KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Lämpimän kesäyön koko lumoava ihanuus laskeutui yli hiljaisen puutarhan.
Loistavina tuikkivat lukemattomat tähdet pilvettömällä taivaalla.
Ja nyt yleni idästä, Juvavumin vallien takaa, yön hopeahohteinen haltiatar, valaisten valkeata taloa, tiheätä pensaikkoa ja korkeita puita kirkkaalla, haaveellisella hohteellaan.
Tuhannet yötä rakastavat kukkaset niityillä ja puutarhoissa avasivat nyt verhonsa, jonka päiväksi olivat sulkeneet, ja levittivät hienoa tuoksuaan leppoisaan ilmaan.
Nuori germani astuskeli edestakaisin puutarhassa liikutetuin mielin.
Viereisen puiston ruusupensaissa laulaa helkytteli satakieli niin raikkaasti, niin tulisesti, niin kiihkeästi. Liuthar olisi ollut sitä kuuntelematta, jos olisi voinut, mutta noiden rakkautta himoavien sävelien viehätysvoima oli liian suuri.
Vieno tuuli heilutteli Liutharin pitkiä kiharoita. Hän oli jättänyt kypärän kuten pantsarinkin huoneeseen ja ottanut mukaansa ainoastaan keihään käyttääkseen sitä kävelykeppinään, sekä kilven päänalaiseksi, jos hän haluaisi lepoa.
Mutta hän ei saanut lepoa.
Päättävästi astui hän pois tuon talon luota, joka niin häntä tenhosi, ja lähti portille, missä maahan syösty kiviläjä vielä oli entisellään.
Orja-vanhus oli porttivarustusta rakentaessaan, kun muut kivet eivät riittäneet, kiskonut irti myös kynnyslevyn, jossa kirjoitus oli, ja pystyttänyt senkin siihen.
Liuthar istuutui näille kiville ja katseli uneksien tähtiä ja kuun viehättävää kumotusta.
Hän pakotti itseään ajattelemaan kotona olevia vanhempiansa, eilispäivän voittoa, Agilolfin tytärtä, jonka nimi kaikui niin kauniilta — minkähän näköinen hän mahtoi olla?
Oi, siitä ei ollut apua; hän vain petteli itseään. Kaikkien ajatusten takana, jotka hämärinä ja kuin usman ympäröiminä väikkyivät hänen mielessään, taas haihtuakseen, yleni tuon marmorivalkean sopusointuisen olennon kuva.
"Felicitas!" huoahti hän hiljaa.
Kauvan hän istui liikahtamatta.
Silloin vaikeni äkkiä satakieli laulamasta.
Liuthar heräsi nyt unelmistaan, ja samassa kajahti kavioitten kopina hänen korviinsa; muutama ratsu kuului rajua vauhtia ajaa karahuttavan Juvavumin portilta-päin Legionaintietä pitkin. Tottuneen ratsumiehen korva saattoi arvata hevosten luvun joko kahdeksi tai kolmeksi.
Hän hypähti pystyyn ja tempasi vieressään olevan keihään.
"Nuo eivät ole alemannilaisia ratsumiehiä", hän tuumasi. "Keitähän ne lienevät? Pakenevia roomalaisiako — vaiko hänen puolisonsa?"
Hän asettautui portin oikeanpuolisen patsaan taakse, niin että se kätki sekä hänet itsensä että hänen varjonsa; siitä saattoi nähdä kuun valossa sekä tien että huvilaan vievän polun melkein yhtä selvästi kuin kirkkaalla päivällä.
Kavioitten töminä hiljeni äkisti.
Vakooja huomasi, kuinka viereisessä alangossa kolme miestä hyppäsi ratsujensa selästä ja kuinka he sitoivat hevosensa erääseen peninkulmapatsaaseen.
