SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Yhdellä askeleella hän hypähti yli portaiden neljän askelen ja paiskasi esiripun syrjään.
Vaan kauemmas ei hän päässyt. Kuin lumottuna tai kiveksi muuttuneena seisoi hän sen näyn edessä, joka tässä hänen silmiään kohtasi.
Hämmästyksestä hämillään astahti hän askeleen taaksepäin, hieman taivuttaen polveansa. Keihäs oli pudota hänen kädestään; sillä kuninkaanpoikaa kohti kulki keveästi ylevä, alabasterisen, marmoripatsaalta astuneen Heben kaltainen olento — se oli Felicitas.
Vasemmalla kädellään hän hellästi painoi nukkuvaa lasta rintaansa vasten. Hänen ihmeen ihanat kasvonsa olivat tänä peloittavana hetkenä vielä entistä kalpeammat. Oikeassa kädessään hän kantoi punaisella viinillä täytettyä hopeamaljaa.
"Terve, te vieraat! Minä toivotan teidät tervetulleiksi puolisoni kartanoon. Hän on poissa. Minä olen ypö yksin kotosalla. Suojeletko minua ja lastani?"
Liuthar ei saanut sanaakaan sanotuksi. Sykkivin sydämin ja suurin silmin tuijotti hän tuota ihmeellistä, lumoavaa näkyä.
Mutta vanha Haduwalt näki huolestuneena nuoren herransa silmäykset ja virkkoi syvällä vakavuudella:
"Ole huoleti ja levollinen, sinä roomalaisnainen. Minä lupaan sinulle kuningas Liutbertin ja hänen poikansa Liutharin, tämän tässä niin kummasti vaikenevan nuorukaisen kunnian kautta, että minä olen suojeleva sinua kuten omaa tytärtäni ja kunnioittava sinua kuten sisarta. — No, juo nyt Liuthar, koska niin ystävällisesti taritaan", kehoitti vanhus seuralaistaan, joka yhä oli kuin suunniltaan, ja otti keihään hänen kädestänsä.
Nuorukainen kohotti maljan huulilleen, tuskin kieltänsä kastaen, ja ojensi sen jälleen Felicitaalle kääntämättä koko aikana katsettansa hänen kasvoistaan. "Mikä on nimesi?" kysyä hän matalalla, vapisevalla äänellä.
"Felicitas!"
Nuorukainen astui äkkiä askeleen eteenpäin. "Onni! Autuus! Sekö on nimesi? Oi, sinä oletkin onni ja autuus!"
"En ymmärrä sinua."
"Ei ole tarviskaan", mutisi Haduwalt. "Mutta anna jo minullekin jotakin juotavaa."
Felicitas antoi hänelle maljan ja hän tyhjensi sen yhdessä kulauksessa.
"Toden totta", jatkoi vanhus, "asuukin täällä joku ihmeitä tekevä haltijatar. Kuinka olisitkaan muuten tietänyt tulla meitä vastaan maljoinesi ja sammuttaa janoamme viinilläsi?"
"Näin teidän lähestyvän — säikähdyttyäni kivilevyjen maahan vierimisestä. Vanha Philemon, meidän iäkäs orjamme, on ne kasannut kokoon. Kuinka saattaisikaan tuo halvattu, puolisokea ukko minua suojella!"
"Ja tuonko kiviläjän takana luulit olevasi turvassa ilman ainoatakaan puolustajaa."
"En luullutkaan. Tiedänhän, että hyvä Jumala ja suojelusenkelini minua varjelevat. Mutta vanhus ei tahtonut minua jättää, mennäksensä puolisoani etsimään, ennenkuin olin monta kertaa häntä käskenyt. Vasta sitte, kun hän oli sulkenut kauvaksi näkyvän porttimme kivillä, luuli hän minun olevan jotenkin hyvässä piilossa."
"Puolisoasiko?" kysyi Liuthar otsaansa rypistäen, ja istuutui, seuraten emännän esimerkkiä. "Onko hän jättänyt sinut tänä vaarallisena aikana?"
"Ei niinkään!" nuhteli nuori vaimo. "Hän lähti jo eilen illalla kaupunkiin, ennenkuin vaarasta oli aavistustakaan. Senjälkeen en ole nähnyt häntä; mutta muutamia tunteja sitten oli hän vielä ollut terve ja raitis; Philemon näki hänen kilvellä ja keihäällä varustettuna kiiruhtavan Ivarus-sillan yli."
