KUUDES LUKU.
Oliko tuo sanoma todellakin tosi? Seisoivatko germanit Juvavumin porttien ulkopuolella?
Tämä tuskallinen arvelu pani kaikkien kaupunkilaisten päät pyörälle.
Asiasta ei enää voitu saada tietoja; ei, missä viholliset olivat olleet tai missä ne nyt olivat; se suu, joka olisi voinut kertoa siitä enemmän, oli ikipäiviksi suljettu.
Portit pidettiin huolellisesti kiinni. Tosin oli Leo tribuno, saatuaan tämän sanoman kapitoliinsa, heti hypähtänyt vuoteeltaan ja huutanut: "Ratsun selkään! Valleille!" Mutta hän oli tuskasta parahtaen vaipunut orjansa käsivarrelle; toiselle miehelle hän ei taas tahtonut uskoa niin vaarallista tointa kuin kaupungin porttien ulkopuolella olevan, ehkä hyvinkin voimakkaan vihollisen tulon öinen vakoileminen on.
Severuksella, kaupungin vapaaehtoisten johtajalla, oli käytettävänään ainoastaan jalkaväkeä. Ja sillä yksistään hän ei voinut eikä tahtonut rynnätä barbareita vastaan. Hänellä oli tarpeeksi tekemistä tornien ja porttien suojelemisessa.
Valleille enennettiin vahteja ja he kuuntelivat ja kurkistelivat hämärään yöilmaan, mutta ei mitään, ei ensinkään mitään tavatonta voitu huomata; ei tulta lähitienoilla, ei leirivalkeaa etäämpänä, ja sitä ilman eivät ainakaan germanit ole, vaeltaessaan vaimoineen ja lapsineen, renkeineen ja piikoineen, karjoineen, vaunuineen ja rattaineen; kavaluudesta tai pelosta taas he eivät tavallisesti tulta sammuttaneet.
Minkäänlaista kolinaa ei kuulunut, ei aseitten kalsketta eikä hevoskavioitten kapsetta; vartijain korviin ennätti ainoastaan virran yksitoikkoinen solina, kun se etelästä pohjoiseen päin hiljaisena virtasi laakson läpi. Eräs miehistä oli kuitenkin yhtäkkiä kuulevinaan virrasta sellaista ääntä kuin olisi hevonen hiljaa hirnunut ja vesi samassa loiskunut ikäänkuin suuren esineen sinne pudotessa, mutta hän uskoi itsekin erehtyneensä, koska kaikki taas oli hiljaista. Huviloitten ympärillä olevista pensaikoista kuului ainoastaan satakielten laulua; näiden rauhallinen viserrys oli todistuksena siitä, ettei ainakaan sieltäpäin vaunuja, ratsuja eikä sotilaita lähestynyt.
Vielä kerran koetettiin saada tarkempia tietoja tutkimalla kuollutta sanantuojaa, jonka hevonen vielä värisi. Silloin huomattiin, että ratsu oli uinut virran yli, sillä sekä miehestä että hevosesta valui vettä. — Miksei hän tullut kaupungin alapuolella olevan sillan yli? Siksikö, että siellä oli vihollisia vai siksikö, että hän pyrki tuomaan sanomaansa kaikkein suorinta tietä?
Hänessä ei ollut muuta haavaa kuin se, minkä kuolettava nuoli oli tehnyt hänen niskaansa, josta veri oli virrannut hartioille ja vasemmalle, kilvettömälle käsivarrelle. Nuoli vedettiin ulos, se oli tosiaan aivan sellainen, joita germanit käyttivät. Sen kolmiteräinen kärki oli tunkeutunut syvään, se oli siis laukaistu hyvin läheltä; sen jotenkin pitkä, leppäinen varsi oli siivitetty harmaan haikaran höyhenillä. Nahkainen tuppi riippui tyhjänä ja pitkä ratsastajamiekka oli poissa. Keihäs, jota hän vieläkin oikealla kädellään kopristi, oli lyöty poikki siitä paikasta, johon raudoitus päättyi. Nähtävästi oli näitä voimakkaita iskuja annettu sotatapparalla eikä miekalla. Hän oli luultavasti ollut käsikahakassa vihollisen kanssa ja siinä kadottanut kypärinsä, kilpensä, miekkansa ja keihäänsä; hänen paetessaan oli takaa-ajaja ampunut nuolen hänen niskaansa.
Enempiä tietoja ei voitu vainajasta urkkia.