Pisimmällä heistä oli päässään roomalainen kypärä, josta heilui musta jouhitöyhtö; toisilla oli maurilaisten ratsumiesten rautalakki; heidän valkeat vaippansa häilyivät öisessä ilmassa.
"Tuskinpa yksikään noista on hänen miehensä, eivät ne myöskään liene huvilan orjia. Mutta kuitenki tulevat he tännepäin. Mitä heillä täällä on tekemistä! Herätänköhän Haduwaltin? — Joutavia! Kuningas Liutbertin poika on jo usein ennenkin vastustanut kolmea vihollista yht'aikaa."
Samassa oli kypärää kantava mies ehtinyt portin ääreen.
"Odottakaa tässä", käski hän seuralaisiaan ja kohotti lyhyttä heittokeihästään, "minä noudan itse tuon naisen. Jos tarvitsen apuanne, niin huudan teitä. Mutta minä arvelen —"
"Seis, roomalainen, seis!" kiljasi Liuthar ja asettautui keihäs ojossa keskelle kuun valaisemaa sisäänkäytävää: "Mitä täällä tahdotte?"
"Germaniko täällä? Surma hänelle!" huusivat kaikki kolme.
Samassa silmänräpäyksessä hoiperteli heidän johtajansa pari askelta taaksepäin, Liuthar oli antanut keihäällään hänen rintahaarniskaansa vastaan aika sysäyksen.
Jos Lorchin pantsaritehdas ei olisi tehnyt niin lujaa työtä, olisi tuo terävä kärki lävistänyt koko miehen, mutta nyt poukahti se takaisin ja — taittui.
Suuttuneena heitti germani kelpaamattoman varrenkin pois.
"Tartarus vieköön! Sepä oli ankaraa", huusi iskun saanut vimmastuen.
"Olkaa varuillanne! Keihäät ylös! Heittäkäämme yht'aikaa."
Kolme keihästä lensi nyt samalla kertaa: Liuthar kokosi kaikki kolme kilpeensä. Yksi oli heitetty tavattomalla voimalla ja raivolla; se läpäisi kilven saarnipuisen liitoksen ja kolmikertaisen härännahan sekä riipaisi hänen käsivarttaan olkapään läheltä.
Voimakas nuorukainen tuskin tunsikaan niin pientä: haavaa, mutta hänen oli nyt vaikeampi liikuttaa kilpeä, kun sitä painoi kolme keihästä.
"Haduwalt!" hän huusi lujalla äänellä. "Waffenâ Feindio! Avuksi!" Samassa sieppasi hän kilvestä yhden keihään ja heitti sen — tribunon oikealla puolella oleva mies kiljahti ja kaatui maahan.
"Minä kaadan hänet maahan, pistä sinä hänet kuoliaaksi, herra!" huusi toinen, eli Himilko-centurio.
Ja nyt hyökkäsi hän kotimaansa korvissa asuvan tiikerin julmuudella alemannilaisen kimppuun.
Mutta tämä oli salaman nopeudella siepannut tupestaan lyhyen puukkonsa, jonka hän nyt upotti vastustajansa otsaan, silmien väliin. Nuo ruskeat, suonikkaat kädet, jotka juuri olivat raatelevan pedon kynsien lailla iskeneet hänen hartioihinsa, päästivät nyt irti; afrikalainen syöksyi ääntä päästämättä selälleen maahan.
Liuthar ei ehtinyt edes vetää syvälle tunkeunutta puukkoansa kuolleen vihollisen otsasta.
"Haduwalt! Avuksi!" huusi hän kovalla äänellä.
Sillä nyt oli kolmas ja vaarallisin vihollinen karannut hänen päälleen.
Tuimalla miekaniskulla sivalsi hän Liutharin kilpeä, niin että se rämähti keskeltä halki ja putosi molempine keihäineen kahtena kappaleena hänen kädestään.
Samassa työnsi roomalainen kuperan kilpensä terävän kärjen kuninkaanpojan oikeaan paljaaseen käsivarteen: veri räiskähti korkealle ilmaan.