"Älä sure", virkkoi hyväntahtoinen vanhus, "ainoastaan jotkut harvat ovat tappelussa kaatuneet".
"Minä uskon varmasti, että hän elää. Muuten ette näkisi minua näin levollisena. Hyvä taivaan Jumala ei voi sallia maailman parhaimman, jaloimman miehen kärsiä syyttömästi onnettomuutta. Minä luotan lujasti Jumalaan."
Haduwalt ajatteli tosin itsekseen: "Monen urhoollisen miehen olen kyllä nähnyt syyttömästi kaatuvan"; hän ei kuitenkaan virkkanut tästä kokemuksestaan mitään, vaan vastasi: "Niin, niin; hän on luultavasti vangittu ja silloin ei sinun tarvitse pelätä. — Tämä voimakas kuninkaanpoika", lisäsi hän ja tarkasteli urkkivin katsein Liutharia, "on vangituista valitseva sinun miehesi osalleen ja laskeva hänet vapaaksi vieraanvaraisuutesi palkinnoksi."
Liuthar hengähti syvään: "Kuinka kauan olette olleet naimisissa?" hän kysyi.
"Yksitoista kuukautta."
"Yksitoista kuukautta — täynnä onnea!" puhui Liuthar hitaasti itsekseen.
"Niin, täynnä sanomatonta onnea! Koska sen tiedät — olet kai itse naimisissa?"
"Minäkö? En! Mutta minä — minä voin sen ehkä aavistaa."
Felicitaan silmät kohtasivat levollisesti ja vilpittömästi sen ihailevan katseen, joka kunnioitusta täynnä häneen luotiin.
Hän tunsi, että hänen kauneutensa oli lumonnut Liutharin, mutta se ei huolestuttanut häntä, sillä tämän katse oli niin puhdas. Ehdottomasti tuli hän vastakohtaisuuden vuoksi verranneeksi sitä tribunon mustien silmien kammottavaan tuleen, joka häntä niin usein oli peloittanut. Mutta näihin jaloihin, totisiin kasvoihin ja syvämielisiin harmaisiin silmiin katseli hän mielellään.
Vähitellen nousi Felicitas.
"Tosin olen peljännyt", sanoi hän hymyllä, joka teki hänet vieläkin ihastuttavammaksi, "tai ainakin suuresti arastellut teitä kaikkia, niin, kaikkia, joita 'barbareiksi' sanotaan. Ja minä peljästyin, kun kuulin kivien räjähtävän maahan. Tuskallisena katselin ulos. Mutta kun näin, miten sievästi te astuitte käytävää, kukkasia tallaamatta — sillä sitä olin pahoin peljännyt — ja kun toinen teistä, joka oli valkeaan vaippaan puettu, huolellisesti nosti pystyyn erään hiekkaan langenneen ruusunoksan, kuiskasin minä pienelle pojalleni: 'Älä pelkää, silmäteräni, nuo eivät tee meille pahaa.' Ja pelottomana täytin viinimaljan. — Ja nyt, kun olen katsahtanut teidän hyväntahtoisiin silmiinne, nyt tunnen itseni niin turvalliseksi, kun olette täällä. Ja minä tiedän, että tuotte huomenna puolisoni luokseni. Nyt vien pienokaisen makuuhuoneeseemme." Hän osoitti sormellaan erästä kapeaa, ainoastaan punaisella villaesiripulla suljettua käytävää huoneen takaseinällä. "Sitte tahdon hankkia teille syötäväksi sitä vähää, mitä tässä talossa voidaan tarita."
"Älä suinkaan unohda viiniä!" huusi Haduwalt hänen jälkeensä.
Kun Felicitas oli hiljaa, vienosti loitommalle vierivän aaltosen lailla poistunut huoneesta, hypähti Liuthar kiihkeänä seisoalleen.
"Kuule, oi kuule", huudahti hän ja seurasi häntä.
Mutta Haduwalt sieppasi nuorukaisen vaipasta kiinni, estäen häntä menemästä.
"Hän ei sitä kuullut. Kiitos jumalille!"
Liuthar tempaisihe uhkamielisesti irti. "Hänen täytyy kuulla, että minä" — samassa malttoi hän mielensä ja löi kädellään otsaansa.