Mutta mihin olivat hänen kumppaninsa jääneet? Leo tribuno oli edellisenä päivänä lähettänyt viisi maurilaista ratsumiestä parin tunnin matkan päässä olevalle "Halaunien kukkulalle", josta saattoi nähdä hyvin laajalle, aina pohjoisella taivaan rannalla kohoavaan ikivanhaan metsään saakka. Siellä seisoi rapistunut vartijatorni, jonka keisari Valentianus I viimeksi oli korjauttanut ja jossa hän aina oli pitänyt vahtia. Mutta hänen ajoistaan oli jo sata vuotta.
Miten oli noiden neljän miehen käynyt?
Sitä ei kukaan tiennyt. —
* * * * *
Yö oli peloittava; kaikki kaupunkilaiset valvoivat sen illasta aamuun. Vartijat kävelivät ahkerasti valleilla tulisoihtuineen, ja muutamin paikoin, joissa leveät kivilevyt peittivät nurmea tai multapenkereitä, paloi pieniä valkeita. Vasta varhaisen kesäkuun aamun koittaessa, sammutettiin valkeat. Ja vaikka vartijat nyt kirkkaassa aamuvalossa terävästi tähystelivät ympäröivää seutua, ei missään voitu huomata jälkeäkään vihollisesta.
Juvavumin torille saapui pian tavallisuuden mukaan joka haaralta maakansaa ostamaan tai myymään tavaroita. He hämmästyivät, kun huomasivat porttien kirkkaalla päivällä olevan lukossa. Ne avattiin sitten varovasti, kun ensin oli pyrkijät tarkasti tutkittu ja päästy selville siitä, että he olivat rehellisiä ihmisiä eikä vakoojia, ei myöskään talonpojiksi puettuja barbareita.
Mitään aavistamattomat ihmiset kummastelivat suuresti tätä tavattoman ankaraa vahdinpitoa. Heiltä kyseltiin asioita, joista heillä ei ollut aavistustakaan; he tiedustelivat päinvastoin itse uteliaasti, mitä oli tapahtunut.
Juuri luoteesta, Vindeliciasta päin, josta barbarein ryntäystä odotettiin, oli tullut yhtä paljo maakansaa kuin ennenkin; he eivät olleet huomanneet mitään, mikä olisi herättänyt epäluuloa. Mutta kaakosta päin ei tullut juuri ketään; sitä ei ihmetelty, sillä sielläpäin oli vain muutamia huviloita ja siirtolaistaloja, ja harvoin tuli sieltä väkeä torille. Eilistä säikähdystä olisi piankin pidetty ainoastaan kauheana unena, ellei kuollut ratsastaja olisi kaikille ollut mykkänä todistajana asian todenperäisyydestä.
Kun nyt ensimäiset aamuhetketkin kuluivat ilman minkäänlaista uhkaavaa merkkiä, eikä vihollista havaittu etäisimmässä kaukaisuudessa enempää kuin kaupungin alapuolella olevalla sillallakaan, joka vei Ivarus-joen yli, (toinenkin silta yhdisti vielä kaupungin muurien sisäpuolella Ivaron rannat), komensi Severus Vindelician portit aukaistaviksi. Tribunon täytyi vikaantuneen polvensa vuoksi jäädä kapitoliin, mutta Severus riensi vähäisen joukon kanssa sillalle, rakennutti kallionlohkareista ja laudoista vasemmalle rannalle, sillan äärimäiseen päähän, varustuksen ja jätti sinne kolmekymmentä keihäänkantajaa ja linkomiestä. Tarkasti urkittuaan, ja tultuaan vakuutetuksi, ettei merkkiäkään vihollisesta ollut näkyvissä, hän palasi taas kaupunkiin. Sitte antoi tuo varovainen vanha sotamies jälleen sulkea avatun portin ja käski väen pysyä paikoillaan torneissa. Jos jotain merkillisempää tapahtuisi, oli siitä heti lähetettävä hänelle ilmoitus Amphitriteen kylpypaikkaan, jonne hän nyt lähti huuhtoakseen itsestään yön huolet ja marssimisen hien ja tomun.
* * * * *
Kylvyn jälkeen istui hän nyt mukavassa rauhassa villaisella nahalla peitetyllä marmorirahilla ja hivutteli milloin käsivarsiaan, milloin jalkojaan aina lanteilta polviin saakka. Tämä viidenkymmenenviiden vuoden vanha mies oli vankan terveyden ja voiman esikuva; käsivarsista, reisistä ja sääristä saattoi nähdä, että metsästäminen ja voimistelu olivat pitäneet hänen muuten jotenkin lihavan ruumiinsa kunnossa. Lopetettuaan kuivaamisen, vaipui hän vähitellen syviin mietteisiin, pää painui yhä alemmaksi ja vihdoin aivan rintaa vasten. Hetken kuluttua hän ojensi oikean kätensä alaspäin ja rupesi piirtelemään kuvia valkoiseen hienoon hiekkaan, joka peitti marmorirahin ja kylpyammeen välisen käytävän.
