KYMMENES LUKU.
Sillävälin oli ratkaiseva hetki kaupungin portin edustalla lähestynyt.
Barbarit, noin kahdeksankymmentä ratsumiestä, olivat lähestyneet kaupunkia, mutta liikkuivat pitkin rantaa aina vain noin jousen ampuman päässä virrasta; he olivat myöskin tulleet yhtä lähelle varustettua siltaa, mutta eivät yrittäneet rynnätä tätä vahvaa laitosta vastaan.
Kaikkien, niinhyvin valleilla olevan kansan kuin puolustukseen valmiitten sotilaitten, silmät tähtäilivät lännestä päin lähenevää vihollista.
Kun Severus oli saapunut sotilaineen sillalle, antoi hän aukaista reiän, josta ainoastaan kaksi miestä yhtä aikaa mahtui kömpimään vasemmalle rannalle; ja kun nyt kaksi viimeistäkin oli ennättänyt varustuksen läpi — sillalle jäivät samat sotilaat, jotka sitä jo aamusta asti olivat vartioineet — kajahti idästä, korkeilta kallioilta oikean puoliselta rannalta maakotkan huikea huuto.
Cornelius käänsi kypäröidyn päänsä ja kuunteli itää kohti: "Kuulitko kotkan huudon?"
Severus nyökkäsi myöntävästi: "Hyvä enne roomalaisille sotureille! Näetkö, kuinka meidän kultainen kotkammekin lipputangolla kohottaa siipensä lentoon?"
Mutta Cornelius ei katsonut kotkankantajaa, hän katsoi vain itäiseen metsään päin: "Vuorikauriin kalliolta kohoaa savupatsas."
"Siellä poltetaan sysiä. Käännä pääsi! Lännestäpäin vihollinen uhkaa.
Keihäs alas. Eteenpäin!"
Ylivoimaiset juvavumilaiset ryntäsivät nyt nopeita ratsumiehiä vastaan kahdessa joukossa, jotka molemmat olivat kolmeriviset ja jotenkin kaukana toisistaan. Mutta nämä olivat kiireesti vetäytyneet taaksepäin, kun tuo suuri määrä jalkaväkeä saapui joen yli; he asettuivat kahteen harvaan riviin noin puoliväliin läntismetsää ja jokea. Ainoastaan muutaman keihäänheiton matka erotti enää viholliset toisistaan.
Juuri kun Severus ja Cornelius, kumpikin joukkojensa etupäässä, olivat nostaneet keihään heitto-asentoon, ratsasti kaksi germania verkalleen heitä kohti, juhlallisesti kääntäen keihäänsä alaspäin.
"Seis!" huusi Severus joukolleen. "He haluavat keskustella.
Kuunnelkaamme heitä!"
Molemmat ratsumiehet tulivat nyt aivan lähelle Severusta ja Corneliusta; maltittomain sotarivistöjen täytyi vetäytyä hiukan taaksepäin.
Toinen germaneista, solakkavartaloinen, uljas nuorukainen, ratsasti lumivalkealla oriilla; hänen asunsa kauneudesta ja loistosta huomattiin heti, että hän oli päällikkö. Hän lienee ollut ainakin kymmenen vuotta Corneliusta nuorempi. Tämä katseli kadehtien barbarin oikeanpuolista paljasta jäntevää käsivartta, jota lisäksi koristi ja suojeli kaksi leveää kultaista rannerengasta; vasemmanpuolista peitti pieni, ympyriäinen, aivan punaiseksi maalattu kilpi, jonka keskustaa kaunisti kultainen pyörä, ilman puolapuita — riimukirjoitus tai kuva auringosta. Hänen rintaansa suojeli oivallisesti kirjailtu haarniska ja Severus huomasi karvastelevin mielin, että sama pantsari oli roomalainen, ja että sitä oli kantanut ylhäinen upseeri, joku lähettiläs eli magister militum. Yläreisissä oli lyhyet nahkahousut, nilkasta ylöspäin paljaitten pohkioitten ympäri oli kierretty korea nahkahihna; vasemmassa sievässä puukengässä oli kannus — ratsastaja halveksi niinhyvin jalustimia kuin satulaa. Vyön alta pisti esiin lyhyt kaksiteräinen sotatappara. Selässä liehui valkea villavaippa, joka, höllästi vyötärölle kiinnitettynä, ei estänyt hänen liikkeitään; luultavasti oli äidin käsi — sillä tämä nuorukainen oli vielä varmasti vaimoton — kirjaillut nuo kauniit, leveät heleänpunaiset raidat sen syrjään. Hänen kasvonsa olivat kauniit ja valkoiset kuin tytön, ja niiden molemmin puolin aaltoilivat hänen pitkät, ihanat, kullalle kiiltävät kiharansa alas hartioille. Saaliiksi saadulla roomalaiskypärällä liehui latinalaisen jouhitöyhdön asemesta harmaan haikaran pyrstöhöyhenet.
