KAHDEKSAS LUKU.
Päivällis-aikaan, kun alemannilaiset ratsastajat ensiksi huomattiin, venyi Leo tribuno pehmeällä, jalopeuran nahalla peitetyllä vuoteellaan kapitolin korkean tornin mukavasti sisustetussa huoneessa.
Hän oli mitä parhaimmalla tuulella. Jalkaa ei enää pakottanut, eikä se estänyt häntä liikkumasta. Tyytyväisenä hän silitteli tiheätä, mustaa partaansa, joka reunusti hänen pronssinruskeita, kapeita kasvojansa, mitkä alkuaan olivat olleet jalot ja kauniit, vaan jo aikoja sitte monen rajattoman intohimon uurtamat.
Hänen edessään sitruunapuu-pöydällä oli puoleksi tyhjennetty ruukku tulistettua Sicilian viiniä ja hopeinen juomamalja. Kaksi kreikkalaista orjaa, isä poikineen, seisoivat siinä häntä palvellakseen. Vanhempi orja toi hänelle, varoittavasti kohottaen sormensa, ruukun viiniharikkoa. Mutta hänen herransa viittasi nauraen hänet poistumaan. "Pohjoispuolella Alppeja sekoittaa luonto itse niin paljo kylmyyttä vereemme, ettei meidän ole tarvis viiniä lieventää. Eikö totta, sinä kylmäkiskoinen Antinous poikani? Maistahan!"
Ja hän ojensi maljan kolmannelle orjalle, noin viisitoistavuotiaalle pojalle, joka oli ihana kuin kuva. Tämä istuskeli tornikamarin perimäisessä nurkassa selin vihattuun herraansa. Hänen lanteillaan oli purppurainen vaippa. Muun puvun oli tribuno repinyt hänen päältään, saadakseen ihailla hänen kauniita jäseniään.
Vanki pudisteli pitkäkiharaista, kultakutrista päätään, kääntämättä kauniita, vaan surumielisiä kasvojaan puhujaan päin. Uhkamielisesti hän sitte puhui: "Minun nimeni ei ole Antinous; Hortar on nimeni. Laske minut vapaaksi, suo minun mennä omaisteni luo takaisin, Danubion humiseviin metsiin! Taikka tapa minut; sillä tiedä se, sinä häpeällinen mies, ikinä en suostu sinua mielesi mukaisesti palvelemaan."
Leo heitti närkästyneenä raskaan tornin avaimen, joka oli hänen vieressään tuolilla, pojan selkään. "Mene matkoihisi, tiuskea rakki! — Davus", komensi hän nuorempaa orjaa, joka laittoi hänen aseitaan järjestykseen, "laahaa hänet hevostalliin ja ripusta hänet siellä kahleisiin. Jos tuo nulikka ei tahdo huvittaa herraansa — niin periköön hänet hitto!"
Poika kavahti seisoalle ja kääri villavaippansa ympärilleen. Davus tempasi hänet mukaansa ulos. Mutta Leo ei huomannut tuon nuoren germanin katsetta, mikä täynnä surmaavaa vihaa häntä esiripun luota tähtäsi.
Pian oli hän hyvällä mielellä taas.
"Huomenna on minulla parempaa seuraa thalamossani kuin nuori hillitsemätön karhu", hän naurahti ja silitteli jälleen tummaa partaansa. "Felicitas! Tässä malja meidän ensimäiselle syleilyllemme!"
Ja hän joi sen pohjaan.
Sitte hän nousi seisoalleen. "En tarvitse enää tukea!" Viitaten vanhemman orjan pois hän astui ikkunan luo ja katseli sieltä ulos.
"Ei niitä ole sataakaan, noita rohkeita barbareja. Mikä hävyttömyys! Ja ainoastaan aniharvat kantavat ampuma-aseita. Ja heidän ryntäysaseensa ovat surkeita kaikki. Moni germanilainen heittonuoli, keihäs ja sotatappara on jo ennenkin mennyt pirstaleiksi sattuessaan minun haarniskaani tai kypärääni. He tulevat juuri sopivaan aikaan. Minä janoon taistelua ja voittoa! — Tuolla alhaalla kaupungin kaduilla on vilkasta liikettä. Severus kokoilee suutarejansa ja kattilanpaikkaajiansa. He eivät toki tule selviämään rivakoista vihollisistaan. Mutta kun tuota vanhusta, joka on olevinaan päällikkö, ankarimmin ahdistetaan — hyvän hetken annan hänen kuitenkin olla pulassa — silloin tahdon ratsujoukkoineni rynnätä esiin ikäänkuin erämaan myrsky ja lakaista heidät pois edestäni. Sitä ennen menen papin luo. Ei yksikään ihminen koko kaupungissa ajattele muuta kuin vallin ulkopuolella olevia barbareja. Siis voin tehdä sen aivan huomiota nostamatta. Papin uhkaus näkyy käyvän jotenkin vaaralliseksi, koska itse tuo pelkurimainen rahasäkkikin neuvoi verisiä keinoja. Hän on minua jo kauvan uhannut, mokoma virsien parkuja. Ensin turvattu asema ja kostoa, sitte voitonriemua ja palkaksi — Felicitas! — Käske valjastaa Pluto-ratsuni!" sanoi hän vanhalle orjalle, "ja auta minut aseisiin".
