NELJÄS LUKU.
Crispus aikoi palata takaisin huoneeseen.
"Mitä aiot tehdä?" kysyi Fulvius.
"Kysyä Felicitaalta, eikö ole minkäänlaista jäljennöstä tai todistusta vapautuksesta."
Mutta nuori aviomies pidätti häntä.
"Ei, ei! Hän ei saa mitään aavistaa, tuo hento, voimaton ja onnellinen lapsi! Tämä kauhistava isku hänet murtaisi."
"Kuinka voit sen häneltä salata, jos huomenna jo kaikki pannaan täytäntöön? Sillä minä en epäile, ettei kaikki se ole totta, mitä koronkiskuri puhui verovelastasi ja talosi ostosta. Se ei vielä ole pahinta; sinä voit paeta niinkuin monet tuhannet verovelalliset ovat tehneet, paeta vuoristoon, metsiin, barbarien luo. Jätä tänne tämä kiviläjä!"
"Vanhempieni koti! Huoneet, joissa olimme niin onnelliset!" —
"Te voitte olla onnelliset myös muualla, kun vain yhdessä asutte. Mutta Felicitas ja rintalapsi — he eivät vielä voi paeta kanssasi, heidän täytyy jäädä minun luokseni, heidän pitää voida jäädä. Ja minä toivon, että niin käy, sillä vapautusta en epäile; vanhukset eivät valehdelleet, se on mahdotonta. Nyt tarvitaan siis ainoastaan todistuksia! Todistuksia!"
"Vapautuskirje on palanut, se on totta. Se paloi yhdessä vanhusten omistamien vähien koristeitten ja säästörahojen kanssa. Usein he kertoivat meille, että he tallettivat arvokkaimman omaisuutensa pienessä seetripuisessa rasiassa päänaluksen alla makuuhuoneessaan. Kun sitte eräänä yönä verovelalliset, nuo suurten maanisäntien vetojuhdat, epätoivoissaan nostivat kapinan, kiiruhtivat vanhukset lapsensa kanssa peljästyneinä kadulle, nähdäkseen tuon hirveän melskeen aiheen; he juoksivat Vulcanustorin kulmaan saakka. Samassa ryntäsi joukko tappelevia sotilaita ja talonpoikia heidän kadulleen ja niin oli palaaminen mahdotonta. Siellä asuvain muonakauppiasten puiset hökkelit olivat heti liekkien vallassa. Ja kun vanhukset kolmantena päivänä saattoivat palata kotiinsa, oli se palanut melkein tuhaksi; vuoteensa hiiltyneen päänaluksen alta he löysivät pari sulanutta kultapalasta ja seetriarkusta oli ainoastaan sen hehkuva raudoitus jäljellä; yltympäri oli arkun puu ja sisällys pelkkänä tuhkana."
"Eikö heillä ollut jäljennöstä?"
"Vanhusten kodissa ei ainakaan. Sen me tyhjensimme tarkoin, ennenkuin se heidän kuolemansa jälkeen myytiin."
"Ehkäpä sellainen on raadin pöytäkirjoissa?"
"Vapaus annettiin kirjeellisesti eikä testamentin kautta. Ainoastaan testamentti olisi pantu sinne talteen. Mutta kuolema saavutti Krateen niin äkkiarvaamatta, ettei hän ehtinyt tehdä aiottua testamenttiansa."
"Eikö ole todisteita?"
"Ei ole; sanoinhan jo, että vapautus annettiin kirjeellisesti."
"Siis on mahdoton sitä todeksi näyttää. Hirvittävää!"
"Epätoivoon se saattaa!"
"Mutta miten kevytmielistä! Vuosikausia olette eläneet ilman —"
"Vuosikausiako? Vielä ei hän ole täyttä vuottakaan ollut omani. Sitä ennen oli se hänen vanhempiensa tehtävä. Mutta minkä he sille voivat, nuo hyvät vanhukset, ja vieraitahan he täällä olivat. Eivätkähän he voineet herättää kuolleista herraansa ja pyytää häneltä uutta vapautuskirjettä."
