KAHDESTOISTA LUKU.
Sillävälin oli Zeno kiireesti juosten päässyt pyrkimäänsä kapeaan kadunkulmaan.
Suuriääninen meteli oli miltei hänen kantapäillään; hän katsahti taaksensa: rätisten kohosi liekki likeisen rakennuksen katosta. Hänen lankonsa tuomarin talo paloi. Kiihtyneellä tuskalla hän kiiruhti eteenpäin.
Vielä juostuaan muutaman askeleen hän saavutti pienen papinkartanon portin.
Se oli auki.
Hän juoksi kynnyksen yli ja pakeni kapeata hämärää käytävää pitkin: ei ainoatakaan ostariusta, eikä ainoatakaan subdiakonusta näkynyt. Hän tunki papin huoneeseen, samaan, jossa me jo ennen olemme Johanneksen tavanneet.
Se oli tyhjä.
Pakenija kiiruhti suuren, himmeästi valaistun kirkon läpi alttaria, sen pyhintä turvapaikkaa kohti, joka oli Apsiksen ja keskikäytävän välissä.
Täällä, alttarin portailla makasi Johannes liikahtamatta kasvoillaan, pitäen molempia käsivarsiaan alttarin pyhäinjäännös-arkkusen ympärillä.
Uusi pelko valtasi kuoleman tuskissa olevan byzantilaisen.
Oliko Johannes murhattu? — Ainoa, joka ehkä vielä olisi voinut häntä suojella?
"Voi minua!" ähkyi hän.
Hänen kauhunsa kävi vielä suuremmaksi, kun kuolleeksi luultu hitaasti kohottihe ja äänetönnä käänsi häneen kalpeat, kunnianarvoisat kasvonsa.
"Haa, nousevatko kuolleetkin ylös?" huudahti Zeno ja väistyi syrjään.
"Minkätähden luulet minua kuolleeksi?" kysyi Johannes ja käänsi läpitunkevan katseensa Zenon peljästyneisiin kasvoihin.
"En minä — en minä! — Mutta tribuno aikoi —"
"Minä ymmärrän! — Mitä sinä sitten täältä haet?"
"Pelastusta, pelastusta!" vaikeroi koronkiskuri. Hän ajatteli taas ainoastaan uhkaavaa vaaraa. "Orjani! Kaikki orjani ovat nousseet kapinaan. Tuomarin talo jo palaa."
Samassa välähtikin basilikan lehteri-ikkunoissa kirkkaan tulen heijastus ja kaukaa kuului aseitten kalsketta.
"Kuuletko! He etsivät minua! He tulevat! Pelasta minut! Peitä minut ruumiillasi. Tässä, tämä kulta on sinun" — ja hän heitti raskaan pussin alttarille. Se repesi, ja useita kultakappaleita vieri helisten portaitten yli lattialle.
"Voi, voi minua onnetonta! Minä menetän sen, eikä siitä ole minulle mitään hyötyä. Kuule, kaiken tämän kullan — tai puolet siitä! — ei, kaiken, kaiken lahjoitan sinulle, sillä tiedänhän, että annat sen palvelemallesi pyhälle Pietarille, kirkollenne, köyhille. Vaan pelasta minut, pelasta!"
Ja hän syöksyi papin jalkojen juureen, huolellisesti kätkien kalliita kiviä täynnä olevan kukkaron poveensa.
Johannes viittasi häntä nousemaan: "Minä tahdon pelastaa sinut —
Kristuksen tähden, ei kullan tähden."
"Jääthän luokseni?" huusi Zeno, uuteen toivoon elpyen.
"Sitä en voi! Minun tehtäväni tällä hetkellä on hoitaa haavoitettuja taistelutantereella. Veljeni olen jo lähettänyt sinne. Mutta tahdoin vielä kerran rukouksen avulla koota voimia."
"Ei, ei! Minä en laske sinua täältä!" huusi Zeno ja tarttui lujasti häneen.
Mutta Johannes irtautui hänestä odottamattomalla voimalla: "Minun täytyy, sanon minä. Herrani kutsuu minua. Ehkä voisin estääkin tämän murhan. Mutta sinä — sinä olet julmuudellasi vihoittanut nuo onnettomat niin, etteivät muutamat heistä enää kunnioita alttariakaan eivätkä minun rukoustani." —
"Niin, niin!" myönsi Zeno.
