VIIDES LUKU.
Mutta Fulvius ei saanutkaan tänä yönä palata. —
Kun hän ja Crispus Vindelicia-portista kulkivat Via Augustanaa kohti, jossa pyhän Pietarin basilika sekä sen viereen rakennettu pieni papinkartano sijaitsivat, huomasivat he, miten Zeno kadun toisessa päässä kolkutti erään komean rakennuksen ovelle. Se oli tuomarin talo.
"Hänellä on kiire", Crispus tuumasi.
"Hyvä on, että mekin kohta olemme aikeittemme määrän päässä."
Ja hän heilautti kolkutusvasaraa, joka ristin muotoisena riippui papinkartanon kapealla portilla.
"Hän pääsee kaiketi tahtonsa perille, sillä tuomari on hänen lankonsa",
Fulvius huolestuneena sanoi.
"Ja on sille koronkiskojalle suuressa velassa. Tämä velka, se yhdistää heitä kuin sakea liima."
Samassa työnnettiin portti auki ja eräs ostiarius vei heidät pitkän, kapean käytävän kautta, jota muuriaukossa seisova pieni öljylamppu niukasti valaisi, papin huonetta kohden; perillä hän veti syrjään erään esiripun ja työnsi ystävällisesti aukosta sisään molemmat vieraat.
Tuo hämärä kamari oli melkein tyhjä huonekaluista: suuri kirstu kansinensa muodosti pöydän, ja sille oli asetettu kirjoitusneuvoja; seinille oli kömpelösti piirretty punaiseksi maalattu lammas, sekä kala ja kyyhkynen.
Johannes keskusteli kahden papin kanssa, mutta kääntyi kuitenkin heti tulijoiden puoleen: laiha vartalo, jo seitsemänkymmenen vuoden painama, vaan ei kuitenkaan vielä köyryssä, sillä luja ja innokas mieli piti sitä pystyssä; hänen pukunansa oli ainoastaan harmaa kaapu ja lanteitten kohdalle sidottu vyö; päätä ympäröi valkeitten hiusten kapea hopeakiehkura ikäänkuin pyhimyskehä. Pitkä valkoinen parta riippui aaltoillen alas hänen rinnalleen.
"Pyydän teitä kärsivällisesti odottamaan hetkisen, rakkaat ystävät", hän sanoi viitaten vastatulleille. "Näillä veljillä on kiire; näettehän, että heillä on matkalakki ja sauva; mutta he ovatkin kohta asiansa ajaneet. — Sinä siis, Timoteus, lähdet vielä tänä yönä toimituspaikallesi. On hyvä, että olet varuillasi; mutta ainoastaan palkkalainen jättää laumansa, hyvä paimen pysyy sen luona loppuun asti."
"Minä menen", vastasi puhuteltu nuori subdiakonus, häpeissään punastuen, "en aikonutkaan oikeastaan paeta barbareita, tahdoin vain —"
"Varoittaa, tietysti. Ja sitte ehkä odotit, — vaan sen kuiskasi sinulle tuo paha vihollinen, pelkuruus — että Johannes ehkä käskisi sinun jäädä tänne ja kätkisi sinut tämän linnan muurien turvallisuuteen. Mutta minä sanon sinulle: missä Herra ei huonetta varjele, siinä vartijat hukkaan valvovat. Ja jos sodan hätä siellä saavuttaa ihmisraukat, niin on sinun lohdutuksesi välttämätön. Mene, poikani, takaisin Isuniscaan. Ja Jumala olkoon kanssasi!"
"Ovatko barbarit jo niin lähellä? Isuniscassako asti?" Crispus huudahti hämmästyneenä.
"Ainakin on se todennäköistä. Veli Timoteus kuuli toissa yönä ratsujen kiitävän ikkunansa ohi; ne olivat kengittämättömiä hevosia. Ratsastajat eivät siis olleet roomalaisia miehiä."
"Ne olivat yöratsastajia, pakanain jumalia; heitä johtaa Votanus, saatanan päämies, jolle isämme antoivat nimen Teutates ja roomalaiset Merkurius", puhui Bojorix-diakonus, vanhanpuolinen mies, vapisten pelosta.
"Tuskinpa tällä kertaa", sanoi Johannes lempeästi hymyillen, "koska yksi näitä öisiä kummituksia seuraavana kirkkaana päivänä aivan yksin ajaa karahutti Oenon sillan luona suuren aseellisen kauppamiesjoukon kimppuun, niin että hänen pitkä harmaa partansa ja sudennahkainen vaippansa liehuivat tuulessa, tempasi vaunusta suurimman viinileilin, heittäytyi taas hevosensa selkään ja riensi pois. Kummitukset eivät meidän vuodentulojamme nauti. — Enemmän kuitenkin kuin tämä lännestä tuotu ilmoitus, huolestuttaa minua se seikka, että idästä, Ovilavasta ja Lentiasta, ei ole tuotu minkäänlaista ilmoitusta. Tosin tuli sieltä itäisen Latina-portin kautta pari talonpoikaa torille, mutta minä en tunne heitä; he näyttävät mielestäni epäilyttäviltä. No, Herra pitää huolen meistä niin hyvin auringon laskiessa kuin sen yletessäkin! — Mutta sinä, Stephanus" —
Vaan puhuteltu ei kuullut.