"Vai niin, vai — niin, vai — niin!" sanoi vanhus hitaasti ja pysähtyi joka sanan välissä. "Vai nyt vasta nuori Liuthar ensikerran näki sellaisen olennon, joka miehen pantsarin asemesta kantaa lasta uhkuvilla rinnoillaan, ja jota vaimoksi sanotaan. Pelkäänpä todella, että riimukirjoitus sinut on loihtinut, sillä viini ei ollut mitään taikajuomaa, koska minä en mitään erinomaista tunne. Sinä jouduit lumoihin heti tänne astuttuasi, kun huomasit nuo kalkkikasvot. Mitenkä? Tahtoisitko seurata häntä? Seis, sanon minä. Vahinko, etten enää muista kaikkia kiivaita haukkumasanoja, joita isäni, herra Hadumar, minulle lateli, kun sai vihiä siitä, että olin pujahtanut naapurin puutarhaan maistelemaan makeita päärynöitä, joita roomalaiset olivat ruvenneet hedelmättömissä Illarametsissä viljelemään. Silloin hän taputteli minua oivalailla. Mutta olen unohtanut hänen hyväilysanansa, sillä siitä on jo pitkä aika. 'Sinä nokkela varas, sinä yön- ja päivänkuleksija! Sinä viekas kettu! Sinä ahmiva susi!' Ne eivät olleet hellimpiä nimiä. Nyt olisi minulla sopiva tilaisuus niitä käyttää. Sopiiko sinun sanatonna ja mieletönnä tuijotella toisen miehen aviovaimoa? Onko oivallinen äitisi Lindgardis sellaisia tapoja sinulle opettanut? Etkö ensinkään ajattele Adalagardista, morsiantasi?"
"Lakkaa jo murisemasta, sinä tunnoton karhu! Olen jo saanut siitä kyliäni. Adalagardistako, sanoit? Hän on minulle vain nimi! Isäni lausuma toivo! Saatanko sulkea nimen syliini ja suudella ja hyväillä sitä? Vaan tämä nainen on elävää lihaa ja verta. Minä tunsin hänen käsivartensa suloisen lämmön, kun käteni siihen kosketti. Siitä virtasi minuun tulta! Hän on ihana, ihmeen ihana. Kaunis kuin keijukainen — — ei, sekään ei ole kylliksi sanottu. Valhallan jumalattariakaan ei voi häneen verrata. Missä olen nähnyt jotakin hänen kaltaistaan?" jatkoi hän uneksien. "Lämpimämmän ja kirkkaamman taivaan alla, luullakseni. Niin — nyt sen tiedän; ollessani keisarin palveluksessa matkustin uljaassa sotalaivassa Byzantista Kreikan sinisen meren yli. Erään saaren myrtti- ja laakerimetsässä seisoi kreikkalaisen jumalattaren valkea kuva. Se lumosi minut melkein yhtä valtavasti kuin tämä nainen tänään." Hän vaikeni ja laski käden myrskyävälle sydämelleen.
"Jos tahdot häntä samalla tavalla rakastaa kuin kivistä kuvaa, niin en sano mitään, vaikka tosin surkuttelen, että aistisi on niin harhateillä. Minä olen peräti toista mieltä. Näkisit vain Adala — — vai niin, vaikenen, vaikenen! Mutta tämä kapealanteinen olento, hoikka kuin heittokeihäs eikä hienoine käsivarsineen paljoa pitempi sitä, murtuisi murskaksi jo ensi kerralla, kun hänet oikein sydämellisesti sulkisit syliisi."
"Mitä tietää karhu kanteleen sävelistä!" virkkoi Liuthar jotenkin ynseästi.
"Voi olla, herra kuninkaanpoika, etten ymmärrä arvostella kreikkalaisia valkeita kivinukkeja enkä muita lastenleluja; mutta sen näyn tietävän paremmin kuin Lindagardiin poika, miten lannistetaan kuumat tunteet toisen miehen aviopuolisoa kohtaan. Jos olisitte ennen toisianne rakastaneet ja sinä nyt näkisit hänet toisen hallussa, vaikka hän vielä salaa säilyttäisi kuvaasi sydämessään, — silloin sanoisin: käytä sitä valtaa, jonka Votan on sinulle antanut. Mutta nyt — vaan tuossa hän jälleen tulee. Ilman pelkoa tai epäilystä, täynnä luottamusta. Hän turvaa sinuun, tuo rakastettava lapsi. Minä en voi sallia hänelle mitään pahaa tapahtuvan, koska hän on niin vilpitön ja viaton. Ja minä sanon sinulle: jos sinä sanalla tai silmäykselläkään häiritset hänen rauhaansa, niin pidän huolta siitä, että vanhempasi hyvinkin vastenmielisesti katselevat sinua palatessasi kotiin tältä matkalta ja istuutuessasi äitisi kunniallisen lieden ääreen."