Hän ajatteli Këix-orjaansa — hurjistunutta eläintä.
"Sinä pääset piilopaikkaan, josta eivät muut kuin Jumala sinua löydä.
Katso tänne!"
Näin sanoen kumartui Johannes ja nosti erästä lattian marmorilevyä alttarin vieressä; aukosta näkyivät lyhyet tikapuut, jotka johtivat hämärään, jotenkin tilavaan kellariin.
"Tuonne alas! Ei kukaan minua lukuunottamatta tiedä tästä vanhasta holvihaudasta. Odota täällä siksi kun sinut täältä noudan; minä palajan, kun vaara on ohitse."
"Mutta jos — jos —"
"Jos menetän henkeni, tarkoittanet. Silloin voit itsekin alhaalta päin kohottaa kivikantta. Kiiruhda!"
"Minua hirvittää — tulla elävänä haudatuksi! Ehkä siellä on kuolleitten luita, luurankoja — anna anteeksi — onko luolassa pyhimysten jäännöksiä?"
"Pelkää sinä elävää Jumalaa äläkä kuolleita ihmisiä! Tässä saat öljylampun! Ja nyt mene alas. Etkö kuule? Meteli lähestyy yhä."
Silloin pujahti Zeno lamppu kädessä alas.
Johannes tempasi rahasäkin alttarilta ja heitti sen hänen jälkeensä. Kuoleman tuskissaankin saituri huomasi, että pappi sitä ennen otti siitä kourallisen solideita, ennenkuin työnsi kiven aukolle. Hän ripotteli ottamiansa kultarahoja basilikan pääovelta, jonka pani sisäpuolelta salpaan, aina alttarille saakka ja sen sivulla olevalle ovelle, josta mentiin hänen asuntoonsa. Sitte hän kiiruhti tuosta sivuovesta huoneittensa kautta ulos.
Muutaman minuutin perästä kuuli Zeno kirkon pääovea raivoisasti hakattavan. Hänen sydäntään ahdisti.
Ovi murtui: ihmisiä, joita äänistä ja askeleista päättäen oli suuri joukko, tunki sisään. Zeno ei enää voinut hengittääkään. Kuolemanpelko valtasi hänet. Hän painoi korvansa lattialuukkua vasten, paremmin kuullakseen.
Ensin hän erotti vaimon äänen:
"Kirkossa ette saa häntä tappaa! Eikä pyhimysten turvapaikassa! Hän on minut ruoskittanut melkein hengettömäksi ja murhannut lapseni — mutta ei kirkossa! Kunnioittakaa ijankaikkisen Jumalan huonetta!"
"Mieluummin Jumalan kuin hurskaan Johanneksen huoneessa!" neuvoi toinen ääni.
"Ainoastaan alttari on rauhoitettu, ei koko kirkko!" kiljasi kolmas.
Mutta sitten kuuli Zeno Këix-hirviön huutavan;
"Itse taivaallisen isän jalkojen juuressa minä hänet murskaksi murentaisin! Hän on viimeiseksi murhannut vielä vanhan isänikin, joka viimeisiin asti rukoili, etten tekisi tätä hirmutyötä. En kuullut hänen varoituksiaan ja hän pujahti pois luotani. Vasta kun mursimme auki Zenon oven, löysin isäni — ja hänen kurkussaan oli Zenon puukko. Seitsemän kertaa tahtoisin murhata tuon konnan!"
"Yhdessäkin on kyllä", naurahti Kottys, "jos murhaat hänet yhtä hitaasti kuin me päästimme päiviltä herramme. Me poltimme Mucius-tuomarin elävältä hänen oman talonsa tulessa."
"Seis! Katsos tänne, Kottys-veikkoni, tässä näkyy pakenijan jäljet. Haavoitetusta hyenasta vuotaa verta, pakenevasta saiturista kultaa. Katsokaa, tästä pääovesta hän on tullut sisään, työntänyt salvan eteen, juossut tänne, alttarin ohi ja tuosta ovesta pujahtanut papin huoneisiin! Siellä hän piilottelee. Seuratkaa!"