Toinen barbari, voimakas, jättiläisen kokoinen, noin kuudenkymmenen vuotias mies, jonka harmaa, tuulessa häilyvä parta riippui alas rinnalle, näkyi olevan tuon ylhäisen päällikön saattaja. Hänen vaatteensa ja aseensa olivat yksinkertaiset. Samoinkuin nuorukaisen niin oli hänenkin komean sotahevosensa, ruskean oriin, harja sekä häntä palmikoitu punaisilla ja keltaisilla nauhoilla. Hänen hartioillaan riippui sudennahka, jonka aukinainen kita irvisteli hänen kypäränsä päältä vihollista vastaan; kilvessä oli punaiseksi ja keltaiseksi maalattuja kehiä; aseettomalla rinnalla riippui komea jahtitorvi, joka luultavasti joskus oli sarvena koristanut jonkin ikimetsien härän päätä.
Päällikkö oli jälleen kohottanut lasketun keihäänsä, jonka hän nyt otti vasempaan käteensä, tarjoten satulastaan oikean kätensä Severukselle, joka tarttui siihen vitkastellen ja päästi sen heti jälleen irti.
"Ensin kädenlyönti", huusi germani pehmeällä, kaunissointuisella äänellä, oivallisella bulgarilaisella latinankielellä, "ensin kädenlyönti; sitten, jos niin tahdotte, miekanlyönti. — Sinä olet, sen tiedän, Severus, entinen urhoollinen magister militum, joka yhä uljaasti taistelet toivottomassa asemassa toivottoman asian puolesta. Ja minä ylpeilen siitä, että olen Liutbert-sankarin poika, hänen, joka on alemannien kuningas. Liuthar on nimeni eikä yksikään ihminen ole vielä minua voittanut."
Severus virkkoi otsaansa rypistäen: "Minä kuulin isäsi nimen ja omasi;
Augusta Vindelicorum'in olette te valloittaneet."
"Mutta emme siitä välittäneet", huudahti kuninkaanpoika ja hänen kirkkaat harmaat silmänsä välähtivät vilkkaasti. "Ketä haluttaisi asua muurien ympäröimissä haudoissa! Teidän luoksenne Juvavumiin emme myöskään tahdo asettautua."
"Siitä on kyllä pidetty huolta", uhkasi Severus.
Mutta Liuthar heitti naurahtaen kiharansa niskaan. "Nähkäämme! — Mutta sano sitä ennen: kenen tähden johdat nämä kansalaiset sotatantereelle? Kenen nimessä puolustat Juvavumia?"
"Ravennan imperatorin, koko maanpiirin herran, jolla on sekä ensimäisen kuninkaamme että ensimäisen keisarimme onnea tuova nimi: Romulus Augustulus."
Silloin germani tarttui vyöhönsä, veti esiin paperikääryn ja heitti sen Corneliukselle. "Sen voin aavistaa!" hän sanoi. "Te tiedätte vähemmän kuin me barbarit, mitä Italiassa, valtakuntanne pääkaupungissa tapahtuu. Lue, mitä eräs, jolla siitä on tarkat tiedot, minulle kirjoitti. Länsimaitten keisaria ei enää ole olemassa. Romulus Augustulus on syösty valta-istuimelta. Hän asuu tästälähin eräällä saarella ja syöttää riikinkukkoja; hänen sijaansa on tullut minun lankoni, kauniin sisareni puoliso, Odovakar — kuuluisan rohkea mies. Hän on sen meille itse kirjoittanut."
Cornelius silmäili nopeasti kirjoituksen päästä päähän; hän kalpeni; mykkänä ojensi hän sen Severukselle, joka vapisten rupesi sitä lukemaan.