Vanhus vei sanan pihalle ja palasi takaisin tornikamariin. Tribuno oli jo pannut päähänsä mustalla jouhitöyhdöllä koristetun kypäränsä. Orja kiinnitti soijilla ja hakasilla kauniit terässäärykset sekä punaisen tunican päälle rintahaarniskan, jota monet piirustukset kaunistivat. Leon vyöttäessä miekkaa ympärilleen ja tarttuessa malmikilpeen, jonka keskessä oli pitkä vahva piikki, toi vanhus nurkassa olevasta norsunluurasiasta hienon nahkahihnan, jossa riippui kaksi peräti pientä, mutta kiiltävää esinettä, ja ojensi sen sanaakaan sanomatta, mutta hartaasti rukoilevin katsein herrallensa.
Vyössä oli pieni, inhoittava epäjumalan kuva sekä kapea, hopeainen kotelo.
"Ota, ota ne, herrani!" pyysi kreikkalainen, kun Leo halveksivasti sysäsi ne pois.
"Mitä minä niillä teen? Mitä minä mokomilla —."
"Älä pilkkaa niitä", varoitti vanhus, "muuten ne suuttuvat eivätkä enää suojele. Etkö enää tunnekaan näitä varjelevia aarteita? Toinen on egyptiläinen jumalankuva Ptah ja kotelossa on karva apostoli Paavalin parrasta. Jos ei toinen auta, niin auttaa toinen. Kanna tänään molempia — minä näin viime yönä niin pahan unen."
"Kanna siis itse niitä!"
"Minua se uni ei uhannut, vaan sinua, herrani. Olin näkevinäni sinun viettävän häitä —"
"Sellaista untahan usein näet! Tällä kertaa — Felicitaanko kanssa?"
"Ei! Persephoneen, varjojen kuningattaren kanssa."
"Hän kuuluu olevan varsin kaunis", sanoi tribuno naurahtaen, ja levitti vahvat käsivartensa; "lähestyköön hän vain, hän on tervetullut!"
"Olkoon se ennustus sinusta kaukana!" huusi orja.
"Sinulla on todellakin suuri huoli minusta! Huolehdit henkeni puolesta.
Miksi? Sano mistä syystä?"
"Oi, herra, sinä et milloinkaan ole ollut Chrysolle niin kova kuin —"
"Kuin kaikille muille, aiot sanoa!" naurahti maurilainen. "Ainoastaan itsekkäistä syistä, vanhus, minä tarvitsen sinua, s.o. sinun lääketiedettäsi ja sormiasi."
"Kunpa vain rukoilisit, ja jotakin luotua olentoa maan päällä rakastaisit, jotakin nimeä kunnioittaisit, niin olisi sinun parempi olla!"
Sotilas nauroi yhä äänekkäämmin: "Rakastaako? Rakastanhan minä joka kuukausi aina uutta vaimoa!"