"Seuratkaa! Surma hänelle, surma!" kiljui koko orjajoukko ja karkasi jyskyvin askelin marmorilattian yli, Zenon pään päällitse viereiseen huoneeseen.
Piileskelijä oli kuolemantuskasta aivan mieletönnä kömpinyt holvihaudan äärimmäiseen nurkkaan asti, istua kyyröttäen siellä ison aikaa; kylmä hiki juoksi hänen otsaltaan.
Vaan kaikki jäi hiljaiseksi, viimeinenkin ääni vaikeni; takaa-ajajat olivat, etsittyään komerot papin asunnossa, syösseet jälleen kadulle.
Hän lohdutteli itseään: "Pian on tribuno huomaava tulipalon ja kapinan kaupungissa. Hän on ennenkin monta kertaa saanut tällaisen metelin taukoamaan. Muutamassa tunnissa ovat hänen peitsensä asettaneet kaikki entiseen järjestykseensä." Vähitellen tointui kauppias jälleen ja hänen mielensä rohkaistui.
Hän rupesi nyt öljylampun valossa tarkastelemaan kellarimaista hautaansa.
Hän oli kompastua erääseen arkkuun.
Kauhunsekaisella uteliaisuudella täytyi hänen välttämättä aukaista se:
"Säilyttiköhän se vanha kettu siinä kirkon aarteita?"
Hän nosti kannen ylös: kirstussa ei ollut muuta kuin paperikääröjä ja pergamenttia. Niiden yli oli levitetty valkoinen papin puku kaapuinensa, aivan samallainen kuin Johanneksen yllä oli ollut.
Uusi ajatus välähti pakenijan mieleen.
Äkkiä hän veti väljän pappisvaatteen oman pukunsa päälle. "Täällä en kuitenkaan enää kauvan viivy. Ja varmimmin — paremmin kuin haarniska — suojelee minua tämä verho."
Hetken kuluttua, kun kaikki yhä oli hiljaista, rupesi hän haluamaan pois kuopan ummehtuneesta ilmasta. Hän kohotti varovasti lattialevyä, nousi tikapuitten ylimmälle puolalle ja katseli tarkastellen tyhjää kirkkoa.
Hänen silmiinsä välähtivät heti alttarilampun valossa lattialla kiiltelevät kultakappaleet.
Takaa-ajajat olivat poimineet osan, vaan ei läheskään kaikkia: "He enemmän janoovat verta kuin kultaa."
Saituri oli jo monesti katunut sitä, että oli luvannut liikoja papille.
"Mutta tosiaan! hän halveksi lahjaani. Siis olen minä vapaa sitoumuksestani. Ja vahinkopa olisi, jos nämä sirot kappaleet joutuisivat sille kelvottomalle."
Hän nosti nyt levyn kokonaan ylös ja kuunteli levottomasti vielä kerran.
Kaikki hiljaista.
Sitten hän laski varmuuden vuoksi kultansa ja kalliit kivet arkkuun, sulki kannen, kiipesi nopeasti kirkkoon ja keräili solidit kokoon. Ensin lähimmät, sitte alttarilla olevat; silloin hän näki alttarin oikealla puolella kokonaisen kasan, joka oli vierinyt pussin halkeamasta.
Hän hiipi nyt alttarin taakse, sen oikealle puolelle ja kumartui — silloin, oi kauhua! kuuli hän papin asunnosta askeleita; tosin kyllä ainoastaan yhden miehen askeleita, mutta ne eivät olleet Johanneksen. Ne kalskuivat kuin rauta.
Zeno aikoi äkkiä pujahtaa piilopaikkaansa.
Mutta ennenkuin hän ehti kiertää alttarin, näki hän mustan varjon käytävän kynnyksellä.
Hänen oli enää mahdotonta päästä salaa luolaan. Hänen polvensa kävivät hervottomiksi.
Hän heittäytyi pikaisesti alttarille samanlaiseen asentoon, jossa Johannes oli ollut hänen kirkkoon tullessaan, veti äkkiä kaapun päänsä yli ja levitti molemmat käsivartensa pyhäinjäännös-arkun ympäri.
Seuraavassa silmänräpäyksessä viilsi pureva teräs poikki hänen niskansa. Hän oli hengetönnä ennenkuin ehti kuulla sanat: "kuole, pappi".