YHDESTOISTA LUKU.

Paitsi molempia päälliköitä, olivat ainoastaan aniharvat roomalaiset kaatuneet tässä lyhyessä kahakassa, sillä ennen hyökkäystä oli bajuvarilaisten herttua komentanut: "Tänään vankeja! Ei kuolleita! Tietäkää, te miehet, että jokaisesta kuolleesta on tappiota, mutta jokaisesta vangista voittoa maan uudelle herralle."

Niissä joukoissa, joita Severus oli vienyt bajuvareja vastaan, olivat myöskin Crispus ja Fulvius.

Kun heidän rivinsä olivat hajoitetut, huusi Fulvius sedälleen. "Felicitaan luo virran yli!" ja nyt juoksivat molemmat vieretysten, samoinkuin olivat sotarinnassakin seisoneet vieretysten, jokea kohti; sillalle he eivät uskaltaneet, sillä sitä vartioi bajuvarilaisparvi.

Mutta vähitellen jäi paksu Crispus jälkeen, vaikka hän oli heittänyt pois niin keihään kuin kilvenkin; vikkelä kivenhakkaaja juoksi jo kaukana hänestä.

Alemannilainen ratsumies ja hänen vieressään jalkaisin juokseva nuorukainen ajoivat heitä takaa.

Pian saavuttivat he Crispuksen.

Ratsastaja sivalsi keihäänsä varrella hänen kypärän kaltaisella padalla peitettyä päätään, joka ehdottomasti herätti naurua ja pilkantekoa. Keittoastia lennähti ääneensä kiljahtavan miehen silmille ja hänen nenästään puhkesi verivirta. Hän kaatui maahan ja luuli itsensä kuolleeksi.

Mutta hän palasi taas suloiseen tietoisuuteen elämästään, kun nuorukainen, joka jäi häntä katsomaan, jotenkin epäystävällisesti tempasi pois kattilan hänen kasvoiltaan. Crispus hypähti pystyyn, vetäen kiihkeästi ilmaa keuhkoihinsa; alemannilainen nauroi hänelle makeasti vasten kasvoja, vasten noita leveitä, lihavia, hämmästyneitä kasvoja.

"Hei! tämä roomalainen sankaripa vasta on hyvällä ruokolla ollut! Eipä tuo nenä taida ainoastaan omasta verestä noin punainen olla, ei vedestä myöskään. Helei, ystävä kulta, minä päästän sinut vapaaksi, jos tunnustat minulle, mistä minä löydän parhainta viiniä Juvavumissa. Minusta näyttää, että juuri sinä olet se mies, joka siitä voit todistuksen antaa."

Näin suopeasta puhuttelusta virkistyi Crispus pian, ja tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei hän ollut kuollut ja ettei isänmaan edestä tarvinnutkaan kuolla, oli hän heti entisellään.

Hän veti syvään henkeänsä ja sanoi, kohottaen kättään kuin valan merkiksi:

"Minä vannon roomalaisena kansalaisena, että parasta viiniä on Jaffalla, eräällä juutalaisella lähellä basilikaa. Sitä miestä ei ole kastettu — eikä myöskään hänen falernolaista viiniänsä."

"Oivallista!" huusi alemannilainen. "Tänne, veikkoset!" Suuri lauma alemanneja ja bajuvareja kokoontui hänen ympärilleen, käsiään mielihyvästä hieroskellen. — "Jaffa-juutalaisen luo kiittämään Ziu-jumalaa iloisesta voitosta! Ja sinä, leveä leili, sinä johdat meidät sinne — ja, jos vastoin vannottua valaasi se on hapanta, tuo juutalaisen viini, niin upotamme sinut siihen."

Tästä ei Crispus hämmästynyt; hän päinvastoin iloitsi ajatellessaan kallista, kauvan säilytettyä kyprosviiniä, jota hän aina oli nähnyt ainoastaan rikkaitten juovan, vaan jota hän nyt maksutta oli mielin määrin ryypiskelevä. Se ei tehnyt viiniä huonommaksi, että sitä aiottiin juoda Ziu-jumalan kunniaksi. Paitsi sitä tuumasi hän sen olevan Jumalalle otollisempaa, kun tyhjennettiin juutalaisen juomaleilit eikä koskettu oikeauskoisen tavaraan.

