SEITSEMÄS LUKU.
Vanhus antoi lähettilään ja kylvettäjäorjan äkkiä pukea asevarustuksen päällensä; sitte kiiruhti hän Corneliuksen kanssa Vindelician portilla olevalle korkealle vallille, josta saattoi nähdä hyvin laajalle.
Hän hiostui kovin, sillä päivä oli jo puolessa ja auringon tuliset säteet lankesivat kohtisuorina hänen raskaalle kypärilleen.
Portilla hän kohtasi erään tribunon lähettämän centurion. Jo ennemmin kuin valleilla olevat vartijat, oli Leo korkeasta kapitolistaan nähnyt läntisestä metsästä hyökkäävät germanit. Hän käski nyt centurion sanoa, että niitä oli ainoastaan sadan paikoilla, ja että hän itse heti oli ratsujoukkoinensa rientävä portille, sillä hän saattoi jälleen nousta hevosen selkään.
Severus käski palkkasoturin sillaikaa seurata häntä vallille. Tarkasti he sitten Corneliuksen kanssa tähystelivät vasemmalta puolen jokea aina läntismetsään saakka ulottuvan laakson yli. Kauan aikaa katseltuaan kääntyi soturi, aikoen sanoa jotain Corneliukselle, kun samassa huomasi kaksi siirtolaista, jotka alakuloisina silmäilivät samaan suuntaan.
"No!" sanoi hän heille. "Yksinkertaisiapa olitte. Vannoitte kaikkien pyhien kautta, ettette olleet huomanneet mitään merkkiä vihollisista. Teidän majanne ovat kuitenkin vielä kauempana, aina läntismetsän länsipuolella. Barbarien täytyi siis piileskellä teidän kylänne ja kaupungin välillä! Olitteko mykkiä ja kuuroja?"
"Taikka tahdoitteko olla sellaisia?" Cornelius lisäsi epäluuloisena. "Näetkös", hän sanoi Severukselle, "heillä on kyllä syytä vetää yhtä köyttä barbarien kanssa, jotka tosin ovat raakoja ja tuittupäisiä, mutta jotka eivät julmuudella kiristä alustalaisiltaan heidän viimeistä markkaansa niin kuin keisarin viskaalit."
Mutta vanhempi siirtolainen otti nyt sanavuoron: "Ei, herra! minä en ole kavaltaja, minä en suosi barbareja, sillä olenhan toki palvellut suurta Aëtiusta ja saanut kunniallisen eron sekä palkaksi pienen maatilan. Uskokaa vanhaa legionalaista — ja jos minua ette usko, niin pitäkää minut täällä panttivankina, siksi kun sota on ratkaistu. Minä keitin vielä eilen tämän veljenpoikani kanssa pikiä metsässä — Ravennassa maksetaan siitä aika hyvästi — ja koko metsä ei ole viidenkään millierin [millier = 2,5 peninkulmaa] levyinen; jos barbareita olisi ollut siellä paljo, olisimme sen kaiketi huomanneet. Millään muotoa ei siellä voinut olla kansainvaellus-laumoja; korkeintaan muutamia seikkailijoita, joukko ratsumiehiä, jotka toistaiseksi tutkivat, mitenkä hyvin maa on varustettu."
"Me tahdomme heille näyttää, mitenkä se on varustettu!" huudahti Severus, uhkaavasti puistaen nyrkkiään. "Sotavanhus on oikeassa, Cornelius. Minä luotan häneen. Siellä ei ole enempää kuin tuo kourallinen ratsumiehiä, jotka pyöriskelevät täällä läheisyydessämme — vaan mepä heitä kuritamme. Himilko, mene takaisin tribunon luo! Minä pyydän päästä hänen maurilaisistaan — kuuletko, minä pyydän niistä päästä, kunniamme vaatii osoittamaan näille rosvoille, että Juvavumin kansalaiset yksistään ovat kyllin voimakkaat heitä kurittamaan."
"Minä suostun tuumaasi", sanoi Cornelius, "ne lienevät ainoastaan partioretkeläisiä."
"Silti tahdon olla varsin varuillani; aion lannistavalla ylivoimalla tasoittaa heidät maahan. Tällä kertaa minun täytyy voittaa — sinun lupauksesi tähden, kelpo Cornelius-poikani."
Hän taputti Corneliusta isällisellä ystävyydellä olkapäälle ja astui kapeita tikapuita alas vallilta. Portille saavuttuaan hän antoi tuubanpuhaltajalle käskyn kiireesti juosta kaikkiin kaupungin-osiin ja rynnäkkö-merkkiä puhaltamalla kutsua koko kaupunkilais-sotajoukko Vindelician portille; päällekarkauksen piti alkaa neljännestunnin perästä.