Lempeästi nuhdellen tarttui Johannes hänen vaippaansa: "Kuules, Stephanus, Stephanus! Muistatko sinä yhä vielä ainoastaan barbarilaista Bojorix-nimeäsi? — Sinä, Stephanus, sano ad Fonteen lesken lapsille, että panen pantiksi basilikan lähinnä viimeisen hopeapikarin, maksaakseni siitä saamillani rahoilla argentariukselle, niin ettei heidän tarvitse joutua hänen velkavangikseen. Huomenna tai ylihuomenna toimitan leskelle rahan."
"Oi Herra, hän pelkää kauheasti! Miksei jo tänä yönä?"
"Tänä yönä täytyy minun uudestaan sitoa pitaalisten juutalaisten haavoja, sillä maalliset lääkärit eivät enää tahdo näihin raukkoihin koskea eivätkä heidän ääressään valvoa. Lähtekää nyt molemmat, veljeni, ja Herran enkeli, joka Tobiasta johdatti, varjelkoon myös teitä matkoillanne. Älkää peljätkö, jos kohta onkin yö ympärillänne: te vaellatte valkeudessa."
Molemmat kumarsivat nöyrästi ja lähtivät; Johannes veti pois kätensä heidän tahtoessaan sitä suudella.
"Ja nyt teidän luoksenne, te rakkaat", puheli vanhus, "mitenkä voin teitä auttaa?"
Molemmat puhuivat vuorotellen, täydentäen toisensa, kertomusta, pikaisesti ja kiivaasti tärkeän asiansa.
Pappi kuunteli totisena ja tarkkaavaisena. "Niin on", hän sitte sanoi, "asia on siten kuin minun rakas rippilapseni on kertonut. Krates, heidän herransa, on julistanut sekä vanhukset että lapsen vapaiksi minun edessäni, tässä basilikassa."
"Oi, me olemme siis pahimmasta pelastuneet!" riemuitsi Fulvius.
"Olette, niin kauan kun minä elän; mutta minä olen jo vanha mies: jo tänä yönä voi Herra kutsua minut pois. Tuon irstaan ihmisen suhteen ei ole viivyttelemistä. Tunsitte kaiketi Gallan, tullipaikalla asuvan Gandentius-siirtolaisen kahdeksantoistavuotiaan tyttären. Siitä on vain muutamia päiviä. Tuo hirviö näki hänet puolenpäivän aikana — ennen yötä oli tyttö kadonnut. Ja seuraavana päivänä makasi hän ruhjoutuneena kapitolin muurin juurella. Hän oli muka rypäleitä kootessaan pudonnut, sanottiin; mutta eräs kalastaja, joka päivän koittaessa oli ollut verkkojaan nostamassa, kertoi nähneensä, mitenkä tyttö suin päin oli syöksynyt linnan ikkunasta alas."
"Siellä asuu tribuno!" huusi Crispus.
Fulvius tarttui mykkänä vaippansa alla olevaan vasaraan.
"Tulkaa! Tuomari ja raati eivät kovin myöhään otakaan asioita käsiteltäviksi. He pitävät kemuja ja ryypiskelevät. Meidän pitää heti lähteä seurakunnan vanhimpien luo; heidän edessään minä vannon tuntevani vapautusjulistuksen. Ja vielä tänä iltana tahdon heidän kanssaan neuvotella siitäkin, emmekö samalla myös voi suojella sinua niinkuin vaimoasikin tuolta koronkiskojalta ja pysyttää sinulle perintösi."
He kiiruhtivat kaikki kadulle.
Siellä oli vielä jotenkin valoisaa; pitkä kesäkuun ilta himmeni hiljakseen.
Kun he tulivat lähelle tuomarin taloa, avattiin portti ja sieltä astui argentarius, talon herran saattamana. Jälkimäinen sanoi hänelle:
"Minä lähetän sinne miehiäni varhain huomenaamulla. Oikeus on epäilemättä sinun puolellasi; onhan mahdollista, että velallinen pakenee ja minä siis voin antaa käskyn vangita hänet — — mutta tuossahan hän seisookin."
Zeno katsoi kadulle ja näki nyt noitten kolmen miehen lähestyvän; hänestä oli vastenmielistä nähdä uhrinsa papin seurassa, jota kansalaiset rakastivat ja jota hän itse pelkäsi ja vihasi. Hän tervehti heitä arasti; kadulla oli vielä muitakin ihmisiä ja jos hän olisi ollut tervehtimättä tuota kaikkien kunnioittamaa miestä, olisi se voinut olla hänelle vahingoksi. Tervehdittyään aikoi Zeno kiiruusti rientää hänen ohitseen.
"Seis, Zeno Byzantilainen!" huusi pappi samassa niin kuuluvasti, ettei olisi luullut vanhuksen äänessä olevankaan sellaista voimaa. "Minä tahdon varoittaa sinua, sinua ja tuota hekumallisuuden tribunoa. Minä tiedän liiaksi paljo teidän synneistänne; niiden määrä on jo täytetty. Jos ette tee katumusta, niin en enää voi kärsiä teitä pyhässä seurakunnassa."