"Ei epäilemistäkään!" sanoi jälkimäinen soinnuttomalla äänellä. "Minä tunnen sen miehen; hän on ollut minun palveluksessani. Odovakar ei valehtele."
"Emmekä mekään valehtele", huudahti Liutharin harmaapartainen seuralainen, ajaen hevosensa lähemmäksi ja ottaen kirjeen Severuksen kädestä. "Olen opettanut kuningas Liutbertin pojalle mitenkä kilpi lyödään halki enkä miten kirjainpiirroksia vääristellään."
Vanhusta täytyi uskoa. Ennenkuin hän pisti kirjoituskäärön vyöhönsä, tarkasti hän sitä vakavan arvokkaasti; häntä ei haitannut, että kirjaimet olivat ylösalaisin.
Severus nojasi keihästänsä vasten. Cornelius tuijotti maahan synkän näköisenä. "Minä olen sen tiennyt", puhui sitte jälkimäinen. "Olen melkein tätä toivonut, koska näin sen välttämättömäksi — ja nyt, kun se on tapahtunut, runtelee se minut murskaksi."
"Ei enää imperatoria Roomassa!" voihkasi Severus.
"Italia barbarien hallussa!" huokasi Cornelius.
"Te herätätte minussa syvintä sääliä, te urhoolliset sankarit", puhui kuninkaanpoika totisella äänellä. "Mutta nyt kaiketi huomaatte, että taistelumme on päättynyt jo ennen sen alkamista. Kenen tähden, minkä hyväksi tahdotte taistella?"
"Tulevaisuuden hyväksi!" huusi Severus.
"Entisyyden tähden, kunniamme tähden!" huusi Cornelius.
"Ikuisen Rooman puolesta!" virkkoivat molemmat.
"Vielä on Byzantilla valtaa — pian lähettää Byzantti uuden keisarin", uhkasi Severus.
"Ehkäpä", virkkoi Liuthar, olkapäitään kohauttaen "Mutta sillävälin tarvitsemme me, germanit, maata, peltoa, laidunta. Ja siksi tuon teille sanoman isäni puolesta. Näin sanoo Liutbert, alemannien kuningas, niin omassa nimessään kuin myös liittolaistensa nimessä —"
"Ketkä ovat ne liittolaiset?" keskeytti Cornelius tarkkaavaisena.
"Te saatte sen tietää pikemmin kuin haluaisittekaan", vastasi Liutharin seuralainen jurosti.
Mutta kuninkaanpoika jatkoi: "Jääkööt rauhassa maahamme, jotka jäädä tahtovat; jotka eivät tahdo, ne lähtekööt rauhassa pois. Torni tyhjennettäköön ja hajoitettakoon maahan; maasta jää kaksi kolmannesta teille, meille yksi kolmannes. Se on kohtuullista."
Mutta Severus vastasi suuttuneena, kohottaen keihästänsä: "Hurja barbari! Tuollako lailla uskallat kahdeksankymmenen barbarisi puolesta puhua Juvavumin miesjoukolle? Sinä olet oppinut puhumaan latinaa, mutta et ajattelemaan roomalaisen tavalla!"
"Minä puolestani arvelen", lisäsi Cornelius, "että maanne on teille kyllin riittävä, koska ette ole voineet lähettää enempää kuin kahdeksankymmentä miestä Juvavumia valloittamaan. Te olette liian harvalukuiset väistyäksemme edestänne."
Silloin vetäytyi nuorukaisen ensi partauntuvan sieventämä suu omituiseen hymyyn: "Ole varoillasi, roomalainen! Olemmeko mielestäsi liian harvalukuisia? Pian voisit sanoa meitä liian lukuisiksi. Ihmeitätekevä Votan voi harvoista herättää monta. Viimeisen kerran: jättäkää tuo linnoitus ja jakakaa rauhallisesti maanne!"
"Ei niinkään! Takaisin, barbari!" huusivat molemmat roomalaiset samalla kertaa.
Silloin käänsi Liuthar hevosensa.
"Syyttäkää sitte itseänne! Te olette hukassa. Kaikki olette te Votanin hallussa."
Molemmat ratsastajat ajoivat täyttä laukkaa takaisin joukkoonsa.
"Haduwalt, puhalla torveen!"
Vanha soturi nosti torven huulilleen ja kamalasti ärjyvä törähdys kaikui roomalaisten korviin.