Mutta nyt suuttui Liuthar.
"Luulet kaiketi minun suuresti pelkäävän sinun laverteluasi. Ja siitä on pitkä aika, kun rouva Lindagardiin vitsa minun selkääni ulottui. Mitä sinä joutavia laskettelet? Enkö seiso voittajana tässä talossa? Minun tarvitsee vain tahtoa, niin kaikki tämä, niinhyvin talo kuin sen haltijatar, ovat omiani. Hänen miehensä on kuollut tai on hän vangittu orjaksi ja tämä vaimo itse on leski tai — minun palvelijattareni niinpian kuin hänet siksi tahdon nimittää."
"Oikeinpa kauniisti sinun ajatuksesi kohtelevat kreikkalaista jumalatartasi! Jos sinä olisit minun poikani etkä kuninkaani poika, niin lennättäisin sinut muitta mutkitta tuosta ovesta pihalle. Mutta asiain näin ollen tahdon minä, Haduwalt Hadumarin poika valvoa, ettei alemannien kuninkaan poika harjoita ilkivaltaa makeisia näpistelevän pojan lailla."
Nyt astui talon nuori emäntä huoneeseen, kantaen sievää vasua, josta hän latoi pöydälle valkeata lämmintä leipää sekä voita, tuoretta vuohenjuustoa ja lihaa.
"Heti, heti!" vastasi hän janoisen Haduwaltin kysyvään silmäykseen, ja tuokion kuluttua palasi hän kantaen päänsä päällä suurta, viinillä täytettyä ruukkua.
Kaikki häntä kaunisti; niin tämäkin. Nuo liikkeet, tuo asento, kun hän vasenta kättä lanteelle painaen ja oikealla pitäen kiinni ruukun rivasta, solakkana ja suorana astui yli kynnyksen, kulkien vakaasti ja varovaisesti, ettei viini läikähtäisi yli laitojen.
Liuthar nousi nopeasti ylös, mennäkseen häntä auttamaan. Mutta Haduwalt sieppasi häntä käsivarresta kiinni. "Anna hänen olla, poikani! Hän ei yksinään kaada viiniä, mutta jos sinä menet auttamaan, niin voi se tapahtua, — ja sitä minä en tahdo nähdä."
Liuthar hengitti raskaasti. Hän avasi rasittavan pantsarinsa ja nosti vahvan roomalaiskypärän polttavasta päästään.
Vaistomaisesti otti hän ruokaa eteensä, mutta söi tuskin sanottavaa eikä koko aikana kääntänyt silmiänsä Felicitaan kauniista kasvoista.
Vaan pian nousi emäntä pöydästä. "Olen hyvin väsyksissä", hän sanoi. "Sittenkuin Fulvius lähti, en ole voinut nukkua. Ja toiseksi haluan olla lapseni luona; tuntuu niin levolliselta, kun kuulen hänen tasaisen hengityksensä. Kohta kannan tänne patjoja ja peitteitä. Pitäkää hyvänänne tämä huone; meillä ei ole parempaa paikkaa tarjota teidän arvoisillennekaan vieraille."
"Minä en mitään tarvitse", huudahti Liuthar ja hypähti ylös. "Minä en voi nukkua; mieluimmin makaan puutarhassa, pehmeällä nurmikolla, kilpeni päänalaisena. Tule sinäkin, vanhus!"
"En; minä nukun mieluimmin täällä, — juuri täällä", vastasi hän ja hänen parrakas suunsa vetäytyi viekkaaseen hymyyn. "Mutta sudennahkani on minulle aivan tarpeeksi, hyvä emäntä. — Olet kaiketi lukinnut makuuhuoneesi oven, jonka kautta sanoit puutarhasta sinne suoraan päästävän?"
"Olen, sillä tuskinpa Philemon palajaa ennen aamua kaupungista."
