KOLMAS LUKU.
Heti, jo ennenkuin seuralaisensa oli ehtinyt hänelle ojentaa kättään avuksi, tahtoi vimmastunut Leo nousta pystyyn, mutta lankesi jälleen rajusti kiroten maahan sekä viittasi kärsimättömänä pois kumppaniaan, joka tahtoi häntä auttaa.
"Anna minun maata, jalkani on taittunut! Taikka on nilkka nyrjähtänyt! Vai polvessako lienee tuska? En tiedä. En vain voi seistä. Minua täytyy kantaa."
"Ehkäpä huudan talon asukkaita avuksi. Tuolla tuleekin jo kivenhakkaaja."
"Pistän hänet kuoliaaksi, jos hän minuun koskee. Heiltä en mitään apua huoli. Tuolla puolen tietä, vasemmalla päin harjoituspaikalla, näin muutamien sotilaitteni olevan keihäsheittosilla. Huuda heitä luokseni! Heidän pitää toimittaa minut täältä pois."
Niin tapahtui.
Rahakauppiaan hakiessa sotamiehiä, oli kivenhakkaaja lähestynyt maassa tuskittelevaa; mutta yhteenkään kysymykseen vastaamatta käänsi Leo hänelle selkänsä. Hammastaan purren, ja salaten kipuaan, hän antoi vahvojen maurilaisten kantaa itsensä kaupunkiin, jossa hänet asetettiin kantotuoliin ja vietiin sitte kapitoliin. —
Sillävälin oli Fulvius estellyt kauppiasta tulemasta taloonsa. "Ei tämän kynnyksen yli, teidän korkeutenne!" sanoi hän tarttuen kiinni pyrkijään. "Minä olen taikauskoinen, sinun katseesi on paha! Kohta kun huomasin sinun ja tribunon, kiiruhdin teitä vastaan ja tempasin mukaani tämän säkin, jossa on tarkasti laskettuna sinulle tuleva raha. Kas tässä!" — ja hän alkoi puutarhan muurille laskea hopearahojansa — "tässä, lue mukanani! Olen tarkkaan laskenut, summa on viisikymmentä solidia, siihen kolmenkymmenen prosentin korot — ja vielä viisitoista solidia! Ja tässä, — sillä ilman kuittia en maksa velkaani! — tässä on vahataululle kirjoitettu kuitti; ota kynä ja pistä nimesi sen alle — mene sitten tiehesi äläkä koskaan palaja!"
Mutta Zeno lykkäsi laihalla kädellään hopeakolikot vastenmielisesti syrjään, niin että muutamat putosivat maahan kivilevylle ja pyörähtelivät siinä.
"Niin pian emme pääse irti toisistamme, sinä vieraanvarainen isäntä ja kiitollinen lainansaaja."
"Kiitollinen! kolmekymmentä prosenttia on mielestäni kyllin suuri kiitos. Ja vieraanvaraisia ei olla Harpyijoille eikä Lemureille. Ota vastaan, mikä sinulle kuuluu ja mene!"
"Jos minä otan kaikki, mikä minulle kuuluu", vastasi nyt byzantilainen hirmustuneena, "niin menet sinä enkä minä tästä talosta ja tältä maalta".
"Mitä se merkitsee?"
"Se merkitsee, että tässä nyt ei kysytä ainoastaan, kurjaa viittäkymmentä solidia korkoineen. Minun on sinulta saatava enemmän kuin kaksikymmentä kertaa se summa: minun on tämä talo, minun tämä koottu tavara, ja luultavaa on, että sinä itse olet minun kaikkine luinesi, joita nahassasi kannat; minun on myös tuo orjan tytär, joka huolestuneena kuuntelee tuolla esiripun takana ja samoin lapsi hänen rinnallaan — uuhi karitsoinensa on minun."
Nämä pahaa ennustavat sanat lausuttiin ensin hiljempää, kähisevällä äänellä, vaan sitte yhä kovemmin ja uhkaavammin, niin että Fulvius peljästyneenä katsahti taaksensa, kuuliko hänen nuori vaimonsa tämän onnettomuutta ennustavan uhkailun.
Mutta Felicitas oli jo vetäytynyt esiripun taakse, tullen levolliseksi, kun ei enää näkynyt tuota rajua upseeria, jota hän pelkäsi, itsekään tietämättä miksi. Olihan hänellä tiedossa, että raha oli valmiina koronkiskuria varten. — Tuvassa hän jätti hymyillen hyvästi vieraalleen, joka tyhjennettyään pikarinsa, lähti ovesta. Ei pilven haituvakaan synkistyttänyt nuoren vaimon valkoista otsaa, kun hän nyt laskeutui polvilleen ja kallistaen tyttömäiset kasvonsa vasta herännyttä lasta kohden, veti syrjään pukunsa viljavat laskokset poveltansa ja, hieman punastuen, painoi uhkuvan rintansa pienoisen huulille.