"Asetanko rivini lähemmäksi germanien kiilaa?" hän mutisi itsekseen. "He voivat tuskin liikkuakaan enää. Ja kuitenkin! kuitenkin auttaa tässä vain tarkat laskut, jos mielii voiton heistä saada — tarkat laskut meidän laukauksistamme ja heidän laukauksistaan. Kunpa saisi sen selville! Parasta olisi —"
"Parasta olisi", keskeytti häntä surumielinen ääni, "jos nukkuisimme sitä hämärää unta, jossa ei enää kuulu meidän laukauksiamme sen enempää kuin heidänkään."
Severus kääntyi; sisemmän kylpyhuoneen villainen esirippu liikahti ja kaunis, paraimmassa miehuuden ijässä oleva mies seisoi aseisiin varustettuna hänen takanaan.
"Sinä, Cornelius! — Mitä sinä ajattelet?"
"Tiedäthän ajatukseni Onnellisinta olisi ihmisille, jos eivät olisi tänne syntyneetkään."
"Häpeä toki! Kolmenkymmenen vuotias ja jo noin elämään väsynyt."
"Häpeä sinä. Pian olet kuudenkymmenen vanha ja vielä niin elämänhaluinen."
"Mitä sinulla on asiaa?"
"Antaisinhan vain yhden neuvon: toimita kaikki kaupungin miehet kapitoliin ja lähetä kiireimmiten Alppien toiselle puolen apua pyytämään."
"Sinä näet näkyjä ja kummituksia!"
"Jospa vain niitä näkisin! Mutta minä näen germanit!"
"Eihän kukaan näe heistä jälkeäkään, ei ainakaan näillä mailla ja mantereilla."
"Sehän juuri onkin kamalinta. Heidän täytyy olla lähellä, aivan lähellä, eikä kukaan meistä tiedä, missä he ovat."
"Miksi täytyy heidän olla lähellä?"
"Koska harmaa haikara ei muuten vielä kesäkuussa lähtisi eteläänpäin ja koska se lentää niin matalatse. Keskiyön tietämissä kävin vaihtamassa vahteja Latina-portin torniin. Tornin huipusta tähystelin tarkasti läpi öisen ilman, vaan en nähnyt mitään, enkä, paitsi satakielen laulua, myöskään mitään kuullut. Vaan äkkiä kuulin harmaan haikaran huudon."
"Se ei usein ole täällä", Severus sanoi, "mutta tavataan kuitenkin välistä lammikoissa ja suoniityillä".
"Se on totta, mutta sen huuto ei kuulunut virrasta, se kajahti virran tältä puolelta, vuoren metsiköstä päin."
"Ehkäpä se siellä pesii."
"Mutta se oli sen _muutto_huuto. Ja ne muuttavat vasta elokuussa. Ensimäiseen huutoon yhtyi toinen, kolmas, neljäs, kunnes nuo äänet yhä heikommin, yhä etäämmältä kaikuen vihdoin vaikenivat."
"Kenties oli se vain kaiku vuorimetsistä!"
"Niin luulisi, mutta huuto ei kuulunut korkealta ilmasta, vaan tuli se alhaalta, maanpinnalta ja kohosi sieltä tornin huipun korkeuteen minun kuuluviini. Haikarat eivät kalasta yöllä." —
Vanhus hymyili ystävällisesti. "Usko sinä vanhempaa metsästäjää, se kalastaa kyllä yölläkin, kun sillä on poikia syötettävänä. Minä olen kerran saanut sen kalamertaan, jonka illalla olin laskenut ja aamulla nostin."
"Mutta tuossa eilisessä nuolessa oli haikaransulkia. — Ja yhtä usein kuin harmaa haikara huusi, kimahutti siihen maakotka vastauksen, ja se kuului vielä kauempaa, itäisen metsän vuorilta asti."