"Tuskinpa. Portit suljetaan ennen yötä. — Tässä makaan varsin mukavasti, tämän kynnyksen luona, aivan huoneesi esiripun edessä. Nuku aivan rauhallisesti!" huusi hän Felicitaalle, joka toisessa huoneessa asetteli ruoan ja astiat paikoillensa. "Ei hiirikään voisi tästä pujahtaa huoneeseesi herättämättä minua. Kas niin, anna viiniruukku viereeni; heijaa, onhan se vielä melkein täynnä. Tämä vanha juoma maistuu hyvältä. Miehesi näkyy ymmärtävän valita viiniä. Minä juon sen vielä tyhjäksi, mutta en nuku siltä, en, en!"
"Rauhallista yötä, vieraani!" sanoi Felicitas ja poistui.
Liuthar heitti omituisen, ylenkatseellisen silmäyksen käytävän edessä, viiniruukun vieressä makaavaan vanhukseen.
Hän astui nauraen huoneesta ja pujahti puutarhaan.
"Mokoma muriseva karhu luulee voivansa estää minua kulkemasta tuon kynnyksen yli", sanoi hän itsekseen puoleksi tyytyväisenä, puoleksi uhkamielisenä. "Hänkö voisi sitä vartioida? Ennenkuin hän on juonut puoliakaan väkevästä viinistään, kuorsailee hän jo kuin Donar jättiläisen holveissa. Minä jättäisin sen ehkä sillensä, mutta nyt juuri sen teenkin, koska hän luulee pakolla voivansa minut siitä estää. Mitä olen tekevä seisoessani nukkuvan kaunottaren edessä — sitä en vielä tiedä. Mutta sinne minä uhallakin tunkeudun tuon parjaajan ylitse."
Ja nuorukaisen tuliset tunteet kuohahtivat uhkamieliseen vihaan vanhaa ystävää kohtaan.
Tämä tirkisteli hänen jälkeensä.
Kun ei noita kiivaita askeleita enää kuulunut, huudahti hän hiljaa:
"Kuules, emäntä!"
"Mitä tahdot?"
"Onko sinulla jotakin lankakerää talossa?"
"On kyllä! täällä on yksi."
"Hyvä! Ojenna minulle sen pää tästä esiripun alta. Minä kiinnitän sen vyöhöni; ja sinä — sinä otat kerän käteesi ja pidät siitä lujasti kiinni myös nukkuessasi; ymmärräthän? Ja jos sattuisit näkemään pahaa unta, niin nykäise lankaa."
"Miksi niin? Voinhan sinulle huutaa."
"Älä luota siihen", tuumasi vanhus, ja hieroskeli raskaita silmäluomiaan. "Sanovat, että kun minä kerran viinistä nukun, ei alemannien sotahuutokaan voisi minua herättää. Mutta jos joku minua nykäisee vyöstä, niin sen kyllä havaitsen. Silloin herään — jos mahdollisesti olisin nukkunut — ja kiiruhdan sinua auttamaan."
"Kuten tahdot. Mutta se on tarpeetonta; vartioitseehan seuralaisesi meitä puutarhassa."
"Mitäpä hänestä! Älä häneen liiaksi luota. Hän nukkuu yhtä mielellään kuin murmeli-eläin. Hänestä ei ole suurta turvaa. Pidä siis lujasti kerää kädessäsi. Ja hyvää yötä nyt, sinä lempeä olento! — Hän miellyttää minuakin", mutisi hän. "Hyvinkin hän miellyttää. Mutta minun täytyy kuitenkin tehdä hänet tuolle pojalle vastenmieliseksi. Liuthar ei vielä ole silitellyt kenenkään muun naisen kuin äitinsä poskia, ja hän uhkuilee voimaa ja tulta. Miksi hänen pitikin kohdata juuri tämä hieno, valkea kaunotar? Sääli, jos hän edes hiukankaan häiritsisi tuon vilpittömän sielun rauhaa. Minun täytyy heitä molempia vartioida. Vielä yksi kulaus ja sitte on Haduwalt raitis ja valpas."
Pieni lamppu tuikki himmeästi makuuhuoneesta ja sen valo tunki punaisen esiripun läpi.
Ulkopuolisessa huoneessa sammui lamppu. Koko talossa vallitsi hiljaisuus.
Ainoastaan puron unettava lorina kuului puutarhasta. Ja makuuhuoneesta kuuli vanhus nukkuvan Felicitaan säännöllisen hengityksen; Haduwalt laski niitä ja laski oivallisesti aina sataan asti.
Sitte haparoi hän lankaa vyöstään.
"Kaikki hyvin", mutisi hän, "enkä minä tahdo nukkua! En mitenkään! —
Sata-yksi!"
Sen edemmäksi ei hän laskenut.