"Eivätkö muut ihmiset sitä lukeneet?"
"Se on mahdollista; mutta he voivat ainoastaan todistaa lukeneensa sen, eikä että se oli laillinen."
"En näe muuta keinoa nyt kuin kiireesti paeta, paeta!"
"Kiireellinen pakeneminen on mahdotonta pienen lapsemme ja nuoren äidin kanssa, joka tuskin vielä on entisellään. Ja pako! — Se ei ole minun tapaistani. Ennemmin voimakasta vastarintaa!"
"Sinäkö ja minä ja halveksittu Philemon kykenisimme vastustamaan tribunon peitsekkäitä palkkalaisia? Sillä, tiedä se, juuri hän kaiken tämän takana piileksii."
"Sitä minäkin! Näinhän, kuinka tuon pedon tuliset silmäykset kiintyivät
Felicitaaseen, hänen niskaansa, hänen — minä kuristan sen kuoliaaksi."
"Sinä olet kuoleman oma ennenkuin häntä vastaan kättäsi kohotat."
"Synkkä, toivoton yö meitä ympäröi. Oi, mistä tulee apua, mistä toivoa, mistä pieninkin valonsäde?"
"Kirkosta", vastasi siihen lempeä, rakastettava ääni, joka samalla oli vakuutusta täynnä. Felicitas kietoi käsivartensa rakastettunsa kaulaan.
"Sinä!"
"Sinä täällä!"
"Niin, kun et tullut takaisin, tulin sinua etsimään, niinhän aina on tapamme! Poika nukkuu, jätin hänet vuoteelle. Ja kun lähestyin teitä, keskustelitte niin kiivaasti, ettette ensinkään kuulleet askeleitani puutarhan hienolla hiekalla."
"Mitä olet kuullut?" Fulvius huudahti pelokkaana.
Mutta hänen nuoren vaimonsa ilosta loistavat kasvot, pilvetön otsa ja onnellinen hymy poistivat samassa hänen peloittavan epäilyksensä.
"Kuulin ainoastaan, että te etsitte valoa pimeään yöhön. Silloin tuli nyt, niinkuin muulloinkin, mieleeni sanat 'kirkko' ja 'Johannes'."
Fulvius oli jo rauhoittunut ja melkein iloinen, koska Felicitas ei ollut mitään kuullut uhkaavasta onnettomuudesta. Hän silitti hellästi kädellään kaunista päätä ja sanoi: "sinä toki et ole noita polvillaan rukoilijattaria, joiden pyhyys — taikka tekopyhyys — heidän alttariportaita kontatessaan pilkistelee heidän kihnatun pukunsa reijistä."
"Oi, en olekaan; minä valitettavasti en ole läheskään kylliksi hurskas. Mutta minä en tule paremmaksi, vaikka useamminkin menisin synnintunnustukselle. Johannes naurahtaa joka kerta, kun olen sen lopettanut ja sanoo: Sinulla on ainoastaan yksi synti ja sen nimi on: Fulvius. Mutta kun kuulen puhuttavan yöstä ja valosta, täytyy minun aina ajatella kirkkoa ja Johannesta. — Tämä johtuu eräästä tapahtumasta aikaisimmassa lapsuudessani", puhui hän hitaasti miettiväisen näköisenä.
"Mistä tapahtumasta?" kysyi Crispus käyden varsin tarkkaavaksi.
"Silmäni olivat kipeät ja senvuoksi käytin monta viikkoa käärettä niiden päällä ja istuin vallan pimeässä, en muista kuinka kauvan, sillä olin tuskin kuusivuotias lapsi. Silloin kuulin Krateen, meidän isäntämme, joka asiantuntijana, itse minua hoiti, sanovan: 'ottakaa vain hänet tänä iltana mukaanne basilikaan, se ei enää ole vahingoksi hänen silmillensä. Ja hänen täytyy olla siinä läsnä, niin käskee laki'."
