YHDEKSÄS LUKU.
Vähemmän hyvillämielin kuin tribuno, oli hänen liittolaisensa Zeno sillävälin kuullut ensimäiset sanomat germanien lähestymisestä.
Omistihan hän kaupungin läheisyydessä monta maatilaa, joita hoiti suuri joukko mies- sekä nais-orjia, ja jotka varmaankin tahtoivat, niinkuin noiden rasitettujen ihmisten tapana oli tällaisissa tiloissa, karata barbarein luo ja heidän kanssaan avaraan maailmaan.
Vaikka hän ei varsinaisesti harrastanut taiteita ja oli liian varovainen jättääkseen aarteita linnoituksen ulkopuolelle, oli hänen huviloissaan kuitenkin kallisarvoisia astioita ja muita talouskapineita, ja niiden laitumilla vilisi lammas-, nauta- ja sikalaumoja, joita tämä ahne mies ei mielellään olisi suonut rosvoille.
Jo aikaisin aamulla, jolloin ei vielä oltu huomattu mitään alemanneista, kun Severus lähti tutkimusretkelleen sekä varustamaan Ivarussiltaa, lähetti Zeno noiden sotilaitten suojassa orjamestarinsa, erään vapautetun orjan, sekä hänen johdollaan parven aseellisia palvelijoita pelastamaan kalleinta tavaraa edes joen tällä puolen olevista maataloista. Nimenomaan oli heidän sieltä tuotava kaupunkiin taloihin kuuluvat orjat, suosiolla tai väkivallalla.
Nämä talonpojat ja paimenet, jotka olivat vielä rotevampia, rajumpia ja jäykkäniskaisempia kuin kaupunkilaiset palvelijat, olivat varsin vastahakoisesti seuranneet. Kahdessa talossa olivat onnettomat ihmisraukat tehneet vastarintaa, mutta suuri enemmistö sai heistä voiton ja heidät sidottiin kahleilla toisiinsa. Yhtenänsä käski orjamestari monisiimaisella ruoskalla sutkauttaa noita sadattelevia, siten jouduttaakseen heidän kulkuansa ja pakoittaakseen heitä kantamaan yhä raskaampia taakkoja.
He kulkivat nyt pitkässä jonossa, vangitut keskessä, naudat ja lampaat edellä, aseelliset orjat sivuilla ja vapaaksi lasketut ensimäisinä ja viimeisinä Vindelician portista, joka kohta heidän jälkeensä suljettiin.
"Eteenpäin, Thrax, sinä vanha koira!" huudahti vapautettu orja Calvus — häntä sanottiin Zenon ja erään orjattaren pojaksi — eräälle valkotukkaiselle vanhukselle, joka oli uupumaisillaan kantamainsa raskaitten pronssiesineitten painosta, ja kun tuo vapiseva olento ei jaksanut jouduttaa askeleitaan, veti hän miekkansa lappeella hänen selkäänsä hirvittävän naarmun. Vanhus huudahti tuskallisesti ja kaatui maahan.
Silloin pysähtyi muuan jättiläiskokoinen karjapaimen, joka oli kovemmissa kahleissa kuin kukaan muu — hän oli rajuimmin taistellut ja hänen monista haavoistaan virtasi verta — ja pysäytti samalla myös ne, jotka olivat kahlitut hänen viereensä. "Minä pyydän sinua, Calvus, armahtamaan isääni!" hän huusi. "Salli minun ottaa hänenkin taakkansa."
"Vaiti, Këix, sinä kirottu trakilainen, taikka saat vielä taakan, joka sinulle sopii!" kiljasi Calvus vastaukseksi ja sivalsi miekan terällä häntä päähän ja hartioihin, niin että veri purskahti korkealle ilmaan.
Haavoitettu vaikeni; ei pienintäkään huudahdusta kuulunut noilta yhteen puristuneilta huulilta.
Mutta Calvus jatkoi: "Sinä olet kapinoinut, orja, ja tehnyt julkista väkivaltaa; meillä olisi syytä hakata sinut neljäksi ja siihen olisi meillä oikeuskin. Mutta olisi liian suuri vahinko ottaa hengiltä tuollainen eläin, jota on kolmekymmentä vuotta syötetty. Kärsivällisyyttä, poikani! Minä annan sinun koetella uusia kidutuskoneitamme, joita patruuna on Byzantista tuottanut. Se on oleva sinulle oikea virkistyshetki tämän rasittavan päivän iltana." —
Vanha trakilainen kalpeni, ei pelosta, vaan vihasta. Vielä kerran lävisti hän katseellaan kiduttajansa ja lähti taas eteenpäin.