"Sattumusta! Ja kuinka voisivat germanit uhata meitä idästä? Alemannit, meitä läheisimmät germanit, tulevat ainoastaan lännestä, Vindeliciasta päin. Kuinka he olisivat voineet meidän huomaamattamme kulkea virran yli. Siipiä ei heillä kuitenkaan mahtane olla niinkuin harmaalla haikaralla! Varovaisuus on hyvä, nuori ystäväni, ja näethän, ettei minulta ole valppautta puuttunut. Mutta sinä olet liian huolellinen; näyttää melkein siltä kuin olisivat vanhuus ja nuoruus vaihtaneet osia! — Tiedän kyllä", Severus kiiruhti sanomaan, kun huomasi vihan välähdyksen nuorukaisen kauniilla kasvoilla, "tiedän kyllä, että Cornelius Ambiorix pelkää ainoastaan Rooman eikä itsensä tähden."
"Pelkäisinkö menettää sellaisen elämän, jolla ei ole mitään viehätystä, mitään arvoa?" kysyi toinen, astuen jälleen lähemmäksi vanhusta, "Skeptikkojen filosofia on hävittänyt meiltä vanhat jumalat, Natsaretin Juutalaista en voi uskoa. Sokea sattumus johtaa maailmaa. Rooma — minun unelmieni ylpeys — vaipuu, vaipuu lakkaamatta."
"Siinäpä sinä juuri erehdytkin", vastasi vanhus levollisesti. "Minä syöksyisin vielä tänä päivänä tähän miekkaani" — hän tarttui viereisellä patjalla olevaan aseeseen — "jos minun täytyisi tuo uskoa. Mutta tämä miekka, joka on perintö keisarilliselta esi-isältäni Probolta, tuottaa minulle aina uutta lohdutusta. Yhdeksän germanikuningasta notkisti polvensa hänen telttansa ympärillä, kun hän tempasi tämän miekan tupesta ja käski noiden vapisevien vannomaan heidän omien jumaliensa kautta tämän miekan ääressä hänelle uskollisuutta. Ja he vannoivat."
"Siitä on jo pitkät ajat."
"Ja tämän miekan kanssa on meidän sukumme perinyt oraakkelin ennustuksen: voittajaksi jää jokaisessa tappelussa se, joka tällä miekalla taistelee. Ja hyvä on, että sitä on koeteltu monessa polvessa. Sinä aikana, jolloin vielä sain olla sotapalveluksessa, löin minä itse kahdessakymmenessä tappelussa ja kahakassa germanit tällä miekalla."
Ja vanhus painoi miekkaa hellästi rintaansa vasten.
"Suo anteeksi, että sinua oikaisen", nuorukainen naurahti surumielisesti, "et tällä miekalla, vaan isaurilaisten, maurilaisten, illyrikalaisten ja — eniten germanien avulla olet lyönyt toisia germaneita. Roomassa, Latium'issa ja Italiassa ei ole ainoatakaan kelvollista miestä. Roomalaisia ei enää ole. Minun suonissani virtaa keltiläistä verta — ja sinussa dakilaista. Ja mikset sinä enää saa palvella? Juuri siitä syystä, että usein voitit, otti epäluuloinen keisari sinulta päällikkövaltikkasi ja lähetti sinut, kiittäen sinua hyvistä töistäsi, tänne — kunnialliseen maanpakoon."
"Se oli varsin — ansaitsematonta", puhui Severus nousten seisaalleen, "mutta yhtä kaikki! Täälläkin voidaan hyödyttää Rooman valtiota."
"Liian myöhäistä!" toinen huokasi. "Fuimus Troes! Me olemme hukassa. Partilaisille Aasia, germaneille Europpa ja meille — perikato. Näyttää siltä kuin jokaisen kansan samoinkuin jokaisen ihmisenkin, täytyisi kerran kuolla. Yli kaksitoista vuosisataa on kulunut siitä, kun Romulus imeskeli sudennaarasta. Täytyy tunnustaa, että tuon kunnianarvoisan pedon maito oli hyvää, sillä sudenveri säilyi kauvan aikaa suonissamme. Mutta nyt se on pilaantunutta. Ja kastevesi huuhtoi sen viimeisenkin pisaran. Kuinka voi enää olettaakaan, että voisimme maailmaa hallita, kun tuskin yksikään roomalainen enää nai, kun tuskin yksikään roomalaisnainen enää synnyttää lapsia, vielä vähemmin itse niitä imettää? Sitävastoin nousevat nuo leveälanteiset germanilaisvaimot heti synnytettyään askareihinsa ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut ja lahjoittavat kymmenessä kuukaudessa miehelleen jälleen kaksoset. He saattavat meidät suorastaan häviöön, nuo metsä-ihmiset. He tunkevat meidät pois maan päältä, ei niinkään paljo kuolemaa ilkkuvan rohkeutensa kuin kunniakkaan hedelmällisyytensä vuoksi. Keisari Claudius masensi kolmesataaneljäkymmentätuhatta gotilaista — neljä vuotta senjälkeen ilmestyi niitä sotakentälle neljäsataa tuhatta. He kasvavat yhä uudestaan niinkuin Hydran päät. Ja meistä ei enää ole Herkuleiksi. — Olen saanut kylläkseni. Ensi tappelussa tulkoon loppu. Germanilaisen isku ei tuota liian pitkiä tuskia."