Pian rämähtivät nuo kiihoittavat äänet kaupungin joka kulmalla ja kaikilta kaduilta virtaili luoteiselle portille vapaaehtoisia sotamiehiä. Ensimäisiä oli paksu Crispus, joka läähättävänä ilmestyi läheisestä työpajasta; hän kantoi mahdottoman raskasta keihästä hartioillaan ja sen lisäksi oli hänellä vielä paksu kilpi — liian suuri taakka, sillä ilma oli kuuma ja Crispus vanha ja lihava. Päässä oli hänellä kypärin asemesta jokin keittiöastia, jossa vanha ancilla [naispalvelija] entisinä rauhanaikoina oli paistanut hänelle makeita — ehkäpä liian rasvaisia juhlatorttuja; nyt oli pannu kiiltäväksi puhdistettu, mutta se oli aivan liian suuri päähineeksi ja takoi korvia joka askeleella. Vanha Crispus ei näyttänyt erittäin sotaiselta.
Severus tarkasti häntä, pudisteli päätään ja virkkoi: "No niin, tahto on hyvä —"
"Ja liha ei ole heikko!" ivasi Cornelius.
"Mutta", Severus jatkoi, "mieluummin näkisin täällä solakan veljenpoikasi, kivenhakkaajan. Miksikä hän kieltää isänmaalta apunsa? Piilotteleeko hän aina nuoren vaimonsa luona?"
"Täällä hän piilottelee!" huusi korkealta heidän päänsä päältä rukoileva ääni, ennenkuin Crispus oli ehtinyt vastatakaan, vaan ainoastaan viitata kädellään portin vieressä olevaa tornia. Ja toisen kerroksen ikkuna-ristikon takaa saattoivat he nähdä, kuinka Fulvius sieltä ojenteli molempia käsiään heitä kohti.
"Laske minut täältä, oi päällikkö! Auta minua alas ja peitselläni tahdon sinua kiittää."
"Niin päästä hänet vapaaksi!" pyysi nyt vuorostaan myös Crispus hämmästyneeltä Severukselta, "käske vartijan, joka seisoo tuolla ovella, päästää hänet irti. Zeno koronkiskuri on panettanut hänet kiinni."
"Carcerarius! laske vapaaksi tuo mies", komensi vanhus. "Minä tarvitsen tuollaisia voimakkaita nuoria käsivarsia. Maksakoon hän ensisijassa velkansa isänmaalle; jos hän kaatuu, on hän veloistaan vapaa, jos hän jää elämään, tulee hän jälleen tähän torniin."
Vanginvartija vitkasteli, mutta kun Cornelius oli antanut hänelle korvapuustin, näkyi hän muuttavan mielensä. "Tämä on väkivaltaa!" hän huusi ja piteli korvallistaan. "Minun täytyy pakosta mukautua."
"Luja ja uskollinen roomalaissielu!" pilkkasi Cornelius.
Samassa juoksi Fulvius yli kynnyksen, tempasi kilven ja keihään, jotka hänelle tuotiin asevarastosta vallilta ja huudahti; "Pois, pois portille!"
Cornelius katseli häntä hyvillä mielin. "Tuollaista intoa minä ylistän!
Sinä ikävöit taistelua; niinkö?"
"Eipä niinkään, herrani", vastasi nuorukainen vilpittömästi, "ainoastaan Felicitasta ikävöin".
Corneliuksen vastenmielisesti kääntyessä poispäin, Crispus lohdutti veljensä poikaa: "Vallilla ollessani olen alati pitänyt taloasi silmällä; ole rauhallinen vain, ei yksikään barbari ole vielä tullut joen yli."
"Entäs tribuno?" kuiskasi nuori aviomies.
"Hän ei vielä ole liikahtanutkaan kapitolista."
"Entäs Zeno?"
"On täydessä toimessa kuljettaessaan aarteitansa kaupunkiin ja niitä piilottaessaan."
Nyt palasivat tuubanpuhaltajat kiertokulultaan. Kaukaisimpienkin kaupunginosien miehet jo saapuivat. Severus ja Cornelius jakoivat heidät kahteen joukkoon, kumpaiseenkin noin kolmesataa miestä. Sitte tuo vanha sotasankari astui esiin ja lausui: "Roomalaiset! Juvavumin miehet! Seuratkaa minua! Pois portin edustalle ja turmio barbareille!"
Hän odotti meluavia hyväksymishuutoja, vaan kaikki olivat kuin mykkiä. Ainoastaan yksi mies astui rivistä esiin ja sanoi huolestuneen näköisenä: "Saanko kysyä?"
"Kysy!" Severus vastasi vastenmielisesti.
"Montakohan barbaria siellä lienee?"
"Tuskin sataakaan."
"Ja meitä on kuusisataa!" tuumasi urho tyytyväisenä ja kääntyen porvarein puoleen löi miekalla kilpeensä sekä huudahti äkkiä: "Portille! ja turmio barbareille!"
"Turmio barbareille!" huusi nyt koko joukko.
Portti hinattiin auki ja kaupungin miehet riensivät nyt nostosillan yli, joka samassa lankesi vallikaivokselle. Muurikehälle jätettiin ainoastaan harvoja vahteja. Vaimot ja lapset kiirehtivät kodeistaan valleille seuraamaan katseillaan omaisiansa, jotka rivakasti marssivat kaupungin alapuolella olevaa siltaa kohti, minkä läntiseen päähän, kuten kuulimme, oli jo aamulla rakennettu varustus sekä asetettu vähäinen sotajoukko.