"Mitä sanot? Missä läsnä?" kysyivät molemmat miehet henkeään vetämättä.
"Sitä en tiedä. Olinhan niin pieni. Mutta sen vain selvästi muistan, että vanhemmat iltasella taluttivat minua välissään; isäntä oli myöskin meidän mukanamme; minun silmäni olivat sidotut, sillä syksyinen kylmä iltatuuli olisi voinut olla vaarallista, sanoi patruuna, ja minut vietiin läheiseen kirkkoon. Täällä otettiin kääre pois ja" —
"Ja mitä?" —
"Mitä näit? Mitä tapahtui?"
"Ensi kerran, kuukausien kuluttua, sain tyydyttää silmieni ikävää valolla, loistavalla, lempeällä valolla. Alttarin edessä, jota monet vahakynttilät valaisivat, seisoi Johannes, hohtavan valkoiseen vaatteeseen puettuna. Patruuna työnsi meidät alttarin alimpaa porrasta kohti ja puhui sitte koko joukon sanoja, joita minä en ymmärtänyt, pappi siunasi meitä, vanhemmat itkivät liikutuksesta — ei tuskasta — ja suutelivat patruunan polvia. Kääre sidottiin taas silmilleni ja kirkon valosta mentiin jälleen pimeyteen. Siitä asti ovat valo, kirkko ja Johannes mielestäni samaa. Kysykää vain Johannekselta, jos olette neuvottomia."
Felicitas ei voinut täydellisesti ymmärtää sitä, mitä nyt tapahtui.
Hänen miehensä suuteli tulisesti hänen otsaansa ja silmiänsä; hänen setänsä puristi hänen kättään.
"Mene kotiin", Fulvius vihdoin huudahti. "Meidän täytyy heti lähteä kirkkoon; sinä olet oikeassa, kuten aina. Sinä, sinä olet meille paraimman, ainoan pelastavan tien neuvonut."
Painaen vielä viimeisen suudelman puolisonsa poskelle, Fulvius vei hänet kiireesti puutarhaan.
"Ei ole enää epäilemistäkään", virkkoi Crispus, kun Fulvius palasi, "etteivät he ole ainoastaan kirjeen kautta vapautetut, vaan suuremman varmuuden vuoksi on heidät vielä kirkossa pappien edessä julistettu vapaiksi, kaikkia lain temppuja noudattamalla. Ja tuo lapsi on aavistamattaan sen meille ilmoittanut suurimmassa hädässämme!"
"Ja tuo pappi oli —"
"Johannes itse!"
"Hän elää vielä — kiitos kaikille pyhille! Hän voi tässä todistaa."
"Niin, hänen täytyy tehdä se jo ennen yötä! Vierastenmiesten läsnäollessa pitää hänen julistaa se raadille. Nopeasti nyt kirkkoon!"
"Johanneksen luo!"
Ja molemmat kiiruhtivat minkä jalat kantoivat ensin Legionaintielle ja sitte kaupunkiin päin Vindeliciaporttia kohti. — —
Sillä aikaa käveli Felicitas puutarhan polkua hitaasti, usein pysähtyen ja katsellen rakastettuansa niin kauan kun hän tuolla korkealla tiellä saattoi nähdä hänen ylevän vartalonsa eroittuvan taivaan rantaa vasten.
"Mikähän heitä huolestuttanee?" hän puhui, päätänsä hiljaa pudistaen.
"Mutta ovathan he hyviä ja taivaan pyhät auttavat heitä. — Aurinko on nyt kokonaan vajonnut Vindeliciaan. Mutta vuoren metsikössä soittelee vielä lempeä lintu iltalauluansa. Oi, tätä rauhaa! tätä lepoa! Nyt menen pienokaiseni vuoteen viereen. Siellä odottelen levollisesti, Fulvius kyllä palajaa ennen yötä. Sillä hän rakastaa meitä — niin, minun pienoinen poikani, hän rakastaa meitä äärettömästi."
Ja hän astui huoneen ovesta sisään.