KUUDESTOISTA LUKU.
Vähän senjälkeen kun orjien kapina oli vasta kerrotulla tavalla saatu tukahutetuksi, astui kaksi germania Vindelician portista Legionaintietä pitkin Merkurius-kukkulalle päin.
"Katso, pian alkavat tähdet tuikkia, kun illan rusko sammuu", puhui toinen ja, keihästä olkapäällään heiluttaen, nosti molemmat kätensä taivasta kohti.
"Terve teille, te Asgardin vartijat! Te kaikkinäkeväiset silmät. Lähettäkää minulle pian onni. — Aavistanhan, että tiedätte", lisäsi hän hiljaa, "mitä onnea sydämeni kaipaa. Tämä sydän kärsii tuskia luullakseni siitä syystä, että se on tyhjä."
Hän tarttui jälleen keihääseensä ja kulki eteenpäin; kuin toivoen ja etsiskellen katselivat hänen silmänsä utuista etäisyyttä, ja hänen valkea vaippansa häilyi tuulessa.
Nuori kuninkaanpoika oli hyvin kaunis. Nuo haaveelliset ajatukset tekivät hänen jalot, totiset kasvonjuonteensa vieläkin viehättävämmiksi.
"Jos tähdet tahtovat minulle näyttää jotakin mieluista", murisi hänen seuralaisensa, heittäen taaksepäin sudennahkaisen vaippansa, "niin näyttäkööt aimollisen viinikellarin. En ole vielä läheskään tarpeekseni asti saanut. Kurkkuni kärsii tuskia, siitä syystä luullakseni, että se on tyhjä. Vestralpille ja hänen miehilleen sattui oikein onnellisesti käymään. Hänen joukossaan on pari kristittyä. Yksi noita ristiveljiä on vienyt heidät kirkkoonsa, luultavasti palkinnoksi heidän uskostaan. Aivan läheisyydestä tulvasi heille viiniä virtanaan ja sitä riitti ryypiskellä kuin Donarin kartanoissa. Mutta minä en ole niellyt kuin pari pisaraa; ne löysin eräästä jälelle jääneestä ateriasta, jolta bajuvarien tulo oli karkoittanut ihmiset. — Kuule, heidän herttuansa on aivan oikeassa, kun hän sanoo sinun liian lujasti pitävän valastasi kiinni."
"Voiko valasta tai velvollisuudesta pitää liian lujasti kiinni? Kuules, ukko, sinä olet itse minulle opettanut parempia periaatteita!"
"No niin! tosin täytyi sinun vannoa isällesi, ettet nukkuisi ainoatakaan yötä roomalaisessa kaupungissa — tuollaisessa metsäriistan pyydyskuopassa, jota petollinen verkko ympäröi — kuten kuningas sitä nimittää — mutta Juvavum onkin jo, niinkuin Garibrand vakuutti, bajuvarein kaupunki."
"Ainoastaan kuningas Liutbert voisi antaa minulle luvan rikkoa siten valani. Mutta ole huoletta; sinä saat vielä juoda viiniä niin paljo kuin haluat."
"Missä?"
"Siinä talossa tietysti, jossa pyydämme yösijaa."
"Mutta missä siis?"
"Vaikkapa tuossa kaikkein läheisimmässä, niin että mitä pikemmin voisit janosi sammuttaa. Tuolla, oikealla puolen tietä, kukkulan huipulla on vähäinen huvila. Katso, miten valkeina jumalainkuvat välkkyvät sen katolta tänne asti."
"Mutta tuolla vasemmalla puolella on myös talo. Se näyttää suuremmalta ja komeammalta ja voi meitä varmaankin paremmin kestitä."
"Minulle yhdentekevää."
"Siis valitsemme suuremman."
"Mutta katso! tuossa lennähti tähti! Ja suoraan tuon huoneen katon yläpuolella oikeanpuolisella kukkulalla. Se on merkki jumalilta! Minä tottelen mielelläni tähtiä — siis oikealle!"
Näin sanoen hän juoksi Legionaintieltä kivenhakkaajan asuntoon vievälle polulle.