Ja ennenkun nämä vielä olivat ehtineet seurata päällikköjensä käskyjä ja rynnätä germanilaisia ratsumiehiä vastaan, kuului heidän takanansa idästä päin, virrasta, maakotkan huuto ja samassa aivan äkkiarvaamatta sellainen hirvittävä pauhina — sotahuutoja, tuskankiljuntaa, aseitten kalsketta — että kaikki kuusisataa miestä ja molemmat johtajatkin kääntyivät kauhistuneina sinne päin.
Heidät valtasi tuska ja pelko. Itäisestä metsästä, vuorenrinteiltä ja pensaikoista tulvasi lukemattomia germaneja. Vahva sotajoukko ryntäsi sillalle päin; toisia sieltä täältä, joko hevosilla tai jalkaisin, syöksyi virtaan sekä ylä- että alapuolella siltaa; mutta suurin osa ympäröi kaupungin joka taholta, kantaen tikapuita ja puunrunkoja. Katkeralla tuskalla näkivät kaupungin ulkopuolella olevat sotilaat, kuinka harvalukuiset vahdit saattoivat tuskin ensinkään tehdä vastarintaa noille ryntääjille, jotka, tukien ja nostaen toisiansa, kiipesivät kuin muurahaiset pitkin tikapuita, lautoja ja oksaisia puunrunkoja, ja jotka jo monessa paikassa olivat ehtineet yli muurin.
Juvavum oli valloitettu, ennenkuin sen puolustajat olivat kertaakaan voineet kohottaa miekkaansa lyöntiin.
Kaikki sotilaat oli houkuteltu sieltä pois, lukuunottamatta tribunon palkkasotureita. Olivatko nekään kapitolissa? Tuskallisina katselivat päälliköt sen tornia: keisarillinen vexillum [lippu] liehui vielä sen huipussa.
Mutta alemannilaisten ratsumiesten luja-ääninen riemuhuuto, jolla he tervehtivät sankarimaisten liittolaistensa voittoa, muistutti roomalaisille heidän lähimmästä vihollisestaan, joka heitä uhkasi toiselta puolen.
Severus komensi joukkonsa kahdenkertaiseen esirintaan. Noin sadan miehen tuli Corneliuksen johdolla estellä alemanneja, sillävälin kun ensinmainittu, sotajoukon suurempaa osaa johtaen, tahtoi kiiruhtaa sillalle, jonka varusväkeä paraikaa idästä, vallittomalta puolelta, hätyytettiin.
Silloin kuuli Severus vielä kerran Haduwaltin häränsarven räikkyvän; hän kääntyi.
"Antautukaa", huusi kuninkaanpoika.
"Te olette hukassa!"
"Emme milloinkaan!" huusi Cornelius ja heitti keihään luoksensa karkaavaa vastaan.
Liuthar väisti sen kilvellä syrjään; samassa kaatui Cornelius selin ratsultaan maahan; häntä vastaan täyttä nelistä ajavan vihollisen kohotettu peitsi oli kilvestä ja haarniskasta huolimatta lävistänyt hänen sydämensä.
"Minä kostan kuolemasi!" huusi Severus ja aikoi kääntyä kuninkaanpoikaan päin. Mutta samassa tuokiossa kutsui uusi hätähuuto häntä itäänpäin.
Vihollinen oli anastanut sillan varustukset. Jo sitä ennen oli osa sekä ratsu- että jalkaväkeä uinut joen yli ja saavuttanut Severuksen joukon. Nopeat nuorukaiset, joiden keltaiset hiukset häilyivät tuulessa heidän kypärättömän päänsä ympärillä, juoksivat rinnakkain ratsastajain kanssa, pitäen kiinni hevosten harjasta. Näin ahdistettuina heittivät Juvavumin miehet, jotka tiesivät kaupungin ja omaistensa jo olevan vihollisen vallassa, arvelematta aseensa pois ja hajosivat joka haaralle.
Samassa hajottivat lännestä ryntäävät alemannit Corneliuksen sata miestä.
Severus seisoi yksin; keihäs putosi hänen kädestään.
Silloin astui hänen luokseen tuon idästä niin äkkiä ilmestyneen vihollisen päällikkö, jättiläismäinen, noin neljänkymmenen vuotias mies. Hän oli kaikkien sotajoukkojensa etupäässä korkealla ratsullaan rynnännyt sillalle, jossa hänen hevosensa oli pistetty kuoliaaksi; nyt kulki hän jalkaisin.