Toisten palvelijoitten saattaessa karjalaumoja Zenon kaupungissa oleviin navettoihin, vei Calvus vangitut Via Augustanan kartanon pihaan, jossa heidän tuli kärsiä rangaistuksensa.
"Tee heidän kanssaan, mitä tahdot", oli Zeno sanonut tälle vapautetulle, luettuansa kirjoitushuoneessaan listan, mihin muutettu omaisuus oli merkitty. "Pidä vain huolta siitä, ettei henki eikä omaisuus mene hukkaan, s.o. ettei niitten laiskurien työvoima uuvu. Myöskin on, hurskaan Konstantinin lain mukaan, ensin kysyttävä tuomarilta lupa, jos tahdotaan katkoa jäseniä. Minä kysyn noita seikkoja Mucius-langoltani", kuiskasi hän naurahtaen, "ja muistutan tietysti, että hän voi hiukkasen muuttaa mainittua lakia. Nyt lähden Amphitriteen kylpypaikalle kuulustelemaan uutisia."
Pihan poikki kävellessään huomasi Zeno Thrax-vanhuksen, joka makasi pahnoilla nurkassa; uupumuksesta oli hän vaipunut uneen. Ukon vieressä seisoi raskaissa raudoissa, muuriin nojaten, hänen jättiläispoikansa, — veri vuoti hänen haavoistaan isän päälle.
Zeno tyrkkäsi nukkuvaa sauvallaan; vanhus avasi väsyneet silmänsä: "Oi, oi, että vielä elän! Minä näin unta, että Herra jo oli kutsunut minut luoksensa! Vaelsin Paratiisin puutarhassa! Mutta olenhan minä maan päälläkin Herran Kristuksen oma!"
"Niin elättäköön sinua myös Herra Kristus!" pilkkasi Zeno. "Calvus, tuo ukko tuossa ei ole enää minkään arvoinen. Älä anna hänelle viiniä äläkä lihaa. Turha on häntä lihottaa." —
Samassa kohtasi Zeno vangitun pojan katseen ja näki hänen rautakämmenillään tarttuvan kahleisiinsa. Hän pelästyi. "Kuule, Calvus", hän kuiskasi, "kun tuota ensin on kidutettu, niin myö se joutuisasti. Hän melkein kammottaa minua. Hän katsoa tuijottaa aivan samalla tavalla kuin meidän musta härkämme vimmastuessaan. Lähetä hänet valtion vuorikaivoksiin. Siellä tarvitaan tuollaisia vahvoja lurjuksia. Ja lyijy heidät pian myrkyttää. — Nyt kylpypaikalle!"
Sen sanottuaan hän lähti pihasta.
Tuskin oli hän ehtinyt talonsa ulkopuolelle, kun sitä ontuen lähestyi halvattu orja, joka oli suuresti korkeavartaloisen Këix'in näköinen; hän oli tämän vanhempi veli.
Mutta hän ei näkynyt huomaavan vanhaa isäänsä enempää kuin veristä veljeänsäkään, käydä nilkutti vain suoraan Calvuksen luo ja sanoi syvään kumarrellen: "Minun herrani, tuomari Mucius lähetti sinulle tämän kirjoituksen. Johannes-pappi on nostanut Leoa ja sinua vastaan kanteen siitä, että te olitte ruoskineet syyrialaista vaimoa, niin että hänen synnyttämätön lapsensa heitti henkensä. Hän sanoo varsin vaikeaksi julistaa teidät syyttömiksi tällä kertaa."
Kirjoitus oli jotenkin pitkä. Calvuksen sitä lukiessa ja rypistäessä otsaansa hiipi halvattu sanansaattaja kuulumattomin askelin veljensä luo ja painoi hänen käteensä pienen viilan; se oli kääritty paperikaistaleesen, johon oli kirjoitettu: "Puolipäivän jälkeen." Këix vei raudoitetun kätensä suulleen ja nielaisi paperin.
Halvattu seisoi taas Calvuksen takana: "Minkä vastauksen saan, herra?"