"Joudumme kaiketi tappiolle myös saaliinjaossa, sillä siihen vie sinun taitamaton tarkkuutesi valasi noudattamisessa."
"Emme joudu", vastasi Liuthar. "Herttua Garibrand on määrännyt sen tapahtuvaksi huomenaamulla ja, kun Vindelician portilla jätimme hyvästi, kutsui hän minua ottamaan siihen osaa. Muuten ei tämän sodan päävoitto olekaan joku kultarasia tai maakaistale, vaan se, että meillä tästälähin roomalaisten asemesta on uskollisia bajuvareja itäisinä naapureina. Jo aikoja sitte ovat Bajuhemum ja Danubion seudut tuntuneet heistä liian ahtailta, kun itägootit levittivät niin laajalle valtansa Amalungikuninkaitten aikana. Silloin vaelsivat he pohjoista ja länttä kohti. Samaan aikaan kun Garibrand varustautui valloittamaan Juvavumia, kulki hänen sukulaisensa Agilolf, toinen bajuvarien herttua, Bojormetsän kautta Regina Castraa, Rooman lujinta varustusta piirittämään. Lieneeköhän se jo valloitettu?"
"Kauvan ei meidän ainakaan tarvitse voitonsanomaa odottaa ja sen kanssa tulee kaiketi tieto toisestakin asiasta, joka koskee sinua vielä läheisemmin, Liuthar."
Nuorukainen punastui ja painoi vaieten päänsä alas.
"Herttua Agilolfin tytär, Adalagardis, on kaunein kaikista neitosista, joita ikinä olen nähnyt", jatkoi vanhus innostuen. "Hänen isänsä ja kuningas Liutbert ovat jo aikoja sitte sopineet siitä, että teistä molemmista on tuleva pariskunta. Mutta tuo ylpeä bajuvari näyttää vasta silloin tahtovan liittyä kuninkaalliseen sukuunne, kun häntäkin ympäröi yhtä suuri kunnia kuin teitä. Senvuoksi hän lähetti minut kosioretkeltäni kotiin, sanoen: 'Lähetän vastaukseni valloitetusta roomalaislinnasta.' Ja kuules, poikani, minä arvelen, että se nyt jo olisi sinulle otollista. Sinä vietät kukoistavan nuoruutesi voimakkaimpia päiviä ja suonissasi ei virtaile vettä, vaan punaista verta."
"Minusta tuntuu usein siltä kuin juoksisi niissä tulivirta", sanoi tuo kaunis nuorukainen hiljaa, melkein ujosti.
"Etkö luule huomanneeni niitä silmäyksiä, joita Juvavumissa heitit jokaiseen roomalaistyttöön, joka uskalsi sinuun katsahtaa. Luultavasti harvat heistä olisivat syleilyäsi vastustaneet."
"Mitenkä, vanhus? — Väkivaltaa! Väkivaltaa naista vastaan!"
"Mitä vielä! Berahtan ja Holdan kautta! Siihen ei tarvita paljoa väkivaltaa. Vähän aikaa ne kaikki ovat tekevinään vastarintaa, kihlatut morsiametkin. Mutta nämä roomalaiset mustatukkaiset, keltaihoiset, laihat kissat eivät kelpaakaan minun kuninkaani pojalle. Niiden kautta pilaantuisi koko suku. Mutta Adalagardis! Onneksi sinulle ja meille, jos saat hänestä puolison! Votanin valkyrioita olen ajatellut hänen kaltaisekseen. Hän on tuskin sormen levyä sinua lyhempi; vaaleat kiharat riippuvat kuin kultainen kuninkaanvaippa aina nilkkoihin saakka; pyöreät käsivarret ovat valkeat kuin Alppien lumi ja kauniisti kaareutuu hänen korkea rintansa; iloiset silmät loistavat kuin keväinen taivas. Fullan, voimaa ja kauneutta uhkuvan Fullan kautta! Hän on alemanneille otollinen kuningatar! Mikset jo aikoja sitte ole ratsastanut häntä kosimaan?"