Sillävälin oli hänen puolisonsa, pelon ja vihan valtaamana, kyynäspäillään työntänyt vitkastelevaa kauppiasta yhden askeleen ulommaksi portista; hänen paljaitten käsivarttensa jäntereet pingoittuivat, hän puristi molempia nyrkkejänsä. Uhkaavana, vaan sanatonna hän seisoi tuon miehen edessä, joka niin kamalia sanoja oli lausunut.
Samassa astui Crispus heidän luokseen; hän tarttui nuoren veljenpoikansa oikean käden ranteeseen, sillä tämä oli juuri uhkaavasti kohottanut kätensä lyömiseen.
"Mitä tämä merkitsee?" huusi tuo paksu setä huolestuneena.
Fulvius ei saanut sanaakaan suustaan.
Mutta Zeno vastasi: "Se merkitsee, että minä olen tämän talon ostanut keisarin viskaalilta ja sen lisäksi kaikki valtion vanhat veronvaatimukset. Ja verokirjan mukaan on tämän perijän suoritettava omansa ja isänsä vuosikymmeniä maksamatta ollut arentivero, joka jonkun aikaa, keisarin määräyksen mukaan, oli seitsenkertainen; kaikkiaan siis, sakko siihen luettuna, yli seitsemän tuhatta solidia."
Crispus laski silmänräpäyksessä, että, jos hän antaisi koko omaisuutensa, ei sekään riittäisi veljenpoikaa pelastamaan, sillä siinä ei vielä ollut seitsemättä osaakaan. —
"Se merkitsee", Zeno jatkoi, "että minä, koska velallinen epäilemättä ei voi maksaa, otan hänet velkavangikseni ja toimitan huomenna kaupungin hallitukselta itselleni omistusoikeuden häneen."
"Oi, Felicitas!" vaikeroi Fulvius.
"Ole huoleti, minä otan äidin ja lapsen luokseni, siksi kunnes oikeudenkäynti on päättynyt", lohdutti häntä hyväntahtoinen setä.
"Oikeudenkäyntikö?" nauroi Zeno. "Oikeudenkäynti, joka alkaa täydellisillä todistuksilla, on pian päättynyt. Minun vaatimukseni on keisarillisten verokirjojen nojalla aivan oikea. — Ja tuo naisolento —"
"Tahdotko ehkä vaatia puolisonkin miehensä velasta? Sitä ei ole roomalaisessa laissa", huusi Crispus.
"Veistele sinä vain kipsisiä narrikuviasi äläkä opeta minulle lakia ja lain teitä! Tuo nuori vaimo on orjain lapsi ja vanhempainsa herran omaisuutta. Tämä herra kuoli jättämättä mitään testamenttia ja ilman tiettyä perillistä. Hänen omaisuutensa lankesi, perimättömänä tavarana, viskaalille ja samoin hänelle kuuluvat orjat ja heidän lapsensa."
"Vanha Krates vapautti vähää ennen kuolemaansa sekä Felicitaan että hänen vanhempansa."
"Missä on vapautuskirje?"
Koska molemmat olivat vaiti, jatkoi rahakauppias riemuiten puhettansa:
"Te vaikenette. Siis on asia, niinkuin arvelinkin: teidän vanhempienne koto paloi, kun siirtolaiset nostivat kapinan veronkantajia vastaan, ja samassa paloi myös mainittu paperi. Hän on kuin onkin siis orjana syntynyt, vapautusta ei voida todistaa; siis minulle vain se orjansikiö!"
Silloin sai viha ja tuska ylivallan nuoressa aviomiehessä; hän työnsi nyrkkinsä tuon pahanilkisen rintaa vastaan, niin että tämä hoiperteli taaksepäin. "Oletko siis, sinä vanha syntinen, jo ennakolta, samoin kuin minut ja minun taloni, myös ostanut viskaalilta minun vaimoni?"
"En itse hänestä välitä", kauppias irvisteli, "tämä nuori kreikkalaisnainen tulee minua kauniimman ja nuoremman herran omaksi, joka hänelle paremmin sopii: pian on nuori leijona hänet luolaansa laahaava. Tiedät kai, millä tavalla leijona rakkautta kosii."
"Tribuno!" Fulvius kirkasi. "Mutta sitä ennen minä kuristan hänet näillä kourillani kuoliaaksi. Ja sinä, mokoma parittaja, tässä —"
Mutta Crispus heitti molemmat käsivartensa hänen ympärilleen ja piti hänestä kiinni.
Siten sai argentarius aikaa poistua sieltä. Kiireesti hän astui ylös Legionaintielle vievää polkua; kun hän oli saapunut sinne, kääntyi hän ja katseli vihreitten puitten välitse huvilaa, nosti uhaten nyrkkinsä ja huusi siellä seisovalle miehelle:
"Voi teitä, te voitetut!"