Maakotkan mahtavat siivet uhastelivat pöyryisinä hänen kypärältään, hänen punaiset hiuksensa olivat suoraan ylöspäin harjatut ja riippuivat hartioilla kypärän alla. Tavattoman suuri karhunnahka heilui hänen hartioillaan. Uhaten kohotti hän kivistä sotatapparaansa: "Heitä pois miekkasi, vanha mies", huusi tämä voimakas urho latinaksi, "ja elä".
"Tämänkö miekan? Heittääkö?" vastasi Severus soinnuttomalla äänellä.
"Minä en tahdo enää elää!"
"Kuole sitten!" huusi toinen ja heilautti kivitapparaansa.
Severus kaatui; hänen haarniskansa oli kalskahtanut keskeltä halki, se putosi kahtena kappaleena hänen päältään.
Hän nojautui vaivaloisesti vasempaan käsivarteensa, mutta ei laskenut kädestään voitollista miekkaansa.
Voittaja kallistihe hänen puoleensa ja kohotti toistamiseen sotatapparansa.
"Sano minulle, ennenkuin kuolen", puhui Severus hiljaisella äänellä, "kenen käsiin on Juvavum joutunut? Mitä kansaa te olette? Oletteko alemanneja?"
"Emme, roomalainen; alemannit ovat meitä kutsuneet. Emme tule lännestä, vaan idästä Danubiota myöten. Me olemme valloittaneet kaikki roomalaiset kaupungit Carnuntumista tänne saakka; viimeisen legionan tällä puolen Alppeja löimme Vindobonan luona. Me jaamme maat serkkujemme, alemannien kanssa; Licus tulee rajaksi. Katso tuonnepäin! Tuolta itäisiltä vuorilta tulvaa jo kansamme maahanne: vaimoja ja lapsia, rattaita ja karjalaumoja; se on vain esiparvi, huomenna tulee isompi lauma."
"Ja mikä on nimenne?"
"Ennen kutsuttiin meitä markomanneiksi, mutta nyt 'Bajuhemumin miehiksi', bajuvareiksi: meidän on ikipäiviksi tämä maa niin lavealta kuin Alppien harjalta voi pohjoiseen päin katsella. Antaudu siis, vanhus! Sinulle jää vielä —"
"Tämä miekka", puhui Severus ja syöksi keisari Probon voittoisan miekan aina kahvaa myöten sydämeensä.
Jättiläis-bajuvari veti sen sieltä ulos. Verivirta valui maahan.
"Sääli tuota vanhusta", virkkoi hän. "Hän on kuollut. Ja sääli", jatkoi hän hitaasti, tarkastellen hänen miekkaansa, "tätä kelpo säilää, jos se menee hukkaan. Tule, aimo ase, tästälähin palvelemaan maan uutta herraa. — Vaan nyt on minun mentävä kiittämään Liutharia. Kaikki menestyi erinomaisesti. Ovatpa nuo alemannit melkein meitä viisaampia! — Hojoo, Sigoo! Heiloo!" huusi hän molempien kämmentensä läpi: "Liuthar! Kelpo Liuthar, missä olet? Garibrand, bajuvarien herttua, huutaa sinua! Hojohoo, Sigoo! Heilohoo! Nyt jakakaamme saalis ja maa!"
Liuthar ajaa karautti esiin ja ojensi herttualle kätensä:
"Tervetultuanne uuteen kotiinne! Tervetultuanne voittoon!" huusi hän iloisella äänellä.
Mutta samassa kajahti kaupungista uudelleen aseitten kalsketta ja sotaista meteliä.
"Vielä ei voitto ole täydellinen", tuumasi Garibrand, osoittaen tapparallaan kapitolia.
Nyt kuului kaupungista bajuvarein huudon ohessa tuuban helisevää, sotaisaa räikkynää.
"Nyt on roomalaispäällikkö ja hänen rautainen joukkonsa liikkeellä!" huusi herttua. "Hän on syössyt korkeasta linnastaan kaupunkiin ja karannut väkeni kimppuun. Kiireesti! Tuokaa minulle uusi hevonen! Kaupunkiin! Urhojeni avuksi!"