Severus tarttui tämän katkeria sanoja puhuvan nuorukaisen käteen. "Minä kunnioitan tuntemaasi tuskaa, Cornelius, mutta sinun pitäisi tehdä sanojesi mukaan; sinunkin Thalamosi [Makuuhuone] on tyhjänä, anna Hymenaion [Hääsoitto] kajahtaa harmaissa pylväskäytävissä."
"Vai niin!" naurahti Cornelius pilkallisesti. "Siksikö, että vielä joku keisari viettelisi minulta toisenkin vaimon, kuten eräs piispa ensimäisen morsiameni ja keisari ensimäisen puolisoni vietteli? Ei! Toden totta, jos ei enää löydy roomalaisuutta miehissä, on sitä vielä paljoa vähemmin naisissa. Hekuma, koristelu, vallanhimo: siinä ne kolme jumalatarta, joita he palvelevat. Oletko koskaan kuullut, että barbarien papit koettavat hurmata nuoria neitosia, tai että heidän kuninkaansa houkuttelevat vapaitten miesten vaimoja heidän kotilietensä äärestä? Sitä en minä ole kuullut. Mutta sellainen kansa, jolla ei ole jumalia, ei omaa sotaväkeä ei kelvollisia vaimoja eikä lapsia — se ei enää voi elää. Kansa, jolla on syytä vapista kymmenkertaisesti lukuisamman orjaväestönsä edessä! — Olisit vain nähnyt niitä murhaa uhkaavia, synkkiä katseita, joilla argentariuksenkin orjat silmäilivät herraansa ja orjamestaria, kun heitä kahleissa kuljetettiin kaupungin läpi! — Ja minä itse! Mitenkä on minun laitani! Kaikkialla olen ollut ja kaikkia olen koetellut — Roomassa, Ravennassa, Byzantissa, sotilaana, virkamiehenä, kirjailijana — aina hyvällä menestyksellä, ja kuitenkin on minusta tuntunut kaikki turhalta, ontelolta. Kaikkea olen koetellut — mistään ei ole ollut mihinkään. Nyt, syntymäkaupunkiini Juvavumiin palattuani, näen, että sitä hallitsee eräs byzantilainen koronkiskuri ja muuan hekumoiva maurilainen tappeluniekka, ja ainoa, joka vielä vähäsen vastustaa tätä siveää liittoa, et ole sinä enkä minä — mehän olemme ainoastaan kunniallisia roomalaisia — vaan kristitty pappi, jonka isänmaa, hänen oman kerskauksensa mukaan, ei ole Rooman, vaan taivaan valtakunta. — Olen saanut kylläkseni! — Ja vieläkin kerran sanon: kansa, jolta puuttuu jumalia, vaimoja, äitejä ja lapsia — kansa, jonka sotia palkatut barbarit käyvät — sellainen kansa ei enää voi elää. Kuolla sen täytyy. Ja pian. Tulkaa vain, te alemannit, tulkaa! Minä haluan kaatua miekkain kalskeessa, kuvitellen kuolevani Camillon tai Scipion sodassa!"
Severus tarttui rajusti kiihtyneen nuorukaisen olkapäihin. "Lupaa minulle", hän sanoi, "lupaa, ettet hae kuolemaa, ennenkuin näet, että olemme joutuneet tappiolle, ja lupaa, että tahdot elää, jos voitamme".
Katkerasti hymyten nyökäytti Cornelius päätään ja vastasi: "Sen luulen voivani rohkeasti luvata. Sinä ja sinun voitokas miekkasi ette enää ole kyllin voimakkaita torjumaan lähenevää turmiota."
Samassa tuokiossa he kuulivat huikean tuubain rätinän, esirippu temmattiin äkkiä syrjään, aseellinen kaupunkilainen syöksyi sisään ja huusi: "Kiiruhda, Severus! Nyt he ovat täällä; läntisestä metsästä, virran tuolta puolen ajaa karahuttaa tänne germanilaisia ratsumiehiä!"