"Sinä unohdat, etten milloinkaan ole häntä nähnyt. Hänen isänsä sanoi: 'Vasta silloin, kun hovini on Regina Castrassa, toivotan sinut sinne tervetulleeksi.' Vaan mahtaneeko hän olla onneni, tuo tuntematon, mutta kuitenkin hartaasti ikävöity onni, se autuus, jota etsin? Seis! nyt olemme matkamme määrän päässä. Tässä on portti. Mutta mitä tämä merkitsee? Eipä näytä talo vieraanvaraiselta. Sisäänkäytävä on suljettu suurilla kivilevyillä."
"No, no", naurahteli vanhus, "ei pidä kummeksia, jos ihmiset eivät huoli vastaanottaa sellaisia vieraita kuin Haduwaltia ja hänen janoansa. Mutta niitä ei kumpaistakaan niin helposti voida karkoittaa! Ei Haduwaltia, Hadumarin poikaa, sen helpommin kuin hänen janoansakaan. Pois kivet tieltä!"
Hän tarttui jo vahvalla kädellään ylimmäiseen noista päällekkäin ladotuista kivilevyistä, heittääkseen sen sisälle, kun Liuthar esti häntä siitä.
"Seis! Näetkös! Tuolle ylimmälle levylle on jotakin kirjoitettu, ehkäpä talon nimi. Luulen voivani vielä lukea sen."
"Minä taas en voisi sitä lukea, vaikka olisi keskipäivä", sanoi vanhus naurahtaen. "Mitä siinä sanotaan?"
Liuthar luki vaivoin ja hitaasti, kirjaimen kerrassaan:
"Hic — habitat — — felicitas
Nihil — mali — intret —"
Nuorukainen vaikeni hämmästyneenä ja seisoi hetkisen liikahtamatta.
Hänen sydämensä sykki kiivaasti, veri kuohahti hänen ohimoilleen.
"Ihmeellistä!" sanoi hän hiljaa itsekseen. "Täälläkö asuu onni? — Sekö onni, jota minä etsin? Sen vuoksiko tähti tänne askeleeni johti?"
"No, ihmeitä tekevän Votanin kautta! Onko riimukirjoitus sinut lumonnut?" kysyi Haduwalt.
"Se on suojeleva mahtisana, jonka tulee luoda siunausta ympärilleen."
Silloin vanhus äkkiä paiskasi kätensä nuorukaisen olkapäille ja tahtoi häntä poistumaan.
"Lähtekäämme täältä pois", kuiskasi hän huolestuneena. "Mieluisammin tunkeudun minä kahden roomalaisjoukon läpi kuin yhden taikaluvun. Mutta sano, mitä se kirjoitus merkitsee?"
"Miten sen sinulle kääntäisin? Jotenkin tällä lailla:
"Tääll' asuu onni ja armahin autuus;
Kauas sa karkoitu turmion tuoja."
"Tahdon nähdä tuon onnettaren, joka täällä asuu!"
Ja Liuthar syöksi kivivarustusta vastaan ja työnsi kilvellään ja keihäällään keskimäisiä kivilevyjä, niin että koko rakennus pian jyskyen kaatui puutarhaan päin.
Nuorukainen astui reippaasti kynnyksen yli. "Tämä kirjoitus ei minua peloita, vaan päinvastoin houkuttelee minua tänne astumaan. Täällä asuu onni, täällä asuu autuus. Itse toivojen jumala johti minut tänne. Ja me saamme lähestyä, sillä me emme ole turmion tuojia."
"Kukaties luulee talon isäntä meitä siksi", tuumaili vanhus arvelevan näköisenä, nostaen keihään olalleen ja seuraten nuorta ystäväänsä. Tämä riensi rientämällä rakennuksen ovea kohti, jonka tummankellervän esiripun takaa punainen valo häntä kutsui luokseen.
Suuressa kiihkeydessäänkin hän huomasi, mitenkä yksi oksa eräästä kukoistavasta ruusupensaasta oli irroittunut tukeestaan ja vaipunut avutonna alas hiekkaan. Hän kohotti sen varovaisesti ylös.
"Olisi vahinko, jos sitä poljettaisiin."