Tämä horjahti pari askelta taaksepäin, saatuansa niin voimakkaan iskun ja syvän haavan, sekä oli kompastua jaloissaan makaaviin kiviin.
Raju, kiireestä kantapäihin rautaan puettu roomalainen astui nyt voitokkaana portista sisään, potkaisten pois molemmat kilvenpuoliskot, ettei toinen voisi käyttää niissä riippuvia keihäitä.
Tuikealla katseella mittaili hän vastustajaansa, joka nyt veti vyöstään viimeisen aseensa, lyhytvartisen kirveen ja kohotti sitä uhaten. Vaikkakin paremmilla aseilla varustettuna näkyi tribuno kuitenkin hämmästyvän kookasvartaloista germania.
"Miksi me raatelemme toisiamme, barbari? Miksi puolustat niin kuolemaa kammoamatta tätä taloa, jota minä en suinkaan tahdo sinulta vaatia. Jätän sen sinulle heti, kun vain olen yhden ainoan aarteen sieltä noutanut."
"Minkä aarteen? Kuuluuko se sinulle? Sinä et ole tämän talon omistaja."
"Saathan talon omaksesi; Minä tahdon täältä ainoastaan — erään vaimon."
"Sinunko vaimosi? Felicitaanko? Ei! Hän ei ole sinun omasi."
"Mitenkä?" huusi toinen vimmastuneena. "Sinä näyt jo olevan tuttu tässä talossa. Mutta Felicitas ei ole myöskään sinun vaimosi eikä hän siksi koskaan tule. Minun on Felicitas oleva."
"Ei koskaan!" Liuthar ryntäsi esiin ja lyödä räiskäytti sotatapparansa tribunon komeaa vaskikypärää vasten, niin että se töyhdön vierestä rämähti halki ja putosi palasina maahan.
Mutta vihollisen pää oli haavoittamaton; sitävastoin oli sotatapparasta, joka voimakkaasti oli singahutettu kypärää vasten, varsi katkennut.
Silmänräpäyksen ajan seisoi tribuno kuin huumautuneena saamastaan lyönnistä; mutta kun hän huomasi vastustajansa seisovan edessään aseetonna, neuvotonna, ja kuitenkin kääntämättä kasvojaan pakosalle, päästi hän rajun, kimeän tiikerinkiljunnan, joka ilmaisi sekä murhanhimoa että voitonriemua, heitti kilpensä maahan, sieppasi leveän roomalaismiekkansa ja huutaen: "Felicitas on minun!" ryntäsi germania vastaan.
Heti huudon kuultuaan kumartui Liuthar nuolen nopeudella maahan, kaappasi käsiinsä suuren marmorilevyn, nosti sen molemmilla suonikkailla kourillaan päänsä yläpuolelle ja viskasi sen huudahtamalla: "Felicitas!" päällekarkaajan kypärätöntä otsaa vasten. Voimattomasti ähkyen kaatui hyökkääjä kalisevassa asussaan selälleen maahan; miekka putosi hänen kädestään.
Liuthar laski polvensa hänen rinnalleen ja otti säilän lävistääksensä sillä hänen kurkkunsa.
Mutta kaatunut ei enää hengittänyt; hän oli kuollut.
Liuthar kohottihe ja katseli ylpeästi voittamiansa vihollisia. "Felicitaan tähden", puhui hän. "Ja nyt — hänen luokseen! Minä luulen — sen ansainneeni."
Hän kumartui pienen lähteen yli, pesi karvastelevan, verta vuotavan oikean käsivartensa haavan ja sitoi sen leveällä kangaskaistaleella, jonka repäisi kuolleen centurion liinaisesta vaipasta. Sen tehtyään hän astui hiljaisin, kevein askelin puutarhan pitkää polkua asuinhuonetta kohti.