Silloin kauppias vaaleni.
"Sinä olet koronkiskuri ja hän — hän on ruumiin ja sielun murhaaja. Minä tiedän teidän uusista vehkeistänne. Ne eivät saa toteutua. Tiedä: jos kohta vapautuskirje on palanut, niin ei ole tuo puhdas vaimo kuitenkaan tuleva teidän omaksenne. Hän on vapaa; hänet on julistettu vapaaksi minun edessäni kirkossa."
"Sen voit helposti sanoa", tuumasi Zeno, väijyen häntä katseillaan.
"Minä vannon sen vierasten miesten läsnäollessa."
"Sitä eivät siis muut tiedä kuin tämä vanhus", ajatteli toinen.
"Mutta sinut, joka sadalta otat kolmekymmentä ja enemmänkin, sinut kutsun minä siitä tekemään tiliä seurakunnan edessä. Ja ei ainoastaan siitä. Ajattele säälittävää syyrialaista orjatartasi! Hänen puolestaan nostan minä sinua vastaan kanteen myös maallisen tuomioistuimen edessä."
Byzantilainen vapisi.
"Ja jos te, sinä ja tuo himojen ja väkivallan päämies, ette voi todistaa itseänne puhtaiksi siitä verisestä sapesta, syöksen teidät ensi sunnuntaina seurakunnan yhteydestä!"
Ennenkuin Zeno ehti tähän vastata, kuului aseitten kalinaa ja kadunkulman takaa riensi esiin joukko tribunon isaurilaisia sotamiehiä; centurio kiiruhti kauppiaan luo:
"Etsin sinua! Talostasi lähetettiin minut tänne, tuomarin luo. Lue! —
Tribunolta."
Zeno otti häneltä vahataulun. "Miksi avonaisena?" kysyi hän epäillen.
"Meidän puolestamme se kyllä saa olla avonainen", sotamies sanoi naurahtaen; "me emme lue, me vain tappelemme."
Zeno luki:
"Ainoastaan polvi. Kreikkalainen orjani on saanut sen sijoilleen. Huomenna nousen taas ratsuni selkään. Kolminkertainen maksu, jos toimitat huomiseksi tuon vaimon luokseni."
Kreikkalainen loi nopeasti silmänsä tuomariin; sitten hän hieroi kynällään kirjoituksen taulusta näkymättömäksi ja kirjoitti:
"Pappi on ainoa, joka tietää vapautuksesta. Sunnuntaina hän julistaa sinut kirkon pannaan. Kuolleet koirat eivät hauku." — "Vie tämä tribunollesi", hän sanoi, ojentaen taulun centuriolle.
"Minä en ehdi, sillä minun täytyy lähteä vahdinpitoon Vindelician portille. Mutta Arsakes, vie sinä se takaisin kapitoliin." Hän antoi taulun eräälle palkkasoturille; tämä kumarsi ja katosi pian näkyvistä.
"Vindelician portilleko? Odota vähän!"
Ja Zeno kuiskasi muutamia sanoja tuomarille.
"Seis, centurio!" huusi viimemainittu. "Minun vanginvartijani eivät ole saapuvilla; hätätilassa saan käyttää teitä, sotilaita, avukseni keisari Diokletianon määräyksen mukaan. Ottakaa haltuunne tämä pakoon aikova keisarin velallinen ja viekää hänet verovelallisten torniin, joka on Vindelician portin vieressä."
Silmänräpäyksessä saarrettiin Fulvius joka haaralta; centurio laski kätensä hänen olkapäälleen ja neljä miestä tarttui hänen käteensä.
"Oi Felicitas!" huokasi turvaton Fulvius.
"Minä pelastan hänet! minä riennän hänen luokseen!" huusi Crispus ja kiiruhti pois.
Hän juoksi kadun kulmaan ja siitä ylös, vaan hänen täytyi pysähtyä, sillä pitkin katua ajaa karautti kauheaa vauhtia eräs ratsastaja ja hänen takanaan lainehti meluava ihmistulva, sekaisin sotilaita, miehiä, naisia ja lapsia.
"Eräs maurilaisia ratsumiehiämme!" huusi centurio, juoksi ratsun luo ja sieppasi kiinni suitsista. "Jarbas! minun asekumppanini! Mikä on hätänä?"
Ratsastaja ojentautui suoraksi satulassaan; hänen vaatteistaan valui vettä, kypärinsä ja kilpensä oli hän kadottanut, oikeassa kädessään hän piti taittunutta keihästä ja pitkin vasempaa käsivartta virtasi veri.
"Ilmoita tribunolle!" hän huudahti sortuneella äänellä ja viimeisiä voimiaan ponnistaen. "En voi enempää — nuoli on niskassani — he ovat tulossa — sulkekaa portit! — Germanit ovat likellä kaupunkia!"
Ohjakset heltisivät hänen kädestään ja hän putosi hevosen selästä.
Hän oli kuollut. —