Vastenmielisesti ojensi vapautettu syytöskirjan takaisin tuojalle: "Nielköön maa tuon papin! Hän tietää sellaista, mikä ei hänelle kuulu. Minä tulen itse puhumaan herrasi kanssa. Käy edelläni! — Sinä onnut kamalasti, Kottys!" naurahti hän. "Mutta se keino auttoi kuitenkin. Me luulimme sinut parantumattomaksi ja möimme sinut sentähden tuomarille. Mutta senjälkeen kun uusi herrasi antoi leikata poikki jänteitäsi, olet jättänyt kaikki pakenemis-yritykset ja tullut kesyksi, aivan kesyksi."
Näin puhuen jätti Calvus Kottys-orjan kanssa pihan.
* * * * *
Tunnin kuluttua palasi Zeno kylpypaikalta; kun hän kulki pihan yli, istuivat orjat, sekä kahleettomat että kahlehditut, nauttimassa niukkaa päivällis-ateriaansa, johon kuului pieniä ohraleivän palasia ja sipulia, sekä huonoa, etikaksi hapannutta viiniä.
Hän lähti kirjoitushuoneeseensa laskuja tekemään.
Siellä ei kukaan uskaltanut häntä häiritä — sen jokainen tiesi.
Muissa huoneissa oli esirippu, ainoastaan tässä oli lukolla varustettu puu-ovi.
Matala ikkuna ei ollut pääkadulle päin, vaan ahtaalle kujalle.
Pian tavattoman kova hälinä, ikäänkuin ihmisjoukon huudoista ja juoksusta aiheutunut, kajahti kaukaa hänen korviinsa.
Samassa aukaistiin ovi aivan hiljaa.
Hämmästyneenä ja samalla häiritsijälle suuttuneena kääntyi Zeno oveen päin.
Hän hämmästyi vielä enemmän, sillä vanha Thrax seisoi kynnyksellä. Tämä veti varovaisesti oven kiinni, väänti sen avaimella lukkoon ja nosti sormensa varoittavasti huulilleen, siten kehoittaen herraansa vaikenemaan, sillä tämä oli karjaissut hänelle vihoissaan.
"Pakene, herra! Pakene joutuisasti! Ikkunan läpi! Sinä olet kuoleman oma, jos he saavat sinut kiinni."
"Ketkä? Ovatko barbarit jo täällä?"
"Orjasi! He ovat nostaneet kapinan, kaikki koko kaupungissa. Kohta he ryntäävät tänne."
Byzantilainen kauhistui. Hän tunsi kyllä minkälaiseen kostoon hän oli heitä yllyttänyt.
Nyt kuuli hän jo rajua melskettä pihasta.
Hän survoi suuren pussin täyteen kultakappaleita ja samoin pienen kukkaron kalliita kiviä, joita hän juuri oli levitellyt pöytänsä kivikannelle ja aikonut laskea; vanhus tempasi tuolin ikkunan luo, että Zenon olisi ollut helpompi kiivetä.
Hän säpsähti; hämmästyksellä huomasi hän, miten hänen orjansa koetti häntä pelastaa.
"Miksi teet sinä tämän minulle?"
Orja vastasi juhlallisesti: "Sen teen Vapahtajan tähden. Johannes on opettanut minulle, että minun Herrani Jeesus Kristus on käskenyt meidän kostaa pahaa hyvällä."
"Mutta mihin, mihin voin paeta?"
"Basilikaan! Johannes on sinua suojeleva."
"Johannes!"
Zeno mietti, olikohan tribuno jo ehtinyt tehdä hänen verisen neuvonsa mukaan.
Hänen polvensa horjahtivat. Hänellä ei ollut voimia kiivetä edes matalalle ikkunalaudalle.
Rähisevä meteli tuli yhä lähemmäksi.
Hän kuuli Calvuksen huutavan: "Armoa! armoa!" ja samassa kuului kumahdus.
"Voi minua!" ähkyi Zeno päästyään viimeinkin vanhuksen avulla ikkunalle, "jos he löytävät minut piilostani —"
"Herra, kukaan muu ei tiedä siitä kuin minä! Ja minä —"
"Ja sinä et anna minua ilmi!" huusi byzantilainen, tempasi tikarin tupestaan, upotti sen aina kahvaan asti vanhuksen kurkkuun sekä heittäysi alas kujalle.