Kodistaan hänellä ei ollut surua: "Vanhalle ancillalleni ei tehdä pahaa — hänen kasvojensa kurtut suojelevat häntä paremmin kuin monet kilvet. Rahoja on vähän ja nekin kätkössä. Kipsisiä kuvapatsaita he eivät sieltä rupea kuljettamaan; tosin he tällaisissa tiloissa hakkaavat niiltä aina erinomaisella halulla nenät, vaan siitäkään ei ole suurta vahinkoa — ne voi jälleen liimata kiinni."

Mutta hän suri Fulviusta, suri Felicitasta. Hän tähysteli pakolaistoveriansa, mutta tätä ei näkynyt kaatuneitten eikä myöskään vangittujen joukossa; olisi voinut luulla maan nielleen hänet; ratsastaja, joka oli häntä ajanut takaa, ohjasi jo ratsuansa aivan toiseen suuntaan, pakenevia roomalaisia kohti.

Crispus toivoi senvuoksi, että nuori aviomies olisi pelastunut; mutta Felicitasta ei hän voinut auttaa, sillä hänen voittajansa tarttui häneen kovin kourin ja työnsi hänet sillalle päin. "Eteenpäin! Sinä et aavistakaan, roomalainen, kuinka jano voi polttaa alemannilaisen kurkkua. Basilikan ääressä sanoit? No niin! Sieltähän löydämme kaiken lisäksi vielä kultaisia ja hopeisia maljoja, joista kelpaa juoda."

Ja koko meluavan, naureskelevan, riemuitsevan joukon etupäässä tepasteli nyt orjantapaisena juomaveljenä paksu Crispus niin nopeasti kuin hän suinkin lyhyillä säärillänsä jaksoi. Siten he kulkivat sisään kaupungin portista, jonka kautta hän vasta oli kypäröitynä soturina ylpeästi astunut. Kattilan oli hän jättänyt sinne, mihin se oli viskattu, sillä yksin sen muistokin koski kipeästi hänen nenäänsä.

* * * * *

Sillävälin oli Fulvius todellakin kadonnut.

Hän ei ollut heittänyt pois kilpeään ja keihästään, kuten hänen tukeva toverinsa, sillä hän oli nuori, väkevä ja pelkäämätön ja hän ajatteli sitä lupausta, jonka hän vapaaksi päästessään oli antanut kelpo Severukselle. Hän oli nyt saapunut virran reunalle ja seisoi sen nevaisella rannalla.

Kun hän kuuli nelistävän ratsun kavioin töminän yhä enemmän lähestyvän, kääntyi hän päättäväisesti viholliseen päin, katsoi häneen tuimasti, kohotti heittokeihäänsä, tähtäsi tarkkaan ja heitti sen sitte käsivartensa koko voimalla alemannin kasvoja vasten.

"Hyvästi tähdätty!" huusi tämä ja päästi suitset vasemmasta kädestään, jolla hän koppasi suhinalla tulleen keihään suoraan lennosta.

Kilpi ei olisi Fulviusta tällä kertaa paljo hyödyttänyt, sillä hänen päälleen ryntäävä ratsastaja tähtäsi nyt molemmilla keihäillä, omalla ja anastetulla, yhtaikaa roomalaisen päätä ja vatsaa. Mutta ennenkuin nuo kuolettavat peitset lennätettiin, oli niiden maali äkkiä kadonnut.

Hypähtäen taaksepäin korskuvan ratsun edestä, joka seuraavassa tuokiossa olisi kaatanut hänet kumoon, ei hän voinut ylläpitää tasapainoa, vaan kompastui niljakkaaseen rantaruohoon ja syöksähti selin virtaan, johon korkealle räiskähtävät aallot hänet peittivät.

Kumartuen alaspäin hevosen selässä katseli alemannilainen häntä, ja nauroi kun aallot tempasivat hänet mukaansa.

"Tervehdä Danubiota minulta", huusi hän, "kun olet uinut hänen luokseen".

Kääntäen ratsunsa ympäri, karahutti hän taas täyttä laukkaa kentälle.