! Zeno Byzantilainen! Sinä uskot pyhää kirkkoa yhtä vähän kuin Leo, minun äitini poika. Ja minä ajattelen, ettei sinun kuristava koronkiskomisesi ole sen mieluisempaa taivaan pyhille kuin minun vähäinen rakkauden-himoni ja murhaamishalunikaan. Mitä sinulla on tekemistä kirkon kanssa?"
"Tahdon sen sinulle sanoa, sinä Marsin ajattelematon poika: minä pelkään sitä! Se on näinä aikoina, näissä maissa, ainoa olemassa oleva valta. Keisari on kaukana, kaikki hänen virkamiehensä ottavat lahjoja; barbarit ovat niinkuin ukonilma; he lähestyvät jymisten — silloin kätkeymme — he väistyvät taas kauemmaksi; mutta kirkko on kaikkialla, missä vain yksi ainoakin pappi rapistuneessa rukoushuoneessa messua pitää; Ja pappia ei — voi lahjoa. Eihän tuo raukka saakaan elää ihmisten tavalla; hän siis ei tarvitse mitään, ja kaikki, jotka halajavat taivaaseen päästä, seuraavat häntä s.o. kaikki narrit. Vaan onneton se mies, jonka vihollisia nuo narrit ovat, sillä hän on kukistettu. Ei, ei! Papin kanssa emme saa rauhaa rikkoa."
"Minä tarvitsen häntä vielä, tuota luikahtelijaa!" lausui Leo hiljaa hammasta purren, ja katsoen vihaisesti seurakumppaniansa hän työnsi kärsimättömänä kauniissa tupessa olevan lyhyen miekkansa sivulle.
"Senhän vuoksi olen olemassa", jatkoi kauppias, "sinua palvellakseni —"
"Ja ansaitaksesi rahaa", Leo tokaisi halveksivasti.
"Josta vasta — valitettavasti — olen saanut ainoastaan puolet!"
"Toiset puolet vasta silloin, kun nuo metsäkauriin silmät ovat kamarissani."
"Senvuoksi en olekaan minkäänlaista vaivaa kammonut: olen kutonut kaikki nämä silmukkeet ja koonnut ne käsiini, voidakseni yhtäkkiä heittää verkon kivenhakkaajan päähän. Hän ja hänen sievä nukkensa vääntelevät itseään aseettomina, voimattomina ja, mikä kaikkein parasta, lain turvaa nauttimatta. Katselkoot sekä keisari että kirkko, kuinka sinä tempaat tuon lintusen ja minä maan; se kaistale ei ole suuriarvoinen, mutta rajat tulevat sen kautta suoremmiksi. Voin sitte helpommin myödä koko alueen jollekin italialaiselle herralle."
"Minä en myöskään kauan aio pitää luonani tuota heikkoa olentoa, ainoastaan yli syksyn ja talven. Kun orjainostajat kesällä tulevat Antiokiasta, myön hänet heille korkeasta hinnasta. Tuo hänen kasvojensa sinertävä valkoinen on harvinaista. Mistä hän sen on saanut?"
"Hellaasta tai Jooniasta. Hänen vanhempansa olivat erään kreikkalaisen purppuranmyyjän orjia; heidän herransa kuoli täällä ollessaan paluumatkalla Pannoniasta ja he sanoivat vanhuksen ennen kuolemaansa julistaneen heidät vapaiksi. Sitte he pitivät suolakauppaa ja kun he kuolivat, tuli heidän lapsensa kasvinkumppaninsa, erään naapuripojan, vaimoksi. Olen utelias tietämään, ovatko he säilyttäneet vapautuskirjeen. Jolleivät ole — hyvää yötä sitte, Felicitas! — Kohta olemme perillä; tässä eroaa suurelta tieltä Mercurius-kukkulalle menevä polku. Hillitse, minä rukoilen sinua, hillitse tuo kiihkeys ja himo, joka ilmenee silmissäsi, muuten käy meidän huonosti!"
"Minä en ole syntynyt odottamaan eikä minua siihen voida kouluttaakaan."
Niin sanoen tribuno astui puutarhan avonaista porttia kohti.
Zeno seurasi hitaasti. Laskeva aurinko valaisi viimeisillä säteillään kynnyskiveä ja sen vasta valmistunutta kirjoitusta.
"Hic habitat Felicitas!" luki tribuno. — "Kuinkahan kauan vielä?" hän nauraen kysyi.
"Nihil mali intret" jatkoi kauppias. "Hyvä, etteivät toivomukset ole lakeja."
"Muuten me emme astuisi tänne!" päätti toinen ja astui uhkamielisesti rohkein askelin kauniille kirjaimille. Nämä olivat peilikirkkaat ja vastikään öljyllä voidellut; Leon jalka luiskahti, hän kompastui, koetti säilyttää tasapainonsa, vaan kaatui, tuskallisesti huudahtaen, kiveä vasten, niin että kypärä ja haarniska kalisivat.