"Sinä kukistat sen, jota rakastat!" —
"Ja rukoillako? Mitä jumalaa minun olisi rukoiltava? Minä olen nähnyt samanlaisella hartaudella ja samoilla seurauksilla rukoiltavan Astartea ja Artemista, Osirista ja Jupiteria, Kristusta ja Jehovaa. Ja mitä minun pitäisi kunnioittaa? Mikä olisi minulle pyhää? Tuskin olin tuon germanilaispojan ikäinen, kun vandalilaiset ratsumiehet minut ryöstivät. Silloin kadotin ikipäiviksi kodin ja vanhemmat! — Sitte myötiin minut roomalaisille orjaksi ja jo pienenä poikana kärsin ja nautin minä sanomattomasti. Väliin minua hemmoteltiin, suudeltiin, syötettiin, väliin ruoskittiin. Löin sitten kuoliaaksi viimeisen herrani, karkasin Kalabrian metsiin, tulin rosvoksi, rosvojen päälliköksi, vangittiin, tuomittiin sirkusleikkeihin, armahdettiin keisarin käskystä, kun vereni jo punasi tannerta, pistettiin palkkasoturien joukkoon, ylenin rohkeuteni kautta pian centurioksi ja vihdoin tribunoksi. Mitä jumalaa minun tulisi rukoilla? Kaikki he minut hylkäsivät siihen aikaan, kun heihin uskoin. Vaan siitä asti, kun olen heitä pilkannut, on onni ollut minulle suotuisa kuin rakastunut tyttö. — Mitä tulisi minun rakastaa ja kunnioittaa? Palmumetsäistä kotimaataniko? Sitä rakastavat nyt siellä asuvat barbarit! Roomaako? Rooma on ensin minua rääkännyt kuin vangittua petoeläintä ja nykyään kiihottaa se minua, niinkuin kesytettyä leijonaa, vihollisia vastaan. No hyvä, minä olen omistanut itselleni kaimani julmat tavat", ja hän taputteli erämaankuninkaan komeaharjaista päätä vuoteensa yläpäässä. "Saalista — nautintoa — taistelua! Viinin, aseitten, naisten hurmausta! Kas se on elämää! Ja viimeisen hurmauksen perästä ei heräämistä enää — ikuinen yö kuoleman hiljaisessa erämaassa."
Senjälkeen hän tempasi molemmat taikakalut, heitti ne ulos tornin ikkunasta, sieppasi heittokeihäänsä seinältä ja riensi meluten tornin jyrkkiä portaita alas.
Vanhus seurasi häntä huoaten ja pudisteli päätänsä.
Avarassa tornipihassa komensi tribuno koko ala'nsa [500-miehinen sotajoukko] aseisiin ja hevosen selkään. Sen oli seurattava häntä kaupunkiin ja seisottava Herkuleen-torilla järjestyksessä siksi, kunnes hän oli antava merkin rynnäkköön. Himilko centurion käski hän isaurilaisten jalkasotilasten kanssa pitää vahtia kapitulin käytävän edustalla sekä pitää silmällä taistelun kulkua ja mahdollisia kohtauksia itse kaupungissa, mutta ennenkaikkea sitä, näyttäisikö välttämättömältä ryhtyä aseisiin joko kaupungissa tai sen portin edustalla; sitä ennen tulisi hänen sulkea linnan vahva portti ja jättää sinne pari vartijaa. Molemmille orjilleen, vanhalle kreikkalaiselle ja hänen pojalleen, kuiskasi hän, että heidän piti tuoda suljettava kantotuoli kapitolin seinustalle ja odottaa häntä siellä.
"Joka tapauksessa", hän tuumaili, "on vastahakoisen naisen laahaaminen jyrkkää tietä pitkin hevosen selässä vaarallista, hänelle voisi käydä yhtä huonosti kuin Gallalle!"
Annettuaan kaikki käskynsä, hän astui jalustimelle ja hyppäsi Pluton, komean, mustan espanjalais-oriin selkään, joka kärsimättömänä kaapi kipinöitä etukavioillaan pihan graniittilevyistä.
Satulaan istuttuaan näki hän tallin ovesta Hortarin, joka riippui seinällä, molemmista käsivarsistaan rautakahleilla kiinnitettynä kahden seimihäkin väliin; tallin nurkassa oli pyöreä sininen germanilaiskilpi, keihäs ja sotatappara — kaikki aseita, jotka oli otettu pojalta, kun hänet vangittiin.
"Hahaa, tuleva Antinous!" sanoi hän nauraen. "Laskekaa, laskekaa hänet irti! Hänen täytyy päästä muureille katsomaan germanilaisten sankariensa kukistusta. Yöksi kahlehditaan hänet uudestaan ja hänen kanssaan koko joukko samanlaisia karhuja."
Hän kannusti niin kiivaasti orittaan, että tämä kavahti pystyyn, kimeästi hirnuen.
"Varo itseäsi", kiljahti Hortar, joka kipenöitsevin silmin nyt astui kahleetonna tallin ovelle. "Varo ikimetsien karhuja. Niiden kämmenet sinut maahan musertavat!"
Mutta naurahtaen vastasi tribuno: "Pois, pois portille! Ja turmio barbareille!"
Ja tömisten ja hälisten laukkasi loistava ratsujono, uhkeaa päällikköään seuraten, alas laaksoon.